Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi

WSOY, 2012

157 sivua

Suomentanut Kersti Juva
(The Sense of an Ending, 2011)
Luettu: 28.5.2013
Mistä: kirjastosta

Julian Barnesin kirja kiinnitti huomioni kauniilla nimellään, niin alkukielisellä kuin suomennetulla, sekä upealla kannellaan. Kun kirjasta alkoi ilmestyä ihastuneita arvioita kiinnostukseni kasvoi valtaviin mittoihin. Mietin jopa voisiko kirja olla yhtä ihana kuin samaa vuosikertaa oleva Sarah Winmanin Kani nimeltä jumala, tuttavallisemmin Kani. Oli pakko antaa innostuksen ja odotuksen laantua ja odottaa pitkä tovi ennen kuin viimein tartuin kirjaan.

Kolmikosta tulee nelikko kun Tonyn, Colinin ja Alexin tiiviiseen ystäväpiiriin liittyy koulun uusi oppilas Adrian. Kertoja Tony kuvaa poikien hitsautumista yhteen -vai pitäisikö sanoa Adrianiin-, kasvua, rakkauksia, menetyksiä ja muistoja siirtyen lopulta menneisyydestä aina nykyisyyteen ja eläkepäiviinsä saakka. Tony saa yllättävän perinnön, jonka myötä hän joutuu tarkastelemaan menneisyyttään ja muistojaan uudelleen.

Muistoja, vailla sen kummempaa järjestystä: 

     - kiiltävä ranteen sisäpuoli; 

     - höyrypilvi tiskialtaan yllä, kun kuuma paistinpannu pudotetaan sinne naurun säestyksellä;

     - spermapisaroita pyörteilemässä lavuaarin pohjalla ennen valumista kautta koko monikerroksisen talon;

     - järjenvastaisesti vastavirtaan vyöryvä joki, jonka aallon harjaa ja vanaa valaisevat mainingin perään kiirehtivät taskulamput:

     - toinen, leveä ja harmaa joki, jonka virtauksen suunnan sen pinnassa karehtiva navakka tuuli kätkee;

     - aikaa jäähtynyt kylpyvesi lukitun oven takana.

     Tätä viimeistä minä en kyllä itse nähnyt, mutta se mitä päätyy muistamaan ei välttämättä ole sama kuin se mitä on todistanut.

Tuo kirjan alusta poimimani lainaus lupaili paljon. Taidokkaasti ja jotenkin viipyillen kirjoitettuja välähdyksiä, jotka saivat mielenkiintoni heräämään. Pystyin kuulemaan naurun keittiössä ja näkemään valonvälähdykset veden pinnassa, halusin tietää mistä ympäristöstä nämä muiston palaset on irrotettu.

Alun ihastuksesta huolimatta en oikein päässyt mukaan Tonyn tarinaan. Lukeminen tuntui paikoitellen raskaalta, huomasin ärsyyntyväni ja ajatusteni alkavan harhailla. Aloitin kirjan alusta, mutta samoin tuloksin. Jatkoin kuitenkin lukemista ja loppuvaiheessa koin jopa pientä innostusta asioiden alkaessa selvitä, mutta loppuhuipennus jäi saavuttamatta. Lopusta tuli mieleen vanha ja kulunut sanonta paljon melua tyhjästä, valitettavasti. Barnes kuitenkin kuvaa hienosti sitä miten ihmisten muistot elävät ja muuttuvat ajan kuluessa. Kirjan luettuani jäinkin miettimään asioita henkilökohtaisella tasolla, omia muistojani ja miten muut muistaisivat samat.

Vaikka en juurikaan muutamia hetkittäisiä poikkeuksia lukuunottamatta innostunut tarinasta en voi olla ihastelematta Kersti Juvan taitavaa suomennosta. Jotkut lauseet olivat niin kauniita, että ne täytyi lukea useampaan kertaan. Hyvä käännös tekee lukemisesta nautittavamman, mutta se saattaa myös kääntyä itseään vastaan. Noin puolessa välissä kirjaa alkoi näkyä kirjoitusvirhe toisensa jälkeen ja jopa selvä asiavirhe, tai sitten en vain tiedä mitä Tony tarkoittaa puhuessaan oman elinaikansa historian tapahtumista kuten syyskuun yhdeksäs. Oletan, että tarkoitus oli viitata päivämäärään syyskuun yhdestoista ja terrori-iskuihin.

Tässä kirjassa oli parasta alun lisäksi kaunis kansi (päällys Susanne Dean, valokuva Paul Tomlins/ flowerphotos.com). Sitä kelpaakin ihastella.

