Anneli Kanto: Pyöveli

Anneli Kanto: Pyöveli

Gummerus, 2015

387 sivua

Luettu: 25.2.2015

Mistä: pyydetty arvostelukappale

     Herrojen lapsista tulee herroja ja talonpoikien lapsista talonpoikia. Papinpojista tulee pappeja ja pyövelinpojista pyöveleitä. Niin on maailman laki, sanoo isä, joka tietää maailmasta paljon.

Pyövelillä, tuolla kruunun tuikitarpeellisella virkamiehellä, on oma tarkoin rajattu reviirinsä yhteisössä. Talo kaupungin laidalla kaukana muista, oma yksinäinen paikka erillään muusta kirkkoväestä, krouviin hänellä ei ole asiaa vaan hän juo juomansa ulkona. Pyöveliä halveksitaan ja vältetään paitsi silloin kun hän on työssään, silloin häntä katsotaan ja jopa ihaillaan mikäli hän tekee työnsä hyvin. Kaikki tämä odottaa Johannia, pyövelin poikaa, vaikka hänen äitinsä toivoo toisin. Tuomari Wisander päättää tuomiot sekä rangaistukset ja antaa määräykset pyövelille niiden toteuttamiseksi. Wisander on lukenut ja viisas mies, mutta on siitä huolimatta astunut naisen kauneuden ja lumovoiman ansaan. Valta on vaikea käsiteltävä, liikaa nautittuna se vie mennessään. Orpo Pietari Sipinpoika päättää muuttaa kohtalonsa ja muuntautuu kuin kameleontti apteekkari Petter Eggertsiksi. Hänen kätköistään löytyy lääke niin köyhän kuin rikkaan kaupunkilaisen ongelmiin. Arkaluontoiset vaivat vaativat arkaluontoiset lääkkeet eikä ainesosia hankkiessa voi herättää liikaa huomiota. Tavallisten rikosten lisäksi Vaasassa ilmenee yhä enemmän merkkejä oudoista tapahtumista, ne tulkitaan paholaisen palvonnaksi ja noitavainot alkavat.

Kannon Pyövelin taustalta löytyy tosielämän pyöveli, mestarismiehenä 40 vuotta toiminut Heikki Hakalainen ja 1670-luvun noitavainot Pohjanmaalla, kyseessä on kuitenkin fiktiivinen romaani. Lukijaa kuljetetaan Vaasan katujen lisäksi mm. Nevanlinnassa, Uudessakaarlepyyssä ja Lyypekissä. Vaikka tapahtumia seurataan vuorotellen kolmen miehen näkökulmasta on pyövelin oppipoika Johann päähenkilö. Alussa kerronta hyppii mielestäni turhan nopeasti miehestä toiseen ja lukujen alussa sai hetken miettiä kuka minäkertojista puhuu, mutta kyllä henkilöt alkoi hiljalleen tunnistaa. Olisin silti kaivannut heihin hieman enemmän omaäänisyyttä. Kolmikon kiinnostavin henkilö on ehdottomasti Johann. Pyövelin oppipoika, tuleva pyöveli ja mestarismies.

Tämä on toista. Tämä ei ole leikintekoa. Johannille ojennetaan miekka, mutta kun hän tarttuu siihen jännityksestä vapisevin sormin, käsivarsista valahtaa kaikki voima ja hän tuskin jaksaa nostaa asetta. Hän on poika, ei vielä riittävän vahva.
     - Hyvä mestarismies on mieleltään tasainen ja luja, Balthazar selittää. - Hän ei tunne kostonhimoa eikä iloitse saattaessaan tuomitun kuolemaan. Hän on oikeudenmukainen ja kylmä kuin jää. Ei ole hänen asiansa punnita tuomitun syyllisyyttä, sillä sen ovat tuomarit tehneet. Pyöveli tekee sen, mitä tuomarit eivät osaa mutta minkä hän taitaa paremmin kuin kukaan muu. Pyöveli osaa kuoleman, ja se tekee hänestä mahtavan miehen.

