Kyllikki Villa, Saara Villa: Äidin lokikirja

Kyllikki Villa, Saara Villa: Äidin lokikirja

Like, 2014 (2013)

363 sivua

Luettu: 30.12.2024

Mistä: oma ostos

Äidin lokikirjassa kuvataan äidin ja tyttären, Kyllikki ja Saara Villan yhteisiä matkoja Puolaan, Kreikkaan, Portugaliin (vielä toisenkin kerran), Etelä-Amerikkaan, Välimerelle ja maailman ympäri vuosien 1965 ja 1971 välillä. Matkakuvaukset ovat Kyllikin päiväkirjoista, Saara puolestaan tuo päiväkirjamerkintöjen lomaan omia kommenttejaan ja huomioitaan palatessaan hänen ja äitinsä yhteisiin matkoihin äitinsä päiväkirjojen myötä.

     Ehkä haluaisin tietää, miten äidistäni oikein tuli hitaan ja epätietoisen matkustamisen "grand old lady". Tai, ehkä vielä enemmän, miten rakentui se elämäntapa, jonka monet ulottuvuudet ovat jatkuneet minun elämässäni itsestäänselvyyksinä: olen toisen polven freelancer, toisen polven matkariippuvainen, ja kun vierelläni varttuu kolmas polvi, kertaan kokemuksia jotka olen saanut lapsen ja aikuisen tasavertaisuudesta ja keskinäisestä kunnioituksesta.

Kirjan keskivaiheilla on mustavalkoinen valokuvaliite. Kuvien myötä pääsee kurkistamaan äidin ja tyttären matkan yksittäisiin hetkiin ja tunnelmiin. Jokaisen matkan osalta mainitaan matkan bibliografia eli mikä käännös Kyllikillä on ollut työn alla, Kyllikin ja Saaran matkalukemiset sekä mahdolliset kirjaviittaukset ja muut matkaan liittyvät yleiset huomiot esimerkiksi kielestä, ihmisistä, esineistä jne. Nämä pienet matkafaktat ovat kiinnostavaa luettavaa.

Olen pitänyt valtavasti Kyllikki Villan myöhempien aikojen matkapäiväkirjoista, joissa hän kuvaa yksin tekemiään matkoja, mutta näissä yhdessä tyttären kanssa tehtyjen matkojen kuvauksissa on aivan oma dynamiikkansa. Valmistautuminen matkaan, siirtymät paikasta toiseen, arki kohteessa ja mahdollisiin muutoksiin reagointi on erilaista kun täytyy ottaa huomioon toinen ihminen, varsinkin lapsi. Matkustaminen kahdestaan lapsen kanssa on aivan omanlaisensa seikkailu.

Kyllikki ei kuitenkaan elä näillä matkoilla täysin Saaran ehdoilla vaan hän tekee matkoilla käännöstöitä ja ottaa muutenkin aikaa myös itselleen (onpa Kyllikillä ehkä hieman flirttiä Kreikkaan seilaavan Orionin valkovillapaitaisen komean kapteenin kanssa ja Rethymnossa Kyllikin seurassa viihtyy tumma, tulinen ja välillä melankolinen kalastaja-Antonios). Myös Saara pääsee näillä matkoilla äidin seurasta omille retkilleen. Kyllikki kohtelee tytärtään monella tapaa tasavertaisena itsensä kanssa, hän antaa Saaralle paitsi pieniä tehtäviä myös tilaa ja vapauden kulkea yksinään, ei vain laivoissa vaan myös esimerkiksi Las Palmasin satamalaitureilla tai Honolulussa eläintarhassa. Ajat ovat muuttuneet ja tänä päivänä en ainakaan itse uskaltaisi antaa alle 12-vuotiaan lapsen liikkua yksinään ulkomailla vastaavissa paikoissa. Matkat äidin kanssa ovat varmasti opettaneet Saaralle paljon. Varsinaista opiskeluakin matkoille mahtuu sillä Saara on reissujen aikana pois koulusta, mutta hänellä on matkoilla mukana koulutehtäviä.