Kuten sanoin Barnesin kirja on kerännyt paljon kehuja kirjablogeissa. Linkitän nyt kuitenkin toiseen vähemmän ihastuneeseen arvioon eli Kirsin kirjanurkkaan, sitä kautta löytää myös niitä positiivisempia arvioita.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Jotkut tunteet nopeuttavat aikaa, toiset hidastavat, toisinaan on kuin se kaikkoaisi - aina siihen väistämättömään hetkeen, jolloin se todella kaikkoaakin eikä koskaan palaa.

Enid Blyton: Viisikko ja aavejuna, Viisikko pulassa, Viisikko joutuu ansaan

Piti ottaa pienoinen spurtti Viisikoiden kanssa kun kirjaston laina-ajat alkoivat paukahdella umpeen yksi toisensa jälkeen. Spurttaan nyt sitten myös postaamisen kanssa ja kirjoitan lyhyesti kaikista kolmesta kerralla. Näiden myötä muuten kasautui blogiajan ensimmäinen postausta odottavien kirjojen jono. Ei passaa ottaa tavaksi, iskee vielä stressi!

Enid Blyton: Viisikko ja aavejuna (#7)

Tammi, 2004

159 sivua

Suomentanut Lea Karvonen

(Five Go off to Camp, 1948)

Luettu: 12.5.2013

Mistä: kirjastosta

Viisikko lähtee telttailemaan nummille esiliinanaan maisteri Luffy, poikien koulun hajamielinen hyönteisiä tutkiva opettaja. Hyvä että ehditään asettautua leiriksi kun Anne jo luulee istuneensa tulivuorelle, lapset tutustuvat läheisen majatalon poikaan Jockiin ja tapaavat junapihaa vartioivan Puujalka-Samin, jolla on kerrottavanaan kummia tarinoita. Aavejuna? Onko sellainen todellakin olemassa? Jotain outoa nummilla tuntuu olevan tekeillä.

     - Olemme nummella suunnilleen puoli kuuden aikaan. Katsokaa, nyt voitte nähdä nummet tuolla kaukana. Näettekö, miten ne loistavat. Se on kanervaa...

     Kaikki katselivat nummimaisemaa paitsi Anne, joka yhä nukkui. Kilometri kilometrin jälkeen vasemmalla puolella kohosi kanervaa kasvava nummimaasto. Se oli ihmeellinen näky. Maisema oli villi, autio ja kaunis, kanerva liekehti, ja punainen väri muuttui kaukaisuudessa violetiksi loimuksi.

Ah! Kanervaa ja nummimaisemaa silmän kantamattomiin, ja vielä kuoveja! Kyllä, minusta ne kuulostavat upeilta... Viisikko ja aavejuna oli yksi  suosikeistani lapsena eikä se jättänyt kylmäksi nytkään. Tosin "pahis" suurin piirtein osoitettiin sormella jo alussa eli mitään suurempia yllätyksiä kirjan juoni ei tarjonnut.

Sitaattikunniamaininnan (ja sympatiani, olen nimittäin aika huono suunnistaja):

Tiedän melkein aina missä olen.

- - -


Enid Blyton: Viisikko pulassa (#8)
Tammi, 1986
155 sivua
Suomentanut Heidi Järvenpää
(Five Get into Trouble, 1949)
Luettu: 19.5.2013
Mistä: kirjastosta

Kun Paulin vanhemmat matkustavat pois hänen isänsä työkokouksen vuoksi lähtevät lapset ja Tim-koira jälleen yhdessä telttaretkelle, tällä kertaa pyöräillen. He leiriytyvät erään järven rannalle ja tapaavat siellä Richardin, rikkaan perheen hemmotellun pojan, josta he eivät tunnu pääsevän lainkaan eroon. Pian lasten täytyy selvittää kidnappaus ja siinä sivussa pari muutakin rikosta.

     - Hän puhui jostakin takaa ajamisesta - että he ajoivat häntä takaa! sanoi Anne. - Hän on varmasti saanut jonkin omituisen päähänpinttymän.

     - Pähkähullu hän oli, sanoi Dick. - Kissanpoikasia päässä! Kaistapäinen! Jos hän nyt törmää päätä pahkaa Leoon ja Pauliin, he saavat hermojärkytyksen! Mutta luultavasti hän ei löydä heitä.

Minä koin pienimuotoisen hermojärkytyksen tekstissä vilisevien virheiden takia. Liekö kirjan viimeistelyssä oiottu kiireessä sillä tekstistä puuttui välimerkkejä, sanoja ja jopa pidempiä lauseen pätkiä. Ei tarina siitä lukukelvottomaksi muuttunut, mutta hieman eteneminen tökki.

Näin peräkkäin luettuna tulee taas väkisinkin mietittyä koko sarjan uskottavuutta. Aika rohkeasti serkusten vanhemmat päästävät lapset keskenään telttailemaan, vaikka edellinen telttaretkiseikkailu on varmasti hyvin tuoreena mielessä, lapsetkin siihen kirjassa viittaavat. Sitä paitsi Richard on ainakin alussa melko ärsyttävä räkänokka. Pöllöviidan kartanoon silti tutustuisin mielelläni, kunhan isäntäväki olisi vähän toisenlainen.

