Charlaine Harris: Veren sitomat

Kärsin lukumaratonin jälkeen jonkinlaisesta lukujumista, en nimittäin oikein tiennyt mille alkaisin eli mitä lukisin. Luin vuorotellen sivun sieltä ja toisen täältä kesken olevista Parvelan ja Sinkkosen KOULUUN! -kirjasta sekä Belitz-Henrikssonin ja kumppaneiden Naisen iholla -tatuointitarinakirjasta, mutta kaipasin pakoa fantasiamaailmaan. Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -vampyyrisarjan kahdeksas osa oli juuri oikea lääke oireisiin. Oivallista lukumaratonin jälkiruokaa, sopivan kevyttä ja nopeasti nautittavaa.

Charlaine Harris: Veren sitomat (#8)

Gummerus, 2012

346 sivua

Suomentanut: Johanna Vainikainen-Uusitalo

(From Dead to Worse, 2008)

Luettu: 13.8.2013

Mistä: kirjastosta

Kirja alkaa pienellä kertauksella menneeseen ennen kuin nykyhetken tapahtumat lähtevät vyörymään liikkeelle. Ihan kiva, sillä kertaus on opintojen äiti ja onhan sarjassa ollut monenlaista juonenkäännettä, joista osa on saattanut painua unohtuneiden asioiden arkistoon. Sitä paitsi tiivis kertaus oli alussa, ei ripoteltuna ärsyttävästi pitkin matkaa.

Sekä vampyyrien että ihmissusien leireissä kuohuu. Koska Sookiella on ystäviä molempien olioiden joukossa ja hänen telepaatin kykyjään tarvitaan taas löytää hän jälleen itsensä keskeltä useampaakin yhteenottoa. Siinä sivussa on hoidettava kaikkea pientä kuten osallistua tuplahäihin, sulatella poikaystävä Quinnin katoamista, ratkoa veljen avioliitto-ongelmia, väistellä erinäisiä tappavia aseita ja ennen kaikkea tutustua uuteen lähisukulaiseen mallia keiju. Itseasiassa sukulaisia tuntuu poksahtelevan esiin kuin sieniä sateella, Sookiellahan on ennestään vain yksi sukulainen, veli. Onneksi Sookien ei tarvitse selvitä kaikesta yksin, pomo Sam, kämppis Amelia, suojelusenkelikeiju Claudine ja useamman kerran Sookien kanssa verta vaihtanut ja siksi läheiseksi tullut vampyyri Eric auttavat Sookien monesta pulasta.

     "Minäkään en usko, että se oli keiju", Eric sanoi. "Mutta puhutaan siitä matkalla. Tänne ei kannata jäädä."
     Siinä hän oli oikeassa. En tiennyt, minne hän oli vienyt ruumiin, ja tajusin etten oikeastaan piitannut siitä. Vuosi sitten olisin ollut ihan riekaleina jos olisin jättänyt jälkeeni ruumiin ja lähtenyt vain ajamaan valtatietä eteenpäin. Nyt olin pelkästään  iloinen siitä, että metsässä lojui hän enkä minä.
     Olin kehno kristitty mutta kohtalainen selviytyjä.

Olipa mukava päästä seuraamaan Sookien ja kumppaneiden tarinaa takaisin Bon Tempsin tutuksi tulleisiin maisemiin. Tässä osassa oli sellaista imua, että en olisi millään malttanut jättää kirjaa käsistäni. Edellisosan heikkouksista ei ollut tietoakaan (sheivausvälineitäkään ei mainittu!) ja tätä osaa ei tarvitse tituleerata välikirjamaiseksi. Tarinassa seurattiin useita juonipolkuja, mutta punaisena lankana -ainakin minulle- oli Sookien ja Ericin toveruus tai suhde, miksi sitä nyt nimittäisi... Tämä nousi ehdottomasti yhdeksi suosikikseni Ericin (lienee jo itsestäänselvyys), keijusukulaisten ja varsinkin yllättävän lopun myötä. Pieni Hunter oli oikein mukava lisä tarinaan ja toivon hänen vilahtavan myöhemmissä osissa.

Tarkoitukseni oli jo edellisen osan yhteydessä mainita vampyyrien hohtamisesta. Luulin, että se on Stephenie Meyerin höpötystä (ei, vaikka pidän Twilight -sarjasta en pidä vampyyrien hohtoefektistä, elokuvaversioissa se menee jo miltei naurettavuuksiin asti), mutta ei. Edellisessä osassa viitattiin tähän ilmiöön ja nyt taas parissakin kohtaa. Hän hohti hieman, kuten kaikki vampyyrit minun silmissäni. Näin siis Sookie Billistä, oletan tämän liittyvän Sookien telepaattikykyyn eli ilmeisesti muut eivät hohtoa näe. Äh, yritän työntää tämän huomioni sinne alussa manitsemaani arkistoon ja pitää nämä vampyyrit mielessäni mattapintaisina.

Sookie Stackhouse -sarjalla on kannattajansa ja kirjaa onkin luettu laajasti blogeissa. Kun tuli tuolle Eric-linjalle lähdettyä niin sama jatkukoon linkityksissä: Morre on edelleen Ericin lumoissa, samoin Haltiamieli, mutta Ahmuun vaalean viikingin vetovoima ei enää niin kovasti pure.


Sitaattikunniamaininnan (ja pienen spontaanin hihkaisun) saa:

"Sookie... minä muistan kaiken."

Enid Blyton: Viisikko retkellä - Lukumaratonilla luettua

Huh. Tulipahan todistettua, että ei tosiaankaan ole minun juttuni kerätä luettuja kirjoja jonoksi postausta odottamaan. Onneksi tämä on viimeinen lukumaratonilla lukemani kirja, joten pian pääsen palaamaan normaalirutiineihin.

