Granta 2: Outo

Granta 2: Outo

päätoimittaja Aleksi Pöyry

Otava, 2014

314 sivua

Luettu: 27.5.2014

Mistä: pyydetty arvostelukappale

Suomalaisen aikakauskirja Grantan ensimmäinen osa Ruoka oli näkyvästi esillä useissa blogeissa, mutta se ei teemansa vuoksi juurikaan saanut kiinnostustani heräämään (paitsi nyt jälkijunassa kun huomasin, että siinä on myös Miki Liukkosen kirjoitus). Tämän toisen osan kohdalla oli täysin eri juttu. Outous on lähellä sydäntäni ja pinkki, kiinnostavasti kuvitettu kansi (Markus Pyörälä) houkutti lukemaan. Kun kansien välistä löytyy mm. Johanna Sinisalon ja Hannu Väisäsen novellien lisäksi Sami Lopakan uusi novelli en voinut enää vastustaa Oudon kutsua.

Kaikki kirjoitukset siis pyörivät saman teeman ympärillä, tavalla tai toisella. Katja Ketun Punikkitatissa tehdään yllättäviä lemmentaikoja. Mark Haddonin Ase kertoo lasten aseleikistä. Hannu Väisäsen Eli Zebbahin voikekseissä asioidaan erikoisen kauppiaan myymälässä. Haruki Murakamin Thaimaassa lomalainen saa ensiluokkaista palvelua. Sofi Oksasen Outoa puhetta on kirjailijan pitämä puhe kirjallisuuspalkinnon jaon yhteydessä ja käsittelee outoutta, naapurimaan vierautta ja sanojen mahtia. Naomi Aldermanin Pian meidän päivinämme -novellissa Profeetta Elia laskeutuu maan päälle yökyläilemään ja tekemään tilannekatsausta. Juhani Karilan En minä sinusta mitään tiedä -tarinassa Vonnegut ja Hemingway vierailevat tuntemattomalla planeetalla. Jerker Virdborgin novellissa Tapahtuu Karlaplanin metroasemalla metromatka muttuu oudoksi jalkapatikaksi. Putoamisen tunteet sisältää Harry Salmenniemen runoja oudoista tuntemuksista ja hetkistä. Zadie Smithin Martha, Marthassa nainen etsii asuntoa, vaiko sittenkin itseään? Sami Lopakan Uudet lasit -novellissa Putaala tekee junamatkan Muhokselta Ouluun. Joshua Ferrisin Pelotat enemmän -tarinassa kuuluu outoa rapinaa seinän sisältä. Virpi Hämeen-Anttilan Suomalaisessa metsässä miehen elämäntyötä ollaan viemässä muualle. Daniel Galeran Hyöky sisältää isän ja pojan keskustelun. Ville Rannan Vähän kuolemasta -sarjakuvassa mies pohtii työtä ja kuolemaa. David Mitchellin Tammikuumiehessä poika rikkoo Arvokkaan Enkelin ja lähtee luistelemaan metsälammelle. Johanna Sinisalon Äänettömät äänet on kirjeenvaihto erikoisesta taiteenmuodosta. Don DeLillon Riutuja on kertomus miehestä, joka elää elokuvista.

Ennakkoon kovasti odottamani Väisäsen ja Sinisalon tekstit osoittautuivat hyviksi, mutta aikakauskirjasta nousi suosikeikseni kuitenkin neljä muuta tarinaa. Joshua Ferrisin ja David Mitchellin tarinoissa oli samanlainen hiljalleen tihenevän kauhun tunnelma, heiltä lukisin mielelläni samantyylisiä romaaneja. Ferrisin novelli tosin kärsi minäkertojan kömpelöstä vaihtumisesta. Naomi Aldermanin uskonnollisaiheinen novelli oli yllättäen jopa hillitön, purskahdin nauruun useampaan otteeseen. Samanlaista hillitöntä menoa ja huumoria sekä syvällisempää sanomaa oli myös Sami Lopakan novellissa, jossa ihastutti myös tyylin vaihtelu. Lopakka jatkaa novellissaan Marraksesta tuttua kauniin, tunteikkaan, sydämeen uppoavan ja hauskan, roisin ja rosoisen kuvailun yhdistelyä ja se toimii edelleen.