Sitaattikunniamaininnan saa:

- Tämä ei ole mikään kunnon paikka - täällä tullaan ja mennään salaperäisesti.

- - - 


 Enid Blyton: Viisikko joutuu ansaan (#9)
Tammi, 2004
170 sivua
Suomentanut Lea Karvonen
(Five Fall into Adventure, 1950)
Luettu: 22.5.2013
Mistä: kirjastosta

Leo, Dick ja Anne matkustavat Paulin ja Tim-koiran luokse vasta pari viikkoa ennen kesäloman loppua vietettyään ensin vanhempineen muutaman viikon Ranskassa. Yhteisestä loppulomasta on siis otettava kaikki irti. Paulin vanhemmat lähtevät jälleen matkalle, tällä kertaa lomailemaan Espanjaan, ja jättävät lapset keittäjätär-Joannan hoteisiin. Yhteinen loma alkaa ikävissä merkeissä kun ryysyisiin vaatteisiin pukeutuva poikatyttö Jo ilmestyy rannalle pilaamaan varsinkin Paulin päivän. Sitten Paulin kotiin murtaudutaan ja lopulta Pauli itsekin joutuu vaikeuksiin.

     Jo katsoi karttaa. Hän ei ymmärtänyt siitä mitään. Hän katsoi ymmällään vihreätä läikkää, jota Leo näytti.
     - No? sanoi poika kärsimättömänä. - Tätäkö Ravens Woodia sinä tarkoitat?
     - En tiedä, vastasi Jo avuttomana. - Se mitä minä tarkoitan on oikea metsä. Tuosta vihreästä läntistä kartalla minulla ei ole aavistustakaan.
     Joanna hihitti.

Jäin heti alussa ihmettelemään englantilaisten loma-aikoja, kirjan tapahtumat alkavat toinen syyskuuta ja kesälomaa on vielä kaksi viikkoa jäljellä... Tämä sarjan yhdeksäs osa oli mielenkiintoisempi ja hieman jännittävämpi kuin kahdeksas, nummien lisäksi hiekkarannoissa ja meri-ilmastossa on sitä jotain. Tarina oli edellisosaa parempi myös sivuhenkilö(ide)n osalta, Jo on paljon ruikuttaja-Richardia mielenkiintoisempi. 


Sitaattikunniamaininnan saa:

- On kamalaa olla mukana seikkailussa, hän sanoi, - mutta paljon, paljon pahempaa on olla poissa ja jäädä kotiin.

 

- - -

Vaikka nyt alkaakin säiden lämmettyä olla otollisin aika Viisikkojen lukuun taidan pitää pienen tauon ja palata muihin sarjoihin.

Hannu Väisänen: Vanikan palat

Hannu Väisänen: Vanikan palat

Otava, 2004

412 sivua

Luettu: 10.5.2013

Mistä: kirjastosta

En voi sanoa seuranneeni oululaislähtöisen Hannu Väisäsen uraa erityisen tarkkaan, mutta luen yleensä hänestä kirjoitetut jutut mikäli sellaisia tulee vastaan. Viimeisin haastattelu tuli vastaan anopin ET-lehdessä, kuten myös erään toisen kirjan kohdalla :) Väisänen vaikuttaa erittäin sympaattiselta persoonalta ja olen jostain syystä etukäteisihastunut hänen kirjoihinsa, siis ennen kuin olen lukenut häneltä mitään. Koin huhtikuun loppupuolella lähes pakottavaa tarvetta lukea rauhallinen, ei-juonivetoinen kirja ja arvelin Väisäsen Vanikan palojen olevan juuri sellainen. Ennakko-odotukset olivat kohtalaisen suuret, mutta kuinka niiden kävikään?

Vanikan palat aloittaa Väisäsen omaelämäkerrallisen Antero -trilogian. Pieni Antero-poika muuttaa yhdessä muun perheen kanssa vääpeli-isän työn perässä yhdestä Oulun kaupunginosasta toiseen, Intiöön varuskunta-alueen ja hautausmaan välimaastoon. Kun perheen äiti menehtyy on isän otettava vetovastuu viisilapsisesta perheestä, tosin apuna on välillä vaihtuvia kotisisaria sekä äitipuolia. Vanikan palat on Anteron kasvukuvaus 1950-luvulta, leikki-ikäisestä aina isommaksi koululaiseksi, siihen hetkeen kun Intiö-ajanjakso lähestyy loppuaan.

