Petri Tamminen: Musta vyö

Petri Tamminen: Musta vyö

Otava, 2019

175 sivua

Luettu: 3.11.2020

Mistä: kirjastosta

Petrin isä on kuollut ja Petrin maailma keikahtaa ympäri, hän lamaantuu. Kuinka käsitellä surua, josta ei oikein saa otetta? Kuinka olla poika ilman isää ja samaan aikaan isä, jolla on omia lapsia? Menetys vie Petrin elämän ja kuoleman kysymysten äärelle.

En tajua sitä vielä siinä sohvalla, mutta myöhemmin minulle selviää, mistä tämä ajan seisahtuminen johtuu. Olen ollut viisikymmentä vuotta poika, kasvava poika, jonkinlainen polvihousupoikanen, ja tästä hetkestä lähtien minun pitää olla jotakin muuta. Viidenkymmenen vuoden mittaisen yhdenlaisuuden loppuminen on aiheuttanut kuopan aika-avaruuteen.

Petri Tammisen Musta vyö oli toisena vaihtoehtona syksyn viimeisessä lukupiirissä, jonka aiheena oli surutyö, isiä ja poikia. Tämä oli oikeastaan kaikki mitä kirjasta etukäteen tiesin. Teksti tuntui alusta alkaen äärettömän henkilökohtaiselta ja mietin onko tarina autofiktiota, mutta en halunnut tarkistaa asiaa, jotta se ei vaikuttaisi millään tavalla lukukokemukseeni. Jälkeenpäin selvisi, että Tamminen tosiaan on ammentanut tarinaan omasta kokemuksestaan isänsä menettämisestä, mutta minkä verran, kuka tietää. Joka tapauksessa lukukokemus oli hyvin intiimi, välillä tuntui kuin tirkistelisin, niin osuvasti ja paljaasti Tamminen kuvaa isän menetystä. Pystyin samaistumaan päähenkilön tunteisiin, suruun ja sukupolvien muuttuneen tasapainon aiheuttamaan hämmennykseen. Tarina tuli hyvin lähelle.

Kirja on pieni, sivumäärältään lyhyt ja taitoltaan ilmava, kappaleet ja virkkeet ovat lyhyitä. Tammisen kerronta on hyvin tiivistä, mutta silti siinä on jotain henkäyksen kevyttä ja hentoa, ehkä irti päästämistä, ehkä toivoa. Muuten niin viimeistellyn tarinan lopussa on yksi löysä ja ryöpsähtävä kohta, joka erottuu muusta tarinasta, mutta ehkä se on tarkoituksellista, ehkä se on juuri se tarinan päähenkilön elämäntilanteen taitekohta, se piste, jossa Petri löytää tasapainon isänsä menettäneen lapsen ja keski-ikäisen perheenisän välissä.

Tamminen jättää asioita lukijan tulkittavaksi ja esimerkiksi Petrin ja hänen vaimonsa suhteesta heräsi lukupiirissä mielenkiintoinen keskustelu. Osa piti heidän välejään kylminä ja etäisinä, osa taas aisti parin välillä vahvaa rakkautta, joka näkyi toisen täydellisenä lukemisena ja tukemisena.

 

SE SINUA PELOTTAA.

EI SE ETTÄ ON SINUN VUOROSI KUOLLA.

VAAN SE ETTÄ ON SINUN VUOROSI OLLA AIKUINEN. 

Tuli jälleen luettua kirja, johon en todennäköisesti olisi tarttunut ilman lukupiiriä.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Talo äidin takana on isää, piha talon ympärillä on isää, koko täämä aamu on isää. Taivas on nyt isää.

Helmet-lukuhaaste 2020: 8. Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi 

 

Veikko Huovinen: Lentsu - Kertomus suomalaisten räkätaudista

  

Veikko Huovinen: Lentsu -

Kertomus suomalaisten räkätaudista

 Otava, 1978

Luettu: 20.10.2020 (#9 lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

Lentsu on kertomus siitä kuinka virus tarttuu joulun alla Rinteelän Aleksiin ja lähtee leviämään ensin Kainuussa ja sitten vähän kauempanakin. 

Tähän asti Lentsu oli minulle tuttu ainoastaan lapsena nähdystä tv-sarjasta, jota esitettiin (Wikipedian mukaan) vuonna 1990 MTV-kanavalla. Sarjasta on piirtynyt hyvin vahva muistijälki ja lukiessani kuulin mielessäni tv-sarjan kertojana toimineen Heikki Kinnusen äänen sarjasta tuttuine äänenpainoineen ja -poljentoineen, lukeminen siis muistutti äänikirjan kuuntelua. Päänsisäisen heikkikinnusradion lisäksi monet kirjan kohtaukset piirtyivät lukiessa silmien eteen tv-sarjasta tuttujen näyttelijöiden kasvoin, joten lukukokemus oli varsin hämmentävä ja elävä.

Tarina ei kuitenkaan ole pelkkä sairauskertomusten sarja vaan influenssaviruksen rinnalla tehdään katsaus Suomen tilanteeseen, talouteen ja politiikkaan, jopa maailman tolaan asti. Kirja toimiikin mielenkiintoisena katsauksena Suomen lähihistoriaan. Tarinan kautta pääsee kurkistamaan esimerkiksi pientilallisen, opettajan, lääkärin ja pankinjohtajan arkeen sekä seuraamaan miten raskas työ ja raju tauti nujertavat erään autoilijan. Näiden henkilöiden välillä hyppelee ilkikurinen ja itsekäs virus. Huovisen romaani on pelottavan ajankohtainen, lukiessa ei voi välttyä vertaamasta Huovisen virusta nykyhetkessä ympäri maailmaa jylläävään korona-virukseen, vaikka Lentsussa epidemian mittakaava on pienempi.

Influenssa on ottanut vallan koko kylässä, koko pitäjässä, koko läänissä. Virukset, nuo kurttunahkaiset ja karvaiset, nuo kekälesilmäiset ja terävähampaiset, reutovat ihmislihaa kuin närhi haaskalla – päätänsä puistellen, kiskoen ja hakaten.

     Kaikkialla yskitään, aivastellaan, tungetaan pumpulitukkoja korviin ja kiedotaan villavaatetta kolottavien nivelien suojaksi. Turvonneet, punanenäiset pärstät kurkkivat alakuloisina, tympääntyneinä ruudun takaa kylmää talviluontoa ja niitä viimeisiä terveitä ihmisiä, jotka vielä uskaltavat liikkua ulkona lakki korvilla ja huivi suun yli kiedottuna. Kilometrien päähän kuuluu kylän rykiminen kuin koiralauman haukku.

Pidin Huovisen taitavasta luonnon, ajan ja henkilöiden kuvauksesta, tarkasta ja sivaltavasta kritiikistä sekä huumorista, politiikasta en edelleenkään juurikaan innostunut. Olen iloinen, että tutustuin viimein tähän suomalaiseen ääneen ja teokseen, Huovista voisi lukea joskus lisää.

Sitaattikunniamaininnan saa: 

 

»Helevettiäkö te outatte, mitä te outatte. Teijän pittää ellää joka päivä, pittää hiplotella!»

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 21. Romaani, joka sijoittuu Kainuuseen

Helmet 2020 -lukuhaaste: 1. Kirja on vanhempi kuin sinä

Heli Slunga: Kehtolauluja kuolevillle

Heli Slunga: Kehtolauluja kuoleville

WSOY, 2018

84 sivua

Luettu: 20.10.2020 (#9 lukumaratonilla)

Mistä: oma ostos

Minulla jäi Heli Slungan haastattelu välistä vuoden 2012 Oulun kirjamessuilla, mutta pääsin korjaamaan tilanteen vuonna 2018 Iin kunnankirjaston Muusajuhlilla kun Slunga kävi kertomassa runoteoksestaan Kehtolauluja kuoleville. Ei sentään mennyt kuutta vuotta ennen kuin luin kyseisen kirjan. En ymmärrä miksi viivyttelin.

Kehtolauluja kuoleville jakautuu kolmeen osaan, syntymä, iltasatuja ja kehtolauluja. Otsikot kuulostavat ehkä kesyiltä, mutta ehei, kesyys on näistä runoista kaukana. Slunga kuvaa äitiyttä, lapsia, kasvua, vihaa, rakkautta, arkea, jumaluutta, unelmia, tuskaa, elämää ja kuolemaa. Runoissa yhdistyvät ääripäät, kauneus ja rumuus, pehmeys ja kovuus. Tunnelma saattaa vaihtua silmänräpäyksessä täysin toiseksi. Tutusta voi nähdä yllättäen pimeän, vieraan puolen niin kuin Slungan versiossa Punahilkasta, tätä iltasatua ei lapsille lueta! Myös runojen ulkoasu vaihtelee, tuntuu kuin runot tempoilisivat irti riveiltä, kuin ne eivät haluaisi pysyä paikallaan. 

 

Osat erottuvat toisistaan tunnelmaltaan ja sisällöltään, syntymä on tunteellinen, kaunis ja kipeä, iltasatuja on juonellinen ja kantaa ottava, kehtolauluja tuo mieleen rukoukset ja ajatelmat. Kaikkia kolmea osaa yhdistää Slungan rosoinen, repivä, oivaltava, vihainen ja vahva kieli. 

 

(...)

               Nuku aavikkotuulien kehdossa lapsi, nuku ikiuntasi

luhistuvat auringot ja ampiaispesät, vyöryvät pilvet horisontissa,

                      nuku aaltojen keinussa lapsi, uneksi jotakin kaunista,

(...)         

