Benedict Wells: Yksinäisyyden jälkeen

 

Benedict Wells: Yksinäisyyden jälkeen

Aula & Co, 2021

321 sivua

Suomentanut: Raimo Salminen

(Vom Ende der Einsamkeit, 2016)

Luettu: 1.12.2022

Mistä: kirjastosta

Jules Moreau herää sairaalasta, jossa hän on ollut moottoripyöräonnettomuuden jäljiltä kaksi päivää koomassa. Hän muistaa hetken ennen onnettomuutta, mutta mitä tapahtui ennen sitä? Jules ei uskalla – tai halua – muistaa vaan muistelee sen sijaan lapsuuttaan, lomia mummin luona Etelä-Ranskassa Berdillacissa, sisaruksiaan, vanhempiensa kuolemaa, opiskelua sisäoppilaitoksessa, tutustumista Alvaan, aikuistumista. Isoja ja pieniä muistoja, kunnes on viimein aika muistaa kaikki, myös ne kipeimmät ja kauneimmat hetket.

Julesin, Lizin ja Martyn vanhemmat menehtyvät auto-onnettomuudessa sisarusten ollessa teini-iässä tai sen kynnyksellä ja tuo hetki muuttaa kaiken. Vaikka trauma on sisaruksilla sama he käsittelevät sitä kukin omalla tavallaan. Yksi sulkeutuu itseensä ja yksinäisyyteen, toinen kapinoi ja käyttäytyy holtittomasti, kolmas keskittää kaiken tarmonsa tietokoneisiin. Yhteinen kokemus ei myöskään välttämättä yhdistä ja lähennä osapuolia vaan voi myös syystä tai toisesta erottaa, ainakin väliaikaisesti. Wells kuvaa lapsuuden traumoja sekä niiden kauaskantoisia ja moninaisia vaikutuksia osuvasti ja hienovaraisesti. Tuska, ikävä, muistot ja mitä jos -kysymykset ovat läsnä, mutta tilaa jää myös muulle, ystävyydelle, rakkaudelle, oppimiselle ja oivalluksille. 

Pidin kovasti Moreaun sisaruksista, heidän muuttuvasta suhteestaan toisiinsa, heidän ystävistään, rohkeasta ja sinnikkäästä Tonista ja omien traumojensa kanssa kamppailevasta Alvasta, vain Elena jäi hieman etäisemmäksi. Pidin myös tarinan rakenteesta, pienten yksityiskohtien toistumisesta, ympyröistä jotka sulkeutuvat. Näitä kehiä ja ympyröitä oli ilahduttava löytää sieltä täältä. Tarina etenee tasaisesti ja sujuvasti, ilman suurempaa tapahtumien dramatisointia, mutta myös ilman tarinan taantumista tylsäksi. Elämä kulkee eteenpäin.

Kaikki oli kuin ennen, paitsi ettei mikään enää ollut kuin ennen.

Sitaattikunniamaininnan saa (edellisen lisäksi):

Vain yhdessä voimme voittaa meissä asuvan yksinäisyyden.

Pohjoinen lukuhaaste 2022: 17. Kirjan kannessa tai takakannen tekstissä on kello (rannekello pienessä kuvassa)

Helmet-lukuhaaste 2022: 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä

Teuvo Pakkala: Lapsia & Pikku ihmisiä

Teuvo Pakkala: Lapsia & Pikku ihmisiä

SKS, 1999 (Lapsia 1895, Pikku ihmisiä 1913)

187 sivua

Luettu: 3.11.2022

Mistä: kirjastosta

SKS:n Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita -sarjassa vuonna 1999 julkaistu yhteisnide pitää sisällään kaksi Teuvo Pakkalan novellikokoelmaa, vuonna 1895 julkaistun Lapsia sekä vuonna 1913 julkaistun Pikku ihmisiä. Näiden novellien pääosassa ovat lapset ja maailmaa katsotaan heidän silmin. Lapset leikkivät hautajais- nukke- ja hevosleikkejä, kilpailevat keskenään, laskevat mäkeä, käyttävät mahtisanoja, keräävät jumalmarjoja, esittelevät hienoja asuja, unohtelevat, sairastavat, oppivat, potevat huonoa omatuntoa ja koti-ikävää, kokevat iloja ja suruja.