 

Juoni ei tarjoa erottuvia huippuja, mutta ei myöskään notkahduksia vaan etenee tasaisesti ja ehjänä alusta loppuun. Vaikka kalman ja veren haju leijailee nenässä pitkin matkaa ei pyövelin työn yksityiskohdilla mässäillä (en silti suosittele ihan herkimmille lukijoille), todetaan vain kuinka rangaistus pannaan täytäntöön. Samalla toteavalla, koruttomalla tavalla kuvataan kuinka raadollista ja löyhässä olevaa ihmisen elämä voi olla. Ei esimerkiksi vaatinut kummoisia tekoja, että päätyi syytetyksi noituudesta. Pyöveli tarjoaakin erittäin mielenkiintoisen, uskottavan ja sujuvasti kerrotun kurkistuksen maamme historian synkkään osaan.

Sitaattikunniamaininnan saa:

On siistimpää hukkua veteen kuin paskaan, mutta lopputulos on sama.

Pyövelin matkassa on kuljettu myös seuraavissa blogeissa: Kirjakko ruispellossa, Lukuisa, Lukuneuvoja, Ullan luetut kirjat.

Kalle Päätalo: Ahdistettu maa

Kalle Päätalo: Ahdistettu maa

(Iijoki #7)

Gummerus, 1995 (1977)

648 sivua

Luettu:  18.2.2015

Mistä: kirjastosta

Jos kaksi peräkkäistä kirjaa osoittautuu pettymykseksi tarvitaan käyttöön järeät aseet, kolme hutia olisi jo katastrofi ja enteilisi todennäköisesti lukujumia. Onneksi Kalle Päätalon Iijoki-sarjan seitsemäs osa oli lainattuna, nappasin sen luettavakseni siitäkin huolimatta, että eräässä keskustelussa sitä varoiteltiin edeltäviä osia haastavammaksi.

Kalle astuu vapaaehtoisena asepalvelukseen 29.12.1939 Korian pioneerikoulutuskeskuksessa yhdessä kaverinsa Toivo Räisäsen kanssa. Kurista ja järjestyksestä ei tingitä, mutta sota näkyy vaatteiden ja ruoan puutteena, hiuksiakaan ei alokkailta leikata. Pioneeritöiden ja ilmahälytysten täyttämä arki katkeaa eräänä maaliskuun alun iltayönä kun Kallen komppania jättää varuskunnan ja lähtee hiihtämään varusteet mukanaan. Mäkelän metsään pystytetystä leiristä Kallen ja kumppaneiden matka jatkuu lopulta mutkien kautta Petsamoon siltatöihin, Kalle pääsee käymään myös Jäämeren rannalla sijaitsevassa Liinahamarin satamassa ennen kuin komppania kuljetetaan Savukoskelle. Sota on päättynyt, mutta tunnelma on edelleen jännittynyt, odottava. Euroopassa kuohuu eikä Suomen asema Norjan valloittaneiden saksalaisten ja toisella puolella olevien venäläisten välissä tunnu turvatulta.

     Yritimme puhua keskenämme mutta sanat olivat hakemisessa. Myös komppanian toisen puolikkaan miehet oleilivat salin puolella vähä-äänisinä. Suojeluskuntatalon hämärtyvissä tiloissa tuntui ilmassa kysymys: Minkä vuoksi kaksi joukkuetta oli viety palvelukseen niin äkkiä...? Ja miinakuorman kanssa!
     Näyttämön puolella painostava tunnelma lisääntyi entisestään, kun muonittaja sanoi keskiyön lähetessä:
     - Ei poikia viety tavallisiin santsiharjotuksiin... Ilmassa haiskahtelee semmosia tuntoja.
     Tiesin että muitakin kuin minua olisi haluttanut kysyä, mitä Petäjistö sanoillaan tarkoitti. Tosin sakeaverisinkin meistä sen tiesi, ei vain halunnut päästää aavistelujaan julki. Oli helpompaa ajatella, että oli ehkä ainoa levoton ja pelokas mies komppaniassa ja siksi mahdollisesti väärässä... 