 

Näiden runojen lukeminen on vahva kokemus, jota ei pysty tämän enempää sanottamaan.

Sitaattikunniamaininnan saa (säe, joka puhuttelee ja johon palaan uudelleen ja uudelleen):

 

Kukin oman pimeytensä reunalla

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 25. Viime vuosina julkaistu runokokoelma

 

Jim Davis: Paksu-Karvinen

Jim Davis: Paksu-Karvinen

Otava, 2004

380 sivua

Suomentanut: Eeva Lepistö

Tekstannut: Sakari Kinnunen

(Garfield Fat Cat 3 pack, 1995)

Luettu: 20.10.2020 (#9 lukumaratonilla)

Mistä: oma ostos

19.6.1978 julkaistiin Jim Davisin ensimmäinen Karvinen-strippisarjakuva ja siitä alkoi tämän pulskan, laiskan ja valtavalla (lasagnevuoren kokoisella) egolla varustetun kissan maailmanvalloitus. Paksu-Karvinen sisältää samoissa kansissa kolme Karvis-albumia, Karvinen muhkeimmillaan, Karvinen - täyttä tavaraa sekä Karvinen entistä ehompana. Päivästrippien lisäksi kirjasta löytyy Kysytäänpä Jim Davisilta- , Näin piirrät Karvisen- (sitaattikunniamainintaruutu on juuri tästä sivusta) sekä Karvisen syvähaastattelu -sivut.

Tässä ensimmäisessä Paksussa näkee Karvisen muodonmuutoksen. Alussa Karvisella on hieman rujot ja jopa epäsiistit piirteet, venähtäneet kasvot (Karvinen näyttää hieman krapulaiselta, anteeksi vain!) ja sieltä täältä hapsottavat karvat, mutta nämä piirteet pehmenevät ja silottuvat matkan varrella ja Karvisesta muotoutuu se nykypäivän ihana kamala kolli. Siisteys ja silottuminen ei koske vain Karvista vaan myös esimerkiksi Eskoa, Karvisen isäntää, hahmoista tulee hiljalleen selkeämpiä ja teräväpiirteisempiä. En tiedä olisinko lapsena ihastunut Karviseen jos olisin tutustunut ensimmäisenä tähän vanhaan, alkuperäiseen versioon Karvisesta.

Alkuaikojen (27.6.1978) Karvinen

Lukiessani nauroin ääneen monessa kohtaa, ei haitannut, vaikka muistin ison osan jutuista. Olin kuitenkin unohtanut sen kuinka Osku, Karvisen paras ystävä tai pahin kiusankappale (näkökulma vaihtelee päivästä ja Karvisen mielialasta riippuen) saapui taloon. Karvisen huumori puree minuun edelleen. Kirjaa puolestaan on hieman purrut ajan hammas, Karvinen lämmittelee putkitelevision päällä ja jumittaa kirjoituskoneen kirjasinvarsia, Esko soittaa lankapuhelimella... 

Karvisella on ollut oma paikkansa sydämessäni lapsuudestani asti. Luin sarjakuvia ja tykkäsin myös piirtää Karvisia, en siis juurikaan muita hahmoja ehkä satunnaisia Oskuja lukuun ottamatta, Karvinen oli rakkain. Albumin lukeminen toimi siis melkoisena nostalgiamatkana lapsuuteen ja juuri näitä matkoja ajatellen olen ostanut näitä Paksu-Karvinen -kirjoja kun niitä on sattunut vastaan tulemaan, näihin on mukava silloin tällöin palata. Harmi vain, että paksut pehmeäkantiset kirjat eivät ole kovin kestäviä vaan sivut irtoilevat ja niitä joutuu teippaamaan kiinni. Ei näistä silti voi missään nimessä luopua!

Sitaattikunniamaininnan saa:

 

 

Karvinen omassa tutummassa ulkomuodossaan,
vuosimallia 1979

 

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 10. Kirja, jonka muistan lapsuudesta.

Helmet-lukuhaaste 2020: 2. Iloinen kirja

Marko Hautala: Kuiskaava tyttö

 

Marko Hautala: Kuiskaava tyttö

Tammi, 2016

255 sivua

Luettu: 20.10.2020 (#9 lukumaratonilla)

Mistä: oma ostos

Anton Rajamaan työkaveri Unto Mäkilä on kuollut oudoissa olosuhteissa. Ennen kuolemaansa Mäkilä on jättänyt Antonin työhuoneeseen punaisen kansion, jonka sisältä löytyy Mäkilän Antonille kirjoittama kirje sekä pala Antonin menneisyyttä Iida Hallaston potilaskertomuksen muodossa. Antonin Iida-tytär on ollut Mäkilän potilaana samoin kuin toinen nuori nainen Sanni Vuorio. Sen lisäksi, että Iidalla ja Sannilla on ollut sama psykoterapeutti heitä yhdistää myös heidän oireensa. Molemmat ovat kuulleet ääniä, äänen, samalla tavalla. Mäkilän jättämiä jälkiä seuraamalla Anton uppoaa yhä syvemmälle äänien, kummallisten tapahtumien ja tarinoiden maailmaan.

     Kerroin että tunnen joskus hengityksen korvalehdelläni. Se ei ole mikään tavallinen hengitys. Ääni ei koskaan pidä taukoja, se ei koskaan hengitä sisäänpäin, pelkästään ulospäin. Sillä ei ole mitään tekemistä sydämen tai unien kanssa. Vaikka ääni on tytön, sen takana on ehkä jotakin vanhempaa ja kylmempää. Taustakohinaa. Maan puhetta. Taivaan puhetta. Tähtien puhetta. Tähtityttö.

 

Kerronta kulkee pääsiassa Antonin näkökulmasta, mutta myös muut henkilöt pääsevät esille (ääneen!). Heistä Mirjam Lahti jää hieman irralliseksi, mutta Sanni Vuorio ja Iida Hallasto ovat mieleenpainuvia henkilöitä. Toisaalta samanlaisia, mutta kuitenkin erilaisia, heissä on herkkyyttä, kovuutta, toivottomuutta, päättäväisyyttä ja vimmaisuutta, heidän kauttaan tarinaan tulee lisäjännitettä.

 

Jännite ja painostava tunnelma kasvavat tarinan edetessä. Hautala ei tässäkään sorru selittämään asioita puhki vaan jättää lukijalle tulkinnan vapauden, tilaisuuden yhdistää asioita. Tämä tietynlainen luotto lukijaan on Hautalan vahvuus tarinankertojana, mutta samalla heikkous sikäli, että lukijan on helpompi eksyä tarinassa kun joku vaivihkainen yksityiskohta menee huomaamatta ohi.

Puitteet Hautalan kirjan lukemiselle olivat täydelliset. Mökillä yksin valvoessa, ikkunoiden takaa huokuvassa pimeydessä ja tuulen ulvoessa jännitys nousi aivan omalle tasolleen ja Hautalan tarina pääsi oikeuksiinsa. Harmi vain, että en jaksanut (lukumaratonilla) lukea koko kirjaa yötä vasten, osa kirjan jännityksestä tuntui katoavan päivänvalossa. Pidin erityisesti tarinan lopusta, joka on yhtä aikaa lohdullinen ja kammottava.

 

Kuiskaava tyttö on hyytävä. Sen jäljiltä hiljaisuutta kuuntelee eri tavalla. Onko hiljaisuus täydellistä vai kuuluuko jostain ääntä, ehkä korvan juuresta, kuiskasiko joku...?

Sitaattikunniamaininnan saa:

Se lähettää puhetta loputtomasti kuin siipien supatusta ja niiden kahinaa toisiaan vasten tiiviissä perhosparvessa, joka tulee koko ajan päin ja joka tukahduttaa ja jonka läpi ei näe mitään.

Helmet 2020 -lukuhaaste: 4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä (menköön nyt tähän kohtaan, kuvauksessa on tulkintatavasta riippuen kolme tai neljä ihmistä...)

 

S. J. Watson: Kun suljen silmäni

 

 S. J. Watson: Kun suljen silmäni

Bazarin e-kirja, 2012

380 sivua

Suomentanut: Laura Beck

(Beford I Go to Sleep, 2008)

Luettu: 17.10.2020

Mistä: Ilmaiskappale

Miltä tuntuisi herätä aamulla tietämättä missä olet ja kuka nukkuu vieressäsi, tai herätä ja huomata, että et olekaan pikku tyttö tai parikymppinen opiskelija vaan 47-vuotias naimisissa oleva nainen? Tämä on Christinen arkea. Joka aamu Christinen täytyy heräämisen jälkeisen järkytyksen jälkeen kasata elämänsä valokuvien ja aviomiehensä Benin tarjoamien muistojen palasista ja joka ikinen yö Christinen muisti nollautuu, päivän tapahtumat ja henkilöt pyyhkiytyvät pois hänen mielestään. Kuka on Christinelle soittava tohtori Nash ja miten hän tietää Christinen kaapissa olevasta päiväkirjasta? Christine on valmis tekemään kaikkensa palauttaakseen muistinsa.

 

Nyt istun sängyssäni. Odotan aviomiestäni. Katselen valokuvaa lapsuudenkodistani. Se näyttää niin tavalliselta, niin jokapäiväiseltä. Ja niin tutulta.

     Miten olen päätynyt sieltä tänne? minä mietin. Mitä on tapahtunut? Millainen on minun tarinani? 