Yhden kuunnellun ja Äidin lokikirjan myötä kolmen luetun kirjan perusteella Kyllikki Villa on noussut minulle jonkinlaiseen idolin ja esikuvan asemaan mitä tulee matkustamiseen. Ollapa itse yhtä rohkea, ennakkoluuloton ja kaikkeen vastaan tulevaan innolla suhtautuva reissunainen kuin hän! Äidin lokikirjan perusteella Kyllikki-äiti on onnistunut kylvämään Saara-tyttäreen innostuksen ja kiinnostuksen uusia paikkoja kohtaan sekä iloisen ja avoimen matkustusmielen.

Koko illan, neljä tuntia olemme kävelleet. Täältä Kansallispuistoon, sieltä Akropoliin juurelle missä söimme šiš kebabia, sieltä mutkaisia kujia Ermoulle ja Athinas-katua tänne. Tulimme kotiin 21.40. Saara oli verrattoman reipas. "Nyt minun suuntavaistoni on nukahtanut", hän sanoi Plakan kujilla, mutta kohta jossain yhteydessä: "Vekkulivaistoni kyllä on hereillä." Kaikki ovat ystävällisiä hänelle ja me olemme toistemme turvana.

Kyllikki ja Saara näkevät yhteisten matkojensa aikana monia paikkoja ja nähtävyyksiä, eksyvät ja löytävät omia polkuja, saavat uusia ystäviä, luovat rutiineja ja sitten rikkovat niitä, venyttävät pennejä ja välillä sopivan hetken tullen tuhlailevat, kokevat ja elävät. Pidän Kyllikin matkakohteiden kuvauksesta, mutta parhaiten kirjasta jää mieleen äidin ja tyttären yhteiselo ja se kuinka pienistä hetkistä voi tulla kuin juhlaa ja kuinka näistä hetkistä välittyy suuria tunteita.

Saara ja minä vietimme onnellisen illan. Söimme voileipämme tupakkasalongissa. sitten sytytimme kolme joululahjakynttiläämme, soitimme Tšaikovskin viulukonserton, minä join iltaginiä ja Saara tanssi minun mustassa kimonossani – yhteisvire oli onnellinen, musiikki ihanaa, maailma hyvä ja täydellinen.

Kyllikin omat ajatukset ja hänen muistiin kirjaamansa Saaran tokaisut saavat pohtimaan niin matkustamista, perhesiteitä kuin ylipäätään elämää. Kyllikki tuo välillä mieleen toisen matkaajan, Nuuskamuikkusen, heillä molemmilla on sama sisäinen palo matkustaa, tarve olla välillä yksin ja sanoa yhtä aikaa vähän ja silti niin paljon. Pidin Äidin lokikirjaa reissukirjana, aloitin kirjan junamatkalla ja luin sitä myös mm. laivassa (ei kuitenkaan rahtilaivassa vaan matkustajalaivassa) ja nautin koko matkasta ensisivuilta loppusanoihin saakka. Äidin lokikirja on kaunis, lämmin ja jollain tapaa lohdullinen kirja, jota lukiessa hymyilyttää koko ajan.

Sitaattikunniamaininnan saa (Kyllikin lausahdus):

Jokainen matka on kummallinen uhkayritys.

Sekä (kuin vastapainona Saaran toteamus):

"Kun vain uskaltaa mennä, niin aina tulee jotain kivaa", sanoi Saara iltakävelyllä.

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 5. Kirjailijan nimessä on jotain talvista (villa, tuo talvien luottomateriaali)

Helmet-lukuhaaste 2024: 16. Kirjassa on valokuvia

Sarah Penner: Myrkynkeittäjä

Sarah Penner: Myrkynkeittäjä

HarperCollins, 2021

351 sivua

Suomentanut: Päivi Paju

(The Lost Apothecary, 2021)