Enid Blyton: Viisikko retkellä (#10)

Tammi, 1987

155 sivua

Suomentanut: Lea Karvonen

(Five on Hike Together, 1951)

Luettu: 1.8.2013 (1. lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

Leon ja Dickin ylimääräiset vapaapäivät koulusta sattuvat yksiin Annen ja Paulin (eli Paulan, muistinvirkistystä tarjolla täällä) kuukausiloman kanssa. Mitäpä muutakaan viisikko tekee kuin lähtee retkelle, tällä kertaa jalkaisin, suuntana tyttöjen ja poikien koulujen välinen kanervakangas. Tim-koira loukkaa itseään juututtuaan kaninkoloon, joten Paulin ja Leon on lähdettävä tarkistuttamaan Timin kuntoa Annen ja Dickin jatkaessa matkaa edeltäsovittuun majapaikkaan. Paha vain, että sisarukset menevät huonojen ohjeiden myötä pimeässä ja sateessa harhaan ja joutuvat aivan väärään maalaistaloon. Yöllä Dick saa oudon viestin, joka saa serkukset aluksi ymmälleen, mutta pian innostumaan selvittämään sen merkitystä.

     - Tässä saat tiedotuksen Nailerilta, ääni sanoi. - Kaksi puuta. Synkkä vesi. Nenäkäs Jane. Ja Maggie tietää sen myös. Nailer lähetti tämän sinulle. Maggie on myös saanut yhden.
     Paperinpala lepatti sisään ikkunasta. Dick poimi sen ihmeissään lattialta. Mitä ihmettä tämä oikein merkitsi? Näkikö hän unta?

Muistin seikkailun hyvin edelliseltä lukukerralta lapsuudestani ja tarina vei mukanaan samalla varmuudella kuin silloin, ehkä hieman vähemmällä jännityksellä. Hajoavasta ryhmästä ja väärässä paikassa väärään aikaan -tilanteesta liikkeelle lähtevä seikkailu oli mukavaa luettavaa siitäkin syystä, että sain lukea sen kerralla alusta loppuun eikä minun tarvinnut muistella mihin jäin. Upeat maisemat, syksyinen vaihteleva sää, kammottavat kellot karanneesta vangista tiedottamiseksi, syrjäinen maalaistalo, salaperäinen viesti ja tulipalon tuhoama rauniotalo järven rannalla saivat kääntämään sivun toisensa jälkeen ja lähes unohtamaan keksit lautaselle.

Myös sarjaa minun laillani uudelleen lukevalle Ainolle tämä(kin) osa oli mukavaa luettavaa.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Voimme kulkea siellä "mihin ysikään ihmiskäsi ei ole laskenut jalkaansa" vai kuinka se kuuluu.

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka - Lukumaratonilla luettua

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka

Gummerus, 2011

221 sivua

Suomentanut: Lotta Toivanen

(La Mécanique du cœur, 2007)

Luettu: 1.8.2013 (1. lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

Pohdin pitkään uskallanko ottaa Malzieun Sydämen mekaniikkaa lukumaratonille, minua arvelutti sivumäärä ja se miten lukumaratonille kävisi jos en pitäisikään kirjasta ja joutuisin lukemaan sen väkipakolla loppuun. Kirja kuitenkin houkutteli minua vastustamattomasti, joten tartuin härkää sarvista, vai pitäisikö sanoa poikaa kellonviisareista.

Sydämen mekaniikka kertoo Jackista, Edinburghissa kylmänä huhtikuun yönä vuonna 1874 syntyvästä pojasta, jonka sydän särkyy joutuessaan kosketuksiin hyytävän kylmän maailman kanssa. Tohtori Madeleine, huorien ja hylkiöiden auttaja, pelastaa Jackin asentamalla pojan rintaan käkikellon koneiston eräänlaiseksi sydämentahdistimeksi. Koneiston toiminnalle on kuitenkin ehtonsa, Jack on vedettävä aamuisin käyntiin pienellä avaimella, hän ei saa väännellä viisareitaan eikä -tärkeimpänä kaikista- myöskään kokea suuria tunteita. Viha ja rakkaus ovat siis pojalle vaaraksi. Kymmenentenä syntymäpäivänään Jack pääsee kaupungille ja tuo päivä tulee muuttamaan hänen elämänsä. Hän tapaa suurisilmäisen ja kömpelön tanssijatytön, pikku laulajattaren, joka saa Jackin käkikellon kukkumaan. Vaikka tapaaminen jää lyhyeksi pysyy tyttö Jackin mielessä. Erään välikohtauksen jälkeen Jack lähtee Madeleinen luota ja päättää etsiä tytön, Miss Acacian, käsiinsä, vaikka se olisikin käkikellosydämelle vaaraksi.

     Ajattelen vain yhtä asiaa: että saisin nähdä hänet uudelleen. Haluan kokea tuon sanoinkuvaamattoman tunteen uudelleen, mahdollisimman pian. Onko olemassa vaara, että nenästäni lentää lintuja? Sydäntäni pitää usein korjailla, mutta mitä siitä? Sitä rakkinetta on korjailtu syntymästäni lähtien. Olenko kuolemanvaarassa? Kenties, mutta olen elämänvaarassa, jollen saa nähdä tyttöä uudelleen, ja minun iässäni sellainen on vielä vakavampaa.

Kirjan lukemisesta on jo kaksi viikkoa enkä vieläkään ole saanut selville lopullista mielipidettäni kirjasta! En voi olla vertaamatta kirjaa Erin Morgensternin Yösirkukseen. Mustaan, valkoiseen ja punaiseen luottavien kansien lisäksi molempien kirjojen tapahtumat sijoittuvat 1800- ja 1900-luvun taitteeseen, molemmissa on rakkaustarina sekä jotain mystistä, tummaa tunnelmaa ja lähes goottilaisia piirteitä.

