30 huhtikuuta 2016

Matti Rämö: Rengasrikkoja Saharassa - Polkupyörällä Pakilasta Pohjois-Afrikkaan



Matti Rämö: Rengasrikkoja Saharassa - Polkupyörällä Pakilasta Pohjois-Afrikkaan
Minerva, 2009
330 sivua
Luettu: 25.4.2016
Mistä: kirjastosta


Edellisestä kirjallisesta polkupyörämatkastani on jo yli kaksi vuotta, nyt viimein tartuin silloin saamaani kirjavinkkiin eli Matti Rämön tuotantoon. Toimittaja-kirjailija-maantieteilijä Rämö on kirjoittanut pyörämatkoistaan jo kahdeksan kirjaa, lukutavoilleni uskollisena tartuin niistä ensimmäiseen.

Matti Rämön neljän kuukauden ja 9560 kilometrin megapolkaisun lähtökohdat eivät kuulosta kovin helpoilta. Vuonna 2002 mies oli pitkän sairastamisen jälkeen todella huonossa kunnossa ja lyhytkin kävelymatka tuotti vaikeuksia. Toipumisen myötä alkoivat päivittäiset liikuntahetket lisääntyä ja pian Rämö alkoi haaveilla pidemmästä pyörämatkasta. Viimein 15.5.2007 koittaa päivä, jolloin Rämö lähtee Kulkuri-polkupyörällään matkaan, tavoittelemaan ei vähempää kuin pyöräilyä Euroopan läpi aina Pohjois-Afrikkaan Saharaan, Chott El Jeridin suolajärvelle saakka ja takaisin. Matkapäiväkirjan kirjoittamisen lisäksi Rämö raportoi matkansa etenemistä sekä YLE:n Teksti-TV:lle että viikoittaisin puhelinhaastatteluin radioon.

Pyöräily tekee hyvää sielulle ja keholle. Stressi kaikkoaa satulassa, mieli sulautuu osaksi maisemaa.

Rämön kirjoitustyyli on rauhallinen ja selkeä, hänen matkaansa on jotenkin terapeuttista seurata. Jalat polkevat, maisema vaihtuu ja matka etenee kilometri kilometriltä eteenpäin. On kiinnostava lukea Rämön ajamisen rytmittämisestä, ruokaostoksista, yöpaikkojen etsimisestä, vastoinkäymisistä, pyörähuollosta, pyykin kuivaamistavoista ([P]izza on maukasta, mutta kuivausoperaatiossa joudun hyödyntämään hehkulamppuja ja digiboksia.), jalkapallo-otteluista ja keskusteluista paikallisten kanssa. Rämö ei juurikaan maalaile maisemia korulausein vaan kuvaa realistisesti näkemäänsä ja kokemaansa. Kuvaus ei ole rauhallisuudesta huolimatta tylsää vaan mukavan sujuvaa, paikoitellen hauskaa, innostunutta ja tunteikasta, esimerkiksi silloin kun Rämö saavuttaa tavoitteensa Chott El Jeridin.

     Hiljaisuus. Valoa heijastava hiljaisuus. Kuljen elotonta tasankoa, joka peilaa tyhjyyttä. Pysähdyn kuuntelemaan hiljaisuutta, ja rauhan tunne valtaa mieleni. Mikään, mikään ei liiku. Aika pysähtyy. Pieni hetki ikuisuutta. Ilma väreilee, ja havahdun kuumuuteen. Aurinko on jo korkealla. En voi jäädä tänne paahteen armoille.

Rämö on kirjannut matkansa ihailtavalla tarkkuudella. Jokaisen päivittäisen merkinnän aluksi Rämö kertoo päivän aikana kulkemansa reitin, matkan pituuden ja käyttämänsä rahamäärän. Matkakuvauksen lisäksi kirjassa on reittikarttoja, kuvaliite sekä tarinan lomaan ripoteltuja Cira Almentin piirroksia. Osa valokuvista on väritetty Almentin piirroksin fotomontaaseiksi. Matkan viimeisellä osuudella Rämö tekee eräänlaisen loppuyhteenvedon megapolkaisustaan sekä luettelee matkavarusteet, tämä listaus oli erittäin kiinnostavaa luettavaa.

En aluksi oikein tiennyt miten suhtautua näihin piirrettyihin osioihin, mutta lopulta ne alkoivat tuntua kirjaan sekä Rämön tyyliin sopivilta, hauskalla ja omaleimaisella tavalla erottuvilta. Karttoja, mielellään värillisiä ja tarkempia, olisi saanut olla enemmänkin, samoin olisi ollut kiva jos valokuvat olisivat olleet niissä kohdissa, joissa kyseisestä paikasta kerrotaan. Ymmärrän kyllä, että kuvat on helpompi keskittää yhteen kohtaan, varsinkin kun ne on laitettu erilaiselle paperille.

Rämön reitti tarjosi paljon kiinnostavia ja minulle tuntemattomia (käymättömiä) paikkoja, mutta löytyi reitiltä pari tuttua kohdettakin, Tallinna ja Innsbruck. Hetken ajan jopa harmittelin kun Rämö ohitti Innsbruckin niin nopeasti, tuossa ihanassa kaupungissa olisi mielellään viivähtänyt useammankin sivun verran... Monen muunkin paikan osalta Rämö nostattaa matkakuumeen.