Luettu: 13.12.2024

Mistä: kirjastosta

Caroline Parcewell on saanut tietää hänen miehensä Jamesin pettäneen häntä. Pariskunnan piti lähteä Lontooseen juhlistamaan 10-vuotishääpäiväänsä, mutta Caroline lähteekin matkalle ilman miestään. Romanttisen yhdessäolon sijaan Caroline kuljeskelee Lontoon katuja yksin ja päätyy Thamesin varrelle eräänlaiseen aarteenetsintään, mudantongintaryhmään, jonka oppaana toimii poikamies-Alf. Caroline löytää mudasta vanhan lasisen lääkepullon, joka johdattaa hänet 1700-luvun lopulla eläneen apteekkarin, Nella Clavingerin jäljille. 1790-luvulla Nella Clavinger valmistaa pienessä puodissaan paitsi rohtoja myös myrkkyjä, eikä kenelle tahansa asiakkaille vaan ainoastaan naisille ja käytettäväksi ainoastaan miehiä vastaan. Eräänä aamuna Nellan arki muuttuu kun puotiin saapuu nuori Eliza Fanning, joka on tullut emäntänsä puolesta hakemaan Nellalta myrkkyä.

     Kun aloin valmistaa myrkkyjä monta vuotta sitten, minä en tosiaankaan tyhjentänyt hyllyiltäni pois kaikkea muuta, paitsi arsenikkia ja oopiumia. Pidin edelleen hyllyillä aineksia, joita tarvittiin useimpien vaivojen parantamiseen, niin vaarattomia aineita kuin salvia ja tamariski. Vaikka nainen olisikin hankkiutunut eroon yhdestä sairaudesta - kuten kavalasta aviomiehestä - se ei tarkoittanut, että hän olisi immuuni kaikille muille sairauksille. Rohtorekisterini oli todiste siitä; kuolettavien rohtojen joukossa oli myös monia parantavia rohtoja.

Kerronta kulkee siis kahdessa ajassa, nykyajassa Carolinen, ja 1790-luvulla Nellan sekä hänen puotiinsa saapuvan nuoren Elizan mukana. Kaksi vuosisataa, naiset ja heidän salaisuutensa, petoksia, kostoja, haaveita, lapsia, oman polun etsimistä ja löytämistä, uusia alkuja, kasveja ja muita rohdosaineita, ystävyyttä ja luottamusta, niistä on tämä keitos keitetty. Kummassakin ajassa tarinan päähenkilöillä on omat ongelmansa, Carolinen ajatuksissa pyörii petollinen aviomies, mahdollisesti hukkaan heitetty koulutus ja ura sekä haaveet lapsesta. Nella puolestaan tasapainottelee luvallisten rohtojen ja tappavien myrkkyjen valmistamisen välimaastossa peläten salaisten toimiensa paljastumista, mutta kirjaa kuitenkin tunnollisesti jokaisen asiakkaan, myrkyn ja uhrin apteekkarin kirjaansa. Mikä painaa vaakakupissa eniten, mitä Caroline tai Nella ovat valmiita uhraamaan, mikä heille on tärkeintä? 

Tämä kirja houkutti lukemaan ensin upean, hieman salaperäisen kansikuvan ja houkuttelevan nimen, sitten takakannen kuvauksen perusteella. Lisäksi kirjan alussa on hieno vanhahtava kartta 1700-luvun lopun Lontoosta ja vanha apteekkarien vala, jotka johdattelevat Nellan ja Carolinen tarinoihin. Kirjan viimeisiltä sivuilta puolestaan löytyy Nella Clavingerin myrkkyapteekki -lista, pieni tietoisku myrkkyjen ja myrkyttämisen historiasta sekä reseptejä haudukkeesta balsamiin ja kekseihin. Tarina, sen ympärille kerätyt "lisämausteet" ja tyylitelty ulkoasu luovat kokonaisuudesta todella viehättävän ja onnistuneen.

Kun ulkoisten alkuhoukutusten ihastelun jälkeen siirtyy lukemaan tarina tempaisee mukaansa heti alusta alkaen. Penner kuljettaa taitavasti naisten tarinoita lähemmäs toisiaan, lukija pääsee seuraamaan Nellan tarinaa paitsi Nellan ja Elizan myös Carolinen kautta sitä mukaa kun Caroline ryhtyy selvittämään löytämänsä pullon alkuperää. Juoni on paikoitellen aika ohut ja suoraviivainen, mutta en välttämättä jäänyt kaipaamaan syvällisempää otetta. Myrkynkeittäjä on viihdyttävä tarina, jossa on mukana myös sopivasti tummia sävyjä. 

