30 marraskuuta 2018

Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi

 


Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi
Sammakko, 2006
365 sivua
Suomentanut: Vesa Suominen
(A Short History of Tractors in Ukrainian, 2005)
Luettu: 26.11.2018
Mistä: kirjastosta


Lewyckan erikoisesti nimetty kirja ei varmasti olisi päätynyt lukupinooni ilman lukupiiriä, mutta kun kerran traktoriromaani on ohjelmassa niin ei muuta kuin silmät kiinni, ote nenästä ja hyppy tuntemattomaan.

Nadeždan ja Veran Ludmilla-äidin kuolemasta on kulunut kaksi vuotta kun perheen isä Nikolai, "Pappa", ilmoittaa ilouutisen. Hän on menossa naimisiin! Pappa on kahdeksankymmentäneljä ja tuleva morsian, Ukrainasta poikansa Stanislavin kanssa tuleva Valentina on  kolmekymmentäkuusi. Aikuiset sisarukset eivät sulata ajatusta nuoresta äitipuolesta sekä velipuolesta vaan haistavat palaneen käryä. On aika yhdistää voimat, käydä yhdessä taistoon liittoa vastaan. Järkipuhe ei kuitenkaan auta kun vastassa on uhkea ja ärhäkkä ukrainatar sekä vanhus, joka muistuttaa vuoroin uhmaikäistä lasta ja kiimaista teiniä.

Nainen räjähti elämäämme kuin pörheä, vaaleanpunainen kranaatti, joka sai samean veden kuohumaan ja toi pintaan unhoon työnnettyjen muistojen lietettä ja losautti potkun perheen haamujen pyllyyn.

Tarinan henkilöt ovat mainioita. Nikolai on hämmentynyt, höperö ja raihnainen, mutta yhtäkkiä hänessä välähtää virkeää terävyyttä ja kärkevyyttä, joka saa sekä tyttäret että vaimon hiljaiseksi. Nuorikon kanssa elämään opettelun ohella hän tarkkailee asioita ja ilmiöitä sekä kirjoittaa traktorien historiaa ukrainaksi. Ehkä Nikolain kirjoittama kirja kuvastaa hänen ikuista kaipuutaan vanhaa kotimaataan Ukrainaa kohtaan, kaipuuta, jota Iso-Britanniassa vietetyt vuosikymmenet eivät ole saaneet haalenemaan.

Entä sitten nuori morsian Valentina! Hän ei olekaan raikas tuulahdus Ukrainasta, Nikolain vanhuuden päivien tuki ja turva vaan pikemminkin kuin pyörremyrsky, joka nostattaa ilmaan pölyt vanhan miehen talosta ja sydämestä. Valentinasta kuoriutuu melkoinen pirttihirmu, joka yrittää kerätä ulkoisia menestyksen merkkejä, rikas mies, kaunis koti, tietyn merkkinen auto, ruskea kaasuliesi, sivistyneen ihmisen imuri... Valentinalla on huono kielitaito, ainakin silloin kun siitä on hänelle hyötyä, mutta silti hänellä on kyky mitä mestarillisempiin sanoilla sivalluksiin, kun asiat eivät mene niin kuin hän haluaa tai hänellä on tarve haukkua ja nimitellä aviomiestään tai tytärpuoliaan!

Avioparin lisäksi tarinassa seurataan sisarusten, Nadeždan ja Veran suhdetta. Valentinasta tulee välittömästi sisarten yhteinen vihollinen ja yritys erottaa Pappa ja Valentina toisistaan pakottaa sisaret toimimaan yhdessä, huolimatta kymmenen vuoden ikäerosta ja erilaisesta lapsuudesta. Vera nimittäin on sodan ajan lapsi ja Nadežda rauhan ajan lapsi. Lewycka luo erittäin elävän ajankuvan Ukrainan historiasta sisarusten lapsuusmuistojen sekä perheen vaiheiden kautta. 

