3 vuotta Villasukkana kirjahyllyssä ja Jouni Hynynen: Rakkaudella, Hynynen

Heti ensimmäisenä ilmoitusluontoista asiaa, blogini nimittäin ylitti 21.9. kaikessa hiljaisuudessa kolmen vuoden rajapyykin, hiphei ja onnea! Hiljaisuudessa siksi, että olin terveysasioiden vuoksi hetken poissa kuvioista ja koneen ääreltä juhlistamasta blogisynttäreitä. Ylimääräinen energia on ollut vähissä ja taidan ohittaa etapin iloisesti, mutta vaatimattomasti tällä maininnalla. Sitten toinen, vähemmän tärkeä asia eli tässä postauksessa taitaa olla blogihistoriani ensimmäiset tissit. Siis tuossa kansikuvassa, ei muuten, mutta tulipa tämäkin päivä nähtyä ja asia mainittua ;)

Jouni Hynynen: Rakkaudella, Hynynen

Like, 2008 (2007)

4 cd-levyä
Lukija: Jouni Hynynen

Kuunneltu: 11.9.2013

Mistä: kirjastosta

Jouni Hynynen, tuo hieman Rölliä muistuttava* miellyttävä-ääninen** viihteen monitoimimies, on minulle tutumpi Kotiteollisuus -bändistään kuin kirjoistaan. Tarkoitukseni oli aloittaa Hynysen kirjalliseen tuotantoon tutustuminen omasta kirjahyllystä löytyvällä Kesämiehellä, mutta Kesämies leikki vaikeasti tavoiteltavaa enkä löytänyt sitä. Sarkan arvio muistutti Hynysen itsensä lukemasta äänikirjasta ja ajattelin, että nyt olisi taas aika kokeilla kirjan kuuntelemista ja metsästin äänikirjan käsiini kirjastosta.
* Sanottu täysin positiivisessa mielessä, Röllihän on oikein kiva ja sympaattinen hahmo! Takkutukka ja -parta sopivat molemmille!
** Näemmä ratkaiseva kriteeri äänikirjojen valinnalleni.

Rakkaudella, Hynynen on kolumnikokoelma, jonka pääaiheina ovat mm. nainen, parisuhde, seksi, rokkarin elämä (keikkabussissa ja sen ulkopuolella), muut bändit ja artistit sekä ryyppääminen. Kaiken kaikkiaan varsin monipuolinen kattaus tarjoillaan Hynysen murteella, ronskilla huumorilla, suoralla puheella sekä erinäisillä äänitehosteilla ja kommenteilla höystettynä.

Parisuhdetaitojen professori ja sosiaalisen käyttäytymisen senaattori herra natsi-sovinistipaska Hynynen valottaa nyt teille hieman parisuhteen ja onnellisen yhteiselon saloja. Seuraa lyhyt oppimäärä siitä, kuinka ajaa nainen helposti ja vähällä vaivalla lähes hulluuden partaalle. Se ei vaadi muuta kuin normaalin miehen käytöksen. Edellyttäen tietenkin, että on kunnon mies eikä mikään vitun sisustussuunnittelija.

Edellisen äänikirjan kuuntelin mp3-soittimella koti- ja pihatöiden sekä sairastamisen lomassa, nyt päätin hyödyntää puolituntisen (meno-paluu) työmatkani kuunnellen Hynysen turinointia. Sitten tulivat ongelmat. Kirjan jutut olivat paikoin niin hauskoja, että nauroin niille suu auki ja vedet silmissä, mikä on minulle aika harvinaista eikä välttämättä mikään järkevin olotila autolla ajolle. Pidin itse asiassa kuuntelemisessa muutaman päivän tauon ja pohdin kuuntelisinko kirjan esimerkiksi yhdessä miehen kanssa illalla kun lapset ovat menneet nukkumaan. Päädyin kuitenkin viemään cd-levyt takaisin autoon viihdyttämään työmatkojani. Täytyy sanoa, että noin 15 minuutin kerta-annoksina Hynysen jutut toimivat oikein mainiosti, pidemmät pätkät olisivat saattaneet puuduttaa.