Sitaattikunniamaininnan saa:

     Kyllä, minä kirjoitin oman kirjani sivuille sellaisia asioita kuin nokkonen ja iisoppi ja revonhäntä, mutta myös pahaenteisempien rohtojen nimiä: koiso ja jouluruusu ja arsenikki. Minun kirjani mustesipaisujen alla piilivät petos, ahdistus ja... synkät salaisuudet.

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 8. Kirjan päähenkilö on radikaali omana aikanaan

Helmet-lukuhaaste 2024: 24. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin

Kerstin Ekman: Suden jälki

Kerstin Ekman: Suden jälki

Tammi, 2022

176 sivua

Suomentanut: Pirkko Talvio-Jaatinen

(Löpa varg, 2021)

Luettu: 23.11.2024

Mistä: kirjastosta

     

Ulf (merkitsee sutta) Norrstig saa kuin syntymäpäivälahjan luonnolta, hän saa päivää ennen 70-vuotissyntymäpäiväänsä nähdä suden sen omassa elinympäristössään. Tämä hetki ravistelee koko Ulfin tähänastisen elämän rakenteita, työtä metsänhoitajana ja toimimista metsästyksenjohtajana.

Me elimme tavallista elämää. Minä elin sitä.

     Sitten näin sen suden.

Suden jälki ei ole kuitenkaan vain ikämiehen elämänmuutosta ja sen aiheuttamaa kipuilua kuvaava tarina vaan se muuttuu loppua kohden rikoksen selvittelyksi. 

Muuten todella maanläheisessä ja realistisessa tarinassa on ripaus maagista realismia ja se tuo tarinaan kutkuttavan lisän. Ulf muistelee vaimolleen Ingalle mammansa kertomusta entisaikojen miehistä, jotka muuttuivat joskus susiksi ja juoksivat tiehensä, miehistä joilla oli toisen käden tilalla suden käpälä. Tämä sutena juokseminen oli kuin eläytymistä suden elämään, mutta silti täysin erilaista, jopa yliluonnollinen kokemus. Ulf itsekin kokee selittämätöntä yhteyttä metsässä näkemäänsä suteen, jonka nimeää Pitkäkoiveksi, hän ikään kuin kokee asioita Pitkäkoiven näkökulmasta, juoksee sutena, aistit avoimina. Toinen yliluonnollista lähentelevä kokemus tapahtuu ullakolla kun seinille ripustetut sarvet sekä täytetyt eläimet muodostavat kuoleman viidan, joka uhkaa murskata Ulfin hengiltä.

Kerstin Ekmanin Suden jälki tuo mieleen John Williamsin Stonerin. Molemmissa tarinoissa tapahtumat kuvataan iäkkään, koulutetun miehen näkökulmasta, työuralla on ollut hyvin vahva merkitys molempien kirjojen päähenkilölle ja työ määrittää edelleen hyvin pitkälti näiden miesten elämää, molemmissa on myös samanlainen hieman melankolinen, elämää pohtiva ja jostakin luopumisesta henkivä tunnelma.

Suden jäljessä luonto on hyvin vahvasti läsnä, se tunkeutuu jopa ovesta sisään, kirjaimellisesti. Pidän siitä, että asioita ei kuvata tarinassa mustavalkoisesti. Pedot ja ihmiset eivät ole hyviä tai pahoja, sudet ja karhut toimivat luontonsa ja viettiensä mukaisesti, niitä ei demonisoida eikä romantisoida, henkilöistä paljastuu yllättäviä puolia, mielipidettä tai asenteita voi joutua muuttamaan ja ennakkoluulot voivat osoittautua vääriksi. Ekman kuvaa taidokkaasti myös Ulfin ja Ingan suhdetta. Heidän välisestään sanailusta, toisesta huolehtimisesta ja toisen eleiden havainnoinnista huokuu pitkä yhdessäolo ja rakkaus. Suden jäljessä on pienestä sivumäärästään huolimatta paljon tarttumapintaa ja moni yksityiskohta jää lukemisen jälkeen mieleen pyörimään. Hieno tarina.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Suurkaupunkien valohome levittäytyi muodottomana valtaamaan planeetan.