Se, missä kirjat eroavat toisistaan on lumoavuus tai sen puute. Yösirkus lumosi alusta asti, mutta Sydämen mekaniikka ei samaan tunteeseen yltänyt, useammastakin syystä. Jack, joka toimii kertojana tarinan alusta asti eli syntymästään lähtien on tietyllä tapaa kaikkitietävä kertoja, mutta ei sitten kuitenkaan ja se sai minut hämmennyksiin. Jack ei vaikuta missään vaiheessa tarinaa ikäiseltään, siksikään en saanut hänestä otetta! Sitä paitsi Jackin eroottiset unet, kuvailut ja fantasiat korostuivat ihan turhaan, ainakaan minä en löytänyt niille sen kummempaa merkitystä. Tarinassa oli myös muutamia kummallisuuksia, jotka jäivät pyörimään mieleeni. Näihin oli kiinnittänyt huomiota muutkin lukijat, esimerkiksi Sara ja Susa listasivat niitä arvioissaan. Vilkkaasta (varsinkin yksin ollessani ja pimeällä) mielikuvituksestani huolimatta en onnistunut kuvittelemaan Jackin kellon ulkonäköä, huomasin jääväni useampaan otteeseen miettimään miltä se näyttää. Odottelen siis Luc Bessonin tuottamaa 3D-animaatioelokuvaa innokkaasti (en uskalla edes ajatella kuinka huikean version Tim Burton tästä loihtisi).

 
Eräs asia sai minut vielä erityisen ärtyneeksi, nimittäin synnytyksen aikaisten tuntemusten kuvailu. Nainen pitkällisten supistusten aikana tuskin katselee mietteliäästi ikkunasta, miten lumihiutaleet ja linnut liiskaantuvat maahan tai lapsen alkaessa tulla maailmaan hänen silmäluomensa painuvat kiinni raukeasti. Ei, ei ja ei! Kyllä siinä kuulkaa on mietteliäät ikkunasta tuijottelut ja raukeat hetket kaukana! Tai no ei kaukana, mutta kyseisellä hetkellä ajatusten keskipiste on todennäköisesti jossain aivan muualla ja silmäluomet puristuvat kiinni lähinnä tuskasta.

Silti, kaikesta marmattamisestani huolimatta, tykkäsin kirjasta jollain tasolla paljonkin. Tummasävyinen, hieman timburtonmainen tunnelma ja kummallisuus viehättivät. Toistoa sekä kliseisiä ja ontuvia kielikuvia karsimalla kirjasta olisi voinut tulla todella hyvä. Seuraavaksi aion ottaa selvää miten Malzieulta onnistuu varsinainen leipälaji eli musiikki, mies nimittäin vaikuttaa Dionysos -nimisessä rockbändissä.

Kirja on herättänyt hyvin vastakkaisia mielipiteitä, esimerkiksi Nooran, Lauran ja Jum-Jumin kirja jätti kylmäksi kun taas Katja, Anna J, Birgitta ja Jami viihtyivät Jackin tarinan parissa paremmin.

Sitaattikunniamaininnan saa (mitä eriskummallisin kielikuva) lause:

Minun on aika panna komeroon unelmieni kattilat.

TBR 14/100

Milla Paloniemi: En vaan OSAA! - Lukumaratonilla luettua

Milla Paloniemi: En vaan OSAA!

Sammakko, 2008

60 sivua

Luettu: 1.8.2013 (1. lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

Milla Paloniemen sarjakuva-albumi kertoo norpatista, taiteilijan piirretystä alter egosta, jonka päiväkirjamaiset seikkailut ovat tuttuja myös Paloniemen (lähes) samannimisestä sarjakuvablogista. Kyllä, saman naisen kynästä on lähtöisin myös (mm.) Kiroileva siili. Mutta mistä on pieni norpatti tehty? Arkipäiväisistä asioista, eriasteisista hepuleista, eläimellisestä menosta, itselleen nauramisen taidosta, huumorista ja omaperäisistä jutuista, siitä on pieni (ja pippurinen) norpatti tehty.

Jos samaistuin Epätavallisen lukijan kuningattareen niin samaa voi sanoa myös norpatista. Mitättömät murheet kasvavat joskus maailmanluokan mittasuhteisiin, suusta pääsee jos minkälaisia sammakoita, tietyt asiat nostavat järjettömän fiilistely- ja hehkutushurmion ja joskus (aina) syksyisin tekisi vain mieli hypätä kierimään lehtikasaan. Paloniemi osaa kuvata tämän kaiken arkipäiväisen touhotuksen nasevasti.

Tällaisena minä haluan sarjakuvani mieluiten nauttia! Nopeasti, tiiviisti, hauskasti ja selkeästi esitettynä. Sopii loistavasti nautittavaksi kahvin kera.

Sitaattikunniamaininnan saa kokonainen sivu (klikkaa isommaksi):

Ihan kuin minä :D

Alan Bennett: Epätävallinen lukija - Lukumaratonilla luettua

Lukumaratonin "tulosten" purku lyhyehköillä arvioilla jatkukoon. Tämä kirja tuli luettua lähes kokonaan työhuoneessa, jonka sohvannurkasta kuva on napattu. Kirja on odottanut lukuvuoroaan pitkään, hyvä niin, sillä se sopi lukumaratonille kuin nenä päähän!

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

Basam Books, 2008

115 sivua

Suomentanut: Heikki Salojärvi

(The Uncommon Reader, 2007)

Luettu: 1.8.2013 (1. lukumaratonilla)

Mistä: oma ostos

Epätavallinen lukija kertoo kuningattaresta, joka ajautuu sattuman -tässä tapauksessa haukkuvien koirien- sanelemana palatsin liepeille pysähtyneeseen kirjastoautoon. Pyytäessään koiriensa käytöstä anteeksi kuningatar tuntee velvollisuudekseen lainata edes yhden kirjan. Päätös osoittautuu kohtalokkaaksi niin kuningattaren, paikalla olevan keittiöapulaisen Norman Seakinsin kuin koko brittihovin kannalta. Ensimmäinen kirja johtaa toiseen, keskustelut kääntyvät toistuvasti kirjoihin ja pian Hänen majesteettinsa lukee lähes joka paikassa ja tuntee ärtymystä mikäli luettavaa ei syystä tai toisesta ole saatavilla.  Tai jos kuninkaalliset velvollisuudet häiritsevät lukemista.

     "Mutta kai Teidän majesteettianne sentään briiffattiin etukäteen?"