Törmäsin kuitenkin toiseen, isompaan ongelmaan kun Hynynen ei jaksanut lukea kaikkia tekstejään vaan hyppi joitan pätkiä yli. Kaltaiseni pikku (luku)perfektionistin maailmassa kirja luetaan kannesta kanteen, ei siinä kuulkaa sooloilla ja jätetä osia lukematta. Heittäähän siinä sitten luettujen sivujen tilastokin häränpyllyä. Kykenen ehkä antamaan tämän Hynyselle anteeksi, mutta tiukkaa se tekee ja pariin kertaan toistunut hyppely aiheutti pientä yskiskelyä ja silmien pyörittelyä. Voinko merkitä kirjan luetuksi kun en ole kuullut sitä sanasta sanaan tai sivusta sivuun?

Erityismaininnan naurun aiheuttajina ansaitsevat Snoopypöksyjä ja erotiikkaa ja Nuo mainiot miehet tiukoissa pipoissaan, tuo mainio huuto-oodi sählynpelaajista, joka sekä hihitytti että hämmästytti. Hynysen mukakarski kuori rakoili useampaan kertaan, esimerkiksi jutuissa Paatunut rokkari ja äiti sekä Rauhaa päälle maan. Muumi haistaa pelon -kolumni tahrasi mielikuvani Muumeista. Kirjan kuunneltuani tunsin itseni hivenen äijäksi, niin monessa asiassa olin samoilla linjoilla herra Hynysen kanssa, tosin tunsin itseni myös naiseksi, sillä Hynysen mukaan suosikkibändiäni HIMiä kuuntelevat vain naaraat, narkkarit ja homoseksualistit.

Voin suositella kirjaa, kunhan muistaa vain ensin löysätä nutturaa, kovin tosissaan kaikkia tekstejä ei välttämättä kannata lukea. Tessan mies löysi osuvasti Hynysestä Mielensäpahoittajan, Mandi ahmaisi kirjan parilla istumalla ja arveli kirjan kirvoittamien naurujen pidentävän ikää ja Hreathemusta lainaten Hynynen vie junttiuden aivan uusiin sfääreihin, ja tekee sen hillittömän hauskasti ja itseironisesti.


Sitaattikunniamaininnan saa tällä kertaa jälkikäteen hakuammunnalla (auton ratissa ei hirveästi muistiinpanoja tehty) valittu arkisuudessaan yksinkertainen ja kirjan henkeen sopiva:

Pieru toimii aina.

Kuten Hynynen urakkansa päätteeksi sanoi: Vittu tää on tässä, urakka ohi. Huh.

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

Avain, 2011 (2010)

239 sivua

Luettu: 10.9.2013

Mistä: kirjablogiystävältä

Helsingin Sanomien järjestämässä 2000-luvun paras kotimainen romaani -kisassa sijalle 39 äänestetty Elina Hirvosen kaunisniminen Kauimpana kuolemasta on ollut pitkään luettavien listallani. Sain kirjan yli vuosi sitten Hannalta hänen siivotessaan kirjahyllyään ja nyt tuli viimein aika tarttua teokseen.

Paul jättää taakseen hajonneen perheen sekä elämän Suomessa ja matkustaa lapsuutensa maisemiin eteläiseen Afrikkaan kohtaamaan kuolemansa. Esther ei ole koskaan täysin toipunut suuresta menetyksestään kun kohdalle osuu jo toinen. Onneksi työ vähäosaisten hyväksi ja etenkin pieni Susan-tyttö tuovat elämään jonkinlaista lohtua ja järjestystä. Paul ja Esther tapaavat toisensa sattumalta, mutta heidän elämänsä ovat heidän siitä tietämättään sivunneet toisiaan jo vuosia sitten.