Romaani yhdistää sukutarinaa, farssia, Euroopan historiaa sekä traktorien kehitystä ja tekniikkaa yllättävän tasapainoisesti ja onnistuneesti. Vanha mies ja nuori vaimo -asetelma tai kirjan juoni ei välttämättä ole hirveän omaperäinen, mutta silti Lewycka saa sen toimimaan hyvin. Kirjassa kohtaa itä ja länsi, eri sukupolvet ja perinteet, ennakkoluulot, vanhustenhoito ja huumori. Ehkä vähempi traktorihistoria olisi silti riittänyt. Pidin valtavasti kirjan loppukohtauksessa, siinä oli sellaista ilkikurista elämänriemua, joka jäi hymyilyttämään.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Raivomme poreilee hilpeästi edestakaisin puhelinlinjoja pitkin. Meillä on vihdoin jotain yhteistä.


Helmet lukuhaaste 2018: 39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama (Lewyckalla on juuret Ukrainassa, hän on syntynyt pakolaisleirillä Saksassa ja hän on asunut lähes koko ikänsä Englannissa).

Kirjallinen maailmanvalloitus: Ukraina

24 marraskuuta 2018

Jaana Ala-Huissi & Mervi Heikkilä: Verikuu ja muita outoja tarinoita



Jaana Ala-Huissi & Mervi Heikkilä: Verikuu ja muita outoja tarinoita
Haamu, 2018
148 sivua
Luettu: 18.11.2018
Mistä: pyydetty arvostelukappale


Mikäpä olisi sopivampi hetki kirjoittaa Verikuusta kuin täysikuu. Tietysti verikuu, mutta silloin kesällä en ollut vielä tätä novellikokoelmaa lukenut, halusin odottaa pimeämpiä iltoja päästäkseni paremmin tunnelmaan.

Verikuu ja muita outoja tarinoita -novellikokoelmassa on 14 tarinaa, vuorotellen molemmilta tekijöiltä. Novelleissa on mm. muodonmuuttajia, aikahyppyjä, peikkoja, aaveita ja menninkäisiä, entisaikoja ja nykyhetkiä, monenlaista outoutta.

Ala-Huissin ja Heikkilän novellit sopivat hyvin samoihin kansiin, ne muodostavat toimivan kokonaisuuden olematta kuitenkaan liian samanlaisia. Kauhun ja kumman lisäksi useampaa tarinaa yhdistää hyvin suomalainen tunnelma. Esimerkiksi avaus- ja niminovelli Verikuussa on perinteinen suomalainen maalaismaisema metsästysharrastuksineen, yllättävä käänne nostaa sen ihan toiselle tasolle, yhdeksi kokoelman helmistä. Moni tarina ajoittuu menneisiin aikoihin ja tapoihin kuten vanhaan pappilaan sijoittuva Vierashuone ja herraskartanon pihapiirissä tapahtuva Jauhot, aikajanan toisessa päässä puolestaan on scifihenkinen mahtava Pannoitetut, jossa ollaan painajaismaisessa yökerhossa. Kuutamokeikka tuo mieleen lastenromaani Ronja Ryövärintyttären kun taas mukavasti hyytävä Aarre henkii Psyko-elokuvan tunnelmaa. Monen novellin kieli on koreilematonta ja jopa arkista, mutta sitten Kuusi on minun puuni -novelli alkaa kuin runo. Ja kuin tarinoiden taustavalona taivaalla loimottaa kuu...

Täysikuu valaisi lumisen tienoon hopeisella hohteellaan. Nostin katseeni kohti taivasta ja kiitin mielessäni kuuta.
     Äkillisestä päähänpistosta nostin käteni kohti yläilmoja ja lausuin teatraalisella äänellä:
     Oi, kuu ma sua palvon ja vuoksesi valvon!
     Kuun kanssa ei pitäisi leikkiä.
     Metsä hiljeni. Pakkanen vaikeni. Koko maailma tuntui pidättävän hengitystään.

Luin kirjaa silloin tällöin iltaisin ennen nukkumaan menoa, yksi tarina kerrallaan ja sillä tavalla kokoelma toimi hyvin. Verikuu ja muita tarinoita on kuin aikuisten ilta(kauhu)satukirja. Useampi novelli peräkkäin luettuna alkoi iskeä ähky. Kokoelman kansikuva on hieno ja kansien välissä on kivoja tarinoita, osa unohtui aika nopeasti, mutta mukana on muutama loistava novelli, jotka jäivät kutkuttamaan mielikuvitusta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Ihan kuin jokin ei täsmäisi. Aika, paikka tai minä.