     "Tietenkin", kuningatar sanoi, "mutta briiffaaminen ei ole lukemista. Oikeastaan se on lukemisen vastakohta. Briiffaaminen on ytimekästä, asiallista ja pääasioissa pysyttelevää. Lukeminen on sekavaa, rönsyilevää ja lakkaamattoman houkuttelevaa. Briiffaus lyö asian lukkoon, lukeminen avaa sen."

     "Voisikohan Teidän majesteettinne keskittyä jälleen tähän vierailuun kenkätehtaassa" sanoi Sir Kevin.

     "Ensi kerralla", kuningatar töksäytti. "Minnekäs minä panin sen kirjan?"

Mikä herkullinen kirja! Kirja oli täynnä hienoja ajatuksia lukemisesta, joko kirjailija Bennett puhuu omasta kokemuksesta tai sitten hän on vain hyvä astumaan toisen ajatusmaailmaan (aika oleellinen taito kirjailijalle, eikö vain?). Kuten jo lukumaratonin aikana mainitsin tunsin suurta sielujen sympatiaa tämän lukemiseen höyrähtäneen kuningattaren kanssa. Oli hauska seurata miten täydellisesti kirjojen maailmaan voi uppoutua ja miettiä miten hienon hieno raja normaalin harrastamisen ja fanaattisen omistautumisen välillä onkaan. Koen itse olevani tuon rajan paremmalla puolella, saa nähdä esittääkö esimerkiksi puolisoni eriävän mielipiteen ;) Epäilen vahvasti, että seuraavan keskustelun ydin on tuttu myös muiden lukutoukkien kodeissa:

Herttua työnsi päänsä ovesta sisään. "Onko kaikki hyvin, tyttöseni?"

     "Tietenkin. Minä luen."

     "Taasko?" Herttua jatkoi matkaansa päätään pudistellen

Kuninkaallisesta lukutoukasta on lukenut todella moni, tässä muutamia: Hanna (jolle haluan huikata vielä tätäkin kautta onnittelut Suuren Päivän johdosta, siis onnea!), marjis (joka on juuri päättänyt blogitauon), Jenni S. (joka on juuri palannut takaisin kotitontilleen) sekä Maija (joka huikkasi juuri sopivaan väliin pitäneensä kirjasta, tartuin suositukseen hyvin lopputuloksin).

Sitaattikunniamaininnan saa:

Kirja on pommi joka räjäyttää mielikuvituksen liikkeelle.

EDIT:
Meinasi unohtua, kirjahan löytyy TBR100 -listaltani eli 13/100 luettuna.

Roald Dahl: Jali ja lasihissi - Lukumaratonilla luettua

Lukumaratonilla lukemieni kirjojen kanssa on meinannut iskeä stressi, minä kun olen tottunut kirjoittamaan kirjasta saman tien enkä keräämään kirjoja jonoksi asti bloggausta odottamaan. Jonon muodostuminen on aiheuttanut jopa orastavaa lukujumia, on siis pakko tehdä lukumaratonilla lukemistani kirjoista nopealla tahdilla lyhye(hkö)t arviot ennen kuin tilanne menee pahemmaksi! Ajattelin ensin kirjoittaa yhteispostauksen, mutta kun se alkoi muistuttaa maratonpostausta pätkin nämä kuitenkin omiksi teksteikseen.

Roald Dahl: Jali ja lasihissi (#2)
Kuvittanut: Quentin Blake

Art House, 2000

190 sivua

Suomentanut: Päivi Heininen

(Charlie and the Great Glass Elevator, 1973)

Luettu: 1.8.2013 (1. lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

Jali ja lasihissi jatkuu siitä mihin Jali ja suklaatehdas jäi. Villi Vonkka lupasi luovuttaa suklaatehtaansa Jalille ja kaksikko on yhdessä Jalin vanhempien ja isovanhempien kanssa matkalla suklaatehtaaseen ihmeellisen lentävän lasihissin kyydissä. Matkasta vain tulee odotettua hurjempi ja pidempi, sillä heidän on otettava vauhtia avaruudesta asti pystyäkseen rysäyttämään kunnolla suklaatehtaan katon läpi. Avaruudessa he näkevät Avaruushotelli USA:n sekä matosotureita ja hankkivat rohkeudellaan kutsun Valkoiseen taloon. Päästyään viimein suklaatehtaaseen Jalin perehdytys herkkutehtailijaksi jatkuu. Myös isovanhempien apu on tarpeen, mutta mitä tehdä kun vanhukset ovat viettäneet kaksi vuosikymmentä vuoteessaan eivätkä suostu nousemaan siitä ylös? Tarvitaan nuorentavaa Vonkka-Vitaa, mutta koska asiat eivät suju niin kuin pitäisi tarvitaan myös vastalääkettä, Vita-Vonkkaa.

     Herra Vonkka katsoi ensin isoäiti Justiinaa. Tämä istui keskellä valtavaa vuodetta jokellellen. "Blaa bla blaa!" hän sanoi. "Blaa bla blaa!"
     "Hänhän on jokelteleva pikku vauva!" sanoi isoisä Justus hätääntyneenä. "Minun vaimoni on huutava pikkuinen vauva!"
     "Tuo toinen on isoisä Jori!" Jalin isä sanoi iloisesti hymyillen. "Tuo pikkuisen isompi ryömijä, hän on vaimoni isä!"
     "Niin onkin! Hän on isäni!" vaikersi Jalin äiti. "Ja missä on Joriina, vanha äitini? Hän on kadonnnut! Häntä ei näy missään, herra Vonkka! Minä näin, kuinka hän muuttui pienemmäksi ja pienemmäksi. Nyt häntä ei ole enää olemassakaan!
     Ja nyt minä haluan tietää, minne hän on kadonnut! Kuinka ihmeessä me saamme hänet takaisin?"