     Minä olen maksamaton lasku, perintätoimiston muistutus. Minä olen home pesuhuoneen laattojen alla, pöly pöydälläsi, pehmeys ovenpielissä. Minä olen rapistuva maali ja ajamaton ruoho. Minä odotan, kunnes olet arvoton ja lunastettavissa.
     Putaala viritti sangattomat lasit päähänsä. Kun kuminauhaviritelmät asettuivat korvien taakse, linssit painoivat silmäkulmia ja käänsivät korvalehdet aavistuksen hörölleen. Hän astui nilkkabootseihin ja päätti olevansa valmis.
     Ahdistus kouraisi rintaa. Jos hän nyt kuolisi eteiseen, kukaan ei tietäisi mitään viikkoihin.

Kokonaisuutena Granta 2 oli miellyttävä lukukokemus ja kätevä tapa tutustua uusiin kirjailijoihin ja erilaisiin tekstityyppeihin yksissä kansissa. Mukana on novellien lisäksi runoja, juhlapuhe ja sarjakuva eli samaan tapaan kuin aikakauslehdissä: jokaiselle jotakin. Ei esimerkiksi tarvinnut tarttua ensimmäiseksi Murakamin tiiliskiven mitoissa olevaan 1Q84 -romaaniin useine osineen tutustuakseen kirjailijan tyyliin, oli paljon matalampi kynnys tutustua ensin hänen kirjoittamaansa novelliin. Toki aikakauskirja, ainakin tämä kyseinen, kärsii samasta asiasta kuin ohuempi sisarensa aikakauslehti eli kaikki jutut eivät kiinnosta yhtä paljon tai joistain teksteistä ei juurikaan pidä. En pystynyt lukemaan tätä lehden tapaan selaillen tai harppoen jutusta toiseen vaan luin tätä kuin kirjaa, kannesta kanteen. Tai no poikkeus vahvistaa säännön, luin ensin Sami Lopakan Uudet lasit ja vasta sitten luin Grantan kokonaan alusta loppuun.

Granta 2: Outo herätti miettimään mikä on outoa ja minkälaisesta outoudesta pidän. Outoutta on monenlaista ja usein outous on katsojan silmässä. Kirjallisuuden suhteen pidän vinksahtaneesta, arkista ajattelua nyrjäyttävästä, kauheasta (pelottavasta), hieman yliluonnollisesta outoudesta, jota esimerkiksi Ferrisin ja Mitchellin novellit edustavat. Sellaista outoutta jäin ehkä kaipaamaan lisää.

"Olet yksi lampipojista, vai mitä? Herätit veljeni päiväunilta. Hän on kumma poikien suhteen. Joinakin päivinä hän pitää teistä kovin, mutta toisina, hyvä hyssykät, te saatte hänet kimpaantumaan."
     "Ai... olen pahoillani."
     "Olet vielä enemmän pahoillasi sitten kun jää murtuu. Tiedätkö kuinka monta poikaa jään alla on nyt? Yksitoista, ja he ovat toden totta pahoillaan. Matthew Phillips, teurastajan poika, oli viimeisin. Puuttuu enää yksi, niin nätti tusina on täynnä."

Outo on luettu vastikään myös Luetut, lukemattomat -blogissa.


Sitaattikunniamaininnan saajia onkin kaksi:

Kun ikuisuus saa kiinni, ei enää koskaan pääse pakoon.

Minä olen märkä lakana, kuoriutunut tyynyliina, kauhu joka seuraa sinua hereille saakka ja läpi päivän kunnes nukut uudestaan, takaisin haltuuni.

