Stephen King: Viimeinen vartio

Stephen King: Viimeinen vartio

(Bill Hodges #3)

Tammi, 2018

402 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(End of Watch, 2016)

Luettu: 22.1.2018

Mistä: oma ostos

Kingin trilogian kolmas osa ei ehtinyt ilmestyä joulupakettiin, mutta sain tavallaan toisen joulun kun sain Viimeisen vartion käsiini. Tämä oli pakko päästä lukemaan heti!

Ei kahta ilman kolmatta. Tarina käynnistyy jälleen City Centerin edustalta, jonne Brady Hartsfield, Mersumies, on juuri tehnyt murhaiskunsa ja missä ambulanssimiehet Rob Martin ja Jason Rapsis tekevät kaikkensa auttaakseen Mersumiehen yliajon uhreja.

Lähes seitsemän vuotta myöhemmin Bill Hodges on viimein pääsemäisillään irti päähänpinttymästään käydä hiillostamassa Kinerin sairaalan aivovammaosastolla pitkäaikaispotilaana olevaa Hartsfieldiä. Sitten hänen entinen työparinsa Pete Huntley soittaa: yksi Mersumiehen vaikeasti vammauttamista uhreista, Martine Stover sekä hänen äitinsä Janice Ellerton ovat kuolleet. Stoverin vanha äiti on riistänyt hengen ensin Martinelta ja sitten itseltään heidän kotonaan Hilltop Courtilla. Rikospaikalta löytyy tussilla piirretty z-merkki, virtajohto ja Hodgesin etsivätoimistokollegan ja ystävän Holly Gibneyn vaivihkaisella avustuksella myös vaaleanpunainen pelikonsoli Zappit Commander. Ovatko itsemurhat (City Centeriin tavalla tai toisella kytköksissä olevia paljastuu useampia), kuolemat ja Hartsfieldin ympärillä vellovat huhut kuitenkin vain sattumaa, yksittäisiä ja toisistaan irrallisia tapauksia, siitä Billin ja Hollyn on otettava selvää.

Mitä Hilltop Courtin talossa sitten tapahtuikin - ajatusten ja keskustelujen ketju, kyynelten ja lupauksien ketju, joka päättyi, kun liuenneet pilerit puristettiin ruiskulla letkuun  ja kun nauravien lasten kuvalla varustettu heliumpullo avattiin - sillä ei voi olla mitään tekemistä Brady Hartsfieldin kanssa, koska Holly kirjaimellisesti iski hänen aivonsa sammuksiin. Jos Hodges toisinaan epäilee sitä, se johtuu siitä, ettei hän kestä ajatella Bradyn säästyneen rangaistukselta. Ajatella, että hirviö karkasi hänen käsistään. Hodges ei edes päässyt lyömään häntä laakerin kuulilla täytetyllä sukalla, koska sai samaan aikaan sydänkohtauksen.
     Silti hänellä on hämärä muisto: Zappit.
     Hän tietää kuulleensa nimen ennenkin.

Viimeinen vartio tuntuu selvästi tutummalta Kingiltä kuin trilogian aiemmat perinteisempään dekkarimuottiin istuvat osat. Kuten edellisen Etsivä löytää -tarinan lopulla aavistelin on tässä päätösosassa yliluonnollisuus vahvassa roolissa ja kirjaa lukiessa tuli väistämättä mieleen vanha sanonta mihin koira karvoistaan pääsee. King, yliluonnollisuus ja kauhu ovat yksinkertaisesti todella toimiva yhdistelmä. Kun tähän liittää vielä itsemurhateeman liikutaan paikoin todella syvissä ja ahdistavissa vesissä. Tarina sai aikaan kylmiä väreitä ja kirjan vaaleanpunainen pelikonsoli sai minut kaivelemaan kaappeja. Oli pakko tarkistaa onko meidän useita pelejä sisältävässä laitteessa Fishin´ Hole -peliä, mutta onneksi ei. Se olisi ollut jo vähän liikaa...