18 marraskuuta 2018

J. R. Ward: Uudestisyntynyt rakastaja

 


J. R. Ward: Uudestisyntynyt rakastaja
(Mustan tikarin veljeskunta #10)
Basam Books, 2013
742 sivua
Suomentanut: Maria Sjövik
(Lover Reborn, 2012)
Luettu: 15.11.2018
Mistä: kirjastosta


Edellisen osan lukemisesta on ehtinyt kulua puoli vuotta, mutta tämän sarjan ollessa kyseessä kulunutta aikaa ei huomaa. Ihan kuin olisin jatkanut vampyyrisotureiden parissa suoraan edellisestä kirjasta.

Mustan tikarin veljeskunnan luo hiljattain palannut Tohrment on kuntoutunut sen verran, että hän on muiden mukana kentällä taistelemassa Harveskuntaa vastaan. Tohr kuitenkin ottaa taisteluissa suuria riskejä ja taiteilee elämän ja kuoleman välisellä ohuella kaistaleella sillä hän ei ole päässyt yli puolisonsa kuolemasta. Lopulta Tohrin on otettava itseään niskasta kiinni sillä enkeli Lassiterilla on hänelle ikäviä uutisia koskien hänen edesmenneitä puolisoaan ja poikaansa. Kuvioon liittyy myös hahmo Tohrin menneisyydestä, Johnin puolison Xhexin äiti, Olematon. Toisaalla äpäräsoturien johtaja Xcor suunnittelee vallankaappausta, sokean kuninkaan Wrathin syrjäyttämistä.

Kappas, jo toinen kirja, jossa käsitellään puolison menettämisen aiheuttamaa surua ja siitä selviytymistä, tosin täysin erilaisessa ympäristössä. Edellisessä oltiin 1960-luvun Irlannissa, tässä nykyhetken New Yorkissa vampyyriyhteisön keskellä. Jos Nora Webster oli vähän liian tasainen oli Uudestisyntynyt rakastaja sarjan (aiempien osien tapaan) kuin vauhdikas vuoristorata. Vaikka tarina keskittyy pääsiassa Tohriin tapahtuu ympärillä kaikenlaista.

Rakkausosasto kärsii tässäkin osassa ennalta arvattavuudesta, mutta väliin mahtuu onneksi mutkia, joten kyyti ei ole tylsää. Tarinassa on myös komiikkaa, ehkä osittain tahatontakin. En voinut olla tyrskähtelemättä kun yksi vampyyreistä nappaa autossa - kuin tilauksesta - käsiinsä oman pillillä varustetun vesipullonsa suorittaakseen toiselle vampyyrille hengitysteiden kirurgisen avaamisen heittelehtivässä autossa. No mutta totta kai jokaisella raavaalla vampyyrisoturilla on oltava vesipullo mukanaan!

Viihdyin jälleen hyvin veljeskunnan parissa, mutta kukkahattuani kiristi kirosanojen viljely. Oli kyse sitten elämästä, kuolemasta, ilosta, surusta, vihasta tai rakkaudesta, kirosanoja satelee. Jatkuva kiroilu alkoi ärsyttää. Ymärrän kyllä kiroilun päälle ja saatan itsekin tarvittaessa laukoa voimasanoja, mutta en ymmärrä sitä, että kirosanoja käytetään vain täytesanoina, niistä tavallaan katoaa niiden idea. Sama juttu on myös kielikuvien ja kuvailun kanssa. Välillä Wardilla lähtee pahasti lapasesta ja koko lauseen/lauseiden ydin unohtuu matkan varrella.

     Kun uroksen raamatulliset mittasuhteet saavuttanut viha laantui, hänen ajatuksistaan tuli kulkurijoukko, joka matkasi hänen elämänvaiheidensa läpi, harhaili eri aikakausien maisemissa ja peruutti välillä tutkimaan uudestaan niiden laaksoja ja kukkuloita.
     Vitun pitkä matka. Ja Tohr oli perille päästessään lopen uupunut, vaikka ei ollut liikahtanutkaan moneen tuntiin.

Niin mistä äskeisessä pätkässä alun perin olikaan kyse? Kuka tai mikä lähti matkalle? Minne? Ei ihme, että tämänkin osan sivumäärä on reilusti yli 700. Silti sivut kääntyvät kuin huomaamatta, tämä on todella ahmittava sarja heikkouksistaan huolimatta.