Rämö kirjoittaa useammassa kohdassa fyysisen jaksamisen lisäksi henkisestä jaksamisesta ja kuvaa mm. sitä havaintoa, että vaikka matkaa on vielä jäljellä niin [H]enkisesti paluu on jo alkanut. Muistan saman tunteen omalta vuosien takaiselta interrail-matkalta, fyysisesti voimia vielä oli, mutta mieli veti tietyssä pisteessä jo kotiin. Rämön kerronta ei kuitenkaan missään vaiheessa uppoa liian henkeväksi vaan kerronta etenee loppuun asti jouhevasti. Kirjan lopussa päättyy yhden pyörämatkan lisäksi toinenkin matka, mikä toi kirjalle surullisen loppusävyn ja muistutti elämän kiertokulusta. Ympyrä sulkeutui.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Alamäkiajon jo päätyttyä hulppean menemisen humina jää vielä kohisemaan korviin.
 

07 huhtikuuta 2016

Hannu Väisänen: Kuperat ja koverat



Hannu Väisänen: Kuperat ja koverat
Otava, 2010
431 sivua
Luettu: 31.3.2016
Mistä: kirjastosta


Minulla ehti jo tulla hieman ikävä Anteroa, Hannu Väisäsen omaelämäkerrallisen sarjan päähenkilöä. Onneksi apu eli kirjasto oli lähellä. Aiemmissa postauksissa puhuin Antero-trilogiasta, mutta sarjaan on sittemmin ilmestynyt lisää osia. Tänä vuonna on julkaistu Elohopea ja myös Taivaanvartijat-kirjassa on pääosassa Antero, sekin lienee osa tätä sarjaa?

Antero jättää ukkokodin taakseen, värjää hiuksensa mustiksi ja matkustaa taidelukioon Savonlinnaan. Siellä olisi valittava itkulahkon itkuistuntojen ja toisen aatesuunnan eli vapaata seksiä ja huonoja tapoja kannattavan haarapataljoonan välillä. Entä jos kumpikaan ei tunnu täysin omalta tai jos veri vetää molempiin, onko pakko valita vai voiko saada molemmat? Yhtäkkiä Anteron opiskelijaelämään puhaltaa uusi tuuli, Louna, liikennemerkkejä rakastava rinnakkaisluokkalainen, mutta edes Louna tai liikennemerkit eivät rauhoita Anteroa ja osoita hänen paikkaansa. Oudon lilan loisteisessa tyhjässä juhlasalissa Antero näkee lopulta tulevaisuutensa suunnan ja lähtee Helsinkiin Taideakatemian sisäänpääsykokeisiin, joka toimii porttina grafiikan pimeälle laitokselle ja pääkaupungin erikoisiin taiteellisiin piireihin.

Aikuisuuden kynnyksellä Antero kasvattaa elinpiiriään ja siipiväliään. Taideympyrät aiheuttavat ihastusta ja ihmetystä, Antero tekee, elää ja hengittää taidetta, tutustuu uusiin ihmisiin, imee itseensä vaikutteita, rakastaakin välillä. Anteron irrottautuminen lapsuuden kodista ja isän otteesta tuntuu välillä haparoivalta, mutta niin vain Oulun pojasta kuoriutuu helsinkiläistyvä taiteilija, joka esittää yhdessä taidenäyttelyssä ystävineen erikoisen performanssin ja toisessa suorittaa oman taiteilijadebyyttinsä esitellen omia töitään ensimmäisessä näyttelyssään. Ihan täysin kotiasiat eivät pääse unohtumaan, vierailu Ouluun on tapahtumia täynnä.

Väisänen väläyttää useaan otteeseen loistavaa, hieman kuivahkoa huumoriaan. Paperisiin kakkupapereihin ja rikkinäiseen ruohonleikkuriin liittyvä tilannekomiikka sai minut nauramaan ääneen eikä taskussa olevalle sinappituubille omistettu kiitospuhe tai -rukous saa suupieliä pysymään aisoissa. Suuremman osan kirjasta vie kuitenkin Väisäsen kaunis, kuvaileva kerronta. Kuperat ja koverat on sanallinen maalaus, sikälikin, että tässä osassa on myös enemmän taidesanastoa kuin aiemmissa osissa. Lukiessa tuntee sydämen läikyntää. Aiemmista osista tuttuun tapaan mitä arkisimmissa asioissa voi nähdä ja tehdä taidetta, jopa takin pukemisesta.

     Mietin miltä mahtoi tuntua, kun työnsi pikkutakin hihan duffeliin, sen kaikkiin kuperiin ja koveriin muotoihin, asetteli hupun niin ettei se roikkunut oikealle tai vasemmalle. Tottuiko takkiin soluttautumiseen, sen hupun asetteluun koskaan niin ettei se aiheuttanut jonkinlaista sielunkutinaa? Eikö peukalo halunnut vain pysytellä päärmeissä? Ja ennen kaikkea: miltä tuntui sulkea nuo saksanhirven sarvista tehdyt, nahkahihnoihin kiinnitetyt napit, tai ei napit vaan luukartiot, jotka muodostivat neljä taikasinettiä takin etupuolelle? Tekikö Juho sen peilin edessä vai olivatko kädet oppineet liikesarjan ulkoa?

Väisänen teki sen taas, tarjosi sanoillaan rauhoittavan, upean ja samalla riemastuttavan taide-elämyksen, vaikkakin osa taidesanastosta oli minulle vierasta. Sarja on mielestäni ollut tähän mennessä vaikuttavimmillaan heti alussa Anteron lapsuuskuvauksessa, mutta kyllä aikuisen Anteron vaiheetkin ovat hienoa ja nautinnollista luettavaa.


Sitaattikunniamaininnan saa (lause, joka kuvaa hyvin myös tätä lukukokemusta):

Jonkinlainen sielunkutina asettui rintalastan alle.

Sekä tämä toinen helmi:

Piirtäminenhän oli yksi tapa ajatella ääneen. Mutta kun siirtää jotain omasta kädestään, seuraako valtimon syke aina mukana, minä mietin.