Kirjan rakenne on mielenkiintoinen. Koska minäkertoja Christine ei muista kuluvaa päivää vanhempia asioita hän on täysin muiden kertoman varassa eli hän on sikäli varsin epäluotettava kertoja. Christine on alkanut kirjoittaa päiväkirjaa, jonka avulla hän saa kiinni viime päivien tapahtumista, mutta entä jos häntä ei muistuteta päiväkirjan olemassaolosta? Entä jos väliin jäisikin päiviä ilman merkintöjä, kuinka Christine silloin voisi rakentaa ehjää kuvaa elämästään? Koska Christine joutuu päivittäin myös lukemaan päiväkirjansa palauttaakseen kirjoittamansa asiat mieleensä herää kysymys missä vaiheessa päivän tunnit eivät enää riitä elämiseen vaan pelkästään menneen kertaamiseen?

 

Koska kyseessä kuitenkin on fiktio, psykologinen trilleri, voisi edellä mainitut mietinnät jättää huomiotta, keskittyä lukemiseen ja odottaa milloin selviää mihin koira on haudattuna. Tarinaan keskittymistä kuitenkin häiritsi Christinelle toistuvasti esitettävät "muistatko...?" -kysymykset, joita ei muistisairaalle pitäisi esittää sekä ristiriitaisuudet ja epäuskottavat yksityiskohdat, joita tuli vastaan matkan varrella. Toki kaikki selviää lopulta, mutta kieltämättä odottaminen kävi hieman puuduttavaksi kun samoja asioita kerrataan, no, päivästä toiseen. En myöskään ollut kovin tyytyväinen loppukohtaukseen, se oli pitkän (pitkän pitkän!) pohjustamisen jälkeen hätäinen. Silti tarina onnistui koukuttamaan enkä missään vaiheessa miettinyt keskeyttämistä.

 

Sitaattikunniamaininnan saa:

Kaipaan epätoivoisesti tukevaa maata, jotakin todellista, jotakin joka ei häviä nukkuessani. Haluan ankkuroitua johonkin.

Helmet 2020 -lukuhaaste: 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja

Lukumaraton #9

 

Keräsin mökille mukaan kassillisen kirjoja, ajattelin juhlistaa syysloman alkua lukumaratonilla. Yleensä olen aloittanut lukumaratonit keskiyöllä, mutta nyt päätin startata klo 21.00. Nettiyhteys on aika hidas, joten saa nähdä pystynkö tekemään välipäivityksiä. Kirjapinossa on täsmäiskuja lukuhaasteisiin, jännitystä, runoja, uusia ja vanhoja tuttavuuksia, sarjakuvia jne. Ensimmäinen valinta on Marko Hautalan Kuiskaava tyttö eli kotimaista kauhua pimeään iltaan...

Klo 0.50 / 165 luettua sivua

Mieli tekisi vielä jatkaa Hautalan kirjan parissa, mutta silmissä alkaa uni painaa. Täytyy (toivoa, että kukaan ei kuiskaile korvaan) jatkaa lukemista aamulla.

Klo 12.05 / 255 luettua sivua

Aamu meni vähän pitkäksi oireilevan migreenin ja huonosti nukutun yön jäljiltä. Kävin ulkona hengittämässä pakkasilmaa, se piristi. Luin Hautalan kirjan loppuun, oli mukavan hyytävä. Nyt taidan syödä lounasta ja miettiä mitä lukisin seuraavaksi.

Klo 14.40 / 635 luettua sivua

Jim Davisin Paksu Karvinen toimi sopivana vastapainona Hautalan jännitykselle. Loistavaa kissahuumoria, toimii myös koiraihmiselle. Nyt kahvia ja seuraavan kirjan kimppuun. 

Klo 15.35 / 719 luettua sivua

Otin kahvin seuraksi Heli Slungan Kehtolauluja kuoleville -runokokoelman. Muuten hyvä valinta, mutta kahvi meinasi jäähtyä. Slungan runoissa yhdistyy kauneus ja rumuus. Näihin runoihin täytyy palata, ne vaativat aikaa avautuakseen täyteen kukkaan.

Klo 21.00 / 778 sivua

Slungan jälkeen tartuin Veikko Huovisen Lentsuun, mutta lukuvauhti hiipui iltaa kohden ruoanlaiton, ulkoilun ja saunomisen myötä. Olen kuitenkin ihan tyytyväinen päivän lukusaldoon.

Kalle Päätalo: Oman katon alle

 

 

Kalle Päätalo: Oman katon alle

(Iijoki #19)

Gummerus, 1989

699 sivua

Luettu: 10.10.2020

Mistä: lahja

Kallen ensimmäinen mestarointi, osuusliikkeen myymälä Tampereen lähipitäjässä, valmistuu viimein monien vaiheiden ja vaikeuksien jälkeen. Reissutyö jää taakse sillä Kallen seuraavat työmaat Rakennusliike Rantanen & Lehtimaa Oy:n leivissä Sarviksen ja Uusbetoni Oy:n tehtailla ovat polkupyöräetäisyydellä kotoa. Illat ja sunnuntait kuluvat omalla tontilla Kallen itsensä suunnittelemaa rintamamiestaloa rakentaessa. Kuusisen yläkerrassa alkaakin olla ahdasta sillä Kallen armeijakaveri Ilmari Vouvila ja hänen vaimonsa Maria ovat muuttaneet samaan huusholliin Päätalojen kanssa. Unelma omasta kodista on päivä päivältä lähempänä, mutta matkassa on yllättävä paljon murheita.

Kalle alkaa päästä sisään rakennusmestarin työhön ja siirtyminen pienemmältä työmaalta isommalle työmaalle sujuu melko kivuttomasti, mitä nyt osuuskaupan urakan pitkäksi mennyt lopettelu ja jälkipyykki verisine pitsinenäliinoineen koettelee jälleen aviosopua Lainan kanssa. Väkevillä juomilla höystetyt illanistujaiset lähtevät Kallelta lapasesta eikä onnikaan ole reissussa mukana, niinpä Kalle saa taas Lainalta sanallista korvamakeaa. Arvostelua tulee myös töissä, Kalle saa tottua siihen, että rakennusmestari saa välillä kuraa niskaansa, eikä suinkaan aina aiheesta.

Kirjassa seurataan Kallea kahdessa erilaisessa rakennusmestarin roolissa, toisaalla Kalle toimii rakennusliikkeen palkkalistoilla, toisaalla hän toimii omaan lukuunsa oman kodin rakentamista johtaessaan. Nämä roolit eroavat yllättävän paljon toisistaan. Päivätyössä rakennusliikkeen urakoita viedessään Kalle osaa ja uskaltaa vaatia sekä hyvää työnjälkeä että soveliasta käytöstä työntekijöiltään, mutta Kirvestiellä omalla rakennustyömaallaan rakennusmestari on kovin arka ja liian kiltti. Itseltään Kalle vaatii paljon myös omalla rakennuksellaan, mutta muiden kohdalla hän tekee suuria myönnytyksiä ja saa kärsiä tästä paitsi henkisesti myös rahallisesti. Myös väsymys alkaa näkyä. Pahimmillaan Kalle sinnittelee parin-kolmen tunnin yöunilla ja kulkee kuin sumussa. Kalle tunnustaakin Ilmarille talon valmistumiseen liittyvän haaveen:

– (...) Ja kun se ihme tapahtuu, minä nukun, levähän perusteellisesti yhen viikon. Heti kun tulen Uusbetonilta ja purasen, kallistun sänkyyn ja nukun. Nukun aamukuuteen asti. Vaikka kuinka paikat ovat keskeneräsiä. Olen helevetin väsyny. Jumaliste kun olen nykysi väsyny!

Kerronta on muuten sujuvaa, mutta alkupuolella kirjaa kesken ensimmäisen rakennustyön kuvauksen tulee yhtäkkiä kolmen sivun pituinen luettelomainen maailmankatsaus. Tämä katkaisi lukuimun ja osio tuntui irralliselta ja hieman päälle liimatulta. Päätalo kuvaa rakennustyömaan eri työvaiheita todella tarkasti, mutta kun teknisen kuvauksen lomassa on kiinnostavia henkilöitä, ihmissuhteita ja ajankuvaa ei rakentaminen pääse uuvuttamaan. 

On hieman surkuhupaisaa, että ihan kuin isä-Herkko sai aikanaan harmaita hiuksia Kalliomäen paikkaansa hakevan uunin muuranneen satusedän takia myös Kalle saa kärsiä muurarin, jopa useamman, takia. Historia toistaa itseään.

Sitaattikunniamaininnan saa:

- Lienen ketku ja kekkuli, mutta tämä on tottuus.

Helmet-lukuhaaste 2020: 24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa

 

Katja Kettu: Rose on poissa

 

 

Katja Kettu: Rose on poissa

WSOY, 2019 (2018)

284 sivua

Luettu: 27.9.2020

Mistä: kirjastosta

Lempi, amerikansuomalaisen Ettun ja ojibwa-intiaani Rosen tytär palaa vuosikymmenten poissaolon jälkeen takaisin kotimaisemiinsa reservaattiin. Mitä 45 vuotta sitten tapahtui kun isä menetti muistinsa ja äiti katosi?