Näyttö välähtää sinisenä, ja kalat palaavat. Ne uivat vasemmalta oikealle ja oikealta vasemmalle. Musiikki soi: By the sea, by the sea, by the beautiful sea, you and me, you and me, oh how happy we´ll be.
     Vaaleanpunainen kala! Hän napsauttaa sitä!

Täydelliseen King-tykitykseen Viimeinen vartio ei yllä. Koin kerronnan lomaan ripotellut aiempien tapahtumien kertaukset ylimääräisinä ja ne katkaisivat muuten niin sujuvasti etenevää tarinaa. Sellaisenaan kertaukset eivät riitä avaamaan menneitä tapahtumia jos aiemmat osat on lukematta ja sitten taas kertaukset tuntuvat turhilta kun aiemmat osat on lukenut. Minusta tämä sarja on vahvasti kokonaisuus enkä usko, että Viimeinen vartio toimisi kovin hyvin itsenäisenä teoksena.

Jos edellisessä osassa oli kaikuja Kingin Piinasta niin myös Viimeinen vartio toi hetkittäin muistituulahduksia Kingin aiemmista teoksista. Zappit sai ajattelemaan Kuulolla-romaania ja loppuosan lumiset maisemat ja mökkivierailu taas toivat mieleen Unensieppaajan.

Vaikka Bill Hodgesiin on ehtinyt tutustua hyvin kolmen kirjan aikana ei hän silti muodostunut minulle läheiseksi tai erityisen mieleenpainuvaksi hahmoksi. Toki tunsin hienoista haikeutta etenkin viimeisillä sivuilla ja nautin trilogian jokaisesta osasta, mutta nyt tarina on kerrottu ja luettu, tähän oli hyvä päättää sarja. Hodgesin viimeinen vartio on päättynyt.

Sitaattikunniamaininnan saa:

"Sinuna en panisi sitä päälle", Holly sanoo terävästi.

Sekä:

Eihän hän kenellekään pahaa tee.

Niinpä niin...


Viimeinen vartio on luettu myös mm. täällä: Kirjojen keskellä, Mummo matkalla, Rakkaudesta kirjoihin.

Helmet-lukuhaaste 2018:

44. Kirja liittyy johonkin peliin. -Kiitos Kingin aion pysytellä todella kaukana Fishin´Hole -pelistä! (Ehdin jo ajatella, että tämä haasteen kohta olisi vaikea, mutta yllättäen Viimeinen vartio tuli ja kuittasi kohdan.)

Bill Hodges / Mersumies-trilogia:
Mersumies
Etsivä löytää
Viimeinen vartio

Peter Franzén: Samoilla silmillä

Peter Franzén: Samoilla silmillä

Tammen äänikirja, 2013

5 cd-levyä, kesto n. 5 h 24 min
Lukija: Peter Franzén

Kuunneltu: 15.1.2018

Mistä: kirjastosta

En ole oppinut äänikirjojen ystäväksi, mutta ajattelin taas yrittää. Haluan lukiessani imeä jokaisen lauseen ja sanan itseeni, mutta äänikirjojen kohdalla tämä on ollut ongelma. Väistämättä tulee hetki jolloin osa tekstistä menee syystä tai toisesta ohi, keskittymiskyky herpaantuu ja ajatus harhailee. Painetussa kirjassa on helppo palata taaksepäin, äänikirjassa se ei suju niin helposti. On pakko antaa mennä ja keskittyä tarinan päälinjoihin. Onneksi kokeiluuni löytyi Peter Franzénin Samoilla silmillä, miehen itsensä lukemana.

14-vuotias Pete elää ihan tavallista teinipojan elämää, kulkee kavereiden kanssa, katselee tyttöjä ja kokeilee rajojaan. Äiti opiskelee toisella paikkakunnalla, mutta onneksi mummo ja pappa ovat tukena. He käyvät auttamassa Peteä ja pikkusisko Suvia silloin kun äiti on poissa, tuovat ruokaa ja pitävät heitä silmällä. Onneksi väkivallan uhka ei enää painosta arkea sillä isäpuoli Pertti asuu muualla. Nyt nyrkit heiluvat treeneissä sillä nyrkkeilystä on tullut tärkeä osa Peten ja hänen kaverinsa Pekan elämää.