Viihdyin hyvin Jokijärven kauniissa maisemissa seuraten Päätalon perheen, heidän läheistensä ja muiden kyläläisten elämää ja kieltämättä minua jännitti miltä eri ympäristö uusine ihmisineen tuntuu, mutta turhaan. Kalle on edelleen se sama Kallioniemen poika, ujo ja ahkera, mutta myös itsenäisempi ja itsetunnoltaan vahvempi. Hän oppii pitämään paremmin puolensa ja uskaltaa sanoa vastaan. Sanotaan, että armeija tekee pojasta miehen ja siltä se myös Kallen kohdalla vaikuttaa, toki myös sota pakottaa aikuistumaan. Välillä Kalleen iskee pelko, epävarmuus ja alakulo, mutta kirjeenvaihto kotiväen ja erään Lailan kanssa ilahduttaa. Pioneeritöiden lisäksi Kalle kunnostautuu keittiöhommissa, kokemattomasta "keittiöpossusta" kasvaa etevä muonittaja eli keittiömestari. Tärkein työväline, Jäävuoreksi ja sittemmin Tulivuoreksi nimetty kenttäkeittiö aiheuttaa huolta, mutta onneksi se ei lopulta ole aivan toivoton kapistus. Työnsä ansiosta Kalle pääsee myös ikuistetuksi kavereidensa Lauluja ja muistoja -vihkoihin:

PIONEERIN RUKOUS

Pataljoonamme Komentaja joka asut Rovaniemellä. Pyhitetty olkoon Sinun nimesi päiväkäskyissä ja tapahtukoon Sinun tahtosi niin täällä komppaniassa kuin Rovaniemelläkin. Anna meille tänä päivänä Kalle Päätalon kautta meidän sokeri- ja voiannoksemme, vanikkamme ja säilykepurkkimme. Kiellä kuitenkin huoltopäällikköäsi toimittamasta Päätalon Kallelle promitäydennystä, viimeistään vähää ennen kuin alat myöntää lomia. Anna meille anteeksi meidän kärymme niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka aina munivat niin, että emme saa edes iltalomaa. Äläkä johdata meitä jängälle harjoituksiin niin usein, vaan päästä meidät lomalle, sillä Sinun on voima ja kunnia lyöttää meitä maahan nyt, mutta ei iankaikkisesti.

Sotilaiden täyttämät vihkot ja armeijahuumori olivat sopiva kevennys tarinaan. Armeijahuumori tuntuu olevan täysin oma (musta ja vahvasti navan alle menevä) lajinsa ja varsinkin Suomen epävakaassa tilanteessa se on varmasti auttanut kestämään henkistä painetta.

Ahdistetussa maassa esiintyvistä sanonnoista on pakko mainita "särjen paistattaminen" eli toistensa tuijottaminen tiukasti silmiin, jonka kuulin ensimmäistä kertaa päivä tai kaksi ennen kuin törmäsin siihen tässä kirjassa, melkoinen sattuma. Toinen lausahdus, [h]yvä hyvä, sanoivat lapset ja taputtivat suurija karvasija kämmenijään, oli tutumpi, se on ilmeisesti jonkinlainen lentävä lause, jonka alkuperästä ei ole selvyyttä.

Oli mielenkiintoista lukea minkälaista Suomen puolustusvoimissa oli sodan aikana Päätalon silmin koettuna. Sotilasarvot menivät mielessäni iloisesti sekaisin, mutta muuten armeijasanasto ei häirinnyt eli vaihto tukkilaissanastosta armeijasanastoon tapahtui sujuvasti. Pidin kirjasta, mutta kieltämättä kaipaan vielä Kallioniemelle. Olen kuitenkin edelleen vahvasti koukussa sarjaan. Helpotus ja huokaus, täsmälääke toimi, lukujumi torjuttu!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Taivas oli pilvessä, ja me soppaa jakavat keittiömiehet häärimme kuin keskiyön peikot soppakanuunamme ympärillä jonon lipuessa pimeän pihamaan suunnasta ohitsemme.

  

Kai Hirvasnoro kritisoi, Karoliina Timonen koki raskaana ja Maija yllättyi positiivisesti.