     "Minä olen sinun enkelisi", Bessy sanoi ja kuljetti minut silmäni suljettuina pellon reunaan, ja minä puristin otsan ryppyyn, jotta pieninkään valonsäde ei tunkeutuisi mustaan, kukilta ja vuohenkakalta tuoksuvaan maailmaan, jossa maa oli kalteva ja kuoppia täynnä, Bessyn käsi lämmin ja ote luja. "Minä syön sinun sielusi", sanoin, kun hän unohti varoittaa polulle vierineestä kivestä, minä kompastuin ja vedin hänet mukanani maahan, ja me kierimme päällekkäin sateen upottavaksi pesemällä polulla, hänen huulensa yhtäkkiä niin lähellä omiani, että jotain oli pakko sanoa. "Minä syön sinun sielusi ja sinä elät minussa kaikkialla minne menen, ja minun naurussani kuuluu aina kaksi naurua ja silmieni takana on toiset silmät."

Voi miten oikeassa Esther olikaan... Estherin tarina ystävyydestä, hänestä ja Bessystä, laajenee moniulotteiseksi ja polveilevaksi, useisiin ihmisiin ja paikkoihin ulottuvaksi kertomukseksi, joka vuorottelee Paulin tarinan kanssa. Miten saisi kiinni nykyhetkestä ja tulevaisuudesta kun menneisyydellä on edelleen suuri merkitys ja vahva vaikutus sekä Estheriin että Pauliin? Olisiko elämä toisenlaista jos olisi jättänyt jotain tekemättä tai tehnyt asioita toisin? Jos olisi jättänyt käärmeennahan mudan sekaan. Jos ei olisi vienyt rakastaan matkalle. Jos, jos, jos...

Hirvonen maalaa lukijan silmien eteen rosoisen, elävän, epäoikeudenmukaisen ja upean vastakohtien Afrikan sekä lämpimän, joskin surullissävytteisen tarinan ystävyydestä, jossa on ripaus homoeroottista sävyä. Hirvonen kuvaa kaiken ihailtavan tyynesti ja vahvasti, sormea heristämättä ja mässäilemättä. Useiden henkilöiden ja heidän tarinoidensa esittely kuitenkin tuntui kaikessa runsaudessaan ja mielenkiintoudessaan kääntyvän itseään vastaan. Juuri kun kerrotusta henkilöstä ehti kiinnostua hyppäsi tarina jo muualle. Nämä Paulia ja varsinkin Estheriä koskettaneet henkilöt herättivät niin monia kysymyksiä, jotka jäivät vaille vastauksia, että tarinasta nauttiminen häiriintyi. Erityisesti minua jäi mietityttämään kirjan viimeinen lause. Oliko se faktaa vai fiktiota?

Kertojista Esther muodostui minulle läheisemmäksi. Koin Paulin tarinan jotenkin irrallisemmaksi ja repaleisemmaksi kun taas Estherin tarinaa oli ilo lukea. Silti kirja olisi mielestäni kaivannut hieman selkeyttämistä, tai sitten tarina olisi pitänyt lukea tiiviimmässä tahdissa kuin mihin minä kykenin. Suosittelen lukemaan Katjan ja Inan hienon osuvat arviot kirjasta, samankaltaisiin vahvoihin tunnelmiin minäkin jäin kirjan luettuani.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän antoi päänsä levätä kaulaani vasten ja me istuimme siinä puhumatta niin kauan, että maailma ympärillä laimeni sumuksi, eikä hetkeen ollut muuta kuin meidän toisistaan tietoiset ihomme ja niiden alla lämpimänä, hiljaisena, omaa tahtiaan virtaava elämä.

TBR 15/100

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Taivaslaulu kiinnitti huomioni jo Gummeruksen syksyn kuvastossa, mutta se ehti painua ehkä-luettavien kirjojen listan jatkoksi kunnes näin siitä ensimmäiset arviot Lumiomena-, Ilselä-, Rakkaudesta kirjoihin- ja Kirjojen keskellä -blogeista. Arviot lupailivat hyvää lukukokemusta ja ajattelin lainata kirjan kirjastosta kunhan se sinne ilmestyisi. Kun edellämainitun Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika kommentoi Villis, äiti-ihmisenä sun täytyy kirja lukea! <3 en malttanut odottaa vaan tein siitä varauksen.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Gummerus, 2013

281 sivua

Luettu: 28.8.2013

Mistä: kirjastosta

Vilja ja Aleksi elävät neljän lapsensa kanssa tavallista nuoren lestadiolaisperheen elämää. He käyvät rauhanyhdistyksellä ja suviseuroissa, osallistuvat myyjäisiin ja kasvattavat lapsiaan suurella sydämellä ja vahvalla uskolla. Mutta riittääkö usko, toivo ja rakkaus silloin kun taakka kasvaa entistä suuremmaksi ja rikki raastava väsymys uhkaa viedä elämästä kaiken valon? 