     "Pam, pam, pam... Ai of te taigör...!" raikuu kolkossa pukuhuoneessa, jossa tunnen olevani kuin kotonani. Missään muualla en ole näin onnellinen ja täysi. Jore ottaa minun ja Pekan ranteista kiinni ja nostaa meidät puupenkille ja pitää käsiämme kohotettuina ilmaan kuin voittajilla kehässä.

Muistelen, että Peten aiemmista vaiheista kertovassa Tumman veden päällä -kirjassa Pete olisi ollut ainoana kertojana, mutta tässä jatko-osassa ääneen pääsevät myös Peten äiti Eeva sekä isäpuoli Pertti. Ensin kertojaratkaisu oudoksutti, mutta se täydensi tarinan kokonaiseksi. Roolit myös kääntyvät hieman päälaelleen, Eeva elää villimpää vaihetta opiskelijarientoineen kun taas Pertti kokee kylmän herätyksen ja joutuu katsomaan itseään kriittisesti peilistä.

Pidin valtavasti teini-ikäisestä Petestä. Äidin neuvot ja Petelle kovin läheisen papan auktoriteetti ovat vahvasti läsnä, mutta silti mieli ja teot hamuavat jo lapsuudesta aikuisuuden puolelle. Vaikka välillä tulee tehtyä typeryyksiä on päällimmäisenä huoli siitä, että tuottaa äidille tai papalle pettymyksen. Huolet ja murheet kuitenkin helpottavat kun pääsee pelaamaan mummon kanssa myllyä tai juttelemaan papan kanssa saunan lauteilla. Myös Peten suhtautumisessa siskoonsa Suviin sekä isoon tyttöön Tupuun oli jotakin hellyyttävää, siinä vuorotteli ärsytys, huolehtiminen, arkuus, ihastus, suojelunhalu, rohkeus ja uteliaisuus, siihen tuntui kiteytyvän koko teini-iän olemus.

Franzén on juuri oikea henkilö lukemaan kirjansa, hänen ääntään ja Kemin seudun murretta on miellyttävä ja sujuva kuunnella. Peten perheen vaiheet saavat vuoroin riemastumaan, rauhoittumaan ja herkistymään. Kirja on tulvillaan lämpöä, välittämistä sekä välitöntä, minulle omaa ja tuttua pohjoisen eloa ja oloa. Hymyilin itsekseni moneen otteeseen kirjaa kuunnellessani. Kirja ei kuitenkaan ole pelkkää kaverusten ilonpitoa, ihastumisia tai treenihien ja nyrkkeilyhanskojen hajua vaan tarinassa on myös synkempiä sävyjä kuten itsetuhoisuutta ja rikkonaisia perheitä.

Franzénin lapsikertoja, pikku Pete, oli edellisessä osassa todella uskottava, nyt Franzén astui onnistuneesti niin teini-ikäisen pojan, aikuisen miehen kuin vielä naisenkin saappaisiin. Minkälainen mahtaisi olla aikuinen Pete? Tapaisin erittäin mielelläni hänet kolmannenkin kerran.

Sitaattikunniamaininnan saa:

"Joskus määki hengitän aivan hilijaa talavela ja toivon, ettei kukkaan arvais, että mää oon siinä", minä sanon ja haukkaan ranskanleivästä, jonka päälle äiti on laittanut paksun lauantaimakkarasiivun ja paprikaa, ja niiden mukana nielaisen viimeiset sanani.

 Sekä:

Tupun silmät kimaltelevat niin kuin Kemijoki pimeällä, kun veteen heijastuu vastarannan valoja.

(Sitaatit piti hakea äänikirjan sijaan pokkarista, tulipahan kirjoitettua oikein.)

Helmet-lukuhaaste 2018: 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin. Tarinan lomassa vilisee vähän väliä nostalgisia viitteitä ajan ilmiöihin, Eye of the Tiger pauhaa moneen kertaan kirjan sivuilla (ja päässäni), on Kissin Lick it upia, Wham!in hiustyyliä, Dingoa, W.A.S.P.ia, Samantha Foxin julistetta, Bon Jovia jne...