Harmittavaa kyllä, mutta jatko-osa jäi edeltäjänsä varjoon. Alun avaruusseikkailu vaikutti jotenkin irralliselta tai väkisin väännetyltä, joten kirja tuntui ensin jopa tylsältä lukuunottamatta kop kop -vitsejä. Hekotteluni saattoi tosin johtua lukumaratonin alkujännityksestä ja myöhäisestä vuorokaudenajasta. Kun kertomuksessa päästiin suklaatehtaaseen yltyi meno lähes Jali ja suklaatehdas -kirjan tasolle ja opetuksia (kuten "ahneella on p****inen loppu") tarjoiltiin tuttuun tapaan sadun verhoon käärittynä.

Yksi asia johon kiinnitin huomioni oli haukkumasanojen käyttö. Jalin isovanhemmat tai lähinnä isoäiti Justiina nimittelee Villi Vonkkaa jatkuvasti milloin miksikin. Meillä on tyttöjen kanssa ollut aiheesta keskusteluja ja tämä kirja antaisi siinä asiassa vääränsuuntaista esimerkkiä. Tekstiin oli sujahtanut myös pari asiavirhettä: isovanhemmat olivat sekoittuneet pariinkin kertaan, ilmeisesti nimien samankaltaisuus (Jori ja Joriina, Justus ja Justiina) oli tehnyt tepposet myös joko kirjailijalle itselleen tai suomentajalle.

Ihastuttavien umppalumppien laulut eivät olleet ihan ensimmäisen osan tasoa, mutta onneksi ihana ja aavistuksen verran vinksahtaneelta vaikuttava Villi Vonkka pelasti paljon. Tehtaasta paljastui jälleen uusia ja erikoisia paikkoja kuten suklaakenttä suklaanporaustorneineen sekä aavistuksen verran kammottava Miinusmaa. Quentin Blaken kuvitus oli myös mukavaa katseltavaa.

Myös Maija ja kirsimaria viihtyivät Lasihississä, mutta pitivät Suklaatehdasta parempana.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kunhan olette ollut seurassamme hieman kauemmin, ette ihmettele enää mitään.

Michael Ende: Tarina vailla loppua

Ennen kuin pääsen kirjoittamaan arviot kirjoista, jotka luin lukumaratonilla on kirjoitettava sana jos toinenkin maratonia edeltävänä päivänä loppuun lukemastani kirjasta. Varoituksen paikka, teksti saattaa sisältää rönsyilevää kerrontaa ja roppakaupalla hehkutusta. Lukeminen omalla vastuulla!

Michael Ende: Tarina vailla loppua

Otava, 2007
492 sivua
Suomentanut: Marja Kyrö
(Die unendliche Geschichte, 1979)
Luettu: 31.7.2013
Mistä: oma ostos

Michael Enden kirjoittama Tarina vailla loppua on yksi lapsuuteni suursuosikkeja, tosin Päättymätön tarina -nimisenä elokuvaversiona. Muistan kuin eilisen päivän sen tunteen, jonka vallassa elokuvaa lapsena katsoin. Siinä oli hämmästystä, ihastusta ja jotain selittämätöntä paloa uutta ja erikoista kohtaan. Elokuva oli siis ensimmäisiä kosketuksiani fantasian pariin (en edelleenkään ymmärrä, miksi silti kuvittelin pitkään ettei kyseinen genre ole minun juttuni, outo minä). Olen jo pitkään halunnut lukea kirjan ja kun viimein löysin huuto.netistä käytetyn, hyväkuntoisen kovakantisen kirjan olin muutamaa klikkausta myöhemmin sen onnellinen omistaja. Kirja nousi keikkuvan lukupinoni huipulle ja nyt tiedän kirjan toimivan myös luettuna.

     Bastian tajusi tuijottaneensa koko ajan kirjaa, jota herra Koreander oli äsken pitänyt kädessään ja joka nyt oli jäänyt nojatuoliin. Hän ei saanut silmiään irti kirjasta. Siitä lähti ikään kuin jonkinlaista vastustamatonta vetovoimaa.
     Bastian astui lähemmäs, ojensi varovasti kätensä ja kosketti kirjaa - ja samassa silmänräpäyksessä jokin hänen sisällään sanoi "klik!", aivan kuin ansa olisi lauennut. Bastian tajusi hämärästi, että jotakin peruuttamatonta oli tapahtunut, jotakin joka veisi vääjäämättömästi määrättyyn suuntaan.

Bastian Baltasar Bux, noin kymmenvuotias pieni ja pullea poika pakenee kiusaajiaan antikvariaattiin, joutuu kaupan omistajan läksyttämäksi ja tulee lopulta varastaneeksi vastustamattomannäköisen kirjan. Rikoksen tehtyään Bastian hiipii kirja kainalossaan koulunsa ullakolle. Miettiessään yksin tekoaan hän silmäilee kirjaa ja alkaa lukea sitä, Tarinaa vailla loppua, kirjaa, joka kertoo tyhjyyden uhkaamasta Fantaasian valtakunnasta. Bastian lukee mitä ihmeellisimmistä olioista ja uskomattomista paikoista, Atréjusta, Fuhhuurista ja heidän matkastaan.

Mitä pidemmälle tarina etenee sitä lähemmäs kaksi maailmaa tulee toisiaan kunnes Bastian huomaa kuuluvansa tarinaan ja olevansa Fantaasiassa. Bastianin harteille langetetaan tehtävä, Ikuisen Lapsuuden Valtiattaren uudelleennimeäminen, joka onnistuessaan pelastaa koko Fantaasian valtakunnan. Nimeäminen ei kuitenkaan ole yksinkertaista,sillä vain oikea nimi antaa kaikille olennoille ja esineille niiden todellisen hahmon. Väärä nimi tekee kaiken epätodeksi. Aivan niin kuin valhe. Bastiania odottaa kuitenkin vielä toinen ja vaikeampi tehtävä - itsensä pelastaminen.

