Enid Blyton: Viisikko ja linnan aarre

Enid Blyton: Viisikko ja linnan aarre (#18)

Tammi, 1979

144 sivua

Suomentanut: Lea Karvonen

(Five on Finniston Farm, 1960)

Luettu: 27.5.2016

Mistä: kirjastosta

Kun kesä kolkuttelee ovella niin Viisikko huutelee lukupinossa. Tämän jälkeen sarjasta on enää kolme osaa lukematta, loppusuoralla siis mennään.

Leo, Dick, Anne, Pauli ja Tim menevät kesälomallaan Paulin äidin tuttavan omistamalle Finnistonin tilalle. Tilan omistavilla Philpoteilla on rahavaikeuksia ja he majoittavat vieraita saadakseen lisätuloja. Viisikko ihastuu heti perheen äitiin, mutta perheen kaksos-Harrit, Henry eli Harri ja Harriet tuntuvat kovin epäkohteliailta. Serkusten lisäksi tilalla on majoittuneena myös amerikkalainen herra Henning sekä hänen hemmoteltu poikansa Junior. Kylällä käydessään serkukset kuulevat, että Finnistonin tilalla on aikoinaan ollut linna, joka on palanut. Viisikko ja kaksoset päättävät etsiä linnan jäänteet ennen kuin vanhoista tavaroista kiinnostunut herra Henning saa vainun salaisuudesta. Ehkä raunioista löytyisi jotain arvokasta, mikä turvaisi tilan tulevaisuuden.

     – Linnassa oli kellareita – ja vankityrmiä, vanhus kertoi. – Tuli poltti linnan pohjakerrosta myöten, ja sen lattia oli kovaksi poljettua maata, ei puuta, joten se ei palanut. Kellarit ja tyrmät eivät voineet tuhoutua – ovatko ne vielä olemassa, vahingoittumattomina? Sitä juuri olen ajatellut monet pitkät vuodet. Mitä noissa kellareissa oli – ja onko se vielä siellä?

Kirja käynnistyy rauhallisesti, Blyton kuvaa kaunista maalaismaisemaa ja maatilaa huolella ja paikoitellen lähes hartaudella. Ja tietysti ruokia. Teetä, skonsseja, jäätelöjä, luumuja, kakkuja, kinkkua... Tarinassa korostuu rakkaus ja kunnioitus isänmaata ja sen historiaa kohtaan ja varsinkin Philpotien ärhäkkä isoisä pitää kovasti oman maansa puolia ahneita amerikkalaisia vastaan. Isoisän letkautukset ja riemukas riehaantuminen tarinan lopussa tarjosi hyvät naurut. Loistava hahmo!

Viisikko ja linnan aarre on loistavaa riippumattolukemista kesäiseen päivään. Ehkä hieman häiritsi se kuinka helposti lapset pääsevät salaisuuden jäljille, mutta lapsilukijalle jännitystä varmasti riittää tarpeeksi. Ei minullakaan missään nimessä ollut tylsää tätä lukiessani. Lapsuuden nostalgia on yhä edelleen vahvasti läsnä. Myös kirjan kannella oli lukemisen kannalta merkitystä, nämä valokuvakannet ovat minulle ne ainoat oikeat.

Sitaattikunniamaininnan saa:

He sanoivat hyvästit ja kävelivät takaisin taloon kankeina ja kipeinä tärisyttävästä ja töksäyttelevästä matkasta, mutta mieli tulvillaan ihania kukkularinteitä, sinistä etäisyyttä, aaltoilevaa viljaa ja maaseudun tuntua.

Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa

Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa

Teos, 2008

283 sivua

Luettu: 21.5.2016

Mistä: kirjastosta

Anssi Kela on minulle ennestään tuttu muusikkona, mutta olin kokonaan unohtanut, että hän on myös kirjailija. Sain muistutuksen asiasta kirjastossa kun törmäsin Kelan sympaattiselta näyttävään, mutta hieman pelottavalta kuulostavaan (politiikka ei ole suosikkiaiheeni, ks. edellinen postaus) kirjaan. Kela on taitava biisinikkari, joten miksei häneltä sujuisi myös romaanin kirjoittaminen, tuumin ja kävelin tyytyväisenä punainen kirja kainalossa kohti lainausautomaattia.

Johannes Palorinne on ollut vakavassa onnettomuudessa, jonka seurauksena hänellä on niskakauluri, metallia selkärangassa, kovat kivut ja kahden viikon pituinen aukko muistissa. Johannes istahtaa köpöttelylenkkinsä lomassa Ruttopuiston penkille ja hänen viereensä istahtaa mies, joka puhuttelee häntä nimeltä. Kun Johannes tunnistaa miehen pari vuotta sitten kuolleeksi Suomen pääministeri Kalevi Sorsaksi epäilee Johannes, että hän on menettänyt onnettomuudessa paitsi terveytensä myös järkensä.