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Gummerus, 2017

231 sivua

Luettu: 11.1.2018

Mistä: kirjablogiystävältä

Selja Ahava on yksi suosikeistani kotimaisen kirjallisuuden saralla. Luin Eksyneen muistikirjan aeb (aikaan ennen blogia) ja muistelen pitäneeni siitä kovasti, Taivaalta tippuvat asiat oli uskomattoman upea, joten Ennen kuin mieheni katoaa piti laittaa luettavien listalle.

Pariskunnan arkinen hetki keittiönpöydän ääressä muuttuu kuin absurdiksi näytelmäksi kun mies kertoo vaimolleen, että hän on oikeastaan aina halunnut olla nainen. Ääneen lausutun tunnustuksen jälkeen kaikki muuttuu, pala palalta. Vaimo epäilee miestään, itseään, kaikkea yhdessä koettua, miettii mennyttä ja tulevaa. Miten näin iso asia on jäänyt huomaamatta? Mitä nyt tapahtuu? Voisiko mies olla nainen vain silloin tällöin, ihan vain vähäsen, muilta piilossa? Rinnalla kulkee tarina Kristoffer Kolumbuksesta, siitä miten hän kuvitteli löytäneensä Intian, mutta olikin kokonaisen maanosan verran väärässä.

Ennen kuin mieheni katoaa, haluan kuvata hänet tarkasti. Haluan nimetä kaikki paikat, jokaisen karvan, lihaksen ja ruumiinosan. Haluan todistaa, että hän oli. En koskaan ajatellut, että ihmisen yksityiskohdat olisivat kiinnostavia, mutta nyt haluan tallettaa näistä jokaisen.

Tämä on menetykseni kartta. 

Ennen kuin mieheni katoaa ei ole romaani vaan Ahavan omakohtainen tarina siitä mitä tapahtuu kun puoliso tunnustaa elävänsä väärässä kehossa, kun parisuhteeseen ilmestyy yhtäkkiä vieras nainen. Tieto siitä, että tarina on ainakin pääpiirteittäin tosi teki lukemisen ajoittain haastavaksi. Ahava nimittäin kuvaa paljastuksen jälkeisiä hetkiä ja naisen tunteita niin vahvasti, että välissä tuntuu kuin tirkistelisin toisen elämää, lukisin hänen päiväkirjaansa ja pääsisin liian lähelle. Vaikka taitto on ilmavaa ja virkkeet lyhyitä on tunnelma todella tiivis, teksti tihkuu tunnetta ja on pakahduttavan, ylitsevyöryävän täyttä. Naisen tuska kasvaa, yltyy kuin huudoksi, hänen hämmennyksensä lisääntyy sivu sivulta, tihkuu rivien välistä ja tunnen, että minäkin eksyn.

     Mitä miehestäni jäi? Keskeneräinen jousipyssy, niistämisen törähdys, ääni puhelimessa, satunnainen leuan liikahdus. Niin vähän, tuskin mitään. Muistini on täynnä kuvia, joista hän puuttuu.

Kolumbuksen osuus tarinaan on perusteltu ja ymmärrettävä. Sekä naisen että Kolumbuksen elämää ovat määrittäneet virheolettamat. Nainen on ollut väärässä puolisonsa sukupuolen verran, Kolumbus taas kokonaisen maanosan verran. Kolumbuksen virhe on on ehkä mittaluokaltaan suurempi, mutta molemmilla virheillä on valtava vaikutus. Naisen puolisoa ja Kolumbusta yhdistää löytöretki. Puoliso tutkii itseään, uutta, viimein pintaan asti päässyttä sukupuoltaan ja identiteettiään kun taas Kolumbus etsii ja kartoittaa uutta mannerta ja sen ihmisiä. Kaikki kolme, niin pariskunnan molemmat osapuolet kuin Kolumbuskin piirtävät karttaa, kuka itsestään, puolisostaan tai merestä ja maanosista.