Voi minkä maailman Ende onkaan luonut! Fantaasian rajaton valtakunta on erittäin monitahoinen ja laaja kaikin tavoin, sekä ympäristöltään että kansaltaan. On Hopeavuoret, Surujen Suot, Kalman Kukkulat ja Amarganthin hopeakaupunki, muutamia mainitakseni. On kalliokalvajien heimoon kuuluvia kivisiä jättiläisiä, virvatulia, lepakoilla ratsastavia karvaisia painajaisia, villivaimoja (ei selvinnyt sen kummemmin mitä ne ovat), peikkoja, valkoinen onnea symboloiva lohikäärme, vaaleanpunainen ja -sininen elefantti (tokihan minun on tuollaiset mainittava). Fantaasian valtakunnan olemassaolo ei sekään ole itsestäänselvyys vaan sääntöjen sanelemaa.

Ende on kietonut upeaan, sadunhohtoiseen maailmaansa sellaisia aiheita, jotka eivät välttämättä avaudu samalla tavalla lapsi- kuin aikuislukijalle. Muistan tuon pelottavan, alati leviävän tyhjyyden vieneen lapsena huomioni kun taas nyt aikuisena kiinnitin enemmän huomiota ystävyyteen, rohkeuteen, valintoihin ja vallankäyttöön. Mahdoinkohan pysähtyä lapsena miettimään miten maailman kaikki tarinat koostuvat periaatteessa vain kahdestakymmenestäkahdeksasta kirjaimesta (*) tai sitä mitä kirjassa oikein tapahtuu niin kauan kuin se vielä on kiinni. Syvälliseksi menee. Olen ihastellut aiemmin Tove Janssonin taitoa saada (muumi)tarinat toimimaan sekä lapsi- että aikuislukijalle, sama taito on myös Endellä!

Täytyy vielä kehua kirjaa esineenä. Kirjan teksti on painettu kahdella värillä, punaisella ja sinisellä (tekstissä mainitaan sinivihreä, mutta väittäisin sitä siitä huolimatta siniseksi) ja väristä selviää kumman maailman tapahtumia kulloinkin kuvataan. Jokainen luku alkaa kauniilla ja erikoisella alkukirjaimella ja alkukirjaimet ovat aakkosjärjestyksessä, lukuja on siis saman verran kuin kirjaimia (*). Tekstin sininen ja punainen toistuvat vielä kansipapereiden alta löytyvästä kannesta (sininen) ja lukunauhasta (punainen). Kannessa on mitäpä muuta kuin toistensa hännistä kiinni pitävät käärmeet, jotka löytyvät myös Bastianin varastaman kirjan kannesta. Kirja kirjassa kertakaikkiaan!

Jos jollekin jäi tämän sanatulvan jälkeen epäselväksi mielipiteeni kirjasta, niin selvennettäköön se tässä: pidin kirjasta valtavan paljon! Kieltämättä arvioni (tai ainakin sen kirjoittaminen järkevään muotoon) tuntuu yhtä sekavalta kuin Slamuffien (eli koi-klovnien eli entisen Acharai-väen) puhetulva:

     "Minä olen teidän hyväntekijänne!" Bastian kiljui.
     Siitäkös puhkesi suorastaan naurettava tohina koi-klovnien parvessa, sana kulki suusta suuhun ja lopulta nuo lukemattomat pikku olennot, jotka tähän saakka olivat olleet hajallaan ympäri laaksonpohjukkaa, mönkivät ja lentää lepattivat yhdeksi sykkyräksi Bastianin ympärille ja kiljuivat toistensa suuhun: "Kuulittekos tuota? Ymmärsittekös, mitä se sanoi? Se on meidän tevänhykijä! Nastiban Baltebux! Ei kun Buxian Hykintevijä! Lorua, sen nimi on Tarasus Buxivol! Ei kun Baldrian Hix! Ja pyhx! Babeliini pykintekijä! Nix-nax! Puxpax! Pöx!"
     Koko seurakunta näytti olevan ihastuksesta vallan suunniltaan. Siinä puristettiin käsiä, nostettiin hattuja ja taputettiin hartioita ja vatsoja, niin että mahtavat tomupilvet pöllähtelivät.
     "Mitä onnenpekkoja me ollaankaan!" olennot huusivat. "Eläköön meidän Buxiniekka, Sansibar Bastihyvä!"

Niinpä, eläköön Bastian Baltasar Bux! Eläköön Fuhhuur ja Atréju! Elääköön Artax (jonka vuoksi taisin hieman kyynelehtiä sekä lapsena että nyt)! Eläköön Michael Ende ja Tarina vailla loppua! Eläköön huuto.net! Ja vielä kerran eläköön kirjasto, josta löytyi elokuvat dvd:nä! Niitä ei ollutkaan kaksi osaa kuten muistelin vaan neljä, ilmeisesti olen nähnyt elokuvasta vain osan. Luvassa on siis elokuvailt(oj)a. Morre ilmaisi asian arvioissaan enemmän kuin osuvasti: Jos et ole lukenut tätä teosta, niin kipin kapin pois koneelta ja kirja käteen!


Sitaattikunniamaininnan saa lause (en voi tähän lähes koko kirjaa siteerata), joka sopii elämänohjeeksi kunhan sen mieltää samalla tavalla kuin kirjassa:

TEE MITÄ TODELLA TAHDOT

Rumpujen pärinää (edellisen hehkutuksen lisäksi)! 10 klassikkoa -haaste on nyt osaltani suoritettu (10/10). Samalla nytkähti myös TBR100 -listani lukeminen eteenpäin (12/100).

Lukumaratonin jälkitunnelmia

Ajattelin tehdä pienen loppuyhteenvedon torstaisesta lukumaratonistani, pystyn sitten tekemään halutessani jonkinlaista vertailua jos (kun!) innostun joskus toistamaan koitoksen. En tainnut eilen lukea ollenkaan kirjoja (postit sentään luin) ja tänään ehdin lukea todella vähän eli enköhän ole jo palautunut lukurypistyksestä ja pystyn palastelemaan kokemukseni.

