Paula Noronen: Tarja Kulho - Räkkärimarketin kassa

 Paula Noronen:

Tarja Kulho - Räkkärimarketin kassa

Tammi, 2020

166 sivua

Luettu: 30.7.2021 (#10 lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

Tarja Kulho työskentelee Korson Räkkärimarketin kassalla. Hän on naimisissa Reijo Perniön kanssa ja hänellä on kaksi lasta, 17-vuotias Pyry ja 8-vuotias Ula, jonka nimi voisi olla Megahertsi, mutta se on ihan oma tarinansa. Eräänä iltana muutaman punaviinilasillisen jälkeen Tarja tulee ilmoittautuneeksi Vantaan harrasteopiston Uusi suunta työelämälle -verkkokurssille ja kurssin kahdentoista kirjoitustehtävän myötä hän tulee pohtineeksi työ- ja muutakin elämäänsä monelta kantilta.

En tiedä miten kirja toimii jos ei ole minkäänlaista aiempaa kosketuspintaa Tarja Kulhoon, mutta minulle tämän kirjan lukeminen oli niin kuin olisin törmännyt vanhaan kaveriin. Kuuntelin teinivuosina Radiomafiaa ja Paula Norosen riemastuttava Tarja Kulho -sketsihahmo tuli hyvin tutuksi. Ilahduinkin kovasti kun huomasin kirjastossa Tarja Kulhon nimen kirjan kannessa. Kuulin välittömästi kirjan nähdessäni Tarjan tutun terse-tervehdyksen ja sama juttu lukiessa, koko kirja kuului mielessäni Tarja Kulhon hieman monotonisella äänellä ihan kuin olisin lukemisen sijasta palannut menneisyyteen ja kuunnellut Tarjan hauskaa turinointia Radiomafiasta. Paula Noronen on siis tehnyt vallan onnistunutta työtä luomassaan hahmossa sillä Tarja Kulho -korvamato on säilynyt korvissani vuosia, ehkä välissä hiljentyneenä, mutta jälleen törmätessämme varsin vahvana. 

Tarja Kulho on rempseä, vitsikäs kuivakalla ja puujalkamaisella tavalla, sosiaalinen ja suorapuheinen. Hän ei ujostele sanoissaan ja juttua riittää niin ystävien, työkavereiden, asiakkaiden kuin myös harrasteopiston verkkokurssin tehtäviä lähettävän henkilön kanssa. Kirjaa lukiessani mietin, että Tarja Kulho ja Mielensäpahoittaja tulisivat varmasti hyvin juttuun keskenään. Molemmat tekevät vähän kuin ohimennen ja huumorin varjolla osuvia huomioita kaiken maailman asioista, ilmiöistä ja elämästä. Ehkä Paula Noronen ja Tuomas Kyrö voisivat järjestää Tarjalle ja Mielensäpahoittajalle tapaamisen? Kirja olisi ehkä parhaimmillaan pienissä pätkissä luettuna, yhdeltä istumalta luettuna tuntuu kuin olisi syönyt liikaa herkkuja. Ei makeaa mahan täydeltä. Aion ehdottomasti lukea myös Tarja Kulho - Lomille lompsis -kirjan. 

Sitaattikunniamaininnan saa (kuinkas muutenkaan kun Tarja Kulho on kyseessä):

Terse.

Helmet-lukuhaaste 2021: 17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi

 

Joanne Harris: Mansikkavaras

Joanne Harris: Mansikkavaras

Otava, 2020

381 sivua

Suomentanut: Satu Leveelahti

(The Strawberry Thief, 2019)

Luettu: 28.7.2021

Mistä: oma ostos

Joanne Harris on kertonut Vianne Rocherista aiemmin kolmessa kirjassa: Pieni suklaapuoti, Karamellikengät ja Persikoiden aikaan. Jos aiemmat osat on lukematta suosittelen aloittamaan niistä. Vaikka Mansikkavarkaan voinee lukea itsenäisenä romaanina saa siitä enemmän irti kun aiemmat tapahtumat ovat tuttuja.