Kolumbuksen vaiheet veivät mukanaan vain hetkellisesti ja huomasin odottavani malttamattomana paluuta naisen kertomukseen. Pariskunnan tarina itsessään olisi kantanut kirjan alusta loppuun, mutta tässä tapauksessa on vaikea mennä sanomaan, että olisitpa jättänyt tämän tai tämän pois. Tämä kirja tuntuu siltä, että sen tapahtumat ja tunteet on kirjoitettu muistiin sydän vereslihalla. Se jättää vahvan jäljen.

Sitaattikunniamaininnan saa:

On vaikea olla katsomatta horisonttiin, kun horisontti on joka puolella eikä mitään muuta ole.

Sekä:

On lauseita, jotka jakavat ajan kahtia: ennen ja sen jälkeen.

Helmet-lukuhaaste 2018: 34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta. Tässä tapauksessa uusi nainen miehen kuorista.

Kalle Päätalo: Tammerkosken sillalla

Kalle Päätalo: Tammerkosken sillalla

(Iijoki #12)

Gummerus, 1982

672 sivua

Luettu: 6.1.2018

Mistä: lahja

Edellinen lukemani Päätalo, Nälkämäki, oli pieni hyppäys pois varsinaisesta Iijoki-sarjasta, nyt on aika palata takaisin varsinaiselle reitille ja sarjan 12. osan pariin.

Ennen lähes viisivuotiseksi venyneen sotaväkiaikansa päättymistä Kalle kihlautuu ja avioituu kirjekaverinsa Lainan kanssa sekä hoitaa sijoitusyksikkönsä Siiranmäen vankileirin talouspuolta aina leirin siirtämisestä Kannakselta Ihakselan parakkikylään ja leirin purkamiseen asti. Taivalkosken Jokijärvi ja lapsuudenkoti jäävät taakse kun Kalle reppuineen siirtyy Tampereen kupeessa sijaitsevaan Messukylään. Armeijan jälkeinen elämä asumisjärjestelyineen ei kuitenkaan ole ihan sitä mistä Kalle on itsekseen haaveillut.

     Ja minullahan oli nyt oma perhe! Ei tosin vielä muuta kuin vaimo, mutta joka tapauksessa siteeni kotiin ja kotiväkeeni olivat katkeamassa. Oli tullut aika, lopultakin, että saisin nousta omille jaloilleni, opetella elämään vaimokseni vihityn, mutta tosiasiassa minulle vielä varsin vieraan naisen kanssa samana kattilakuntana. Enpä ollut ennen sotia osannut kuvitella, että joutuisin aloittamaan oman perhe-elämäni aikana, jolloin koko Suomi on hävittyjen sotien jälkeen sekasortoisessa tilanteessa! Itsekään en ollut enää terve mies. Olin haavoittumisteni seurauksena pudonnut B2-luokkaan, eli olin lievästi invalidi.

Päätalo kuvaa taitavasti murroksessa elävän Suomen tilaa, armeijan arkea ja sitä kaaosta, jossa suomalaiset elävät kun sota Neuvostoliittoa vastaan on lopussa ja kun vastassa on uusi vihollinen, entiset aseveljet eli saksalaiset. Evakkoon on jouduttu kuka minnekin, perheet ovat hajallaan eikä evakosta palatessa ole varmuutta onko lainkaan kotia johon palata. Kaikesta on pula, kaikki on aloitettava alusta. Armeijassa tehdään edelleen mitä käsketään, vaikka osa tehtävistä turhauttaa ja byrokratian pyörien tai ainakin ylempien käskyttäjien mielivallan alle on helppo pyörähtää. Lopulta kiltin ja kuuliaisen Kallenkin kamelinselkä katkeaa kun hän puolikuolleena väsymyksestä saa tarpeekseen ja jättää kenttäkeittiön toimittamisen puolitiehen.

Myös Kallen avioliitto tarjoaa kiinnostavan ajankuvan. Lähes puolitutut päätyvät solmimaan avioliiton kirjeenvaihdon sekä ehkä muutaman tapaamisen perusteella ja opettelevat tuntemaan toisensa vasta papin aamenen jälkeen. Olisi kiinnostava tietää kuinka paljon tällaisia nopeita avioliittoja solmittiin, kuinka moni niistä oli onnellisia liittoja ja kuinka moni päättyi eroon.