Olen oman mielesi tuotos, todennäköisesti seurausta onnettomuudessa päähäsi kohdistuneesta melkoisesta tällistä. Neuvoisin kuitenkin suhtautumaan läsnäolooni avoimin mielin. Olet kokenut jo kovia, mutta sinulla on vielä vaikeita aikoja edessäsi. Minä olen täällä eräänlaisen välittäjän roolissa, työväenliikkeen omantunnon äänenä. Pidä minua vaikka omana Samu Sirkkanasi.
     - Tämä on piilokamera, eikö niin? 

Kela kertoo tarinaa kahdessa aikatasossa. Heinäkuisessa Helsingissä Johannes yrittää kasata itseään ja etsiä kadonneita muistijälkiä Kalevi Sorsan avustuksella, välillä palataan aikaan ennen onnettomuutta, jolloin Johannes ja hänen paras ystävänsä Markus kokevat mitä erikoisempia seikkailuja. Päivät kuluvat ja Sorsa kieputtaa Johanneksen ajatuksia ja muistoja uudelle radalle, herättelee ja ravistelee. Johanneksen muistin pitäisi palata Sorsan käsittelyn jälkeen, mutta onko hän valmis muistamaan?

Tarinan kiepauttaminen ajasta toiseen hämäsi minua alkuun, mutta tempo vei minut nopeasti mukanaan ja lopulta pidin rakennevalinnasta kovasti. Kaksi aikatasoa keskustelee sujuvasti keskenään, puhuen välillä toistensa päälle eikä toinen tajua aina kuunnella. Jännitin miten Johanneksen käy, mitä hän on unohtanut ja missä vaiheessa muistot ja nykyhetki törmäävät jos törmäävät lainkaan.

Kalevi Sorsa on kuivuudessaan ja poliittisessa kapulakielenkäytössään vallan hulvaton hahmo samoin kuin Markus, joka puhuu vaikka mustan valkoiseksi ja saa Johanneksen mukaan päättömiin juttuihinsa. Alun kepeys muuttuu kauheudeksi ja tarinasta muodostuu yllättäen absurdi keitos, jota on ahmittava sivu toisensa jälkeen. Mitä seuraavaksi? Tai kuten Markus sanoo [m]eidän pitäisi kysyä itseltämme, että mitä Magnum nyt tekisi. Kuollut valtiomies, pohdinta mielenterveydestä ja sen järkkymisestä, orava nimeltään Markku, Tom Selleck viiksineen, ystävyys, treffikyselylomake, henkinen kasvu, kuolemanjälkeiset muumit. Kirjassa on kaikkea mahdollista hyvässä, viihdyttävässä ja tunteikkaassa muodossa.

     Pääministeri jatkoi jaaritteluaan. Se oli jostain syystä oudon rauhoittavaa, lähes hypnoottista. Hänen puheensa nuotti oli kuin suoraan eduskunnan kyselytunnilta, se ol lapsuuden tuttu ja turvallinen ääni. Kalevi Sorsan puhuessa tuntui aina siltä kuin värit haalistuisivat ja koko maailma muuttuisi mustavalkoiseksi.

Ja entä sitten tarinan päähenkilö (joka näyttäytyi päässäni alusta asti kovasti Anssi Kelan näköisenä). Voi Johannes, Johannes. Jos törmäisimme puistossa tarjoaisin sinulle rommirusinatötterön. Kohottaisin jäätelön muistoille. Niille, jotka kannattaa muistaa ja niille, jotka haluaisi unohtaa.

Olin oikeassa, Kelalta sujuu myös pidempään muotoon puettu sanataide. Kesä Kalevi Sorsan kanssa on oivallinen kesäkirja. Se on hauska, mutta samalla sen yllä leijuu vakava vire kuin kaukaisten metsäpalojen savu kaupungin yllä. Täytyy sanoa, että nyt fanitan Anssi Kelaa sekä muusikkona että kirjailijana.

- Kamehameha, Kamehameha, Kamehameha.

SDP
    SDP
       SDP

Sitaattikunniamaininnan saa:

Markuksen silmä räpsyy ja näen hänen puppugeneraattorinsa käyvän ylikierroksilla.

Stephen King: 22.11.63

Stephen King: 22.11.63

Tammi, 2013

869 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(11/22/63, 2011)

Luettu: 14.5.2016

Mistä: lahja

Seurasin innolla päivityksiä Kingin 22.11.63-romaaniin perustuvan tv-sarjan valmistumisesta, mutta en tajunnut kuinka nopeasti se saisi ensi-iltansa Suomessa. Tarkoitukseni oli lukea kirja ennen tv-sarjan alkua, mutta kun se alkoi Foxilla 16.4. oli kirja minulla vielä pahasti kesken. Katsoin kyllä aloitusosan, mutta kakkososan jaksokuvauksen perusteella tapahtumissa hypättiin melko roimasti eteenpäin ja päätin lukea kirjan rauhassa loppuun. Onneksi on tallentava digiboksi.