Vanhan kukkakauppiaan Narcissen kuolema käynnistää Lansquenet-sous-Tannesissa pienen myrskyn. Narcissen testamentista paljastuu yllätys, jota hänen tyttärensä ei sulata. Miksi vanhus halusi antaa vanhan tammimetsän oman lapsensa sijasta Vianne Rocherin, paikallisen suklaapuodin pitäjän tyttärelle Rosettelle? Onko metsässä jotain arvokasta, ehkä aarre? Kun kukkakaupan tilalle avataan tatuointistudio, joka tuntuu kiinnostavan kaikkia, myös Rosettea, alkaa Vianne huolestua. Onko tuuli yltymässä, onko se löytänyt hänet, puhaltaako se mennessään kaiken hänelle tärkeän?

     Julmin hetki on aina se, jolloin ihminen ajattelee, että hän kenties on turvassa; että ehkä tuuli on viimein jatkanut matkaansa; että ehkä hän voi alkaa taas rakentaa jotakin sellaista, mitä tuuli ei voi viedä mennessään. Juuri sillä hetkellä tuuli on kavalimmillaan. Tämä on se hetki, jolloin suru saa alkunsa. Odotetun ilon hetki. Toivon demoni Pandoran lippaassa. Hetki, jolloin kaakaopapu vapauttaa arominsa ilmaan: palamisen ja mausteiden ja suolan hajun, ja veren, vaniljan ja sydänsurun.

Vianne siis asuu yhä Lansquenetissä ja pitää suklaapuotiaan, mutta lähes täysin ilman taikuutta. Hän on alistanut itsensä pienen ranskalaiskaupungin tavoille, yrittänyt mukautua sen kirjoittamattomaan sääntöön, jonka mukaan on parempi olla niin kuin muut eikä herättää huomiota. Vianne yrittää rajoittaa myös 16-vuotiaan tyttärensä Rosetten taipumuksia taikuuteen estääkseen Rosettea joutumasta muiden silmätikuksi yhtään enempää kuin tämä lähes puhumattomana ja äänteitä yhtäkkiä huutavana joutuu jo nyt. Mutta minkä ihminen tavoilleen tai perimälleen voi. Tuuli ei ole koskaan täysin tyyntynyt tai jättänyt Viannea rauhaan. Taikuus on niin olennainen osa Viannea ja hänen perhettään, että Vianne tuntuu hieman hailakalta, jopa vajavaiselta ilman taikuuttaan. Tämä ei kuitenkaan vähennä tarinan viehätysvoimaa. Lansquenetissä on ihan oma taikansa.

Erilaisuus on yksi kirjan kantava idea, mutta sen lisäksi kirjassa käsitellään syyllisyyttä, vanhemman rakkautta lastaan kohtaan, valintoja ja niiden vaikutuksia, joista osa kantaa hyvinkin pitkälle, jopa seuraaviin sukupolviin. Missä menee oikean ja väärän raja?  Kuinka pitkälle olet valmis menemään rakkaimpiesi, lastesi puolesta? Entä kumman etua oikeasti ajattelet ratkaisuja tehdessäsi, lapsesi vai itsesi? Oletko valmis kohtaamaan valintojesi seuraukset paitsi henkilökohtaisesti, myös asianosais(t)en kanssa ja jopa julkisesti?

Olen pitänyt sarjasta valtavasti eikä tämäkään osa pettänyt. Oli ihana sukeltaa jälleen vanhaan tuttuun Lansquenetiin ja sen leppoisaan, mutta pinnan alla synkempänä väreilevään tunnelmaan, kulkea ranskalaiskylän kaduilla, rannoilla ja tammimetsässä, tavata vanhoja tuttuja hahmoja ja tutustua uusiin, aistia suklaapuodin tuoksut ja maut, nähdä pienten ja viattomien sekä vähän suurempien ja vaarallisempien taikojen vaikutukset. En tiedä vieläkö Harris jatkaa suklaasarjaansa, mutta minä ainakin olen valmis palaamaan Lansquenetiin, tai mihin tahansa tuuli Viannea viekään.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Me olemme tuulen tyttäriä: tuuli puhaltaa meidän lävitsemme, halusimme tai emme.

Helmet-lukuhaaste 2021: 15. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi (Vianne rakastaa suklaata, samoin minä!)

Mutta suklaa ja minä, me olemme vanhoja ystäviä: me olemme kulkeneet pitkän matkan, ja me olemme aina ymmärtäneet toisiamme.