Novelleista mieleenpainuvin on Veli, joka tuntuu lähentelevän kauhutarinaa. Se kertoo Laura-tytöstä, joka yllättäen kiinnostuu kaupan ikkunassa näkemästään nukesta. Laura nimeää nuken Kirstiksi ja leikki, johon Lauran lisäksi osallistuvat äiti, isä ja kyökkipiika Leena, saa yhä erikoisempia käänteitä. Tässä leikissä toden ja kuvitellun rajat häilyvät ja tunnelma on Kirsti-nuken ja hymyilevän, kuolemaa julistavan Lauran ansiosta kammottava.

Novelleissa esiintyvien lasten äänet ovat uskottavia, Pakkala kuvaa taitavasti lasten tunne- ja ajatusmaailmaa. Vaikka novellit ovat yli satavuotiaita ovat monet niistä edelleen ajankohtaisia niin hyvässä mitä moninaisempien yhteisten leikkien kuin pahassa syrjimisen tai kiusaamisen suhteen. Aika näkyy osassa novelleista, mutta hyvällä tavalla, novellit ovat kuin pieniä aikakapseleita menneisyyden tapoihin, oloihin ja myös kieleen. Pakkalan kielessä on ihastuttavia piirteitä ja sanoja. Esimerkiksi useammassa novellissa toistuva hauska-sana, jota Pakkala käyttää kiinnostavalla tavalla, asiat eivät ole hauskaa vaan hauska, kuten tässä Häiritty joulu-ilo -novellissa:

     Hävetti niin kovasti ja hän oli vihassa itselleen. Tuntui, että kaikki siellä sisällä vain nauravat hänelle. Hän ei mene sisään koko iltana. Olkoot ja nakatkoon lahjansa. Ei heillä kuitenkaan ole niin hauska, kuin olisi ollut!

     Mutta kun hän oli ja tuumaili jonkun aikaa, niin tuntui hänen lahjansa sittekin (sic) arvokkaammalta kuin muiden, ja että hauska olisi se nakata.

Sitaattikunniamaininnan saa (lause, joka on kuin runo):

Pieniltä yppylöiltä hyppi hän ja huprahti syvälle pehmään lumeen.

Helmet-lukuhaaste 2022: 39. Novellikokoelma

Anni Kytömäki: Kultarinta

 

Anni Kytömäki: Kultarinta

Gummerus, 2014

644 sivua

Luettu: 10.10.2022

Mistä: oma ostos

Varakkaan helsinkiläisperheen pojan Erik Stenforsin lapsuus järkkyy kun äiti sairastuu. Metsänomistajaisällä on jatkuvasti työkiireitä ja Erik kasvaa pääasiassa perheen Hanna-taloudenhoitajan hoidossa sukutilalla Aspholmin kartanossa ja kaupunkikodissa Helsingissä. Metsä ja luonto ovat Erikille tärkeitä, mutta isän työsaappaisiin astuminen ei innosta, Erik mieluummin tutkii metsää kuin hakkauttaa sitä. Helsingissä Erik kohtaa työläistyttö Lidian, mutta lähtee silti talveksi kauas pohjoiseen metsänvartijaksi. Talven jälkeen heidän tiensä kohtaavat uudelleen. Myöhemmin Erik pääsee jakamaan oppinsa ja rakkautensa luontoon tyttärelleen Mallalle, joka kulkee isänsä mukana metsissä ja vesien äärellä kuin kotonaan. Malla joutuu kantamaan harteillaan äitinsä kohtaloa, mutta myöhemmin lisäksi isänsä tekemän valinnan seurauksia. Luhtajoella, täysin uudessa ja oudossa ympäristössä nämä taakat ovat välillä kovin raskaita kantaa, mutta Mallan on etsittävä paikkansa uudessa tilanteessa. 

