Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri

Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri

Like, 2013

443 sivua

Suomentanut: Jonna Joskitt-Pöyry

(The Silver Dark Sea, 2012)

Luettu: 12.7.2020

Mistä: oma ostos

 

Pidin kovasti ensimmäisestä lukemastani Susan Fletcherin teoksesta Noidan rippi ja hänen kirjojaan on tullut sen jälkeen hankittua omaan hyllyyn odottamaan lukemista. Yllättäen meni kuitenkin kahdeksan vuotta ennen kuin tartuin seuraavaan Fletcherin romaaniin. Nyt luettavakseni valikoitui Tummanhopeinen meri, joka tuntui sopivalta kesäkirjalta.

 

Karun ja tuulisen Parlan saaren asukkaat ovat tottuneet heitä ympäröivän meren oikkuihin, vaihtelevaan säähän, merivirtoihin ja pyörteisiin. Eräänä iltana meri kuitenkin yllättää kun Syen poukaman rantavedestä löytyy aaltojen mukanaan tuoma mustapartainen mies. Mies on hengissä, mutta menettänyt muistinsa. Sana muukalaisen saapumisesta kiertää ja pian hänestä puhutaan Kalamiehenä, vanhojen tarujen hahmona, joka nousee merestä maalle, muuttuu kuunkierron ajaksi kalasta mieheksi tuodakseen toivoa sitä tarvitseville. Kalamiehestä puhuvat kaikki, tai ainakin hän on kaikkien ajatuksissa. Kuka mies on, mistä ja miksi hän on tullut Parlalle?

 

Alussa oli epäselvää kuka tarinoita keräävä "minä" on, kenen äänellä tarinaa kerrotaan. Myös muun tekstin joukkoon kursiivilla kirjoitettu dialogi vaati totuttelua. Minäkertojan henkilöllisyys sekä muut saarelaiset ja heidän välisensä yhteydet avautuvat vähitellen, viipyillen. Samalla tavalla tarina kietoo lukijan pauloihinsa, vaivihkaa. Yhtäkkiä vain huomaa, että kirjaa ei malttaisi laskea käsistä, haluaisi lukea vielä yhden luvun, mutta samaan aikaan haluaisi säästellä sivuja. Fletcher kuvaa saarta ja sen luontoa aisteja hivelevästi. Ja Parlan asukkaat, heidän tarinansa, salaisuutensa, suhteensa toisiin saarelaisiin, jokaiseen haluaisi tutustua vielä paremmin. Maggieen, surun ympäröimään leskeen. Vanhoja taruja rakastavaan Abigailiin ja hänen sokeaan mieheensä Jimiin. Toisistaan erkaantuneisiin sisaruksiin Emmelineen ja Tabithaan. Syyllisyyden taakkaa kantavaa Samiin. Ihan jokaiseen heistä.

     Minä halusin vain elää elämääni yksi pieni askel kerrallaan ja kerätä rannalta sulkia, ohikiitävän elämän jäänteitä. Suolaisia sirpaleita jostain suuremmasta.

     Tuli aika, jolloin sanoin hänelle En toivonut sinua tänne. En pyytänyt.

     Mitä hän vastasi? Hän kosketti minua ja sanoi Enkä minä pyytänyt sinua. Mutta katso...

Tummanhopeinen meri on upea kirja, jonka tunnelmaan haluan palata joskus uudelleen. Kirjan luettuani huomaan alkaneeni haaveilla matkasta saarelle, tuuleen ja suolan tuoksuun. Saarelle, jonka asukkaita majakka valaisee säännöllisin väliajoin, hetken kerrallaan. Saarelle, jota ympäröi aaltoileva ja arvaamaton meri. 

 

Kun elämä koettelee, uskoo sellaiseen, mikä tekee siitä paremman. Näkee elämän valopilkut, toisin kuin useimmat ihmiset - iltatähden, fosforinhohtoisen meren. Abigail aprikoi, että ihmiset eivät töiltään ja askareiltaan ja jättitelevisioiltaan ehdi katsoa ulos ikkunasta ja nähdä, mitä siellä on. Kuunnella. Hengittää meri-ilmaa.

 

Sitaattikunniamaininnan saa:

 

Kuuletko sen? Veden? Se hengittää, ihan niin kuin sinä.

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 5: Kirja, johon tarttumista olet suunnitellut jo pitkään (olen näemmä ostanut kirjan vuonna 2015)

Helmet-lukuhaaste 2020: 25. Kirjassa ollaan saarella

Noidan rippi

Susan Fletcher: Noidan rippi

Like, 2011

(Corrag, 2012)

400 sivua

En ole unohtanut Ota riski ja rakastu kirjaan -haastetta. Elma Ilona haastoi minut lukemaan Fletcherin Noidan ripin, kirja matkasikin mukanani Tampereella, Tallinnassa ja Vantaalla. Viimeiset sivut säästin kotiin.