Jeffrey Brown: Darth Vader ja poika sekä Darth Vader ja pikku prinsessa

Jeffrey Brown: Darth Vader ja poika

Atena, 2013

62 sivua

Suomentanut: Ville Lähteenmäki

(Darth Vader and Son, 2012)

Luettu: 17.5.2014

Mistä: kirjastosta

Jeffrey Brown: Darth Vader ja pikku prinsessa

Atena, 2013

64 sivua

Suomentanut: Ville Lähteenmäki

(Vader´s Little Princess, 2013)

Luettu: 17.5.2014

Mistä: kirjastosta

Tämä herkullinen pieni sarjakuvakaksikko piti napata mukaani kirjaston lasten- ja nuorten osastolta, jossa olin villasukkalasten kanssa etsimässä heille lukemista. Itse asiassa 8-vuotias esikoiseni ehtikin lukea "prinsessakirjan" seitsemästi ennen kuin ehdin sitä itse edes aloittaa. Voisin siis väittää, että hän suosittelisi kirjoja myös muille.

Brownin sarjakuvat nojaavat tunnetuihin Star Wars -klassikkoelokuviin. Sarjakuva-albumien idea kaikessa lyhykäisyydessään on tämä: Mitä jos Darth Vader, tuo pahuuden ruumiillistuma, olisi itse kasvattanut poikansa Luke Skywalkerin sekä tyttärensä prinsessa Leian? Hoitanut isällisiä velvollisuuksiaan niin ruokahuollon, siisteyskasvatuksen, iltasadun lukemisen kuin leikkimisen osalta tai yrittänyt Leian kohdalla vaikuttaa esimerkiksi vaatteiden tai poikaystävän valintaan. Kuten kirjojen nimistä voi päätellä kertoo ensimmäinen kirja Luken ja toinen kirja Leian kasvatuksesta.

Sarjakuvat ovat yhden sivun ja yhdestä neljään stripin pituisia, melko pelkistettyjä ja miellyttävän pehmeästi ja tummin sävyin väritettyjä tilannekuvia. Ensimmäisellä sivulla on elokuvista tuttu Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa(...) teksti ja myös puhekuplista löytyy elokuvista tuttuja sitaatteja. Tekstiä ei ole paljon, mutta tunnetta sitäkin enemmän.

Sarjakuvat toimivat todennäköisesti parhaiten elokuvat katsoneelle tarinan ennestään tuntevalle lukijalle, jolla ehkä itsellään on lapsia, mutta kuten kahden lapsen kokoinen tutkimusotoksemme todistaa voi kirjat lukea ja niistä nauttia myös lapsena, ilman elokuvataustatietoutta. Darth Vaderin synkkyys sekä Luken ja Leian viattomuus on herkullinen yhdistelmä ja lapset paljastavat hellän ja herkän puolen jopa Sithin lordista. Sarjakuvien tilanteet ovat lapsiperheen arkea parhaimmillaan ja pahimmillaan, sitä liioittelematta tai siloittelematta. Tilanteisiin on helppo samaistua.

Pidin enemmän Darth Vader ja poika -albumista, vaikka ei toinenkaan ollenkaan huono ollut. Lukeen keskittyvässä albumissa oli enemmän tunnetta, tai ehkä vain samaistun tässä elämäntilanteessa enemmän pikkulapsi- kuin teiniarkeen ;)

Darth Vaderin lapsiperhearjesta on luettu mm. näissä blogeissa: Järjellä ja tunteella, Kirjasfääri, Nenä kirjassa, Rakkaudesta kirjoihin.

Charlaine Harris: Sydänverellä

Charlaine Harris: Sydänverellä (#13)

Gummerus, 2014

366 sivua

Suomentanut: Sari Kumpulainen

(Dead Ever After, 2013)

Luettu: 8.5.2014

Mistä: kirjastosta

Syksyllä 2012 aloitamani urakka on nyt saatettu päätökseen. Noin 1,5 vuodessa tuli luettua koko 13-osainen Sookie Stackhouse -sarja. Viimeinen osa piti varata kirjastosta ja lukea heti edellisen osan jatkoksi, jotta sain tietää kuinka Sookien ja kumppaneiden käy. (Päätösosasta on hankala kirjoittaa ilman, että väkisin paljastaa jotain edellisestä/edellisistä osista eli lue arvio omalla vastuulla mikäli sarja on kesken tai vielä lukematta.)