Rose on poissa on kahdessa ajassa kulkeva kirjeromaani, jossa kuvataan kuinka kaksi erilaista ihmistä löytää yhteisen polun, rakastavat, perustavat kodin ja perheen, kulkevat rinnakkain kunnes eksyvät, kääntyvät väärään suuntaan eivätkä löydä enää takaisin polulle. Elokuussa 2018 Lempi etsii itseään ja äitiään, kerää palasia äidin kohtalosta, äidin ja isän tarinasta ja kasaa näistä palasista kokonaista tarinaa. Kirjeiden saajana tai tarinoinnin kohteena on nuoruudenrakkaus Jim Harmaaturkki. Helmikuuussa 1973 Rose pakoilee paholaista, Weendigoa, ja kirjaa tuntemuksiaan, ajatuksiaan ja suunnitelmiaan tyttärelleen Lempille kirjoittamiinsa kirjeisiin. Nämä kirjeet Lempi saa käsiinsä vasta aikuisena. Tarinan punaisena lankana kulkee intiaanien uskomus elämänpolusta.

Saanko arvata? Tulit ettimään äitees luita täältä? Näin teidän vaihtavan katseita keskenänne, kun Patti kurkotti kohti minua, tuijotti sisääni kuin olisi tarkkaillut uunissa kohoavaa kyseenalaista kaakkua:

     Hyvähän se oisikin saada tämä surkeus päätökseen. Mutta ei ne täällä Kasinolla kalise. Ei kellarissa eikä rulettiringissä, voit tirkistellä jos tekee mieli. Sinun äitis Rose oli semmoinen villi sielu ja kevyt jalka, sillä oli monta paikkaa hairahtaa polultansa.

Seittemän kertaa saattaa ihminen polulta luiskahtaa ja seittemän kertaa se saattaa suuntansa uudestaan löytää. Ja se viimeinen, se kävi hälle turmioksi, ymmärrätkö?

Tarina on kiinnostava, siinä yhdistyy fiktiivinen rakkaustarina sekä suomalaisten ja intiaanien yhteinen historia. Jännitystä tarinaan tuo Rosen katoamisen selvittely. Ettun muistiongelmat ja roikkuminen kiinni elämän syrjässä puolestaan on raastavaa luettavaa. Lempin tarinasta huokuu suru, hänen kokema irrallisuuden tunne ja vanhempien poissaolo on jättänyt häneen jälkensä, hän on valahtanut kahden kulttuurin väliin, hän on irrallaan niin juuristaan kuin itsestään. 

 

Monesti tunsin itseni pohjattoman yksinäiseksi, kun en ollut amerikkalainen, en finski, enkä punanahka, en oikein mitään, puoivälissä kaikessa jos sitäkään.

Erityiskiitokset ja -kehut ansaitsee Ketun kieli, se on eläväistä ja yllätyksellistä, hän leikittelee persoonallisilla kielikuvilla ja sanoilla. Kettu myös osaa vetää rajan kielileikittelylleen, se ei missään vaiheessa tunnu teennäiseltä tai yliampuvalta vaan teksti soljuu ja solisee eteenpäin. Tarinassa tapahtuu rankkoja asioita, mutta niiden vastapainona on upean kielen lisäksi rakkaus. Rakkaus kotiin, kulttuuriin, puolisoon, perinteisiin ja luontoon. Minulle kuitenkin nousi esiin erityisesti rakkaus lapseen, äidinrakkaus ja isänrakkaus, joita Kettu kuvaa todella hienosti, jopa vimmaisesti.

     Mutta tiiätkö, mitä te mulle olitte? Tähtien turvatit.

     Tähtien turvatit?

     Niin.

     Että niin kauan kun minulla teidät on, kaikki päättyy hyvin.

     Silloin ajattelin että kun tänne teidät tuon, Saavutukseen turvaan, enkä enää päästä poies niin täällä meillä on rauha rahki. Täällä me ehjiksi kasvetaan, uudessa maailmassa, taikapiirissä. Vaan niinhän se ei mene että vangitsemalla henki vapautetaan.

 

Lukiessa kokee siis tunteita laidasta laitaan, myös hienoista infoähkyä. Tarinaan on nimittäin sijoitettu paljon tietoa (f)intiaanien kulttuurista ja se tuntuu välillä vievän huomiota juonelta.  Fintiaanien mailla ja Rose on poissa -teoksissa on jonkin verran yhtäläisyyksiä, romaanin henkilöt tuntuvat etäästi tutuilta, tarinassa vilahtelee tietokirjasta tuttuja palasia ja yksityiskohtia. Huomaa, että aihe on Ketulle tärkeä ja perehtyneisyys paistaa tekstistä. Romaanin lopussa on jopa listattuna teoksia, artikkeleja ja dokumentteja aiheesta. Ehkä osittain tästä tietotulvasta johtuen kerronta poukkoilee ja rönsyää ja muutaman kerran jouduin tarkistamaan kumpi, Lempi vai Rose, sanoi ja teki mitä. Entä sitten loppukohtaus, oliko se totta vai kuvitelmaa?

 

Aion ehdottomasti lukea lisää Kettua.

Sitaattikunniamaininnan saa:

 

Rakas lapseni, toivon että sinun tiesi on silattu silkokivin ja löydät tiellesi takaisin, jos sinun joskus täytyykin poiketa sähiseväneulaiseen kuusikkoon ja pimeyteen.

Sekä:

Vanha kalmisto oli oma, hiljaiseksi unohtunut maailmansa, ja jotenkin hämmästyin kuinka moni hauta siellä vaikeni suomeksi. Oli Salmia, Heikkisiä, Ojia, kaikki heitä joita Uudessa Maailmassa ei onnistanut, ja se suretti minua ja tunsin että nämäkin olivat minun heimoani.

 

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 19. Pohjoissuomalaisen kirjailijan kirjoittama kirja (Kettu on Muhokselta, lasken sen Pohjois-Suomeksi).

Helmet-lukuhaaste 2020: 21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta:

Jim Harmaaturkki,

minun äitini muuttui sudeksi ja se on totuus.

- - -

 

 

Katja Kettu vieraili 13.8. Iin kunnankirjastossa Muusajuhlilla, jossa häntä haastatteli Jyri-Jussi Rekinen. Haastattelu keskittyi erityisesti fintiaaniteemaan eli Ketun yhdessä Meeri Koutaniemen ja Maria Seppälän kanssa tekemaan fintiaaneista (eli amerikansuomalaisten ja pohjoisamerikkalaisten intiaanien jälkeläisistä) kertovaan Fintiaanien mailla -tietokirjaan sekä Rose on poissa -romaaniin. Haastattelu oli todella mielenkiintoinen ja oli mahtavaa päästä pitkästä aikaa kirjallisuustapahtumaan. Myös lukupiiri näyttäisi jatkuvan, ehkä kirjailijavierailun innoittamana Rose on poissa valikoitui syksyn ensimmäisen lukupiirin kirjaksi. Olikin juuri sopiva hetki lukea kirja kirjailijavierailun jälkitunnelmissa.

 

Peter Mayle: Vuosi Provencessa

 Peter Mayle: Vuosi Provencessa

WSOY, 1993

257 sivua

Suomentanut: Pirkko Huhtanen

(A Year Provence, 1990)

Luettu: 22.8.2020

Mistä: kirjastosta

Kun matkustaminen ulkomaille on koronan takia vain kaukainen haave ja utopistiselta tuntuva ajatus on loistava hetki matkustaa kirjojen avulla. Minä tein elokuussa kirjamatkan ihanaan Ranskaan, yhteen sielumaistani.

Useaan otteeseen Ranskassa lomailleet Peter ja Jennie Mayle toteuttavat haaveensa ja muuttavat ranskalaiseen maalaiskylään, Lubéron-vuoren juurelle 200-vuotiaaseen maalaistaloon. Elämä Provencessa ei ole kuitenkaan pelkkää auringonpaistetta, hyvää ruokaa ja viiniä vaan myös epäluuloisia kyläläisiä, myrskyjä, pitkittyvää ja laajenevaa remonttia sekä uusia ystäviä. Vastoinkäymisistä ja väärinkäsityksistä voi oppia ja humoristisella ja positiivisella asenteella pääsee pitkälle.

 

Talokaupat oli tehty lakimiehen toimistossa viidentoista mailin päässä. Lähdimme noutamaan paperia [talon kauppakirjaa auton ostoa varten] ja panimme sen sitten voitonriemuisesti myyjän nokan alle tiskille. Samaan paikkaan laskimme šekin. Voisimmeko nyt saada automme?

     »Malheureusement, non.» Meidän oli odotettava kunnes šekki olisi vaihdettu. Se kestäisi noin neljä viisi päivää, vaikka olisikin osoitettu paikalliseen pankkiin. Emmekö voisi mennä yhdessä pankkiin nyt heti sitä vaihtamaan? Ei, emme voineet. Oli lounasaika. On kaksi asiaa joissa Ranska on maailman johtava maa – byrokratia ja gastronomia. Ne panivat meidät polvilleen.

 

Vuosi Provencessa on vuoden mittainen kuukausiin jaettu päiväkirjamainen matkakertomus, jossa on ripaus kirjeromaania. Maylen kirjoitustapa on nimittäin niin tuttavallinen ja lämminhenkinen, että tuntuu kuin lukisi ystävän kirjeitä. Kuvaus uudesta asuinympäristöstä, arkisista sattumuksista ja persoonallisista kyläläisistä tempaa mukaansa. Mieleen piirtyy selkeitä kuvia viiniviljelmistä, toreista, metsästä, ravintoloista ja pariskunnan talosta aina murheenkryyniksi muodostuvaa kivipöytää myöten... Tahdon Ranskaan!