Kirjaostoksilla 2/2015 ja ystävänpäivä

Kävin nuoremman villasukkalapsen kanssa päivänä eräänä marketissa ihan muilla ostoksilla, mutta kun kaksi lukutoukkaa on liikenteessä ei kirjaosastoa voi ohittaa! Tällaisia tarttui mukaan:

Antti Hyry: Uuni
Hyry on kotoisin samoilta seuduilta kuin minä, joten on vain oikeus ja kohtuus, että hänen tuotantoaan löytyy omasta kirjahyllystä. En ole vielä ainoatakaan Hyryn kirjaa lukenut, mutta esimerkiksi ihanat blogiystäväni Sara ja Minna ovat puhuneet Uunista niin kauniisti, että en empinyt hetkeäkään ostopäätöstä kun Uuni (vieläpä ainoa kappale) tuli vastaan.

Jayne Anne Phillips: Suojelus
Tämän kirjan kohdalla sain jonkinlaisen ahaa-elämyksen, että tämä kuulostaa etäisesti tutulta, tästä on tainnut olla kirjablogeissa puhetta. Kun takakannen perusteella kirja vaikutti mielenkiintoiselta ja pokkareille on aina tilausta mm. loma- ja laukkulukemisena päätin ostaa tämänkin.

Lisäksi mukana ollut villasukkalapsi valitsi itselleen lomalukemiseksi Siri Kolun Me Rosvolat ja isosiskolleen Timo Parvelan Ella ja kaverit lapsenvahteina, saavat sitten luettuaan vaihtaa kirjat päikseen.

Oikein ihanaa ystävänpäivää lukutoukat, olkoon kuvan auringonkeltaiset tulppaanit virtuaalinen ystävänpäiväkukkalähetykseni teille :) Ystävänpäivälukemisenani on Kalle Päätalon Ahdistettu maa. Entä teillä?

Émile Zola: Nana

Émile Zola: Nana

(Les Rougon-Macquart #9)

Elisa Kirjan e-kirja, 2012 (1930)

370 sivua

Suomentanut: Yrjö Weijola

(Nana, 1880)

Luettu: 11.2.2015

Mistä: Elisa Kirjan ilmaiset klassikot

Aloitin Émile Zolan Nanan pieni ikuisuus eli noin vuosi sitten. Tarkoitukseni oli lukea kirja Annamin Vive la France! -haasteeseen, mutta kovin pitkäksi meni. Luin kirjaa aluksi Projekti Lönnrotista vuorotellen tietokoneella ja puhelimella, mutta vaihdoin loppuvaiheessa Elisa Kirjan versioon käyttömukavuuden takia. Kieltämättä joululahjaksi saamani isompinäyttöinen puhelin toimi lukulaitteena vanhaa puhelinta ja tietokoneen näyttöä paremmin. Mahtava kapistus!

Nana on Variétés-teatterin kohutun Vaalea Venus -näytelmän nuori ja rohkea tähti, mutta hänen menestyksensä ei suinkaan ole hänen (olemattomien) näyttelijänlahjojensa vaan hänen näyttävän ulkomuotonsa ansiota. Näytelmän ensi-illan jälkeen Nanan nimi on kaikkien huulilla ja hänen luokseen virtaa vieraiden jono. Lähes kaikenikäiset miehet ovat Nanan pauloissa, mutta miehet ovat hänelle vain väliaikaisia huvituksia, rahavirran lähde, porras parempaan, ylelliseen elämään. Mitä rikkaampi mies sitä parempi, tosin tunteetkin pääsevät yllättämään Nanan. Vallan ja vaurauden lisääntyessä Nana muuttuu yhä häikäilemättömämmäksi.

Ellei heitä olisi ollut, elleivät he olisi tehneet minua siksi, mikä olen, olisin nyt luostarissa rukoilemassa armeliasta Jumalaa, sillä minä olen aina ollut uskonnollinen... Ja lisäksi! Onko minun vikani, että he ovat antaneet minulle rahansa ja nahkansa? Minkä minä sille mahdan!

