Muriel Barbery: Haltiaelämää

Muriel Barbery: Haltiaelämää

Gummerus, 2016

273 sivua

Suomentanut: Lotta Toivanen

(La vie des elfes, 2015)
Luettu: 21.2.2017
Mistä: kirjastosta

Barberyn Siilin eleganssi oli haastava, mutta hieno kirja ja ilahduin kun huomasin, että häneltä julkaistaan uusi romaani. Haltiaelämää vaikutti todella kiinnostavalta ja salaperäiseltä.

Kaksi pientä orpotyttöä, toinen löydetty lumipyrystä ranskalaisen maatalon pihalta ja toinen kylmästä viimasta italialaiskylän kirkon portailta, elävät tahoillaan rakastavissa perheissä autuaan tietämättöminä toisistaan ja heitä odottavasta kohtalosta. Ranskan tyttö Maria puhuu eläimille ja kasveille, Italian tyttö Clara näkee tarinat ja tapahtumat kuvina ja herättää taianomaisella pianonsoitollaan tarinat eloon. Tyttöjen kasvaessa heidän voimansa ja taitonsa kehittyvät ja heidän tähän asti suojatut elämänsä kietoutuvat toisiaan kohti. Maailma on vaarassa, mutta onko tytöistä pelastamaan sitä?

"Me lopetamme suojaamisen. Tytöt voivat nyt luottaa vain itseensä. Pian saamme tietää."

Haltiaelämää on merkillinen kirja. Odotin tarinaan sen nimen perusteella haltioita ja metsän väkeä ja toki niitä kirjassa vilahtelee, mutta ei ihan siinä mittakaavassa kuin kuvittelin. Meidän maailmamme rinnalla on Usvamaailma, mutta se jää asukkaineen minulle etäiseksi. 

Tarina on samaan aikaan hauras ja raskas. Suomennos on taidokas, mutta välillä lauseet rönsyävät niin, että kun pääsee lauseen loppuun on unohtanut mistä se alkoi. Ehkä tämän taustalla on ranskalaisuus tai vain Barberyn tyyli, ainakin muistelen huomioineeni saman myös Siilin eleganssissa. Tapahtumat jäävät paikoin paksun usvan sisään, tarinaan ei pääse täysin kiinni, se ei vain avaudu tarpeeksi. Unelmat, sävelet, kuvat, lumi ja eri henkilöt/hahmot sekoittavat tarinan punaisen langan piiloon, samankaltaiset nimet menevät sekaisin enkä välissä ole varma kuka kukin kyläläinen on.

Lukeminen etenee hitaasti ja mietin useampaan otteeseen kirjan keskeyttämistä, mutta joku kirjassa kuitenkin koukuttaa. Paikoitellen usvan takaa paljastuu kiehtova tarina, Marian ja Claran kotiseuduilla viihtyy, tytöt sekä muutamat heidän perheenjäsenistään ovat kiinnostavia persoonallisuuksia ja myös yliluonnolliset elementit ihastuttavat. Päällimmäiseksi tunteeksi jää silti hämmennys. Mistä tässä kaikessa, sota mukaan lukien, lopulta on kyse? Ketä ovat Marian ja Claran vanhemmat? Mitä tässä tapahtui? "Minä en ymmärrä mistään mitään", sanoi Alessandro. "Mutta olen otettu." Hyvin sanottu, Alessandro.

Sitaattikunniamaininnan saa:

 "Muistele kuulemiasi tarinoita", maestro sanoi ja nousi. "Niissä on maailman tieto – tämän ja kaikkien muiden maailmojen.

Ja vielä lopuksi:

Suurinta tuhoa on aina aiheuttanut jakautuminen, muurien rakentelu.

Niinpä...

Siilin eleganssi

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

(L'Élegance du hérisson, 2006)
Gummerus, 2010
374 sivua

Nyt on kesäkirja luettu! Enkä puhu alkavan kesän kirjasta, vaan viime kesäksi lainaamastani kirjasta. Hieman harmittaa, että Siilin eleganssia ei ole ilmeisesti kaivattu lähes vuoden (!) kestäneen lainaukseni aikana, ainakaan niin paljoa, että siitä olisi tehty varaus. Uusin lainani netin kautta, mutta aina viiden uusimiskerran jälkeen olen käyttänyt kirjaa kirjastossa ja lainannut sen uudelleen tiskiltä. Nyt melkein tekisi mieli hihkaista kirjaa palauttaessani "Katsokaa, nyt minä sen viimein luin!". Ehkä ei kuitenkaan...