Sekä kuin edellisen vastakohta tai tasapaino (ja hieman pidempi sitaatti):

Talvi voi olla valkoinen paperi tai sinertävä laatta, jolle kirjoittaa. Viimeksi täällä ollessani kukaan ei ollut liikkunut ja kirjoittanut jälkiään. Ei ollut näkynyt tassujen eikä sorkkien painaumia, ei edes pikkuista myyränjalkojen koruommelta. Ei lintuja. Eikä mitään jälkiä. Kaikki tuntui peittyneen valkeuteen, ja metsä oli tykkylumen painamien oksien alla musta ja lepäsi itsessään.  Nyt oli toisenlaista. Yhtä äänetöntä. Mutta jotain oli tapahtunut.

Helmet-lukuhaaste 2024: 30. Kirja, jossa ei ole nimettyjä tai numeroituja lukuja

Kalle Päätalo: Hyvästi, Iijoki

Kalle Päätalo: Hyvästi, Iijoki

(Iijoki #25)

Gummerus, 1995

700 sivua

Luettu: 2.11.2024

Mistä: lahja

Kalle on saanut vahvistuksen epäilyilleen Lainan ja Veikko Moilasen suhteen laadusta ja ymmärtää, että hänellä ja Lainalla ei ole enää yhteistä tulevaisuutta. Katse on käännettävä tulevaisuuteen ja Kalle rientää Kyrökoskelle tapaamaan Leenaa ja puhumaan heidän kahden yhteisestä tulevaisuudesta. Työrintamalla puhaltavat uudet tuulet kun Kalle siirtyy Attilan työmaalta Tampereen Rakennusmestariyhdistys ry:n talon rakennustyömaalle vanhemmaksi rakennusmestariksi. Kallen mielessä kypsyy päätös lunastaa Lainalle lupaamansa Kirvestien talo itselleen, mutta ratkaisu tuo Kallelle taloudellisia haasteita. Kallen unelma kirjan julkaisemisesta alkaa viimein vuosien kirjoittamisen jälkeen tulla todeksi.

Kirjassa on jälleen kiinnostavaa ajankuvaa. Rakennustyömailla ei ole totuttu kesälomiin, mutta vuoden 1957 heinäkuussa Kalle jää esimiehensä kehotuksesta kahdeksi viikoksi lomalle. Kalle on joutunut maksamaan työntekijöilleen lopputilejä rakennustyömaiden valmistuessa, mutta joutuu nyt kokemaan itse töiden loppumisen. Kun työnantajalle tulee rakennusurakoiden välissä hiljaisempi kausi komennetaan Kalle kotiin odottamaan uutta rakennusurakkaa. Vaikka töitä ei ole Kallen palkka kuitenkin juoksee, ehkä osittain siitä syystä, että Kalle on samalla myös toipilaana vakavan sairausepäilyn jäljiltä. Kallen palatessa töihin kesällä 1958 alkaa työmailla näkyä uusi tuttavuus eväiden joukossa, pahvinen maitopurkki.

Iijoki-sarjan toiseksi viimeisen osan lukeminen tuntui juhlalliselta ja tunteikkaalta, sillä tässä osassa ympyrä ikään kuin sulkeutuu ja Kallen kirjailijaura alkaa. Kalle havahtuu ajatukseen kirjoittaa novellikokoelman sijaan romaani sillä hänen muistivihkossaan on paljon enemmän rakennustyömaille liittyviä henkilöhahmoja kuin novelliin mahtuu. Niinpä Kalle alkaa kirjoittaa rakennustyömaasta ja sen ihmisistä kertovaa romaania, jonka Gummerus julkaisee vuonna 1958 nimellä Ihmisiä telineillä. Esikoiskirjailija saa paljon positiivista palautetta, mutta lapsuuden kotipitäjässä Taivalkoskella vastaanotto on osittain nuivaa. Etenkin uskossa elävät ovat järkyttyneet Kallen romaanin päähenkilön Mauno Joensivun käytöksestä, he kuvittelevat Kallen kirjoittaneen kirjassa itsestään ja omasta elämästään ja taivastelevat oman kylän pojan kiroilua ja syntistä elämää. Kallen on vaikea ymmärtää taivalkoskelaisten näkökulmaa ja railo Kallen ja Taivalkosken välillä vain kasvaa. Tampere tuntuu yhä enemmän kodilta.

