James Franco: Palo Alto - Novelleja

James Franco: Palo Alto - Novelleja

Schildts & Söderströms, 2012

207 sivua

Suomentanut: Jaakko Kankaanpää

(Palo Alto. Stories, 2010)

Luettu: 19.7.2015

Mistä: kirjastosta

Tämä kesä ei ole hirveästi suosinut ulkona lukemista, mutta lauantai oli ilahduttava poikkeus. Auringonpaiste, kirja ja viltti on mitä parhain yhdistelmä (imin lämpöä itseeni talven varalle kuin aurinkokenno konsanaan). Pihalukemisenani oli Siinan blogista bongattu lukuvinkki, James Francon Palo Alto. Pidän kovasti James Francosta näyttelijänä (hänessä on jotain samaa kuin nuoressa Johnny Deppissä) enkä tiennyt, että hän on myös kirjailija. Varsinainen monilahjakkuus! Kirja hyppäsi lopulta lukupinoni kärkeen kirjapolkua seuraamalla. Edellisessä lukemassani kirjassa päähenkilön koulukaveri esitelmöi pitkästi Palo Alton kaupungista, pakkohan tämä kirja oli nostaa lukupinon päällimmäiseksi kun noin selvästi suunta (kirja)sormella osoitetaan.

Palo Alto, Kaliforniassa sijaitseva kaupunki on tarinoiden kuhiseva keskus ja äänenä toimii kourallinen siellä asuvia nuoria. Piiri pieni pyörii ja yhden novellin sivuhenkilö saattaa olla seuraavassa novellissa pääosassa. Kosteat bileet, tappelut, pilven polttaminen, mustasukkaisuus, autolla ajelu, aseet, jalkapallo, koripallo, eka kerta, mones kerta, kaverit, unelmat, pelot. Räkäisiä nauruja, ongelmia ja suuria tunteita, Palo Alton kulmat ja koulut. High school -opinnoilla on nuorten ajatuksissa kovin vähäinen arvo, koulussa käydään lähinnä kääntymässä, ihailemassa tyttöjä/poikia, pelaamassa ja joskus saamassa turpaan.

Novellit menevät niin vahvasti limittäin, että luin kirjan ehkä ennemmin romaanina kuin erillisinä novelleina. Vauhdikas ja vimmainen tunnelma toistuu tarinoissa ja osaan henkilöistä ehtii tutustua paremmin, kerronta ja tapahtumat poukkoilevat suunnasta ja näkökulmasta toiseen. Palo Altosta muodostuu elävän kuvailun ansiosta ikään kuin yksi henkilöistä, kaikki yhteen kokoava voima.

     Hiivimme etupihalle ja kadulle ja sitten olimme päässeet matkaan. Olimme vapaita ja meillä oli ritsat.
     Kadut olivat tyhjä kulissi. Kaikki päivän säännöt olivat poissa.
     Kortteleita reunustivat harmaat valopylväät, joiden päässä oli soikea lamppu, ja niistä lankesi valkoisenkeltaisia säteitä betoniin. Keskellä säteitä, siinä missä ne osuivat jalkakäytävään, oli kuin nougatia.
     Kuljimme maitomaisen valon läpi varjoihin.
     Pensaat tarkkailivat meitä, ja puut ravistivat lehtiään kuin eläin olisi ravistanut turkkiaan. Tuuli puhalsi raukeina puuskina, kuiskattuina muistutuksina.
     Kuulimme autojen ajavan yksinäisyydessään Oregon Expresswaylla, harmaalla alueella, näkymättömissä.
     Ilma oli pidätettyä hengitystä, ja talojen varjoisat julkisivut olivat nukkuvia koiria.

Vaikka tarinoissa ei välillä tunnu olevan päätä eikä häntää on kirja yllättävän vetävä. Välillä henkilöiden lauseet ovat töksähtelevän lyhyitä, puuduttavaa kännipaatosta ja pilvipöllyistä tajunnanvirtaa, välillä kuvailu on yksityiskohtaisempaa ja vivahteikkaampaa, minäkertoja saattaa nauttia kirjastosta, kuvata kauniisti vanhusten piirteitä ja puhua heistä arvostavasti. Franco on kirjoittanut henkilöhahmoja, joiden eri puolet yllättävät.

Ensivaikutelman perusteella kuvittelin haukkaavani keveän välipalan, mutta kirja sai ihan huomaamatta ajattelemaan vakavia aiheita kuten itsetunto- ja päihdeongelmia sekä nuorten hyväksikäyttöä. Hämmentävä kirja, josta on näin tuoreeltaan vaikea sanoa pidinkö vähän vai paljon. Ehkä katson tähän väliin jonkun Francon tähdittämän elokuvan ja mietin kirjaa sitten uudelleen (eilen tuli Annapolis, harmi kun en huomannut ajoissa!).

Sitaattikunniamaininnan saa:

Piirsin elämää heidän silmiinsä, vaikka monien katse oli jo sammunut.

Kirjabingossa rastitan kohdan Mustavalkoinen.

Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

(Miss Peregrine´s Home for Peculiar Children, 2011)

Schildts & Söderströms, 2012

350 sivua

Näin Riggsin kirjan ensimmäisen kerran jonottaessani kirjaston tiskille jonkin kirjatiedustelun vuoksi. Kirja oli aseteltu uutuushyllyyn ylhäiseen yksinäisyyteensä, erilleen muista, ja kansikuva erottui (edukseen!) muutaman metrin päähänkin. En sitten viitsinyt poukkoilla pois jonosta ja kirja jäi lainaamatta ja samalla pyörimään ajatuksiini. Nyt viimein pääsin lukemaan kirjan, kiitos kustantamolle arvostelukappaleesta!

Jacob Portman on koko nuoren ikänsä kuullut vaarinsa merkillisiä tarinoita orpokodista, jossa hän asui lapsena, sekä sen omalaatuisista asukkaista. Tarinoidensa tueksi vaari on näyttänyt mitä kummallisimpia valokuvia. Jacobin varttuessa ja vaarin vanhetessa ja osoittaessa enemmän ja enemmän vanhuudenhöperyyden merkkejä hirviöpuheineen ja paniikkeineen Jacob alkaa epäillä vaarin tarinoiden todenperäisyyttä. Jacob kuitenkin löytää vaarinsa pahasti haavoittuneena, kuulee hänen viimeiset sanansa ja näkee jotain, mikä saa hänet miettimään asioita uudelleen. Kun Jacob löytää 16-vuotisjuhlissaan lahjakirjansa välistä vanhan kirjeen hän päättää matkustaa Walesiin Cairnholmin saarelle selvittämään vaarinsa menneisyyttä ja etsimään lastenkotia.

     Kapusin sammalesta liukkaan jättirungon ylitse, minkä jälkeen polku teki jyrkän mutkan. Metsä avautui yhtäkkiä kuin esirippu, ja näkyviin ilmestyi ryteikköisellä kumpareella sumuviitan ympäröimänä seisova talo. Se oli oikea paikka. Ymmärsin välittömästi, miksi pojat eivät olleet halunneet tulla.

Ransom Riggs on luonut vanhojen vintage-valokuvien ympärille fantasiaa ja jännitystä sekoittavan tarinan, joka etenee sujuvasti, mutta jotenkin sykäyksittäin. Luulin useampaan kertaan Riggsin kompastuneen juonessaan, mutta joka kerralla kerronnassa palattiin kuvittelemaani kompastuskohtaan ja kuvio paljastui harkituksi ja tarinaa eteenpäin vieväksi. Alussa tarina ja kuvat muodostavat kylmäävän jännittävän tunnelman, joka kuitenkin tasoittuu keskivaiheilla kerronnan keskittyessä enemmän ihmissuhteisiin. Loppua kohden jännitys taas kohoaa, ei enää niinkään kuvien vaan puhtaasti tarinan voimalla.

Vaikka pidin kovasti tarinasta en erityisemmin ihastunut Jacobiin. Välillä Jacobin nokkeluus, sanavalmius ja huumori saivat hänet tuntumaan vanhemmalta, välillä hän taas kuulosti aivan ikäiseltään eli 16-vuotiaalta. Enemmän minua ihastutti Riggsin luomat hirviöt, kuoriot ja kalmiaat. Erään kirjan kuvan ansiosta taidan jouluna katsastaa joulupukkia hieman kriittisemmin silmin... Hieman minua jäi mietityttämään kirjassa kuvattujen silmukoiden nollaus ja toiminta muutenkin, mutta toisaalta ei kuvitteellisten elementtien tarvitsekaan olla päivänselviä.

Kirja on ulkoasultaan tarkkaan harkittu ja näppituntuma on laadukas ja miellyttävä, lähes juhlava. Kuvat on sijoitettu hyvin tarinan lomaan: sivuhyppelyjä ei juurikaan tarvitse tehdä vaan tapahtumat ja niihin liittyvät valokuvat kulkevat lähes käsi kädessä. Irtokansien alta löytyi yllätys, kirjan nimi on painettu ainoastaan kirjan selkämykseen ja kannessa lukee käsinkirjoitetunnäköisellä fontilla Alma LeFay Peregrine. Tämän satuin huomaamaan juuri ennen kuin Jacob lukee kyseisen naisen kirjoittaman kirjeen. Kieltämättä hieman hätkähdin, tässä kirjassa tuntuu olevan jotain maagista ;)

Vaikka tarina on luotu olemassa olevien valokuvien ympärille, en kokenut tarinaa mitenkään tekemällä tehdyksi vaan nautin täysin lukuelämyksestä! Ransom Riggsin blogista olin ymmärtävinäni kirjan saavan jatkoa, neiti Peregrinen lapsista lukisin mielelläni lisääkin! Sitä paitsi kirjasta on tulossa loistavan Tim Burtonin ohjaama elokuva :)

Kirjaa on luettu ahkerasti muuallakin. Nafisan kaipasi rajausta joko aikuisten tai nuorten kirjaksi, mutta piti silti tarinasta. Raija Pietilä kaipasi henkilöhahmoihin lisää syvyyttä. Lumiomenan Katja vakuuttui, mutta ei lumoutunut täysin. Susa kuvasi kirjaa sangen eriskummallisen ihastuttavaksi. Muutamia mainitakseni.

Sitaattikunniamaininnan saa:

En ole mikään naisjuttujen asiantuntija, mutta kun tyttö yrittää nipistää neljännen kerran, olen melko varma että hän flirttaa.

So American -haastekin saa kirjan myötä jatkoa.