New Orleansissa kaksi miestä menee tapaamiseen paholaisen kanssa käydäkseen kauppaa sieluillaan. Bon Tempsissa Sookie ihmettelee sarastimen avulla henkiin herättämänsä Samin käytöstä ja totuttelee sekä elämään ilman keijusukulaisiaan että uuteen asemaansa Merlotte´sin osakkaana. Suhde Ericiin on pahasti solmussa ja miehen pikainen käynti Sookien luona vain sekoittaa tilannetta entisestään, samoin kuin vampyyribaari Fangtasian tapahtumat. Kaiken sekasorron lisäksi Merlotte´siin saapuu juuri vankilasta vapautunut Sookien entinen ystävä, sittemmin Sookien tappamista järjestellyt Arlene, joka löydetään pian kuolleena. Sookien joutuessa epäillyksi on ystävien apu tarpeen, onneksi heitä on paljon ja monta lajia, mutta niin on myös vihollisia.

     "Soita minulle uudelleen ennen loppuhuipennusta", langan toisesta päästä pyydettiin. "Haluan päästä nauttimaan siitä."
     "Sen jälkeen olemme hoitaneet osuutemme", keskivertomies sanoi. Kuulosti vähän siltä, että hän toivoi olevansa oikeassa. "Ja sinä maksat palkkion tileillemme. On ollut ilo tehdä yhteistyötä kanssasi." Hän ei kuulostanut tippaakaan vilpittömältä.
     "Ei", ääni sanoi. Puhetyyli kieli siitä, että puhuja oli vaikuttava ilmestys. Keskivertomiestä hirvitti. Hän oli nimittäin tavannut keskustelukumppaninsa. "Ei", ääni toisti. "Tarvitsen teitä vielä."

Päätösosa tuntui kokonaisuutena hieman kömpelöltä sarjan aiempien osien tyyliin verrattuna. Muut osat ovat olleet kerronnaltaan selvästi Sookie-keskeisiä ja pahisten nimet ovat olleet lukijalla tiedossa. Sookieen keskittyvät osuudet tuntuivat nytkin yhtä sujuvilta kuin ennenkin, mutta prologi ja muut liikemiehen ja henkivartijan/autonkuljettajan sekä hujopin ja keskivertomiehen eli tarinan pahisten osuudet olivat irrallisia, paikoin teennäisiä ja jopa sekavia. Nimien salaamisella ilmeisesti haettiin lisäjännitystä, mutta minusta se ei oikein toiminut. Nelikon henkilöllisyydet paljastettiin lopulta ikään kuin sivumainintana töksäyttäen, mutta ennen sitä jouduin välillä kertaamaan kuka heistä oli kuka ja mitä kukin heistä teki.

Valitettavasti kirja jäi myös tarinaltaan hienoiseksi pettymykseksi. Odotin päätösosasta dramaattisempaa, mutta nyt Sookien reaktiot kohtaamiinsa vastoinkäymisiin ja yleensäkin kaikkiin tapahtumiin, joita oli runsaasti, jäivät vähän vaisuiksi. Varsinkin mutkat miesrintamalla käsiteltiin yllättävän vähin tunnepurkauksin. Sookien miesvalinta oli kaiken säätämisen jälkeen ehkä hieman tylsä ja hätäisen tuntuinen (eikä muutenkaan minua hirveästi miellyttävä), mutta kyllä se silti vähän hymyilytti :)

Sarjan päättyminen ei aiheuttanut sen kummempaa tunnekuohua, en aio ostaa näitä itselleni enkä usko lukevani sarjaa uudelleen. Hyvää viihdettä niin kauan kuin sitä kesti. Tosin Maija vinkkaa arviossaan, että Harris palaa sarjan pariin pienimuotoisesti (liekö vielä julkaistu/suomennettu?), totta kai se täytyy lukea. Aion myös jossain vaiheessa katsoa kirjasarjan pohjalta tehdyn True Blood -sarjan loppuun sekä myös sen alun, joka minulta on näkemättä.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Sarkastisuuteni meni häneltä ohi, vaikka se virtasi vuolaana kuin Jordanjoki.