Kallen koti- ja perhe-elämällä on tässä(kin) osassa suuri rooli. Ei ehkä myrskyisten, mutta ainakin aallokkoisten aikojen jälkeen onkin mukava seurata kuinka Kallella alkaa hieman tasaisempi jakso elämässä uuden parisuhteen myötä. Mitään ylitsepursuavaa tunneryöppyä Kallen ja Leenan välillä ei kirjassa kuvata, ennemminkin Kallen kommentit Leenasta ja hänen ulkonäöstään tuntuvat välissä hieman vähätteleviltä tai tunteettomilta, mutta kuten Kalle kirjassa Leenalle sanoo toisen vaimoni kansa en alota elämääni lirkuttelemalla enkä läyryämällä, siihen voit varautua. Kyllä Kallen ja Leenan välillä tuntuu myös lämpöä ja yhteenkuuluvuutta. Lapsirakas Kalle pääsee viimein elämään myös lapsiperhearkea.

- Uuppaheijaa, Riitta!

Iijoki-sarjaa on vielä (enää!) yksi osa jäljellä. Olen pyöritellyt mielessäni ajatusta, että tekisin sarjan luettuani Päätalo-matkan Taivalkoskelle. Olen pysähtynyt useammankin kerran Taivalkoskella ja käynyt kerran Kallioniemessä, mutta olisi mukava viipyä paikkakunnalla yön yli ja kiertää sarjasta tuttuja paikkoja enemmänkin. Ehkä jo tulevana kesänä?

Sitaattikunniamaininnan saa:

- Otti, jumaliste, tiukalle ennen kuin tuo haave totteutu.

Helmet-lukuhaaste 2024: 25. Kirjassa vietetään juhlapyhää (joulu)

Jari Vainio: Viidakkotohtori - Dokoto Jalin päiväkirjat 1987-1993

Jari Vainio:

Viidakkotohtori - Dokoto Jalin päiväkirjat 1987-1993

Johnny Kniga, 2017

251 sivua

Luettu: 5.10.2024

Mistä: kirjastosta

Sambiassa, Mosambikin ja Zimbabwen rajojen lähellä, eteläisen Luangwan alueella sijaitsee Katondwen katolinen lähetysasema ja 124-paikkainen sairaala, jonne suomalainen 29-vuotta täyttävä Jari Vainio lähtee vapaaehtoiseksi lääkäriksi. Sairaalatyön lisäksi Vainio toimii myös Luangwan lääninlääkärinä, avustaa välillä muissa sairaaloissa ja hoitaa terveyskasvatusta sekä vapaa-ajallaan alati kasvavaa eläinkatrastaan. Kirja kertoo päiväkirjamuodossa Vainion työstä Katondwen lähetysaseman Pyhitetyn Sydämen Sairaalassa ja elämästä haasteineen, onnistumisineen, suruineen ja iloineen. 

Vainio majoitetaan nunnaluostarin puutarhassa sijaitsevaan taloon. Vainion täytyy ensi töikseen saada uskottavuutta paikallisten silmissä, sillä 1980-luvun lopulla länsimainen lääketiede ei ole Sambiassa kovin korkeassa asemassa, klinikat ovat kaukana ja hoito ja lääkkeet ovat kalliita kun taas noitatohtoreita löytyy joka kylästä. Muutamilla tahattomilla ja tahallisilla poppakonsteilla Vainion maine paikallisten keskuudessa kasvaa ja he alkavat luottaa uuteen lääkäriinsä, jota he puhuttelevat dokoto Jaliksi kun eivät osaa sanoa r-kirjainta. Vainiolla tuntuu olevan taito katsoa asioita paikallisten näkökulmasta ja ehkä tämä on osittain syynä siihen, että Vainio otetaan hyvin vastaan ja osaksi yhteisöä. Vainio työllistää paikallisia esimerkiksi kodin- ja puutarhanhoitoon, rakennustöihin ja piirtämään terveyskasvatusaiheisia julisteita. Kun paikalliset huomaavat Vainion olevan eläinrakas he lahjoittavat hänelle erilaisia eläimiä kuten kotkanpoikia, paviaanin ja marakatin.