Corrag on noitaa koko ikänsä niskaansa saanut pieni nuori nainen. Isätön, äiditön, tavallaan koditonkin, mikäli luontoa ei lueta sellaiseksi. Hän istuu vankisellissään odottaen tuomionsa täytäntöönpanoa. Kun kevät pian koittaa hänet tullaan polttamaan roviolla noitana. Pastori Charles Leslie saapuu kuuntelemaan Corragin tarinan ajaakseen omaa asiaansa, oman kuninkaansa etua. Corrag kertoo tarinan neljästä elämästään, alkaen Englannista hänen lapsuudenkodistaan jatkuen luoteeseen, Skotlannin Glencoeen, ja lopulta vankeuteen. Keskusteluhetket muuttavat heitä molempia, mutta lopulta, kun tarina on kerrottu, myös Corragin neljännen elämän on päätyttävä.

Sanon itsekin niin - katso. Noita... Ja hengitykseni huuruaa niin, että sana tuprahtaa ilmaan valkoisena.
     Olen yrittänyt olla välittämättä. Kovasti olen yrittänyt.
     Olen koettanut sanoa ei se haittaa ja hymyillä. Ja tavallaan noita on ollut lahja - ajattele nyt elämääni... minkä kauneuden luo noita on minut johdattanut. Aamuruskoja ja vesiputouksia, ja pitkiä, harmaita hiekkarantoja joilta aukeaa pauhaava meri, ja ajattele millaisia ihmisiä olen tavannut - kerta kaikkiaan! Olen tavannut suurenmoisia eläjiä. Viisaita, lämpimiä, eläväisiä ihmisiä, joita en olisi tavannut ilman noitaa. Ja minkä rakkauden olen saanut kokea. Ilman noitaa en olisi tavannut miestä, jonka vuoksi päässäni soi hän, hän, hän - koko ajan. Hän, joka sukaisi hiussuortuvan korvani taakse. Joka sanoi sinä...
     Alasdair.
     Tämä kaikki on noidan ansiota. Ehkä se kannatti kestää.

Tarinaa kerrotaan vuoroin Corragin, vuoroin pastori Leslien vaimolleen kirjoittamien kirjeiden kautta. Lukijalle siis avautuu Corragin omakohtaisen, itsekertomansa tarinan lisäksi Leslien tulkinta siitä pohdintoineen. Kirjeistä avautuu myös Leslien ja hänen vaimonsa tarina, se ei nouse esille liikaa mutta avaa pastorin taustaa. Koko kirja on siis hiljaista, voimakasta vuoropuhelua Corragin ja pastorin sekä pastorin ja hänen vaimonsa välillä.

Kirjan nimestä huolimatta en tiennyt tarkkaan mistä kirja kertoo ja miten. Olin ensin hieman epäileväinen. Pitäisinkö kirjasta, joka tosiaan on nimensä veroinen, noidan rippi kirkonmiehelle? Tästä pääseekin haasteen ytimeen: rakastuinko kirjaan? Kyllä, mutta en niin täydestä sydämestäni että nostaisin sen suosikkikirjakseni, mutta kuitenkin niin paljon että harmittaa palauttaa kirja takaisin kirjastoon. Noidan rippi oli vahva lukukokemus kaikessa koruttomuudessaan ja hienossa luonnon kuvauksessaan. Suurelta osaltaan lukukokemukseeni vaikutti Fletcherin kieli: se on niin soljuvaa, kaunista ja tarkasti kuvailevaa, että oli helppoa kuvitella itsensä kulkemaan Corragin jalanjäljissä, aistit avoinna.

Onnellisia loppuja on monenlaisia. On sellaisia, joissa onni osuu kirjan päähenkilö(ide)n kohdalle ja niitä, joissa onni kohdistuu pelkästään lukijaan ja hänen tuntemuksiinsa. Noidan ripin lukemalla voi päätellä itse kummasta lopusta siinä on kyse. Vai kummastakaan. Vai molemmista. Voi lukekaa!

Tällä kertaa linkitän ainoastaan haastajani Elma Ilonan arvioon, josta löytyy lisää linkkejä.


Sitaattikunniamaininnan saa (ja tuo mieleen ensinäkemäni yöllisistä Alpeista, vaikka eri suunnalla Corragin maisemista ovatkin):

Vuoret näyttivät pikimustilta, kuin kankaaseen leikatuilta kuvioilta, ja se kangas oli tummansininen tähtitaivas.

---

Pssst! Perjantaina minua kutsuu Oulu ja tapaaminen muutaman ihanan kirjabloggarikollegan kanssa. Vielä ehtii mukaan, lisätietoja saa Luen ja kirjoitan -blogin Paulalta sähköpostitse: luenjakirjoitan at gmail piste com.