Kirjan tapahtumat ovat kiinnostavia, mutta tarina ei etene niin sujuvasti kuin aiemmat osat. Kirjan suurin ongelma liittyy alussa mainitsemaani Nälkämäki-kirjaan, joka ajoittuu Tuulessa ja tuiskussa ja Tammerkosken sillalla -kirjojen väliin olematta kuitenkaan osa sarjaa (Nälkämäki on julkaistu vuonna 1967 ennen kuin Päätalo on aloittanut Iijoki-sarjaansa, kirjan päähenkilö on Päätalon itsensä sijaan nimetty Matti Liekoksi). Nälkämäki tuntuu sekoittaneen Päätalon ajankuvauksen ja kerronnan rytmin, hän joutuu selittämään, hyppimään ja kertaamaan asioita ja välillä hän lainaa pitkät pätkät Nälkämäkeä (tästä syystä aiemmin mainitsemani surkuhupaisa kenttäkeittiön luovutuskin tulee luettua uudelleen). Välillä tuntuu, että Päätalolla on ollut hankaluuksia sovittaa nämä teokset omiksi itsenäisiksi kirjoiksi. Olisi voinut olla parempi jättää Nälkämäki lukematta, mutta toisaalta siinä oli niin paljon tapahtumia, joita lukematta olisi Tammerkosken sillalla saattanut tuntua entistäkin sekavammalta. Toivottavasti seuraava osa etenee selkeämmin. Sekavuudesta ja harppomisesta huolimatta pidin kirjasta paljon.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Toivotaan että saahaan vielä maalimassa kunnon vaatekerta päällemmä ja syyvä röyhtäillä asti!

- - -

Päätin osallistua ensimmäistä kertaa Helmet-lukuhaasteeseen, jossa on 50 eri aihealuetta ja lukuaikaa vuosi. Katsotaan kuinka monta kohtaa saan täytettyä. Tammerkosken sillalla -kirjan laitan kohtaan 1. Kirjassa muutetaan.

Kooste kirjavuodesta 2017

Mietin teenkö ollenkaan koostetta viime vuoden luetuista, mutta tästä on tullut jo tapa ja on kiva pistää kirjavuosi pakettiin ennen uuden alkua. Puhumattakaan siitä, että listojen tekeminen on hauskaa. Tässä kirjavuoden 2017 lukuja:

• 39 luettua kirjaa. Tavoitteeksi olin merkinnyt 50 kirjaa, en edes muista milloin olisin lukenut määrällisesti näin vähän kirjoja. Aikaa on mennyt muuhun kuin lukemiseen, mutta vuodelle 2018 aion järjestää enemmän aikaa lukemiselle. Lukeminen on kuitenkin henkireikäni ja suoranaista terapiaa kiireisen arjen vastapainoksi.
• 14184 sivua (Goodreadsin mukaan).
• 12 kotimaista, 27 ulkomaista.
• Miesten kirjoittamia 19, naisten kirjoittamia 21 (yhdessä kirjassa useampi tekijä).
• Faktaa 5, fiktiota 33, siltä väliltä 2 (Kalle Päätalon Nälkämäki ja Antti Hyryn Uuni).
• Kirjojen alkuperä jakautui seuraavasti: kirjastosta lainattuja 27, lahjakirjoja 3, kirjablogikaverilta saatuja 1, itse ostettuja 4, pyydettyjä arvostelukappaleita 1 ja ystävältä lainattuja 3.
• Vuonna 2017 julkaistuja uutuuksia 8.
• Minulle uusia, aiemmin lukemattomia kirjailijoita 17 (esimerkiksi Anthony Doerr, Andrew Michael Hurley, Siri Pettersen).
• Perinteisiä kirjoja 37, e-kirjoja 2 sekä vaivainen yksi yritys kuunnella äänikirjaa (puhelin nakkasi pois kuuntelusta toistuvasti enkä enää päässyt hyppäämään kohtaan, johon jäin. Jatkoin perinteisenä kirjana).
• Luin kaikki kirjat suomeksi.
• En edelleenkään ole hyvä jättämään kirjoja kesken, mutta ainakin Johanna Holmströmin Sulje silmäs pienoinen jäi ainakin toistaiseksi kesken.