Päivät sairaalassa ovat pitkiä ja koska asunto sijaitsee sairaalan välittömässä läheisyydessä on töistä vaikeaa irrottautua vapaa-ajallakaan, lääkäriä tullaan aluksi kutsumaan koputtelemalla Vainion makuuhuoneen ikkunaan. Työ on muutenkin melkoista tasapainottelua. Henkilökuntaa ja välineitä on vähän - pulaa on jo ihan perustarvikkeita kuten steriileitä hanskoista - ja vastaan tulee heti alusta asti potilaita, joiden hoidosta hänellä ei ole aiempaa kokemusta. Vainio tarttuu rohkeasti toimeen ja oppii uutta niin kirjoista kuin kollegoiltaan, kuten sisar Teresalta. Tutuksi tulevat niin keskenmenot, aliravitsemus, unitauti, hiv, AIDS, tuberkuloosi, käärmeenpuremat, malaria (johon Vainio itsekin sairastuu toistuvasti) ja muut loiset kuin myös kuume, ripuli, palovammat ja murtumat. Diagnooseja on laidasta laitaan. Vainio ei myöskään pelkää tunnustaa vajavaisuuttaan. Hän kertoo päiväkirjassaan rehellisesti haastavista hoitotilanteista, joista osa päättyy potilaan menehtymiseen. Kaikkia potilaita ei voi pelastaa.

Kaksi vuotta Afrikan paahteessa rajallisten resurssien parissa ei riitä vaan Vainio hakee jatkoaikaa ja viettää lopulta Katondwen sairaalassa kuusi vuotta, toukokuusta 1987 lokakuuhun 1993, jonka jälkeen hän jatkaa vielä kolme vuotta Keniassa. Mies voi lähteä Afrikasta, mutta Afrikka ei miehestä.

Olen ylpeä saavutuksistamme, mutta kaikki saamani hyvä lopulta murskaa sydämeni. Haluaisin niin tietää, mitä tästä kaikesta olisi voinut tulla.

Päiväkirjamerkinnöissä vuorottelevat työn ja (vähäisen) vapaa-ajan kuvaus sopivassa suhteessa. Vainio kertoo työstään hyvin kansantajuisesti tuoden esille sen hyvät ja huonot puolet. Vainio kuvaa myös uutta kotiseutuaan, sen luontoa ja hieman myös historiaa kiinnostavasti. Lisäksi hän kertoo paikallisista asukkaista ja heidän tavoistaan sekä yhteiselosta heidän kanssaan. Vainion päiväkirja tempaisee mukaansa heti alusta ja kiinnostus säilyy loppuun asti. Kirjan kahden värivalokuvaliitteen ansiota osa tarinan henkilöistä (mm. Jari Vainio, Beauty, sisar Teresa, Fidelis, Mabvuto, noitatohtori Elisabeth), eläimistä (mm. paviaani Frodo, marakatti Oscar, koirat Tasha ja Olli) ja paikoista (mm. Vainion koti pihoineen, Pyhitetyn Sydämen Sairaala, Golgatan mäki) tulevat kuvien kautta näkyviksi ja kuin tutummiksi. Viidakkotohtori on loistava nojatuolimatka suomalaisen lääkärin arkeen Sambiassa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Maailma on laskevan auringon maalaamana oranssi, ja itikoitten konsertista sirisevä.

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 21. Kirjan tai elokuvan nimessä on numero

Helmet-lukuhaaste 2024: 26. Kirjan nimessä on sana kirja

Kirjallinen maailmanvalloitus: Sambia