 

Vuoden aikana pariskunta muuttuu muutaman viikon turisteista paikallisiksi, ranskalaistuu. Maylet oppivat ymmärtämään paikallista murretta, tulkitsemaan remonttimiesten ja muiden ammattilaisten lupauksia ja vetämään juuri oikeista naruista heidän kanssaan asioidessaan, tuntemaan hyvät ruokapaikat ja ostamaan oliiviöljynsä pikkupullojen sijasta kanistereissa. 

 

Ja ennen kaikkea olemme tunteneet olevamme kotona.

Kirja oli nappivalinta loppukesän lukemiseksi. Kirja ilahdutti, nostatti matkakuumetta ja kerronnan lomaan ripotellut ranskan kielen sanat, fraasit ja lauseet toivat Ranskan vielä pikkuisen lähemmäs. Kirja toimi jopa kimmokkeena osallistua vihdoin ja viimein sienikurssille! Ilokseni huomasin, että tämä ei ole Maylen ainoa kirja elämästä Ranskassa, joten leppoisaa luettavaa on luvassa vielä enemmänkin.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Cést la vie.

Helmet 2020-lukuhaaste: 31. Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla

Ps. Käy osallistumassa blogisynttäriarvontaan, suoritan arvonnan 11.10.2020.

Blogisynttärit ja arvonta

Arvonta suoritettu! Tulokset postauksen lopussa!

Enpä olisi kymmenen vuotta sitten blogiani ja ensimmäistä postausta julkaistessani osannut kuvitella kuinka pitkäaikaisesta harrastuksesta olisi kyse. Tässä sitä kuitenkin ollaan. Mitä kymmenessä vuodessa on sitten tapahtunut? Aika paljon, mutta pääpiirteittäin tilanne on sama kuin aloittaessani. En listaa julkaistujen postausten tai luettujen kirjojen määriä, mutta jonkinlainen väliraportti lienee paikallaan.

 

Rakastan edelleen lukemista, vaikka viime (korona-)aikoina lukeminen on ollut jotenkin hidasta. Luettujen kirjojen herättämien ajatusten purkaminen sanoiksi ja postauksiksi tuo edelleen iloa, vaikka joskus tuntuu, että kirjasta on vaikea sanoa mitään. Haluan kuitenkin jättää lukemisistani jonkin jäljen blogiini, joten kirjoitan ainakin vähän.

Kuuntelen nykyään sujuvasti äänikirjoja, mutta kun työmatkani vuosi sitten lyheni jäi päivittäinen äänikirjojen kuuntelu pois. Luen satunnaisesti e-kirjoja, lähinnä puhelimen näytöltä, se ei ole mikään miellyttävin vaihtoehto, mutta menettelee. Jos minulla ei ole perinteistä kirjaa mukanani laukussa niin puhelin ainakin on ja sieltä löytyy lukemista.

Olen edelleen todella huono jättämään kirjoja kesken.

Blogin myötä olen tutustunut moneen mahtavaan tyyppiin. On pidetty blogitapaamisia, juteltu kirjoista ja kaikesta muusta niin kasvotusten kuin somessa. Toivottavasti näitä kohtaamisia tulee lisää, koronakurimus voisi jo väistyä... Onneksi lukupiiri näyttäisi pyörähtävän käyntiin piakkoin, siinä yksi lisäilon tuoja lukemiseen. Lukupiirin myötä tulee luettua kirjoja joihin ei muuten välttämättä tulisi tartuttua ja kirjat herättävät usein todella kiinnostavia keskusteluja.

 

Aion edelleen jatkaa blogin pitoa joten tervetuloa toistekin! Pidemmittä puheitta arvontaan:

 

 

 

Blogisynttäreiden kunniaksi sekä samalla kiitokseksi lukijoilleni järjestän arvonnan. Arvontaan voi siis osallistua blogini lukijaksi kirjautuneet (katso löytyykö nimesi/nimimerkkisi blogini sivupalkista kohdasta Lukijat, jos et ole vielä lukija niin voit liittyä Lue-kohdasta). Osallistuminen tapahtuu kommentoimalla tätä postausta. Suoritan arvonnan 11.10., palkintona on 30 euron lahjakortti Adlibris-verkkokirjakauppaan ja koska tänään sattuu olemaan myös suosikkikirjailijani Stephen Kingin syntymäpäivä arvon lisäksi Stephen Kingin novellikokoelman Auringonlaskun jälkeen (linkki vie arviooni). Molemmat palkinnot maksan itse. Laitan omat kommentit molemmille palkinnoille, kommentoi sen palkinnon alle, jonka arvontaan haluat osallistua, voit osallistua halutessasi molempien arvontaan. Jätäthän kommenttiisi myös sähköpostiosoitteesi, jotta voin ilmoittaa voitosta sähköpostitse ja sopia palkinnon toimittamisesta (Suomeen). Jos voittaja ei vastaa sähköpostiini arvon uuden voittajan 18.10. eli tarkkaile sähköpostiasi. Onnea arvontaan!

- - -

 

 

Suoritin arvonnan tänään 11.10., onnettarena toimi melonda.fi/arvontakone. Adlibris-lahjakortin voitti Henna, Stephen Kingin Auringonlaskun jälkeen -romaanin voitto meni MarikaOksalle. Voittajille lähtee kohta sähköpostia. Paljon onnea voittajille ja kiitokset kaikille kommentoijille / arvontaan osallistuneille!

 

Essi Kummu: Karhun kuolema

Essi Kummu: Karhun kuolema
Tammi, 2010
212 sivua
Luettu: 10.8.2020
Mistä: kirjastosta

Karhun kuolema kertoo yhden perheen tarinan. Mumma, hänen kaksi aikuista tytärtään Fanny ja Stella sekä Stellan lapset asuttavat samaa pihapiiriä pienessä ruotsinkielisessä kylässä. Mumma elää viimeisiä hetkiään, Fanny hoitaa äitiään ja pitää huolta kotitalosta, Fannyn poika Alex kulkee maailmalla valokuvaamassa, Stella kasvattaa pieniä lapsiaan, parantaa kyläläisiä ja haaveilee karhusta. Mumman kuolema käynnistää tapahtumaketjun, joka muuttaa heitä kaikkia ja saa lopulta myös etäämmällä pysytelleet kyläläiset sekaantumaan perheen asioihin.

Rikki menneessä perheessä jokaisella on omat ongelmansa ja Mumman kuoleman myötä asiat menevät vielä enemmän sekaisin. Itsensä kovettanut ja katkeroitunut Fanny alkaa surussaan muistuttaa hetki hetkeltä enemmän äitiään, hän huutaa, kiroilee ja räiskyy. Tätä muutosta on mielenkiintoista seurata. Ehkä kannen ja nimen takia odotin lapsesta asti karhua rakastaneen Stellan osuuden olevan merkittävämpi, mutta lopulta hän jää minulle henkilöistä etäisimmäksi, en saanut hänestä otetta. Liikkuvaa työn, yksinäisyyden, uskonnollisuuden ja ahdistuksen täyttämää elämää elävä Alex nousee minulle tarinassa suurempaan osaan. Alexin ajatukset karkailevat menneeseen, mielessä vilahtalee lämpimiä ja onnellisia muistoja Mummasta, babushkasta, mutta suru-uutinen saavuttaa myös Grönlannin. Alexin suru kääntyy sisälle, se on hiljaista, mutta repivää.

   

   Alex nostaa puhelimen, mutta sen johto ei yllä kovin kauas. Hän kävelee puhelimen kanssa kauemmas tytöstä ja sängystä, seisoo sen kanssa ohuessa kumarassa huoneensa eteiskäytävällä.
      Äidin ääni kaikuu hänen korvaansa.
      Paha ääni joka on kipua. Kaikki on miten sattuu.

 

Karhun kuolemassa yhdistyy mielenkiintoisella tavalla vanhan ja uuden ajan tuntu, pikkukylän ahdasmielisyys ja kansainvälinen boheemius. Mukana on ripaus sadunomaisuutta karhuineen ja synkkine metsineen sekä kummitustarinaa Mumman jäädessä kotiinsa vielä kuolemansa jälkeenkin. Teksti on hiottua, kaunista ja tiivistä. Kummu kuvaa uskottavasti ja hienovaraisesti henkilöistä ja tapahtumista huokuvan surun ja ahdistuksen, se ei ole päälle hyökkäävää, mutta selvästi aistittavaa. Kaikesta hyvästä huolimatta tarina ei vienyt minua täysin mukaansa vaan siitä jäi puuttumaan jotain.

 

Sitaattikunniamaininnan saa:

Kuinka paljon voi yksi huone muuttua kun sieltä yksi ihminen äkkiä onkin poissa.

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 15. Kirja, jossa on kansalaisaktivismia (Ei kovin paljoa, mutta kyläläisten käytös kirjan loppupuolella eräässä kohtauksessa täyttää mielestäni kriteerit.)
Helmet-lukuhaaste 2020: 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana

J. R. Ward: Peto

 

J. R. Ward: Peto
(Mustan tikarin veljeskunta #14)
Viisas Elämä, 2016
549 sivua
Suomentanut: Timo Utterström
(The Beast, 2016)
Luettu: 24.7.2020
Mistä: kirjastosta

 

Mustan tikarin veljeskunnan jäsenet ovat vanhan Brownswickin tyttökoulun laitamilla, valmiina hyökkäämään vihollistensa, lessereiden, tukikohtaan. Juuri ennen h-hetkeä jo valmiiksi malttamaton ja henkisesti kovilla oleva Rhage saa kuulla ennenäkyjä näkevältä veljeltään Vishousilta kohtalonsa. Rhage ei kuitenkaan pakene vaan ryntää suoraan kohti kohtaloaan. Rhagen lisäksi useampi Veljeskunnan jäsen on suurten kysymysten äärellä.