Nanasta tulee yhdeltä osin mieleen Maaria Päivisen On nälkä, on jano. Vaikka tarinoiden asetelmat ovat päinvastaiset (Zola kertoo naisprostituoitu Nanasta, Päivinen naissutenööri Emiliestä) on niiden naispäähenkilöissä jotain samaa. Molemmat naiset pitävät miehiä pilkkanaan, käyttävät heitä hyväkseen ja nakkaavat surutta sivuun saatuaan heistä haluamansa. Kuitenkin siinä missä Päivisen kielestä ja kerronnasta nautti oli Zolan Nanan lukeminen todella takkuista. Zolan kerronta on kovin pikkutarkkaa, hyvä ettei päivällispöydän haarukoiden piikkien lukumääräkin ole mainittu, ja päivällisiä sekä juhlia oli kirjassa useita. En olisi millään jaksanut lukea myöskään tiivistelmää Nanan tähdittämästä Vaalea Venus -näytelmästä tai pitkää kuvausta laukkakilpailuista vedonlyönteineen ja jälkipuinteineen. Edes Pariisi tarinan päätapahtumapaikkana ei onnistunut pelastamaan tylsistymiseltä.

Ei tarina jättänyt kuitenkaan täysin kylmäksi, Nana onistuu välillä ärsyttämään todella kovasti. (Kirjan alussa 18-vuotias) Nana käyttäytyy välillä kuin pahainen kakara ja välillä taas kuin olisi kovinkin kypsä ja kokenut, kuten esimerkiksi alistaessaan vain vuotta nuoremman Georges Hugonin vauvaksi ja typerykseksi. Nanalla ei ole mitään käsitystä arjen tai raha-asioiden pyörittämisestä, hän ymmärtää vain korujen ja kukkien tuoman mielihyvän arvon. Nana tarjoaa palveluksiaan varatulle miehelle, mutta järkyttyy kuullessaan, että miehen vaimolla on rakastaja, varsinainen kaksinaismoralismin kuningatar siis. Se mistä pidin kirjassa oli ajan kuvaus ja se, että Zola on luonut Nanastaan moniulotteisen hahmon ylä- ja alamäkineen. Loppu oli melkoinen yllätys ja se tuli nopeasti, poikkeuksellisen nopeasti muuhun tarinaan verrattuna.

Nana, ilmeisesti aikansa kohuteos, on 20-osaisen sarjan 9. osa. Tapanani ei ole lukea yksittäisiä osia sarjojen keskeltä, mutta nyt tein poikkeuksen. Tutustuminen Les Rougon-Macquart -sarjaan saa jäädä osaltani tähän. Vauhdikkaampi ranskalainen kirjallisuus on enemmän makuuni.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Nanassa on muuta, hitto vieköön, ja se muu korvaa kaiken.

Nana muualla: Lurun luvut, Morren maailma, Nenä kirjassa.

Glen Duncan: Viimeinen ihmissusi

Glen Duncan: Viimeinen ihmissusi

Like, 2013

414 sivua

Suomentanut: Elina Koskelin

(The Last Werewolf, 2011)

Luettu: 2.2.2015

Mistä: kirjastosta

Duncanin kirja osui silmiini kustantajan sivuilta ja kiinnostuin siitä välittömästi. Ihmissusia, kyllä kiitos! Odotukset olivat kovin korkealla, mutta nyt meni metsään niin että rysähti.

Parisataavuotias ihmissusi Jake Marlowe on lajinsa viimeinen elossa oleva edustaja. Häntä jahtaa MOIKOn eli Maailman okkulttisten ilmiöiden kontrolloimisen organisaation jäsenet, nuo tehokkaat jäljestäjät, vakoilijat ja salamurhaajat Eric Grainerin johdolla. Grainer on korvamerkinnyt Marlowen omaksi saaliikseen henkilökohtaisen koston nimissä, mutta hänen harmikseen Marlowe alkaa olla väsynyt pakenemiseen ja tyhjältä tuntuvaan seksin, tappamisen ja syömisen täyttämään elämäänsä. Grainer päättää korottaa panoksia sillä eihän Marlowen voi antaa luovuttaa helpolla, silloin jahdista menisi kaikki jännitys ja maku. Riittääkö Grainerin yllätyspaketti houkuttamaan Marlowen takaisin taisteluun vai tarvitaanko vielä jotain muuta? Antaako ihmissuden vietit periksi antautua? Ainakin Grainerin tarvitsee odottaa suden hetkeä, ihmismuodossa hän ei Marlowea tapa.