- - -

Oikein hyvää äitienpäivää kaikille äideille :)

Tove Jansson: Viesti - valitut novellit 1971-1997

Tove Jansson: Viesti - valitut novellit 1971-1997

WSOY, 2014 (1999)

325 sivua

suomentanut: Kyllikki Härkäpää, Kristiina Kivivuori,

Eila Pennanen, Oili Suominen ja Päivö Taubert

(Meddelande, 1998)

Luettu: 3.5.2014

Mistä: pyydetty arvostelukappale

Tänä vuonna tulee kuluneeksi sata vuotta Tove Janssonin syntymästä. Jansson on yksi suosikkikirjailijoitani ja olen vuosikaudet rakastanut hänen luomiaan muumeja, joten minulle oli itsestäänselvyys lukea juhlavuonna Janssonin kirjoja. Lukuvuoroaan on odottamassa niin muumiromaaneja, sarjakuvia kuin elämäkertakin, mutta päätin aloittaa juhlavuoden lukemalla Janssonin novellikokoelman.

Viesti pitää sisällään 32 novellia, joista 8 on julkaistu ensi kertaa tässä novellikokoelmassa ja loput aiemmissa novellikokelmissa Kuuntelija (6) , Nukkekaappi (5), Kevyt kantamus (4), Reilua peliä (3) ja Seuraleikki (6). Sana novelli kokoelman nimessä hämää hieman, sillä osa tarinoista on ennemmin henkilökohtaisia, omaelämäkerrallisia muistoja tai kirje- sekä viestikokoelmia kuin perinteisiä novelleja. Novellien aiheissa toistuu mm. perhesuhteet, taide, lapsuusmuistot, meri ja matkustaminen.

Alkuni novellikokoelman kanssa oli yllättäen hieman takkuinen, ehkä osasyynä oli vanha ailahtelevasti oireileva novelliallergiani, tai se, että tekstit olivat keskenään yllättävän erilaisia. Kokoelman ensimmäinen novelli Rakkaat enoni vaikutti hieman kömpelöltä ja pomppivalta enkä aistinut parista seuraavasta novellistakaan sitä minulle tutumpaa vahvaäänistä, tasaisen laadukasta tekstiä tuottavaa Janssonia. Silti luin minua vähiten miellyttävät tekstitkin ilolla läpi, lempikirjailijoitaan kun lukee yleensä hieman lempeämmin ja sallivammin silmin. Janssonin kohdalla se kannattaa, sillä koskaan ei tiedä milloin tulee vastaan joku ihana sanallinen helmi, viittaus muumeihin tai osuva elämänviisaus.

Tyttö roikkui sementtisäkkien vieressä katselemassa. Mitään merkittävää ei ollut tapahtunut sen jälkeen kun hän oppi tekemään voltin sukeltaessaan, ja nyt tuli kaikki yhtaikaa, hiekkajaalat ja vedenalaiset räjähdykset. Hän ei voinut olla kahdessa paikassa samalla kertaa, se oli mahdotonta. Ensin ei tapahdu mitään eikä senkään perästä vielä mitään, ja sitten täytyy valita, se on kova pala.

