James Franco: Palo Alto - Novelleja

James Franco: Palo Alto - Novelleja

Schildts & Söderströms, 2012

207 sivua

Suomentanut: Jaakko Kankaanpää

(Palo Alto. Stories, 2010)

Luettu: 19.7.2015

Mistä: kirjastosta

Tämä kesä ei ole hirveästi suosinut ulkona lukemista, mutta lauantai oli ilahduttava poikkeus. Auringonpaiste, kirja ja viltti on mitä parhain yhdistelmä (imin lämpöä itseeni talven varalle kuin aurinkokenno konsanaan). Pihalukemisenani oli Siinan blogista bongattu lukuvinkki, James Francon Palo Alto. Pidän kovasti James Francosta näyttelijänä (hänessä on jotain samaa kuin nuoressa Johnny Deppissä) enkä tiennyt, että hän on myös kirjailija. Varsinainen monilahjakkuus! Kirja hyppäsi lopulta lukupinoni kärkeen kirjapolkua seuraamalla. Edellisessä lukemassani kirjassa päähenkilön koulukaveri esitelmöi pitkästi Palo Alton kaupungista, pakkohan tämä kirja oli nostaa lukupinon päällimmäiseksi kun noin selvästi suunta (kirja)sormella osoitetaan.

Palo Alto, Kaliforniassa sijaitseva kaupunki on tarinoiden kuhiseva keskus ja äänenä toimii kourallinen siellä asuvia nuoria. Piiri pieni pyörii ja yhden novellin sivuhenkilö saattaa olla seuraavassa novellissa pääosassa. Kosteat bileet, tappelut, pilven polttaminen, mustasukkaisuus, autolla ajelu, aseet, jalkapallo, koripallo, eka kerta, mones kerta, kaverit, unelmat, pelot. Räkäisiä nauruja, ongelmia ja suuria tunteita, Palo Alton kulmat ja koulut. High school -opinnoilla on nuorten ajatuksissa kovin vähäinen arvo, koulussa käydään lähinnä kääntymässä, ihailemassa tyttöjä/poikia, pelaamassa ja joskus saamassa turpaan.

Novellit menevät niin vahvasti limittäin, että luin kirjan ehkä ennemmin romaanina kuin erillisinä novelleina. Vauhdikas ja vimmainen tunnelma toistuu tarinoissa ja osaan henkilöistä ehtii tutustua paremmin, kerronta ja tapahtumat poukkoilevat suunnasta ja näkökulmasta toiseen. Palo Altosta muodostuu elävän kuvailun ansiosta ikään kuin yksi henkilöistä, kaikki yhteen kokoava voima.

     Hiivimme etupihalle ja kadulle ja sitten olimme päässeet matkaan. Olimme vapaita ja meillä oli ritsat.
     Kadut olivat tyhjä kulissi. Kaikki päivän säännöt olivat poissa.
     Kortteleita reunustivat harmaat valopylväät, joiden päässä oli soikea lamppu, ja niistä lankesi valkoisenkeltaisia säteitä betoniin. Keskellä säteitä, siinä missä ne osuivat jalkakäytävään, oli kuin nougatia.
     Kuljimme maitomaisen valon läpi varjoihin.
     Pensaat tarkkailivat meitä, ja puut ravistivat lehtiään kuin eläin olisi ravistanut turkkiaan. Tuuli puhalsi raukeina puuskina, kuiskattuina muistutuksina.
     Kuulimme autojen ajavan yksinäisyydessään Oregon Expresswaylla, harmaalla alueella, näkymättömissä.
     Ilma oli pidätettyä hengitystä, ja talojen varjoisat julkisivut olivat nukkuvia koiria.

Vaikka tarinoissa ei välillä tunnu olevan päätä eikä häntää on kirja yllättävän vetävä. Välillä henkilöiden lauseet ovat töksähtelevän lyhyitä, puuduttavaa kännipaatosta ja pilvipöllyistä tajunnanvirtaa, välillä kuvailu on yksityiskohtaisempaa ja vivahteikkaampaa, minäkertoja saattaa nauttia kirjastosta, kuvata kauniisti vanhusten piirteitä ja puhua heistä arvostavasti. Franco on kirjoittanut henkilöhahmoja, joiden eri puolet yllättävät.