Räjähtävästä alusta huolimatta tässä oli paljon odottelua, milloin syntymän, milloin kuoleman ja välillä heräämisen. Esimerkiksi Xcorin osuus alkoi tuntua jopa tylsältä, aina kun häneen palattiin odotin, että jotain tapahtuu, mutta eipä juuri. Kaikesta paikallaan jumittamisesta huolimatta tarinassa tapahtui paljon, jopa yksi vampyyrimaailman peruspilareita (tässä tapauksessa vampyyrirodun luonutta Kirjurineitsyttä) horjuttava tapaus. Sivut kääntyivät taas kuin itsekseen, oli pakko lukea vielä yksi sivu, vielä yksi luku...

Ward (oikealta nimeltään Jessica Bird) tuo mukaan jälleen uusia henkilöitä kuten veriorja Markcuksen, aloittelevan toimittajan Jo Earlyn ja muutaman lapsen. Heihin takuulla palataan vielä. Henkilögallerian lisäksi Ward laajentaa myös tehokeinoarsenaaliaan, kiroilun, nopean sanailun ja kaikenlaisen roisiuden rinnalla vilahtelee risuaita-merkkiä tunnistesanoineen. Jotain uutta sarjassa, mutta #ehkävähäntyperää. 

Ilmeisesti Peto on tällä hetkellä viimeisin suomennettu Mustan tikarin veljeskunta -sarjan osa, joten joutunen odottamaan hetken aikaa ennen kuin pääsen seuraavan kerran haukkaamaan palan tätä luottoviihdettäni. Minulle sarja toimii mainiosti ajatusten nollaajana rankan tai muuten vain vakavamman kirjan jälkeen, lukujumin laukaisemiseen sekä tilanteeseen kun en vain osaa päättää mitä haluaisi seuraavaksi lukea. Pieni toisto ja ennalta-arvattavuuskaan ei haittaa kun ei lue sarjaa yhteen putkeen.

 

Sitaattikunniamaininna saa: 

 

Toisinaan kaikkein parasta oli se, kun sai vain istua ja katsella lapsensa pitävän hauskaa.

Helmet-lukuhaaste 2020: 33: Kirjassa tapahtuu muodonmuutos

Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri

Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri

Like, 2013

443 sivua

Suomentanut: Jonna Joskitt-Pöyry

(The Silver Dark Sea, 2012)

Luettu: 12.7.2020

Mistä: oma ostos

 

Pidin kovasti ensimmäisestä lukemastani Susan Fletcherin teoksesta Noidan rippi ja hänen kirjojaan on tullut sen jälkeen hankittua omaan hyllyyn odottamaan lukemista. Yllättäen meni kuitenkin kahdeksan vuotta ennen kuin tartuin seuraavaan Fletcherin romaaniin. Nyt luettavakseni valikoitui Tummanhopeinen meri, joka tuntui sopivalta kesäkirjalta.

 

Karun ja tuulisen Parlan saaren asukkaat ovat tottuneet heitä ympäröivän meren oikkuihin, vaihtelevaan säähän, merivirtoihin ja pyörteisiin. Eräänä iltana meri kuitenkin yllättää kun Syen poukaman rantavedestä löytyy aaltojen mukanaan tuoma mustapartainen mies. Mies on hengissä, mutta menettänyt muistinsa. Sana muukalaisen saapumisesta kiertää ja pian hänestä puhutaan Kalamiehenä, vanhojen tarujen hahmona, joka nousee merestä maalle, muuttuu kuunkierron ajaksi kalasta mieheksi tuodakseen toivoa sitä tarvitseville. Kalamiehestä puhuvat kaikki, tai ainakin hän on kaikkien ajatuksissa. Kuka mies on, mistä ja miksi hän on tullut Parlalle?

 

Alussa oli epäselvää kuka tarinoita keräävä "minä" on, kenen äänellä tarinaa kerrotaan. Myös muun tekstin joukkoon kursiivilla kirjoitettu dialogi vaati totuttelua. Minäkertojan henkilöllisyys sekä muut saarelaiset ja heidän välisensä yhteydet avautuvat vähitellen, viipyillen. Samalla tavalla tarina kietoo lukijan pauloihinsa, vaivihkaa. Yhtäkkiä vain huomaa, että kirjaa ei malttaisi laskea käsistä, haluaisi lukea vielä yhden luvun, mutta samaan aikaan haluaisi säästellä sivuja. Fletcher kuvaa saarta ja sen luontoa aisteja hivelevästi. Ja Parlan asukkaat, heidän tarinansa, salaisuutensa, suhteensa toisiin saarelaisiin, jokaiseen haluaisi tutustua vielä paremmin. Maggieen, surun ympäröimään leskeen. Vanhoja taruja rakastavaan Abigailiin ja hänen sokeaan mieheensä Jimiin. Toisistaan erkaantuneisiin sisaruksiin Emmelineen ja Tabithaan. Syyllisyyden taakkaa kantavaa Samiin. Ihan jokaiseen heistä.

     Minä halusin vain elää elämääni yksi pieni askel kerrallaan ja kerätä rannalta sulkia, ohikiitävän elämän jäänteitä. Suolaisia sirpaleita jostain suuremmasta.

     Tuli aika, jolloin sanoin hänelle En toivonut sinua tänne. En pyytänyt.

     Mitä hän vastasi? Hän kosketti minua ja sanoi Enkä minä pyytänyt sinua. Mutta katso...

Tummanhopeinen meri on upea kirja, jonka tunnelmaan haluan palata joskus uudelleen. Kirjan luettuani huomaan alkaneeni haaveilla matkasta saarelle, tuuleen ja suolan tuoksuun. Saarelle, jonka asukkaita majakka valaisee säännöllisin väliajoin, hetken kerrallaan. Saarelle, jota ympäröi aaltoileva ja arvaamaton meri. 

 

Kun elämä koettelee, uskoo sellaiseen, mikä tekee siitä paremman. Näkee elämän valopilkut, toisin kuin useimmat ihmiset - iltatähden, fosforinhohtoisen meren. Abigail aprikoi, että ihmiset eivät töiltään ja askareiltaan ja jättitelevisioiltaan ehdi katsoa ulos ikkunasta ja nähdä, mitä siellä on. Kuunnella. Hengittää meri-ilmaa.

 

Sitaattikunniamaininnan saa:

 

Kuuletko sen? Veden? Se hengittää, ihan niin kuin sinä.

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 5: Kirja, johon tarttumista olet suunnitellut jo pitkään (olen näemmä ostanut kirjan vuonna 2015)

Helmet-lukuhaaste 2020: 25. Kirjassa ollaan saarella

Gabriel Tallent: Minun ikioma kultani

Gabriel Tallent: Minun ikioma kultani

Gummerus, 2019

445 sivua

Suomentanut: Arto Schroderus

(My Absolute Darling, 2017)

Luettu: 21.6.2020

Mistä: kirjastosta

Hän kääntää Turtlen päätä puolelta toiselle ja katsoo tiiviisti silmiin. Ja sanoo lopulta: "Tiedätkö mitä, nappula? Tiedätkö mitä sinä merkitset minulle? Annat minulle syyn jatkaa joka aamu, kun heräät ja nouset vuoteesta. Kun kuulen paljaat pikku jalkasi portaissa, ajattelen, tuo on minun tyttöni, tuon tähden minä elän."

14-vuotiaan Julia "Turtle" Alvestonin äiti on kuollut ja hän asuu hallitsevan isänsä Martinin kanssa syrjäisessä ränsistyvässä talossa, jota kasvit hiljalleen valtaavat. Koulu sujuu heikosti ja mieluiten Turtle viettäisi aikaansa luonnossa tai ukin asuntovaunulla. Eräänä aamuna Turtle varustautuu ukin antamalla puukolla ja omalla aseellaan ja lähtee samoilemaan metsään, siitäkin huolimatta, että tietää isän huolestuvan. Metsässä Turtle tapaa Jacobin ja Brettin, joiden seurassa Turtle ei tunne itseään samanlaiseksi kummajaiseksi kuin koulussa. Irtiottonsa ja uusien ystäviensä myötä Turtlen silmät avautuvat ja hän alkaa nähdä elämänsä uudessa valossa, eikä se valo ole suinkaan kirkas ja hohtava vaan ristiriitainen, samea ja synkkä.

     Turtle ajattelee: ikinä ei ole mennyt hyvin, eikä ikinä tule menemäänkään. Hän ajattelee: en edes tiedä, miltä ihan hyvä näyttää. En tiedä, mitä se tarkoittaisi. Kun sillä on hyvä hetki, meillä menee paremmin kuin hyvin. Kun sillä on hyvä hetki, se nousee kaiken yläpuolelle ja on enemmän kuin kukaan muu. Mutta sen sisällä on jotain. Vika joka myrkyttää kaiken muun. Miten meille käy.

