Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kaukonen Katja. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kaukonen Katja. Näytä kaikki tekstit

04 joulukuuta 2014

Katja Kaukonen: Vihkivedet



Katja Kaukonen: Vihkivedet
WSOY, 2012
219 sivua
Luettu: 23.11.2014
Mistä: kirjastosta


Kaunis, mystinen ja haastava Odelma talletti Katja Kaukosen nimen suurin, hehkuvin kirjaimin mieleeni, tämän kirjailijan kirjoja täytyy pitää jatkossa silmällä. Kun minulle selvisi, että seuraava kirja on novellikokoelma nosti novelliallergiani taas päätään. Korkeat odotukset ja novellien vierastaminen ei ole hyvä yhdistelmä ja kirja sai odottaa lukemistaan kauan. Ja aivan turhaan!

Vihkivedet sisältää 13 tunnelmaltaan tummaa novellia kolmeen osaan jaettuna. Eletään surun sävyttämiä lapsuuden hetkiä. Kärsitään yksinäisyydestä. Surraan ja kaivataan poissaolevia, kuolleita, syntyneitä ja syntymättömiä. Valmistaudutaan muutokseen, yritetään selvitä luopumisesta ja menetyksestä. Pyristellään ja päästetään irti. Taustalla kohisee vesi, joka ottaa aina omansa, vaatii uhrinsa, mutta joka myös antaa aina jotakin vastineeksi.

 Isä ja setä kisailivat. Ukko kääntyi vedessä selälleen ja katseli taivasta. Hän ei pelännyt, että virta veisi. Sanoi aina, että hänen aikansa on sitten, kun on. Mitä sellaista etukäteen suremaan? Eikä hän surrut, kellui vailla huolia. Niin kevyt on ihminen, joka ei pyristele turhaan vastaan, luottaa vain. Miltä tuntui maata veden päällä kasvot kohti korkeutta, uskoa veteen noin lujasti? Onnelliselta ukko minusta näytti. Hän oli maiseman viiva, osa horisonttia. Merkillinen kupru tukki, joka rikkoi veden kalvon, mutta yhtä lailla ilman, pönötti siinä kuin se kaikki olisi ollut hänen omaansa. Niin kuin olikin.

Heti ensimmäinen novelli Lauteille mahtui vain kolme kuristi kurkkua ja sai kyyneleet silmiini. Miten vedestä ja sen voimasta voi kirjoittaa niin kauniisti ja tunteella? Ehkä peilasin tarinaa lukiessani omaa suhtautumistani veteen, rakastan sen viileyttä, sitä miten se kantaa ja kuinka sen katseleminen rauhoittaa. Aava meri, syvyys, se mikä on pinnan alla saa minut kuitenkin levottomaksi. Kaukonen tavoittaa tuon ristiriitaisen toisaalta vettä kunnioittavan, toisaalta taas sydänalaa kuristavan hiipivän ahdistuksen ja jopa pelon tunteen todella hyvin. Ukko naurahti ja sanoi, ettei jokeen sovi mennä ylpeällä mielellä vaan nöyränä. Niinpä. Nöyryys kuitenkin unohtuu useammassa tarinassa ja vesi vie vallan, tai ainakin yrittää viedä.

En halunnut mennä veteen makaamaan. Seisoin paikallani, annoin joen tunnustella tulijaa, kävelin hitaasti syvemmälle. Jäin siihen, missä pinta kosketti napaa. En antaisi sille enempää itsestäni. Viileät vedet, loputtomat rispaantuneet loimilangat pohjan tuntumassa koskettelivat jalkoja ja yrittivät punoutua solmuiksi nilkkojen ympärille, kaataa minut, saada virtaamaan mukanaan. En antautunut. Joki sai tyytyä rypyttämään ihoani ja merkitsemään sillä tavalla omakseen.

Samaisessa aloitusnovellissa, kuten myös Aloitin tinasotilaista ja Minun vuoroni astua näyttämölle -novelleissa, on ihailtavan uskottavat ja tarkkanäköiset lapsikertojat, jotka näkevät paljon enemmän kuin aikuiset uskoisivat, mutta joiden tulkinta on samalla lapsenomainen ja vääristynyt. Heidän tarinansa riipaisevat syvältä ja kovaa. Niin tekee myös  Kirjoitan nimeni, jossa yksinäisyys saa aivan uuden ulottuvuuden. Sylissä kokonainen elämä ja Aurinko ei tänä yönä laske saavat miettimään omia läheisiäni, sukuani ja juuriani, omaa paikkaani kokonaisuudessa.