Siilin eleganssi sijoittuu Pariisiin, rue de Grenelle seitsemässä sijaitsevaan kerrostaloon. Renée Michel on talon ovenvartija, 54 -vuotias leskirouva. Paloma Josse on 12 -vuotias rikkaan perheen tytär. Molemmat pitävät kiinni kulisseistaan, Renée stereotyyppisen ovenvartijan ja Paloma oikukkaan teinin. Toisen salaisuus on kulttuurin harrastaminen ja toisen on suunnitelma karmeasta ja erilaisesta syntymäpäivästä. Siili(e)n piikkejä saapuu silittelemään japanilainen Kakuro Ozu, elokuvaohjaajan kaukainen sukulainen, joka saa aikaan pienen pyörremyrskyn vesilasissa pelkästään muuttamalla taloon. Puhumattakaan siitä, että hän ystävystyy kaikkein epätodennäköisimpien talon asukkaiden kanssa.

Luettuani muutaman sivun aloin jo pelätä, että tästä tulisi toinen filosofinen kompastuskiveni Sofian maailman lisäksi (kirja on ollut kesken useamman vuoden, pitää siis aloittaa alusta -periksi en anna!). Ehkä olisi uskottava, että filosofista, syvällistä pohdintaa tihkuva kaunokirjallisuus ja minä emme vain tule toimeen. Vielä kun mukana on aimo annos intertekstuaalisia viittauksia, joista moni menee ohi.

Mutta sitten. Kirja ja henkilöt avautuvat hiljalleen kuin kamelian kukka (nyt tiedän minkälainen se on). Henkilöt ovatkin kaikessa pidättyväisyydessään ja korrektiudessaan vallan hersyviä! Kirjan kukkaan puhkeamista kannatti odottaa jopa noin 250 sivun verran, jolloin meno käy vallan villiksi. Enpä olisi arvannut, että tästä kirjasta löytyy vessahuumoria, olkoonkin se aika kuivaa ja syvällistä lajia!

Mieleni kehittelee epämääräisiä hypoteeseja. Ehkä arvioin määrän väärin ja painoin väärää nappia - mitä ylvästelyä, mitä omahyväisyyttä, Renée, kaksi lootusta niin mitättömälle aikaansaannokselle - ja nyt taivaan rangaistus iskee kuin salama ja kuurouttaa korvani. Olenko nauttinut liikaa, langennut hekumallisuuteen, johon tämä paikka viettelee, vaikka meidän kuuluisi pitää sitä epäpuhtaana? Olenko syyllistynyt kateuteen himoitsemalla ruhtinaallista vessapaperia itselleni ja saanko nyt vastaansanomattoman muistutuksen kuolemansynnistäni? Ovatko minun kömpelöt ruumiillisen työn tekijän sormeni tiedostamattoman vihamielisyyden ohjaamina kohdelleet kaltoin lootusnapin herkkää mekanismia ja käynnistäneet putkistossa järistyksen, joka uhkaa murentaa koko viidennen kerroksen?

Loppujen lopuksi pidin kirjasta yllättävän paljon. Kauniin kannen alta paljastui monisävyinen, haastava ja nautinnollinen, mutta myös hieman kriittinen ja opettavainen tarina. Asioille annettiin erilaisia näkökulmia kahden kertojan avulla. Huomioni kiinnittyi myös siihen, että kirjassa puhuttiin useaan otteeseen kauniisti lukemisesta. Mutta mikä se tuommoinen loppu oikein on, hä? Samoissa tunnelmissa oli myös Elma Ilona, joka luki kirjan äskettäin.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Olin nähnyt isompien lasten seuraavan kirjojen sivuilta jotain näkymätöntä polkua kuin saman voiman liikuttamina ja ammentavan hiljaisuuteen uppoutuneena hengettömästä paperista jotain elävää.

Ranska on valloitettu! Pieni ranskalainen minussa ilakoi tästä kirjallisesta matkasta :)
TBR 3/100

Tässä vielä yksi siilikuvista, jota olen vaalinut viime kesästä asti tätä kirjaa ajatellen. Tätä kaveria (tai muitakaan siilejä) ei ole vielä tälle keväälle näkynyt, mutta kovasti täällä jo odotellaan!