Jos muutamat novellit (mm. Kirjeitä Konikovalle, Keskustelu Samuelin kanssa) jättivätkin minut ei nyt ehkä aivan kylmäksi, mutta viileäksi, oli mukana paljon hyviä novelleja (mm. Vene ja minä, Hiekkaa tuodaan, Kesälapsi) ja muutamia loistavia: Mustavalkoista oli tunnelmaltaan hiipivän uhkaava ja siinä oli jotain stephenkingmäisiä piirteitä, Viesti oli yksinkertaisuudessaan erittäin informatiivinen ja valaisi taiteilijan elämää ja työtä myös varjopuolelta, Kirjeenvaihtoa oli pakahduttavan kaunis, mutta hieman surusävytteinen. Yksi novelli oli kuitenkin ylitse muiden ja se oli Orava. Jos maailmassa olisi vain yksi novelli, se olisi tämä. Oravasta riittäisi luettavaa useampaan kertaan.

     Hän alkoi lakaista, huolellisesti ja rauhallisesti, hän lakaisi yleensä mielellään. Tämä oli rauhallinen päivä, päivä ilman kaksinpuheluja. Ei ollut mitään mitä puolustaa tai syyttää, kaikki oli katkaistua, kaikki sanat jotka olisivat voineet olla toisia sanoja tai vaikka vain hivenen verran liikahtaa ja johtaa suuriin muutoksiin. Oli vain lämmin tupa aamuvaloa täynnä, hän itse tässä lakaisemassa ja se ystävällinen ääni joka lähtee kahvista kun se kohta kiehuu. Huone neljine ikkunoineen kantoi luontaisen oikeutuksen leimaa, se oli turvallinen eikä mitenkään muistuttanut paikkaa jossa joku teljetään sisään tai jätetään ulos. Hän joi kahvinsa eikä ajatellut yhtään mitään, hän lepäsi.

Novelleihin oli jäänyt muutamia kirjoitusvirheitä, joiden myötä sanat ja lauseiden merkitys saattoi jopa muuttua, mutta yksi silmiinpistävimmistä virheistä oli kuitenkin pokkaripainoksen takakanteen päässyt virhe. Jansson ei syntynyt vuonna 1924 kuten takakannessa mainitaan vaan vuonna 1914. Hieman harmittava kömmähdys varsinkin kun kyseessä on Tove Janssonin juhlavuosi ja takakansitekstin alapuolelta löytyy  juhlavuoden Tove 100 -logo (kuva postauksen lopussa). Onneksi virhe ei kuitenkaan vähennä sisällön arvoa. Janssonin lämmintä, kuvailevaa, yllättävää ja monipuolista kieltä on ilo lukea.

Suosittelen nauttimaan kokoelman pieninä paloina, eri tunnelmia tunnustellen. Tähän sopivat Toven sanat Taidetta luonnossa -novellista: Tällaista näyttelyä ei voi ymmärtää yhtäkkiä, se täytyy ottaa hyvin hitaasti. Viestiä on luettu myös mm. Kannesta kanteen-, Erjan lukupäiväkirja sekä Koko lailla kirjallisesti -blogeissa.

Sitaattikunniamaininnan saa(jia on tällä kertaa kolme, koska Jansson nyt vain on aivan omaa luokkaansa):

Luulen että yksinäisyys voisi olla jotakin ihmeellistä jos on tarpeeksi varovainen.

Hampaitten harjaus sai jäädä, puut ja vedenkorkeus samaten, kaikki tyynni, hänen täytyi varoa tulemasta pikkumaiseksi.

Sateen verhot ja poimutukset ja uudet äärettömyydet, se jatkuu jatkumistaan, hipsii, suhisee ja hipsii katon yli, ei missään hoputtavaa aurinkoa joka liikkuu tuntien mukana huoneen halki, yli ikkunalaudan ja maton, merkkaa iltapäivän keinutuoliin ja katoaa hellankupuun punaisena kuin syytös.

- - -

Osallistun yhdessä monen muun kirjabloggarin kanssa Reeta Törrösen les! lue! -blogissaan ideoimaan lukuhaasteeseen, jossa on tarkoitus juhlavuoden aikana lukea Tove Janssonin tuotantoa ja blogata siitä.

Kuva: © Moomin Characters™,  www.tove100.fi