Minun ikioma kultani on romaani, josta on vaikea kirjoittaa. Juonesta ja teemoista en halua kertoa liikaa ja toisaalta se vähä mitä haluan kertoa on kamalan (!) vaikea pukea sanoiksi. Kirjassa yhdistyy häkellyttävällä tavalla kauneus ja rumuus. Kauneudesta vastaa rönsyävä ja huumaava luonto, joka tuntuu aluksi vievän runsaudellaan huomion kaikelta muulta, peittävän pimeyden oksien, rönsyjen ja heinikon alle, mutta sieltä se nousee, rumuus, se nostaa vastenmielistä päätään ja lyö kerralla lukijalta jalat alta.

Jos olisin tiennyt mitä on luvassa en todennäköisesti olisi tarttunut tähän ja nytkin oli hyvin lähellä, että jätän kirjan kesken (keskeyttäminen on minulle äärimmäisen vaikeaa!). Päätin kuitenkin jatkaa, vaikka kylmäsi, ahdisti, inhotti ja vähän itkettikin. Lukemista helpotti Tallentin tarjoamat hetket luonnossa, ne toimivat hienoina suvantopaikkoina ja hengähdystaukoina. Ehkä suurin syy jatkamiselle oli se, että minulla oli alusta asti aavistus kuinka tarina päättyy ja halusin selvittää olenko oikeassa ja jos olen niin kuinka lopputulokseen päädytään. Menemättä sen tarkemmin lopputulokseen mainitsen vain, että matka Turtlen seurassa oli rankka.

Yksi suurimpia ahdistuksen aiheuttajia lukiessa oli se, että tarina on niin uskottava, Turtlen kokemukset voisivat tapahtua oikeassa elämässä, Turtlen lapsuus olla jonkun lapsen tai nuoren arkea. Turtlen isä Martin elää omassa kuplassaan, jonne ei mahdu juuri muuta kuin aseet, olut ja Turtle, ja tähän kuplaan hän vetää myös tyttärensä. Martin syöttää Turtlelle omaa rajoittunutta ja jyrkkää maailmankatsomustaan eikä hyväksy tyttärensä kasvua, sitä, että teini-ikäinen Turtle on oma yksilö ja persoona omine tunteineen ja ajatuksineen. Se, että molemmat pitävät aseista ei riitä luomaan tervettä ja toimivaa isä-tytär-suhdetta vaan se vaatisi paljon muuta. Martin käyttää vanhemman valtaansa väärin, hänen ja Turtlen suhde onkin monella tapaa vääristynyt ja syöksykierteessä. Siitä tässä tarinassa on kyse, syöksykierteen katkaisusta, mutta millä tavalla ja millä hinnalla?

Minun ikioma kultani tuo mieleen toisen vimmaisen selviytymistarinan Beth Lewisin Suden tien sekä niin ikään amerikkalaista asekulttuuria sivuavan Jennifer Clementin Rakkaudesta aseisiin. Vahva suositus koko kolmikolle, jos rankat aiheet eivät pelota.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Aamu vaihtuu päiväksi, ja litteäpohjaiset sinertävät pumpulipilvet hinaavat varjojaan metsärinteillä.

Helmet-lukuhaaste 2020: 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu

Hallie Rubenhold: Viisi - Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit

Hallie Rubenhold: Viisi -
Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit

Atena, 2020

390 sivua

Suomentanut: Mari Janatuinen

(Lives of the Women Killed by Jack the Ripper, 2019)

Luettu: 6.6.2020

Mistä: pyydetty arvostelukappale

Kukapa ei olisi kuullut Viiltäjä-Jackista, Lontoon Whitechapelia vuoden 1888 loppupuolella pelossa pitäneestä sarjamurhaajasta? Mutta entä uhrit, jotka menettivät henkensä murhaajan käsissä, kuka tietää heistä muuta kuin heidän nimensä, kuka tuntee heidän elämäntarinansa ennen sitä hetkeä kun he kohtasivat murhaajansa? Hallie Rubenhold haluaa kirjallaan kertoa keitä nämä viisi naista, Mary Ann "Polly" Nichols, Annie Chapman, Elizabeth Stride, Catherine Eddowes ja Mary Jane Kelly olivat, mistä he tulivat ja miten he elivät, herättää eloon heidän historiansa sekä korjata heihin liittyviä pinttyneitä oletuksia.

Mitä suuremmaksi tekijän henkilökuva kasvaa, sitä enemmän hänen uhriensa henkilökuvat tuntuvat hiipuvan.

Edellinen lause kiteyttää hyvin Rubenholdin teoksen idean. Viiltäjä-Jackin myytti on tähän asti kiteytynyt tiiviisti murhaajan itsensä ympärille ja hänen uhreistaan on mainittu lähinnä nimet, kuolintapa ja se, että he olivat prostituoituja. Paitsi että tässä viimeisessä väitteessä ei Rubenholdin mukaan edes ole perää. Vaikka uhrit olivat köyhiä, huono-osaisia ja viettivät osan öistään kadulla vain kahden heistä tiedetään myyneen itseään rahasta. Viktoriaanisella aikakaudella miehet hallitsivat ja jos nainen ei ollut naimisissa ja kulki öisin kadulla oli helpompaa olettaa että hän myi itseään kuin tunnustaa tosiasia, että hänellä ei yksinkertaisesti ollut vakituista asuinpaikkaa eikä rahaa yösijaan. Tämä on yksi niistä vääryyksistä, jotka Rubenhold on halunnut kirjassaan oikaista.

Viisi on todella mielenkiintoinen katsaus näiden viiden naisen elämään, naisten, jotka ovat tähän asti olleet kuuluisia vain kuolemastaan. Rubenhold kytkee heidät elävästi viktoriaaniseen aikaan, sen ilmiöihin ja tapoihin. Näin naisten asema ajassa ja yhteisössä avautuu paremmin kuin pelkästään kerrottaessa heidän tarinansa. Vaikka aika on kulunut löytyy viktoriaanisesta ajasta ja nykyajasta yhtäläisyyksiä ainakin mitä tulee uhrien syyllistämiseen. Niin kuin aikanaan Pollyn kuolemansyyntutkinnan kohdalla myös nykyään esimerkiksi raiskaustapausten selvittelyn yhteydessä näkee kommentointia siitä kuinka esimerkiksi uhrin vaatetus, käytös tai humalatila on vaikuttanut tekoon. Ihan kuin uhri olisi itse oikeuttanut häneen kohdistuvan rikoksen.

Kerronta etenee sujuvasti, mutta hetkittäin Rubenhold sortuu turhaan asioiden romantisointiin ja maalailuun, kuten puhuessaan murhanhimoisesta [Thames] joesta. Teoksessa oli myös pientä epätasaisuutta kuvaustarkkuudessa. Osa asioista selvitetään perinpohjaisesti, mutta jotkut useammankin kerran mainitut asiat kuten high rip -jengi jätetään ilman selvitystä ja jouduin hakemaan tästä itse tarkempaa tietoa. Paikoitellen ehdin miettiä mihin joku asia liittyy ennen kuin Rubenhold pääsi varsinaiseen asiayhteyteen.

Rubenhold on rajannut teoksensa todella hyvin ja uhreja kunnioittaen. Jokaisen naisen osuus kirjassa päättyy niin, että heidän kuolemaansa ja kuolintapaansa ei käsitellä. Murhaajalle ei anneta yhtään ylimääräistä tilaa, tämä on hänen uhriensa kirja. Mielestäni Rubenhold onnistuu kertomaan naisten tarinat heidän ansaitsemallaan arvokkuudella.

Sitaattikunniamaininnan saa (tällä kertaa hieman pidempi pätkä):

Nämä naiset ovat meille paljon enemmän arvoisia kuin ne tyhjät ihmiskuoret, joina olemme heitä pitäneet: hekin olivat lapsia, jotka itkivät äitejään; hekin olivat nuoria naisia, jotka rakastuivat; hekin kokivat synnytyksen tuskat ja vanhempiensa kuoleman; hekin nauroivat, hekin viettivät joulua. He kinastelivat sisarustensa kanssa, he itkivät ja unelmoivat, heihin sattui ja he nauttivat pienistä voitoista.

Helmet-lukuhaaste 2020: 17. Tutkijan kirjoittama kirja

J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio

J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio

(Harry Potter #2)

Tammi, 2012

365 sivua

Suomentanut: Jaana Kapari

(Harry Potter and the Chamber of Secrets, 1998)

Luettu: 2.5.2020 (#8 lukumaratonilla)

Mistä: oma ostos

Bloggaaminen tuntuu olleen viime aikoina hieman tuuliajolla, postausjonoa on kertynyt useamman kirjan verran ja lukeminen etenee edelleen hieman tahmeasti.  Ehkä tilanne korjaantuu nyt kesälomalla.

Harryn ensimmäisen Tylypahkan lukuvuoden jälkeinen kesäloma päättyy erikoisella tavalla. Ensin Harryn luokse ilmestyy kotitonttu Dobby varoittamaan häntä palaamasta Tylypahkaan, sitten Harryn ikkunan taakse ilmestyy lentävällä autolla Weasleyn veljekset hakemaan Harryn luokseen heidän kotiinsa. Koulutarvikeostoksilla Harry ystävineen törmää paitsi isä ja poika Malfoyhin myös uuteen pimeyden voimilta suojautumisen opettajaan Gilderoy Lockhartiin. Koulumatkakaan ei suju suunnitellusti ja kun lukuvuosi viimein alkaa on edessä uusi ongelma. Koululla tapahtuu hyökkäyksiä ja pian huhut salaisuuksien kammion avautumisesta yltyvät. Mutta mikä on salaisuuksien kammio ja kuka sen on avannut nyt, entä aikaisemmin, vuosia sitten?