Jake Epping, Lisbonin lukion äidinkielen opettaja on korjaamassa viimeisiä aineita ennen lukuvuoden päättymistä kun hän saa puhelun Al Templetonilta, läheisen lounaskuppilan omistajalta. Alin aika on vähissä ja hänellä on Jakelle tehtävä, jonka ensimmäinen etappi on kuppilan ruokavaraston perällä. "Katsele hiukan ympärillesi ja tule sitten takaisin." Muutamalla askeleella vuosi 2011 häipyy tulevaisuuteen ja Jake astuu kaninkolon, aikaportin kautta menneisyyteen, vuoden 1958 syyskuuhun.

Mieleeni tuli, miten silmiin jää jälkikuva, kun ne ummistaa kirkkaassa auringonpaisteessa. Kun katsoin jalkaani, näin sen lattialla, mutta kun räpäytin silmiäni, joko tuhannesosasekunti ennen tai jäkeen luomieni sulkeutumisen, näin vilaukselta jalkani portaalla. Mutta en kuudenkymmenen watin hehkulampun heikossa valossa vaan kirkkaassa päivänpaisteessa. 
   Jähmetyin.
     "Siitä vain", Al sanoi. "Ei sinun kuinkaan käy. Jatka pois." Hän yskäisi rajusti ja sanoi sitten epätoivoisesti kähisten: "Tee tämä minun tähteni."
     Niin minä tein.
     Herra paratkoon minä tein. 

Mitä jos voisit muuttaa historiaa, olisitko valmis siihen? Entä jos John F. Kennedy ei olisikaan kuollut vuonna 1963 salamurhaajan luoteihin vaan hän olisi selvinnyt tapahtumasta hengissä? Jake päättää ottaa tehtävän vastaan ja estää Yhdysvaltain presidentin murhan, mutta se ei käy noin vain, sillä menneisyys on täynnä kaikuja ja se pistää vastaan. Jaken matkalle mennneisyyteen mahtuu perhetragedioita, salaliittoteorioita, yhteensattumia, uusia tuttavuuksia ja vaaroja sekä tietenkin Lee Harvey Oswald. Onnistuuko Jake tehtävässään ja jos onnistuu niin miten historian kulun muuttaminen muuttaa nykyhetkeä vai muuttaako mitenkään?

Tunnustan, että minulla oli ennakkoluuloni kirjan aihetta kohtaan. John F. Kennedyn salamurha on toki minulle pääpiirteiltään tuttu, mutta pelkäsin, että tietäisin kuitenkin aiheesta liian vähän pystyäkseni nauttimaan kirjasta täysillä. Pelkäsin myös, että aihe huomioon ottaen tarina sisältäisi pakostakin jonkin verran politiikkaa, joka ei suoraan sanottuna ole minulle se vahvin saati kiinnostavin aihe. Helpotuksekseni pysyin hyvin historian ja tarinan käänteissä mukana enkä myöskään ehtinyt tuskastua pahemmin 50- ja 60-luvun politiikkaan.

Toistan itseäni, mutta Kingillä on taito napata lukija mukaansa tarkasti luoduilla kulisseilla sekä hyvin pohjustetuilla ja elävillä henkilöhahmoillaan. Lähdin siis mielelläni Jake Eppingin, alias George Ambersonin mukaan hänen matkalleen kohti Dallasia. Hyppy menneisyyteen oli sulava, nautin 1950-luvun lopun ja 1960-luvun alun leppoisesta tunnelmasta ja matkaseura oli mitä mainiointa. Ilahduin kun George pysähtyi matkallaan Derryyn, erään pellen terrorisoimaan kauhujen kaupunkiin, missä todellisuus on ohut jääkerros syvän, synkän järven pinnassa ja suorastaan riemastuin kun George törmäsi vanhoihin ystäviini Richie Tozieriin ("Piip-piip, Richie!") ja Beverly Marshiin. Pikkuisen jopa harmitti kun George jatkoi matkaansa, mutta reitin varrelle mahtui niin monta muuta kiinnostavaa etappia, että ikävä jäi taustalle. Viihdyin varsinkin Jodiessa, tuossa idyllisessä pikkukaupungissa, josta puuttui Derryä ja Dallasia vaivaava pahan löyhkä.