Tässä siis hieman tilastotietoa suorituksestani, ensimmäisenä luetut kirjat (lukujärjestyksessä) sivunumeroineen:

Roald Dahl: Jali ja lasihissi, 190 sivua
Alan Bennett: Epätavallinen lukija, 115 sivua
Milla Paloniemi: En vaan osaa (sarjakuva-albumi), 60 sivua
Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka, 221 sivua
Enid Blyton: Viisikko retkellä, 155 sivua
Carlos María Domínguez: Paperitalo 45 sivua (jäi kesken, aika loppui)

Luin siis yhteensä 789 sivua ja noin 5,5 kirjaa. Todellinen lukuaikani (24 tunnista vähennetty yöunet ja ruoka- yms. tauot) oli 14 tuntia 55 minuuttia. Se tarkoittaa lukunopeutena 52,9 sivua tunnissa tai 0,88 sivua minuutissa (pitkän matematiikan lukeneet saavat vapaasti korjata mahdolliset laskuvirheet). Tulos ei tosin ole ihan luotettava, sillä luin romaanien lisäksi nopealukuisen sarjakuva-albumin. Laskin nyt kuitenkin luvut näkösälle.

Entä miltä tuntui lukea vuorokausi? Ihan hyvältä, ainoastaan lukumaratonin ensimmäinen ja viimeinen tunti olivat haastavat, molemmat siis keskiyön tietämillä. Ehkä tuosta voisi päätellä, että en ole silloin parhaimmillani lukemista ajatellen. Aloitusajankohta tuntui kuitenkin sopivalta. Myös ruokapuoli oli oikein onnistunut. Seuraavalla kerralla saattaisin lukea välillä ulkona, nyt sää suosi sisällä lukua.

Välillä tuntui, että lyhyiden kirjojen valinta ei välttämättä ollut kaikkein paras idea. Juuri kun pääsin kunnolla vauhtiin oli kirja jo lopussa ja kirjan vaihto sekä väliaikatietojen kirjoittaminen blogiin katkaisivat lukurytmiä. En tiedä uskaltautuisinko lukemaan seuraavalla lukumaratonilla pelkästään yhtä tiiliskivikirjaa, mutta sellainen kaksi tai kolme kirjaa voisi olla sopiva määrä.

Ei lukumaraton kovin raskas kokemus ollut kun näin pian on mietteissä uusi suoritus ;)

Lukumaraton

Annoin jo blogini facebook-sivulla ennakkovaroituksen vuorokauden mittaisesta lukumaratonistani kun viimein löytyi sopiva hetki kokeilla lukukestävyyttäni. Starttaan siis keskiyöllä, luen sen verran kuin jaksan, nukun yöunet ja jatkan huomenna keskiyöhön asti. Mies lupautui laittamaan ruokaa ja keksimään tekemistä tytöille, jotka tosin suunnittelivat lukevansa huomenna kanssani ainakin jonkin aikaa. Kirjapino on jo kasattuna pöydän laidalle, mutta saatan napata lukemista myös muualta. Luen sitä mikä sattuu miellyttämään. Täytyy vain toivoa, että uni ei vie heti voittoa ja että vastaan ei tule huonoa kirjaa, keskeyttämistaitoni kun on mitä on. Tai siis sitä ei juurikaan ole.

Lukumaratonilla siis yksinkertaisesti luetaan vuorokauden ajan. Kaikki kyseisen 24 tunnin aikana luettu kirjallisuus lasketaan mukaan ja suoritusta voi mitata luetulla sivumäärällä. Minä en tavoittele suurta sivumäärää vaan aion lähinnä testata miltä tuntuu lukea vuorokauden ajan (tai pystynkö edes siihen). Suunnittelin lukevani lähinnä ohuehkoja kirjoja, mutta onneksi paksumpiakin löytyy tarvittaessa. Otin mukaan romaanien lisäksi sarjakuvia, runoja sekä novelleja, joita saatan lukea kirjojen välillä (liittyen Kitalaenpuhdistusnovelli -minihaasteeseen, katso lisää Kirsin kirjanurkasta). Tällaisen pinon kasasin:

Päivitän tämän postauksen jatkoksi  lukumaratonini edistymistä. Tervetuloa seuraamaan, tsemppaus on sallittua ;)

- - -

klo 1.30 / 87 sivua luettuna
Lähdin liikkeelle Roald Dahlin Jali & lasihissi -kirjalla. Ajattelin sen olevan edellisen osan (Jali ja suklaatehdas) perusteella tuttu, turvallinen ja kevyt valinta, mutta en osunut täysin oikeaan. Avaruusjutut eivät vakuuta yhtä paljoa kuin seikkailu suklaatehtaassa, mutta hauskuutta riittää tässäkin. Nyt vain alkaa väsymys viedä voiton, joten jatkan aamulla. Pitänee laittaa herätyskello soimaan!

klo 9.55 / 190 sivua luettuna
Luin sittenkin illalla vielä hetken sängyssä enkä siitä syystä jaksanut herätä niin aikaisin kuin suunnittelin, mutta kahdeksalta olin jo aamupalalla kirja kourassa ja voin sanoa, että molemmat maistuivat hyvälle :) Kieltämättä eilen hieman hirvitti kun lukeminen niin tökki, mutta syytän väsymystä ja sen aiheuttamaa sekaannusta. Luin nimittäin eilen aamulla loppuun Michael Enden Tarina vailla loppua ja väsyneenä aivoni yrittivät sekoittaa Jalin ja Bastianin. Sattuuhan sitä... Jali ja lasihissi on nyt luettuna, onneksi loppupuoli viihdytti lähes yhtä paljon kuin Jali ja suklaatehdas. Luin loput kirjasta sängyssä muun perheen tehdessä aamutoimia. Ah, ihanan paheellista ;) Nyt omat aamutoimet ja sitten seuraavaa kirjaa valitsemaan. En tiedä maltanko ottaa vielä tähän väliin novellia...

klo 11.45 / 232,5 sivua luettuna
Kakkoskirjaksi valikoitui Maijan suosittelema Alan Bennettin Epätavallinen lukija, jota on nyt luettuna 42,5 sivua. Tunnen suurta sielujen sympatiaa tuon kirjan päähenkilön, lukemiseen höyrähtäneen kuningattaren kanssa ;) Pidin välissä lounastauon, mies teki ihanaa kesäruokaa (uusia perunoita, voikastiketta, maksalaatikkoa, silliä) eli ruokahuolto pelaa loistavasti. Kiitos ♥ Nyt taidan siirtyä lukemaan sängystä työhuoneen sohvalle, täysinäinen vatsa ja houkutteleva sänky on liian riskialtis yhdistelmä...