Sitaattikunniamaininnan saa (malliesimerkki rönsyilevästä kielikuvasta):

Oli kuin maan kämmen olisi pukenut villaisen patakintaan pehmusteekseen.

Sekä (vähän siirappinen): 

Ja rakkaus... Rakkauden vuoksi kannatti kuolla.
     Ja sen vuoksi kannatti elää.

Pienenä jäkimainintana vielä kirjan kannen nainen tai siis hänen kampauksensa. Näyttää, että hänen hiustensa välistä näkyisi aivot, oikeasti ne taitavat kyllä olla ruusuja...


Helmet lukuhaaste 2018: 29. Kirjassa on lohikäärme (Rhagen, yhden veljeskunnan jäsenen sisällä asuva peto, joka on kuvattu myös hänen selkäänsä suurena lohikäärmetatuointina).

05 marraskuuta 2018

Colm Tóibín: Nora Webster



Colm Tóibín: Nora Webster
Tammi, 2016
410 sivua
Suomentanut: Kaijamari Sivill
(Nora Webster, 2014)
Luettu: 4.11.2018
Mistä: kirjastosta


Taas tapahtui kirjallinen kiilaus, Tóibínin Nora Webster ohitti lukupinossa pitkään odottaneen Brooklynin. Lukupiiri ohjaili jälleen lukuvalintoja.

Nelikymppisen Nora Websterin elämä keikahtaa päälaelleen kun hänen aviomiehensä Maurice kuolee. Kaksi tytärtä, kaksi poikaa, talo, auto, kesämökki ja muistot. Ne jäävät jäljelle, niiden kanssa Noran on elettävä. Ensimmäisenä itsenäisenä ratkaisunaan Nora päättää myydä perheen rakkaan kesäpaikan. Siitä alkaa surutyö, selviytyminen. 

Heidän mielestään hänen oli aika lopettaa murehtiminen ja ajatella muita asioita. Mutta muita asioita ei ollut. Oli vain se, mitä oli tapahtunut. Oli kuin hän olisi elänyt veden alla ja eikä jaksanut enää pyrkiä pintaan hengittämään. Se oli liikaa vaadittu. Paluu muiden maailmaan tuntui mahdottomalta, hän ei edes halunnut sinne. 

Nora Webster on siis kirja surusta ja selviytymisestä, siitä kuinka kirjan päähenkilö Nora Webster muuntautuu kolmessa vuodessa Mauricen vaimosta leskeksi ja hiljalleen itsenäiseksi naiseksi. Nora etsii itseään sekä rooliaan uudessa tilanteessa ja löytää palasen sieltä, toisen täältä. Työstä Gibneyn toimistosta, loma-, uinti- ja unimatkalta Espanjasta, peräkamarin remontista, soitetusta ja lauletusta musiikista, sukulaisista, uusista ystävistä... Tätä kasvamista, omatahtoisen ja omaäänisen Noran kuoriutumista oli kiinnostava seurata.

Pidin siitä kuinka Tóibín kuvaa surun eri vaiheita, sitä miten läheiset sekä yhteisön ihmiset suhtautuvat suruun ja surijaan sekä sitä miten surija, jäljelle jäänyt peilaa itseään, tunteitaan, reaktioitaan ja menneisyyttään menetykseen, nykyhetkeen, uuteen tilanteeseen ja muihin henkilöihin.  Noran suru on arkeen upotettua, hiljaista, pidäteltyä ja vaiettua, hyvin todentuntuista. Tóibínin kerronta tuo mieleen taitavan arjen kuvaajan Anne Tylerin, mutta Tóibínin kerronta ei tavoita sitä samaa syvyyttä ja lämpöä kuin Tyler. Nora Webster on sujuvaa luettavaa, mutta silti tarina jää etäiseksi. Vaikka hetkittäin Noran suru koskettaa jää tarina muuten melko tasapaksuksi.


Sitaattikunniamaininnan saa (lause, jossa tuntuu kiteytyvän Noran yksinjäämisen kipu ja suru):

Miten hän täyttäisi nämä tunnit?


Kirjallinen maailmanvalloitus: Irlanti