Kirjan idea on hyvä. King kuvaa kiinnostavalla tavalla perhosvaikutusta, sitä miten pienikin yksityiskohta tai tapahtuma voi saada aikaan käsittämättömän suuria vaikutuksia. Kerronta menee kuitenkin vähän liian laveaksi, kirjassa olisi paikka paikoin ollut tiivistämisen varaa. Kingin tapa tarjota lukijalle ennakkokurkistus tulevista tapahtumista ärsytti välillä, samoin juuttuminen turhiin yksityiskohtiin muutamissa kohdissa (mitä sitten, vaikka Mike sanoo toistuvasti oman nimensä ennen tyttöystävänsä Bobbi Jillin nimeä, ei sillä ole tarinan kannalta mitään merkitystä). Myös suomennoksessa oli muutama ihmetystä herättänyt kohta, esimerkiksi drugstore ja Mr. oli jätetty suomentamatta, vaikka näille kuitenkin on suomenkieliset vastineensa ja yksi elin ehti muuttua toiseksi ja takaisin muutaman sivun sisällä (perna, haima, mitä näitä nyt on, vatsassa kuitenkin molemmat). Suurimmaksi osaksi Rekiaron suomennos oli kuitenkin onnistunut. Sivut (joita oli paljon!) kääntyivät kuin itsestään, Kingin tuotantoon on aina nautinto tarttua!

Runsas, täyteläinen, vain miedosti yliluonnollinen (aikaporttia lukuunottamatta), nautitaan mielellään (yksin, kuinkas muuten) suurina siemauksina. Mukava jälkimaku.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Menneisyys puree, kun sitä yrittää muuttaa. Se repii kurkun auki, jos sille antaa tilaisuuden.

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua

WSOY, 2015

86 sivua
Luettu: 3.5.2016
Mistä: kirjastosta

Kummallisuudet kiehtovat minua. Niitä Mykkäsen pieni kaunis kirjanen tuntui lupaavan ja absurdit tarinat tuntuivat sopivan lukemiseksi Rämön realistisen matkakertomuksen jälkeen.

Pieneen sivumäärään mahtuu niinkin paljon kuin 25 tarinaa, eli yhdelle tarinalle ei jää kovin paljoa pituutta. Lyhimmät tarinat ovat vajaan sivun mittaisia ja pisin tarinakin vain seitsemän sivua. Mykkänen tarjoilee tarinoissaan rakkautta, unelmia, erotiikkaa ja yhtymisiä, venyviä aikakäsitteitä, erikoisia ihmiskohtaloita ja yllättäviä käänteitä. Siili ei ole sitä miltä näyttää, kalju ja parraton mies saa yllättävää palvelua parturissa, yksi tapaa kaksoisolentonsa ja toinen saman miehen eri ikäisinä.

En halunnut ahmaista koko kokoelmaa kerralla ja kärsiä sitten ns. novelliähkystä, mutta onneksi tarinat itsessään toimivat jarruina, niitä piti lukemisen jälkeen pureskella hetken ajan ennen kuin kävin käsiksi seuraavaan. Toisin kuin yleensä lyhyitä tarinoita lukiessani Mykkäsen tarinat tuntuivat juuri sopivan pituisilta. En tainnut jäädä yhdenkään tarinan kohdalla sellaiseen tunteeseen, että tarina jäi kesken. Vaikka tarinat olivat lyhyitä niihin mahtui yllättävän paljon sisältöä, outo ja absurdi sai kaverikseen yhteiskunnallisia epäkohtia ja parisuhdepohdintaa.

- Mistä tiedät olevasi rakastunut?
- Huumaannun hänen vaikutuspiirissään. Se on enemmän kuin seksuaalista. Hänen olemuksensa ikään kuin loksahtaa kiinni minun olemukseeni. Mitä muuta sellainen on kuin rakkautta.

Valitettavasti osa tarinoista oli kuitenkin sellaisia, että ne tuntuivat kaikessa lyhykäisyyessäänkin liian pitkiltä joko tyylinsä tai aiheensa vuoksi. Vähiten pidin tarinoista Kakatti (en vain jaksa lapsellisia kakkajuttuja), Tirehtööri (jätti tekonokkelan jälkimaun) ja Krista Kosonen I-III (ihan oikeasti, pakkomielteen olisi voinut tiivistää yhteen tarinaan). Suosikkejani puolestaan olivat Siili, Pelastus ja Parturi Paradisi, joista jokainen tarjosi ripauksen kauhua ja täysin odottamattoman käänteen.

Kirja oli äänekäs (whump, klonk, tsink-tsink-tsink-tsink-tsink, tonks, rrrits...), mutta muuten yllättävän hajuton ja mauton. Muutama hyvä tarina ja yllättävä käänne ei pelastanut koko lukukokemusta. Odotin, että tarinat olisivat ravistelleet enemmän.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Aurinko laski yhtä nopeasti kuin pimeys nousi.