Osallistuin muutamaan lukuhaasteeseen. Suoritin Iin kirjaston kesän lukuhaasteen (5 kirjaa), Halloween-lukuhaasteen (2 kirjaa) ja marraskuun lukuhaasteen (1665 sivua). Kirjallinen maailmanvalloitus etenee todella hitaasti, vain 3 uutta maata tuli valloitettua (Zimbabwe, Viro, Saint Vincent ja Grenadiinit). Blogissani on keskeneräisille ja suoritetuille haasteille omat välilehtensä, sieltä löytyy tarkempaa tietoa haasteista.

Omista lukuprojekteista sain luettua loppuun lapsuudensuosikkini Viisikot. Stephen King-projektini eteni niin, että pääsin viimein lukemaan hänen uusimmat suomennetut kirjat tuoreeltaan. Mahtavaa! Projektini jatkuu, sillä olen lukenut suurimman osan Kingeistä aeb (aikaan ennen blogia). Haluan tuoda blogiini loputkin Kingin tuotannosta, ainakin suomennetut teokset, mutta myös todennäköisesti ne muutamat suomentamattomat romaanit. Suosikkikirjailijan kirjoja ei voi lukea liikaa ja onneksi Kingin tuotanto on sen verran laaja, että lukemista riittää.


Sitten kirjavuoden 2017 huippuhetkiin. Vuoden paras oli armoton ja upea Beth Lewisin Suden tie.

Top 10 -listalle ylsi Lewisin kirjan lisäksi seuraavat (kuvat toimivat linkkeinä kirjojen arvioihin):

 

   

Top 10 -listalle oli tunkua, monta upeaa kirjaa piti tiputtaa ulkopuolelle. Toivottavati myös alkanut kirjavuosi 2018 tuo mukanaan upeita lukuelämyksiä! En ole tehnyt mitään varsinaisia lupauksia uudelle kirjavuodelle, mutta aion kokeilla taas e- ja äänikirjoja (yksi on jo kuuntelussa) ja tavoitteena olisi lukea ainakin yksi kirja englanniksi. Ranskaksi lukemisesta haaveilen myös, mutta se olisi jo haastavampaa. Osaisiko joku vinkata jotain "helppoa" ja lyhyttä ranskankielistä kirjallisuutta?

Matti Rämö: Polkupyörällä Intiassa - Lehmiä, jumalia ja maantiepölyä

Matti Rämö: Polkupyörällä Intiassa

- Lehmiä, jumalia ja maantiepölyä

Minerva, 2010

301 sivua

Luettu: 30.12.2017

Mistä: kirjastosta

Aloitin tämän äänikirjana Yle Areenasta, mutta kun sivusto (tai puhelimeni) jostain syystä nakkasi minut useamman kerran pois kuuntelusta enkä päässyt siirtymään takaisin oikeaan kohtaan luovutin ja hain perinteisen painetun version kirjastosta. Olen lukenut kirjaa pienissä pätkissä pitkällä aikavälillä, mutta pääsin viimein matkan päähän juuri ennen vuoden vaihtumista.

Rämön Intian matkan taustalla ei ole perinteinen kutkuttavaa jännitystä ja innostunutta suunnittelua pursuava matkakuume vaan idea matkaan lähdöstä on syntynyt surullisissa merkeissä, Rämön äidin kuoleman jälkitunnelmissa. Rämö päättää tehdä viimeisen yhteisen matkan äitinsä kanssa, viedä hieman äidin tuhkaa ja muutamia muistoesineitä Intian Varanasiin, missä kuolema on joka päivä läsnä ja ihmisten silmien edessä. Samalla voisi käydä tapaamassa Mumbaissa kansainvälisessä lukiossa opiskelevaa tytärtä. Suunnitelmana on lentää Delhiin, pyöräillä sieltä kuukauden aikana reilun 2 000 kilometrin matka Mumbaihin ja lentää takaisin kotiin.