klo 13.50 / 305 sivua luettuna
Toinen kirja luettuna enkä edes nukahtanut lounaan jälkeen. En edes muista milloin olisin lukenut kirjan lähes yhdeltä istumalta, kahden kirjan lukemisesta saman päivän aikana nyt puhumattakaan! Epätavallinen lukija osoittautui oivalliseksi lukumaratonkirjaksi, se oli viihdyttävä, mutta herätti kuitenkin ajatuksia lukuhulluudesta ja sen aiheuttamista lieveilmiöistä. Ei välttämättä kaikkein paras hetki ajatella asiaa näin koko päivän lukuprojektin ollessa kesken ;) Kuningattaren järjestämistä syntymäpäiväteekutsuista luettuani alkoi tehdä mieli teetä. Tosin taidan kallistua kahvin kannalle...

klo 14.50 / 365 sivua luettuna
Nam sanon minä! Kahvia, korvapuusteja, suklaalehtikeksejä ja yksi jättivadelma. Otin kahvilukemiseksi Milla Paloniemen hihityttävän hauskan ja hyvän En vaan osaa -sarjakuva-albumin, jonka hotkaisin samaa tahtia kahvin ja herkkujen kanssa. Niin ja metsästin siinä sivussa kaksi muurahaista vadelmarasiasta sekä keskustelin tyttöjen kanssa Milla Paloniemestä ja lukemastani sarjiksesta. Paloniemi on "tuttu" tytöille, kävimme kerran jututtamassa häntä hänen vieraillessaan Oulussa Limingantullin Prismassa. Jos nyt tarttuisi taas romaaniin, Mathias Malzieun Sydämen mekaniikka huutelee pinosta!

klo 17.30 / 482 sivua luettuna
Lukemisvauhti ei ole päässyt ainakaan nopeutumaan, ensin luin Sydämen mekaniikkaa Muumi-dvd:n kuuluessa taustalla ja välillä lukeminen on keskeytynyt kun tytöt ovat tarvinneet askartelussa apua. Nyt pidin jälleen ruokatauon ja painun samantien takaisin lukemaan. Sydämen mekaniikka on osoittautunut tähän mennessä "ihan ok" -tasoiseksi, mutta hieman hämmentäväksi. Se tuo mieleen Erin Morgensternin Yösirkuksen, mutta ilman samanlaista lumoa ja säkenöintiä. Toivottavasti kirja paranee loppuaan kohden.

klo 19.20 / 585 sivua luettuna
Neljä kirjaa luettuna. Olen hieman hämilläni luettuani Sydämen mekaniikan loppuun, en osaa sanoa oliko tarina lintu vai kala vai jotain siltä väliltä. Jos pitäisi kirjoittaa kirjasta samantien arvio olisin hukassa. Kirja parani loppua kohti, mutta ei se mihinkään loistoon yltänyt. Tässä vaiheessa en viitsi tarttua novelleihin vaan jatkan romaanilinjalla. Nyt kaipaan jotain selkeämpää, Enid Blytonin Viisikko retkellä tai Charlaine Harrisin Veren sitomat sopisi hyvin. Jatkan lukemista pienen jaloittelun jälkeen, ehtinen lukea hetken ennen kuin perhe palaa taas kotiin. He lähtivät ensin happihyppelylle potkulautailun ja pyöräilyharjoittelun (ilman apurattaita, kuulemma kolme kaatumista ja pitkä pätkä onnistunutta ajoa) merkeissä ja sitten jonnekin autolla. Tankkaustaukoa en nyt tarvitse, herkuttelin lukemisen lomassa suklaalla ja limsalla.

klo 22.50 / 740 sivua luettuna
Sain juuri luettua loppuun Enid Blytonin Viisikko retkellä -kirjan. Tee ja keksit sopivat kirjan kyytipojiksi kuin nenä päähän, vain kinkku- ja munaleivät sekä hedelmäkakku jäivät puuttumaan ;) Viisikko tuntui juuri sopivalta iltalukemiselta, sain samalla edistettyä niiden lukuprojektiani. Vielä on tunti aikaa lukumaratonia, tuskin ehdin kokonaista kirjaa lukea, mutta voisin kuitenkin aloittaa Carlos María Domínguezin Paperitaloa. Takakannen mukaan se kertoo kirjahulluudesta, mikäpä olisi sopivampi aihe päättää lukumaraton ;)

klo 23.50 / 785 sivua luettuna
Huh, ohi on! En tiedä johtuiko kellonajasta vai valitusta kirjasta, mutta hyydyin täysin jo Paperitalon alussa. Luin kirjasta ensimmäiset 45 sivua ja mieleeni jäi tarinasta hyvin vähän. Mielessäni pyöri ainoastaan Stephen Kingin Kalpea aavistus, joka tuli mieleen Paperitalon alkuasetelmasta. Selailin kirjan alkua vielä uudelleen, mutta päätin jatkaa lukemista joskus myöhemmin. En siis lähtenyt metsästämään lisäsivuja lukumaratonin viimeminuuteilla. Arvioin itsekseni pystyväni lukemaan vuorokaudessa noin 500 sivua, arvioni siis ylittyi ihan mukavasti. Sivumäärää pienensi pitkät yöunet, ruokatauot ja muutamat muut keskeytykset. Olen kuitenkin tyytyväinen suoritukseeni, 5,5 (ohutta) kirjaa vuorokaudessa luettuna on omalla mittapuullani huikea suoritus. Kiitos vielä kaikille yhteisesti seuraamisesta ja tsemppauksesta, palailen kommentteihin vielä myöhemmin ja tarkistan myös luetun sivumäärän sekä lukemiseen todellisuudessa käyttämäni ajan. Jossain välissä pitäisi tietysti myös kirjoittaa arviot kirjoista.