Kultarinta on 1900-luvun alkuun, Suomen itsenäistymisen vuosiin ja 1930-luvun loppuun ajoittuva rakkaustarina. Se kertoo romanttisista rakkauksista, mutta myös isän ja tyttären välisestä rakkaudesta sekä rakkaudesta luontoon. Kultarinnassa on myös annos mytologiaa, karhu on muutakin kuin metsän siimeksessä tallustava eläin. Tarinassa seurataan myös sukupolvien ketjua, sitä kuinka tietyt rasitteet, mutta myös rakkaudet periytyvät isiltä ja äideiltä pojille ja tyttärille. Lisäksi Kultarinta on ylistys- ja puolustuspuhe luonnolle, metsälle ja luonnonsuojelulle.

Anni Kytömäki vieraili Iin kirjastossa Muusajuhlilla ja tarkoitukseni oli lukea Kultarinta ennen sitä. Koin aluksi huonoa omatuntoa kun luin kirjaa niin hitaasti ja olin Muusajuhlien aikaan lukenut vasta muutamia kymmeniä sivuja, mutta Kytömäki mainitsi, että hän itse asiassa toivookin, että Kultarinnalle annettaisiin ahmimisen sijasta aikaa. Lopulta luin kirjan huoletta hitaasti, nautiskellen Kytömäen luomista kuvista, eläen ja hengittäen tarinaa ja sitä ympäröivää luontoa sivu sivulta. Lukukokemusta täydensivät omat luontoretket syksyn tumman vihreään metsään, oranssina keltaisena ja punaisena hohtaville soille ja vielä kirjan lukemisen jälkeen syksystä talveen siirtyville vaaroille ja tuntureille, jonne ajatukset palaavat tämä sitaatin myötä:

Vuori, vaara, kohoaa niin vieressä ettei sitä oikein uskalla katsoakaan. Voiko kiviaineksen tiheyden aistia ruumiissa? Tällaista painetta ei koskaan tunnu vesillä, harjuilla tai kotipuolen graniittikukkuloilla.

Kultarinta on upea ja runsas tarina, joka kannattaa lukea rauhassa, sellainen, jonka voi avata mistä kohtaa tahansa ja upota kauniiseen kuvaukseen, siirtyä muutamassa lauseessa kallioille upeiden järvimaisemien äärelle, pohjoisen vaatimattomaan metsäpirttiin pakkasen ja lumen keskelle, suolle joutsenen pesälle, Helsinkiin kaupungin kuhinaan väistelemään levottomuuksia tai nauttimaan konsertista. Ja ne Kultarinnan henkilöt, Erik, Lidia, Malla, Joel, karhut. Kultarinta kestää useamman lukukerran ja todennäköisesti silti huomaa ja aistii vielä jotain uutta, joka jäi edellisellä kerralla huomaamatta.

Sitaattikunniamaininnan saa:

     Paljonko maksaa pilvenkorkuinen kuusi? Palokärki? Korpiluppo? Hiljaisuus? Niin paljon ettei kukaan pysty ostamaan niitä, varsinkaan kun niitä ei voi siirtää sieltä missä ne ovat.

Pohjoinen lukuhaaste 2022: 24. Kirja liittyy mytologiaan

Helmet-lukuhaaste 2022: 45. Palkittu esikoisteos

Pakko mainita vielä kuvassa näkyvä kirjanmerkki. Rakastan metsien saniaisia ja poimin kesälomamatkalta pienen metsäalvejuuren ja laitoin sen kuivumaan kirjan väliin. Vähän paperia ja kontaktimuovia ja minulla on kirjanmerkki, jossa on pala kesää.