Ensivaikutelman perusteella kuvittelin haukkaavani keveän välipalan, mutta kirja sai ihan huomaamatta ajattelemaan vakavia aiheita kuten itsetunto- ja päihdeongelmia sekä nuorten hyväksikäyttöä. Hämmentävä kirja, josta on näin tuoreeltaan vaikea sanoa pidinkö vähän vai paljon. Ehkä katson tähän väliin jonkun Francon tähdittämän elokuvan ja mietin kirjaa sitten uudelleen (eilen tuli Annapolis, harmi kun en huomannut ajoissa!).

Sitaattikunniamaininnan saa:

Piirsin elämää heidän silmiinsä, vaikka monien katse oli jo sammunut.

Kirjabingossa rastitan kohdan Mustavalkoinen.

Hannu Väisänen: Toiset kengät

Hannu Väisänen: Toiset kengät

Otava, 2007

367 sivua

Luettu: 12.7.2015

Mistä: kirjastosta

Hannu Väisäsen Antero-trilogian aloitusosa Vanikan palat toimi pari vuotta sitten lohtukirjanani. Aika kului ja vaikka kaipasin välillä Anteron tarinan pariin huomasin kuitenkin viivytteleväni tämän toisen osan aloittamista. Entä jos en enää pidäkään tarinasta? Mitä jos kauniiden lauseiden paino on haihtunut näiden kahden vuoden aikana? Jos Vanikan palat olikin vain täsmäkirja raskaaseen hetkeen ja nyt Toiset kengät olisi vain tylsää haahuilua Anteron elämänvaiheissa Oulun kaduilla?

Intiön kasarmialue ja kerrostalot jäävät taakse kun Antero perheineen muuttaa Vainion kaupunginosaan omakotitaloista täyttyvälle asutusalueelle. 12-vuotiaan Anteron elämä on täynnä taitekohtia. Muuton lisäksi yhdeksi elämän merkkipaaluista nousee typpitehtaan räjähdys, joka värjää öisen taivaan uskomattoman upeilla väreillä ja sysää Anteron lapsuudesta nuoruuteen. Elämä ei ole kuitenkaan pelkkää väripaletilla taiteilua, isä johtaa edelleen perhettä tiukalla otteella ohjeineen ja sääntöineen ja suunnittelee Anteron elämänpolkua oman mielensä mukaan. Itsenäistyminen tuntuu kovin vaikealta. Oma tila ja rauha löytyy milloin juuttikankaisesta perunasäkistä, saunan lauteiden alta tai kuvioista, joita mustepisara muodostaa tipahtaessaan lasipullossa olevaan veteen. Haaveet muodinmukaisista mokkakengistä muuntautuvat unelmaksi taidelukio-opinnoista Savonlinnassa, mutta kuinka vakuuttaa isä haaveen tärkeydestä? Eihän koulussa opeteta edes latinaa.

     - Kun menemme oppikouluun, kun meistä tulee maistereita ja kun me sitten... Joka toisella askelella isä jakoi meidät taas kerran ainakin kahdeksi, olimme yhteen valjastettu hevospari joilla oli yhteinen päämäärä ja yhtä paljon vedettävää.
     Olin luullut että se kausi elämässä jolloin minut monistetaan "meiksi", jolloin toiveeni ja pyrkimykseni ovat yhteiset isän kanssa olisi jo ohi, mutta niin ei vieläkään ollut. Milloin minusta tulisi yksikkö, milloin saisin vetää tai työntää omaa ihmisen kärryäni aivan itse?

Lapsikertojasta on kehittynyt asioita ja niiden syy-seuraussuhteita syvällisemmin pohtiva teini, joka etsii toistuvasti häikäistymisseuraa, itsenäistyy ja suunnittelee tulevaisuuttaan. Hipoissa on käytävä ja siellä on käyttäydyttävä tapojen mukaisesti. Taidepiireissä sentään saa olla enemmän oma itsensä, vaikka sielläkin täytyy lunastaa oma paikkansa joukossa. Anteron tekemä irtiotto kirjan lopussa saa melkein hihkaisemaan, hyvä Antero, anna mennä! Kolmas osa antaa varmasti taas jotain uutta, aikuisen Anteron näkökulman.