Jo ensimmäisenä lukuvuotenaan Harry sai tottua siihen, että jos muut eivät tunnistaneet häntä kasvojen tai otsan arven perusteella niin viimeistään hänen nimensä kuultuaan he tiesivät hänet ja hänen tarinansa, mutta nyt Harry saa osakseen myös negatiivista huomiota ja särön imagoonsa hallitessaan kärmeskieltä. Onneksi Harry ei jää hämmennyksessään ja erilaisuuden tunnossaan yksin vaan hänen parhaat ystävänsä sekä myös rehtori Dumbledore ovat hänen tukenaan. Ron osoittaa myötätuntonsa omaan hassuun, pikkuisen kömpelöön ja suorasanaiseen tapaansa:

"Ei" Ron sanoi epäröimättä. "Ei ole hyvä kuulla ääniä, joita muut ei kuule, ei edes velhomaailmassa."

Dumbledoren tuki puolestaan on hienovaraisempaa ja syvällisempää:

Juuri meidän valintamme, Harry, näyttävät keitä me todella olemme, paljon varmemmin kuin kykymme.

Harry ei ole ainoa erilaisuudesta kärsivä. Draco ottaa Hermionen silmätikukseen sillä Hermionen molemmat vanhemmat ovat jästejä, taikomattomia ja tällaisista taustoista tuleva on Malfoyn arvoasteikolla pohjasakkaa eikä kyseinen henkilö heidän mielestään ole oikeutettu opiskelemaan Tylypahkassa. Onneksi myös Hermionella on puolustajansa.

Luin kirjan toista kertaa, tarinan imu ja jännitys oli ennallaan, mutta ehkä nyt tuli kiinnitettyä huomiota eri asioihin kuin ensimmäisellä kerralla. Mietin esimerkiksi kangistettuja, miten he pysyivät hengissä jopa useita viikkoja, saivatko he ravinnon suonensisäisesti? Kaikkea sitä tuleekin miettineeksi... Sivuseikkoihin harhautuneista ajatuksista huolimatta pidin kirjasta kovasti. Suosikikseni nousi hyväsydäminen, mutta hieman yksinkertainen Dobby.


Sitaattikunniamaininnan saa:

"Tiedätkö mitä, Harry? Jollei se kohta lakkaa pelastamasta henkeäsi, se vielä tappaa sinut joku kerta."

Helmet-lukuhaaste 2020: 16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli

Janne Kukkonen: Voro 2 - Tulikiven armeija

 

Janne Kukkonen: Voro 2 - Tulikiven armeija

Like, 2019

280 sivua

Luettu: 2.5.2020 (#8 lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

Lilja ja Seamus ovat jättäneet vanhat kulmat taakseen ja matkanneet uuteen kaupunkiin, jossa Liljan unelma varkaiden killan jäsenyydestä vihdoin toteutuu. Seuraava keikka vie Liljan kirjavarkaisiin, tehtävä ei kuulosta järin jännittävältä, mutta Lilja ei tiedä mihin tulee päänsä pistäneeksi. Tulikiven armeija on nousemassa, mutta kenen johdolla, kuka vie Talismaanin, jolla armeijaa hallitaan?

"Sirruun pieneen on isot miehet siottu,
tahtoon yhen ainoon pakotettu.
Talismaani joskus muinoin hakattu,
siihen miehen vappaus upotettu."

Kolmen kuninkaan aarteen lukemisesta ehti kulua jo 1,5 vuotta ja pikkuvarkaan seikkailusta oli mielessä oikeastaan vain tunnelma, mutta silti solahdin sujuvasti Liljan maailmaan ensi sivuilta alkaen ja pidin tarinasta. Kuvitus jatkaa ensimmäisestä osasta tuttua musta-valko-harmaata värimaailmaa ja erikokoisten ruutujen hyödyntämistä. Myös tällä kertaa Lilja joutuu hyvin nopeasti ongelmiin. Tavoitellesssaan vanhan talismaanin palasia Lilja törmää niin kuninkaalliseen armeijaan, kruununperilliseen, vanhoihin vihollisiin, jätteihin, eläviin kuolleisiin kuin ikiaikaiseen jumalolentoon, tuli-isä Ithieliin. Tällaisesta vaarojen ristitulesta on vaikea selvitä vahingoitta.

Räiskyvä Lilja ei jää hiljaiseksi suurenkaan vihollisen edessä ja pienen tytön suuri suu saakin hänet usein ongelmiin, toisaalta hänen sanavalmiudestaan on myös apua. Liljan tokaisut tuovat muuten niin vauhdikkaaseen ja synkkään varkauksia, kostoa, verta, petoksia ja kuolemaa tihkuvaan tarinaan sopivaa vastapainoa ja huumoria. Tulikiven armeija on hieman sekava kaikkine johtajineen ja armeijoineen, mutta yhteen putkeen (lukumaratonilla) lukeminen sopi tälle sarjakuvalle hyvin. Kukkonen on jättänyt vielä viimeisille sivuille sellaisen koukun, että tarinan on pakko saada jatkoa!

Sitaattikunniamaininnan saa:
 

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 22. Suomalainen kirja, joka on käännetty useammalle kielelle
Helmet-lukuhaaste 2020: 7. Kirjassa rikotaan lakia

Stephanie Garber: Finale

Stephanie Garber: Finale

(Caraval #3)

WSOY, 2019

403 sivua

Suomentanut: Kaisa Kattelus

(Finale, 2019)

Luettu: 2.5.2020 (#8 lukumaratonilla)

Mistä: oma ostos

Caravalin päättymisestä ja siitä kun Donatellalle selvisi Legendin henkilöllisyys on kulunut kaksi kuukautta. Donatella on tavannut Legendiä vain unissaan ja noissa elävissä, todentuntuisissa unissa Legend muistuttaa, että edellisen pelin palkinto, toivomus, on Donatellalla lunastamatta. Yhtäkkiä unet loppuvat, mutta pelaaminen ei näytä päättyvän vieläkään. Kohtalot ovat vapaana ja saamassa voimansa takaisin, he leikittelevät ihmisillä ja kulkevat tekemässä julmia temppujaan. Myös Donatella ja Scarlett ovat vaarassa. Sisarusten on pysäytettävä Kohtalot, mutta onnistuakseen heidän on keksittävä muut Kohtalot luoneen Langenneen tähden heikkous.

Garber muuttaa jälleen tarinan rakennetta, Finalessa kerronta vuorottelee molempien sisarusten, Scarlettin ja Donatellan välillä. Ehkä tästä syystä tarinan imuun oli vaikeampi päästä, mutta kertojavalinta oli juuri oikea, näin se täytyi kertoa. Kumpikaan sisaruksista ei jää enää toisen taustalle, nyt sekä Donatellalla että Scarlettilla on oma aktiivinen roolinsa tapahtumien kulussa, he molemmat vievät tarinaa eteen päin, tekevät omia ratkaisujaan, hyviä ja huonoja. Vaikka Donatella ja Scarlett ovat kiinnostavia ja toimivia hahmoja nousi sarjan henkilöistä suosikeiksini etenkin Legend sekä Jacks. Molemmat ovat hahmoina loistavia, heissä on särmää ja salaperäisyyttä, he ovat moniulotteisia eivätkä liian ennalta-arvattavia.

Aiemmat osat nojasivat vahvasti Legendin henkilöllisyyden ympärillä leijuvaan salaperäisyyden verhoon ja pelkäsin hieman, että tuon verhon alas repiminen, Legendin henkilöllisyyden selviäminen saisi tarinan maagisen tunnelman katoamaan. Mutta ei! Vielä sarjan päätösosassakin riittää salaisuuksia, juonittelua, vaaroja sekä romantiikkaa. Myös taikuutta on mukana, mutta Kohtaloiden astuttua peliin se ei ole enää kepeää taikuutta, näytelmää ja silmänkääntötemppuja vaan synkempää ja vaarallisempaa, se sykkii kostoa, valtapeliä ja kuolemaa. Myös aiemmista osista tuttu värikylläinen ja runsas kuvailu tuntuu saavan synkempiä sävyjä, tosin paikoitellen kuvailu rönsyää yli, muuttuu oudoksi ja tahattoman koomiseksi: Scarlettin varpaidenväleissä helmeili hiki, kun palvelija johdatti heidät halliin, jossa oli koristeellinen seinäpanelointi ja uhkeat kattolistat. Siis ihan oikeasti nyt...

Suurimmaksi osaksi tarina, koko sarja, on sujuvasti ja omaleimaisella tyylillä kirjoitettu sekä erittäin ahmittava. Sarja sai arvoisensa päätöksen, mutta palaisin mielelläni tarinan pariin vaikka elokuvan muodossa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

He olivat unessa, jossa tuikkiva taivas sumeni reunoilta violetiksi kuin painajaisia aavistellen, mutta täälläkin Legend oli terävä kuin tarkin kynänpiirto ja sykki elämää kuin vasta viilletty haava.

Sekä lause, jonka allekirjoitan täysin:

"Itse asiassa sanon, että kallein aarteesi istuu sinua vastapäätä. Ei ole olemassa mitään niin arvokasta kuin sisaren rakkaus." Äiti tarttui lujasti tyttöjensä käsiin.

♥

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 12. Kirja, jonka olen bongannut somesta, blogista tai lehdestä
Helmet-lukuhaaste 2020: 9. Kirjassa kohdataan pelkoja