     Minusta tuntuu, etten jaksa.
     Älä välitä, mulla on ihan samanlaisia päiviä.
     Tämä ei ole ohimenevä päivä, tämä on luola, jonka suuaukko on sortunut.
     On mullakin pitkiä alakulon jaksoja raskauden alussa, mutta silti tuntuu, että oon jotenkin lähempänä Jumalaa.
     Minä olen vain lähempänä kuolemaa.
     Se kuulostaa pahalta.

Taivaslaulu on tarina Viljasta ja Aleksista, rakkaudesta ja uskosta. Rakkaudesta uskossa ja rakkaudesta uskoon. Voimista ja niiden menetyksestä, väsymyksestä. Taistelusta elämän ja onnen puolesta. Ja millainen tarina se onkaan! Rauhala kirjoittaa kaunista kieltä käyttäen minulle tuttua ja omaa Oulun seudun murretta ja paljon vertauskuvia, joista suuri osa liittyy luontoon. Rauhalan kieli on paitsi kaunista myös vahvaa ja hän hallitsee tunteiden, erityisesti lapsiin kohdistuvan rakkauden, kuvauksen ihailtavan hienosti.

     Kun katson lapseni kasvua, voin kuulla kohinaa. Vaikka lapsi on minussa kiinni kuin pahka koivussa, en voi olla tuntematta ylpeyttä: koivunmahlani kasvattaa hänet vahvaksi ja terveeksi. Minun diplomityöni on tehty, kun läpikuultavista sormista tulee pulleita herneenpalkoja ja ohuet linnunjalat muuttuvat leivinliinan alla kohonneiksi vehnäpitkoiksi. Minun väitöskirjani on valmis, kun imukuppisuu herahtaa hampaattomaan nauruun ja silmiin syttyvät auringonkukat. Ja kun rakastava katseeni on ympäröinyt pienen ihmisen niin kokonaiseksi, ettei hän ikinä täysin katoa, minä niiaan ja kumarran ja Jumala taputtaa taivaassa.

Rauhalan laulu kannattaa ehdottomasti kuunnella. Viljan ääni on kirkas ja kuulas ja Aleksin äänessä soivasta lämmöstä ja karheudesta pidin myös valtavasti. Tarinaan sisällytetyt nukkeleikit ja blogitekstit kommenteineen toivat kuitenkin mielestäni lauluun sellaisia soraääniä, joita ilman laulu olisi kantanut vielä tasaisemmin, kauniimmin ja kauemmas. Blogikuvio tuntui hieman päälleliimatulta opetusosiolta lestadiolaisuudesta, vaikka sen mukanaololle löytyikin selitys. Sama tunne jäi nukke-mollamaija-barbi -leikeistä, lelukolmikko sai minut myös hieman surulliseksi sillä ihmisten lokerointi ja paremmuusjärjestykseen asettaminen tapahtui se sitten uskonnon, ihonvärin tai minkä tahansa sisäisen tai ulkoisen piirteen perusteella on minusta arveluttavaa ja turhaa. Tarinallisesti nuo leikit kuitenkin toimivat pohdintana uskovien ja ei-uskovien korostetuista, ehkä jopa kärjistetyistä eroista.

Kirja oli juuri niin kiinnostava kuin odotin, mutta se antoi paljon enemmän kuin etukäteen arvelin. Rauhalan rohkea, iholle tuleva ja syvälle sydämeen iskevä tarina jää mieleen pitkäksi aikaa. Se muistuttaa omien rajojen kuuntelemisen ja kunnioittamisen tärkeydestä sekä perheen ja rakkauden voimasta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kun heräsi halu suojella ja hoivata omaa lasta ja perhettä, päämäärä oli vedenkirkas ja taivaanavara.