Tämä hiljaisuus. Sinun isäsi ainoat sanat minulle:
     "Voisimme tulla sinne aina joskus sitten, kun sinua ei enää ole. Kuuntelemaan hiljaisuutta. Rauhoittumaan."
     En ymmärrä. Kyllä tänne olisi mahtunut useita kuuntelijoita jo nyt, en minä tätä kaikkea tarvitse, en ole sitä itselleni kokonaan halunnut. Ei hiljaisuuskaan yhtä kerrallaan valitse, tasapuolisesti olisi itsestään antanut, loputtomiin siitä riittää. Mutta ei minulta kysytä enää mitään, ei ole aikoihin kysytty. Odotin, että edes sinä olisit halunnut tietää jotakin. Elämästä ennen, minusta. Ehkä tunnet minut kysymyksittäkin. Nuoret ovat tarkkanäköisiä, näette vaikkette katso päin. Tässä on kuolema, näin elävänä. Sinun katoavat juuresi.

Vihkivedet on pakahduttava, kaunis, kuulas, melankolinen ja ehjä novellikokoelma. Se ei pakene tulkintoja kuten Odelma ja jos Odelma jätti kauneudestaan huolimatta jälkeensä hienoisen ärtymyksen ja hämmennyksen tunteen korvasi Vihkivedet ne moninkertaisesti. Maltoin lukea novellit hiljalleen, muuta mahdollisuutta ei ollutkaan, niin vahvoja tunteita ne herättivät. Laputin kirjan täyteen muistettavia sitaatteja ja olisin halunnut nostaa ne kaikki postaukseeni. En haluaisi palauttaa kultakimpaletta kirjastoon, mutta pakkohan se on, hankin tämän myöhemmin omaan hyllyyn. Viimein koitti tämäkin hetki, että koin puhdasta novellirakkautta!


Sitaattikunniamaininnan saisi koko kirja, mutta tässä pari helmeä:

Täällä äänet olivat olivat pyöreitä ja päivissä auringon antama rytmi.

Makasin kauan aalloilla, annoin niiden huuhdella paljasta ihoani. Sain aaltojen huminan, hyräilyn johon kadota.

Sanataituri Sara on kirjoittanut tästä(kin) kirjasta hienosti.

08 toukokuuta 2011

Odelma, äitienpäivänä

Yllätyin, kun kirjastossa tuli vastaan Odelma. Kuvittelin, että tätä Katja Kaukosen kirjaa saisi odottaa kauan ennen kuin se olisi kirjastossa lainattavissa. Mutta siinä se oli, uutuushyllyssä. Sinertävän harmaana ja kutsuvana. Kansi täynnä kaunista valoa ja varjoja.

Kirja kertoo Odelmasta, joesta nousseesta naisesta. Odelma saa nimen ketulta ja talon menneisyydeltä. Hän löytää miehen, Freydmanin, jonka kanssa asettuu taloon asumaan. Vierellä kuljetetaan tarinaa Annasta, pienestä tytöstä joka katoaa. Myös Annan tarinassa on ketulla osansa.

Heti ensimmäinen sivu vei minut mukanaan. Kaukosen kuvailu on taidokasta. Pienieleistä, vahvoja tunnelmia, paikoitellen jopa jännitystä. Teksti soljuu eteenpäin. Sanoja ja lauseita haluaa maistella pieninä palasina, ajatuksella.

Vielä ei voinut kiirehtiä, nyt elettiin alkua ja kaikki käynnistyi raukeasti kuten aamuisin on tapana. Aurinko nousi turpeana valaisemaan maaliskuista maisemaa ja katseli, oliko kaikki ennallaan. Valo sormeili seutua. Pisarat irrottivat otteensa naisesta ja valuivat alas maahan. Niin hän luovutti kaiken takaisin kamaralle sen talven jäljiltä ahnaaseen nieluun. Maa imi ja vettynyt nainen kuivui.

Mutta sitten tapahtui jotain. Tämä kirja on ehdottomasti sellainen, jonka lukeminen vaatisi tietynlaisen mielentilan, ajan ja paikan. Minulle kävi niin, että ajatus alkoi karkailla. Olin jotenkin liian levoton lukeakseni tämän. Kirjan edetessä mieleeni tuli useassa kohtaa M. Night Shyamalanin Kylä -elokuva (The Village). Sitten kadotin tarinasta jotain. Tipahdin juonesta tai en jaksanut keskittyä siihen. Välissä kieli alkoi jo ahdistaa. Lopulta lukemisesta tuli puurtamista, iski pakko lukea loppuun -olo. Täytynee yrittää joskus uudelleen, tämä voi kuitenkin olla loistava kirja. Oikealla hetkellä luettuna.




Tässä vielä lopuksi kevään merkkejä (saa sivistää minua ja kertoa mitä kukkia nämä on). Olkoon nämä onnittelukukkaset kaikille äideille ja mummuille. Hyvää äitienpäivää!