    Mutta tuttuudestaan huolimatta Intia yllättää aina uudestaan, ja jokainen vierailu on omanlaisensa seikkailu elämänvirran käänteissä. Maallisen taivalluksen kirjo kauneuksineen ja kauheuksineen levittäytyy matkailijan eteen. Kärsimys ja äärimmäinen köyhyys eivät ole piilossa laitosten seinien sisällä, vaan ne tulevat arkisina vastaan kaupunkien kaduilla. Oma arvomaailma joutuu rajuun testiympäristöön.

Rämö esittelee pyöränsä selästä Intian monet kasvot. Lehmät kulkevat rauhassa pitkin kyliä, niiden lanta kerätään polttoaineeksi ja sadhut eli askeetikkomunkit hierovat sitä vartaloonsa. Tiellä saa kulkea välillä henkensä hädässä, pienempien oletetaan väistävän isompia, kuopat, hidasteet, mutkat ja pitkillä valoilla vastaan ajavat kulkuneuvot lisäävät vaarakerrointa. Teiden varsilla näkyy milloin slummeja milloin palatseja, apinoita ja tienvartta vessanaan pitäviä ihmisiä. Välillä Rämö ohittaa pitkälleen heittäytyviä tai pyörimällä tomussa eteneviä pyhiinvaeltajia, kaatuneita kuorma-autoja, ihmisillä tai tavaroilla äärimmilleen lastattuja kuormia ja perään lähteviä lapsilaumoja. Ehkä Intian runsaus tekee sen, että kirja on luettava pienissä pätkissä, niin että ehtii sisäistää ja sulattaa kaiken.

Rämö ei pelkästään dokumentoi omia kokemuksiaan vaan kertoo matkan lomassa Intiasta, sen uskonnoista, jumalista, väestöstä, historiasta ja tavoista erittäin kiinnostavasti. Paikoitellen Rämön tarinointi yltyy lähes saarnaamiseksi ja harhautuu hieman aiheesta, keskustellessaan tyttärensä koulukaverin kanssa Berlusconista hän itsekin huomaa asian. Suurimmaksi osaksi Rämön kerronta on todella sujuvaa ja miellyttävää. Välillä lentelee tuttuja kotimaisia ärräpäitä kun Rämön pitää päästellä rengasrikkojen tai muiden harmien aiheuttamia tunneryöppyjä ulos, myös Rämön huumori vilahtelee pitkin matkaa yllättävissäkin tilanteissa. Ärsyyntymisen ja ilon vastakohtana on myös käsinkosketeltava suru kun Rämö laskee äitinsä tuhkat juhlavassa seremoniassa jokeen.

Samoin kuin Rämön edellisessä Afrikkaan sijoittuvassa polkupyöräilykirjassa myös tässä oli valokuvien lisäksi Cira Almentin piirroksia. Varsinkin Almentin apinapiirrokset riemastuttivat pitkin matkaa (ja siitä syystä kaivoin pehmoleluapinan mukaan kirjan kuvaan).

     Hanuman kuuluu suosituimpien jumalien joukkoon. Hän on yksi Shivan inkarnaatioista, demoneja vastaan taisteleva soturi, jonka toimenkuvaan kuuluu myös viisauden edistäminen. Hanuman on sitkeä ja uskollinen päämäärilleen. Hanumanin palvonta on yleistä vuoristoteillä, sillä apinajumalan erityisosaamiseen kuuluu matkaajien suojaaminen liikenneonnettomuksilta. Ennen kuin palaan satulaan, tervehdin apinajumalaa nostamalla yhteenliitetyt kädet kasvojen eteen.

 
En ole käynyt Intiassa, mutta kirjan luettuani jäin miettimään, että jos Intia tulee jo pelkästään kirjan sivuilla näin elävänä eteeni niin minkälainen elämys ja/tai kulttuurishokki Intia mahtaakaan olla oikeasti, paikan päällä elettynä ja koettuna?

Sitaattikunniamaininnan saa:

Pysähdyn investoimaan viisi rupiaa liikenneturvallisuuteeni ja viritän kukkanauhan kuorman päälle.