     Odotin. Huone odotti. Huominen täysikuu kiskoi ja nyki ja sivalteli. Muodonmuutosta  edeltää joukko kehon temppuja, aavekouristuksia, kun lihakset ja luut ottavat ennakkoa. Hirviö tietää odotuksensa pituuden kuten koira tietää hihnansa pituuden, mutta koiran tavoin se kiskoo ja tikahtuu. Etuhampaani alkoi jo kasvaa takaisin, säikeisesti kutittaen.

 Kirjan takaliepeessä olevat arvostelut lupaavat mahtavaa lukukokemusta ja onhan päiväkirjamuotoon kirjoitettu tarina idealtaan hyvä. Tarinassa on ihmissuden ja jahtiryhmän lisäksi vampyyreitä ja vauhdikkaita juonenkäänteitä, luulisi näistä tekijöistä tulevan viihdyttävä paketti, mutta kun ei niin ei. Lukeminen takkusi alusta asti napakan, mutta raskaan kielen takia. Tyylistä tuli mieleen Raymond Chandlerin Philip Marlowe -dekkari (kyllä, kokonaisen yhden vuosia sitten lukioaikana lukemani Chandlerin kirjan tuomalla kokemuksella arvioituna, mutuhuttua siis oikein olan takaa!), eikä vähiten samannimisen hahmon takia. Viimeisessä ihmissudessa on paljon kirjallisia viittauksia eli ei mielleyhtymä välttämättä ihan aiheeton ole.

Marlowen sivistyssanojen sekä tuskastuttavan monien adjektiivien ja adverbien viljely saivat minut miettimään tosissani kirjan jättämistä kesken. Stephen Kingiä siteeratakseni [t]he road to hell is paved with adverbs eli vähempi kuvailu olisi riittänyt! Olen sanonut aiemminkin, että en halua tarkistaa sanoja sivistyssanakirjasta ja tuntea itseäni tyhmäksi romaania lukiessani. Varsinkin kun sivistyssanat tuntuivat vain ylimääräiseltä kikkailulta. Nämä sanat ja filosofiset pohdinnat yhdistettynä Marlowen muuten niin rääväsuiseen, röyhkeään ja jollain tapaa rivoon puhetyyliin ei vain toiminut minulle. Tarinaan on ripoteltu myös omat inhokkini lukijan puhuttelu(t) ja "jos tämä olisi romaani niin..." -viittauksia. Töks töks. Jäin myös hieman ihmettelemään mistä yksi lopun juonenkäänne tuli, sitä ei paljoa perusteltu tai selvitetty, ehkä en vain pysynyt kärryillä.

Jos tarina olisi kerrottu pelkistetymmin olisin todennäköisesti pitänyt siitä kovasti. Sain kuitenkin vastuksista huolimatta kirjan luettua, se tuntuu melkoiselta saavutukselta! Nyt on vielä yksi ongelma. Kirja on (kuinkas muutenkaan) sarjan aloitusosa ja sille on ilmestynyt jatko-osa nimeltään Ihmissuden morsian. Jätänkö sarjan kesken vai annanko Duncanille vielä yhden mahdollisuuden? Kirja sentään jäi aika kiinnostavaan kohtaan...


Sitaattikunniamaininnan saa (yksi kirjan kliseistä):

Elämää pitää rakastaa, koska muutakaan ei ole.

MarikaOksa viihtyi, mutta joutui lukemaan välillä jotain ihan muuta. Anu piti alusta, mutta kyllästyi lopun kliseisiin. Jussi K. Niemelän mielestä kirja oli piinaavaa luettavaa.