Voi että! Jo heti ensisivuilta tutut maisemat (olen asunut Intiön vesitornin juurella) ja lohdullinen, verkkainen kerronta saivat minut uppoamaan Anteron elämänvaiheisiin ja merkitsin muistettavaksi sitaatin toisensa jälkeen. Väisänen piirtää sanoillaan tarkkaa (oma)kuvaa herkästä, pohtivasta, havainnoivasta ja taiteellisesta pojasta ankaran isän, kolmen veljen ja lähes näkymättömäksi jäävän sisaren keskellä. Antero kokee vahvasti, lähes hurmoksellisesti Bachin musiikin, kuvataiteen, koulun opit, tuoksut, värit ja jopa varusmiesten jalkarättien taittelun. Kaiken ympärillä kuohuu kasarmin arki, joka vaikuttaa vahvasti Anteron elämään.

     Tuulen pieksämillä kasarmialueen tasangoilla tapaa kyllä ihmisiäkin. Etupäässä viestikomppanian tolppiin kipuavia asentajia. Heidän keltaiset kauluslaattansa vilahtavat silmissäni kadotakseen yhtä nopeasti kuin niissä esiintyvät kultaiset salamat. Minulla olisi kyllä viesti jota he voisivat viedä, mutta kukaan ei pysähdy. Vaikka viestittäminen on heidän virkansa, he eivät kysy minulta mitään. Eivät kysy kävelevät, eivätkä kysy juoksevat. Luulisi että jos vastaan tulee viestivän näköinen, hänet pysäytettäisiin. Pitääkö minun siis huutaa: minulla olisi vastaus! Pysähtykää! Kuuletteko! Eikö joku voisi kysyä?

Ennakko-odotukseni osuivat oikeaan! Väisänen ei koreile vauhdikkailla juonenkäänteillä vaan valloittaa lukijan arkisella eleettömyydellä ja täyteläisellä kuvauksella. Minut valtasi välittömästi kaipaamani rauhallinen ja jopa lohdullinen tunne, Vanikan palat sisälsi useita omaa elämääni sivuavia aiheita. Vaikka minua välillä häiritsi Väisäsen toistuvasti käyttämä tulevaan viittaava aikamuoto (olen löytävä/painava/astuva/oppiva...) nautin joka hetkestä. Väisänen onnistuu antamaan äänen luontevalle ja uskottavalle lapsikertojalle, samaan on kiinnittänyt huomiota myös Luru. Koin kirjan kanssa myös muumimielleyhtymän. Kun Antero luokkatovereineen osallistuu valohoitokokeiluun tulee heistä mieleen hattivatit, kalpeat olennot huojumassa tolpan ympärillä, kiertämässä ja palvomassa sitä... Kuin pisteenä iin päällä vanikan palat kulkevat läpi kirjan. Lukuja ei ole merkitty numeroin vaan pala palalta murenevana vanikkana.

Kirja kulki rinnallani kahden viikon raskaan matkan. Minun lohtukirjani.

Tuntuu mukavalta kun joku saattelee maailmalle. Saattelee mutta ei pitele.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Mutta nyt on juuri se aamupuolen sopukka, johon yö vetäytyy hetkiseksi hautomaan seuraavan päivän. 

Blogiajan top 10

Ihana Ilselän Minna haastoi minut esittelemään blogiaikana lukemieni kirjojen top 10:n. Tähän haasteeseen on kiva, mutta toisaalta vaikea tarttua sillä mielipiteet vaihtuvat ja muistijäljet muuttuvat. Halusin helpottaa tehtävää hieman ja karsin listalta uusintaluvut (hei hei King, hei hei Tove Jansson ja muumit!) sekä aivan blogin alkuaikoina lukemani, mutta bloggaamatta jääneet kirjat (hei hei Gabaldon!). Listasin aluksi luettujen listalta parhaimpia kirjoja, mutta niitä kertyi aivan liikaa ja karsiminen tuntui mahdottomalta. Vaihdoin taktiikkaa ja otin käyttöön Susan käyttämän menetelmän luottaa ainoastaan muistiini (joku raja tässäkin, piti kuitenkin tarkistaa, että kirja on luettu annetussa aikahaarukassa). Tänään tuntuu tältä eli top10 satunnaisessa järjestyksessä:

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

 

Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli

Stephenie Meyer: Eclipse (saattaisi olla myös Twilight...)

Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita

H.E. Bates: Oi ihana toukokuu

 

Susan Fletcher: Noidan rippi

Sara Gruen: Vettä elefanteille

 

Maaria Päivinen: Pintanaarmuja

Joanne Harris: Pieni suklaapuoti

Tekipä tiukkaa tiputtaa listalta pois mm. Elif Shafakin Rakkauden aikakirja ja Sirpa Kähkösen Mustat morsiamet, mutta minkäs teet, säännöt ovat säännöt. Täytyy painaa äkkiä Julkaise -nappia ennen kuin muutan (taas) mieleni.