Tarina elää taiteesta, vaikka konkreettisesta taiteesta puhutaan tarinassa varsin vähän. Antero kokee ilmiöt ja asiat taiteen kautta. Väisänen piirtää ja maalaa sanoilla, näyttää asioita aivan eri näkökulmista kuin mihin lukija on tottunut ja muuttaa merkitykset tavallisesta taiteelliseksi. Betonimyllyn pyöriminen ei ole pelkkää rakennustyömaan rutiinia vaan tunteellinen elämys. Appelsiini ja sen syöminen kuvataan lähes eroottissävyisenä. 

Toiset kengät on nautinnollinen ja herkkä, mutta se ei ehkä ihan yllä tunnelmaltaan yhtä korkealle kuin Vanikan palat. Kirja saa kuitenkin aikaan vahvoja tunteita ja lähes fyysisen reaktion. Lukiessa rauhoittuu ihan huomaamatta, tuntuu kuin syke hidastuisi ja hengitys syvenisi. Hyvän kirjan kuuluu tuupertaa kuten Antero tarinassa toteaa. Sen kirja teki, hyvällä tavalla.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Muita huviretkeläisiä aallokko ei huolestuttanut, minä kasvatin huoleni kuuden ihmisen kokoiseksi.

Luettua elämää -blogin Elina kirjoitti kirjasta erittäin osuvasti ja kauniisti.

Kirjankansibingosta rastin keskimmäisen ruudun eli Kengät.

Päätalon jalanjäljillä Kallioniemessä

Yksi kesäni ehdottomista kohokohdista koitti kesäkuussa kun pääsin viikonloppureissun päätteeksi käymään kirjailija Kalle Päätalon tekopitäjässä Taivalkoskella, Jokijärvellä. Ajattelin, että ehdimme korkeintaan ajamaan paikan ohi, mutta aikaa oli käydä perillä asti. Mutkaisen ja mäkisen pikkutien päässä oli pienehkö pysäköintialue, opaskyltti ja portti, josta avautui tällainen näkymä. Kallioniemi, Kalle Päätalon lapsuudenkoti. Juuri sellaisena kuin kirjojen perusteella kuvittelin.

Vanhasta navettarakennuksesta sai ostaa pääsyliput, pientä purtavaa ja museokaupan tuotteita. Kallioniemi-paidan ostamatta jättäminen saattaa vielä harmittaa... Kallioniemessä oli paikalla opas, joka kertoili paikan historiasta, alueella sai myös kiertää omaan tahtiin niin kuin mekin osaksi teimme.

Talon oikea pääty on vanha pirtti eli vuonna 1922 Mäkelästä Kallioniemeen uitettu Meijerikamari, johon kuuluu kööki ja pirtti. Vasen puoli taas on uusi pirtti,jota Herkko alkoi rakentaa vuonna 1931 vanhan puolen jatkeeksi.

Kukkia ikkunalla, ihan kuin Riitun aikoina. Melkein kuulen Herkon mototuksen, kaiken maailman turhuuksia sitä pitää hyysätä...

Porstuasta avautuu näkymä kapeaan köökiin.

 

Oikealle mentäessä päästään vanhaan pirttiin ja siinä se nyt on, pirtin vasemmalla laidalla, satusedän eli Antti Lohilahden muuraama paikkaansa hakeva uuni. Yhä pystyssä. Tosin opaskyltin mukaan kyseessä on Veijo Jussilan vuonna 1986 muuraama näköisuuni, ehkä alkuperäinen olisi jo nyykähtänyt nokalleen.

Nurkkahyllystä löytyy mm. perhevalokuvia ja Päätalon tuotantoa. Kamarista löytyy myös kangaspuut.

Valoisan ikkunan edessä pöydällä, ruudullisella pöytäliinalla kukan vieressä on Kalle Päätalon kuva. Teki mieli istahtaa hetkeksi tuolille, kasvotusten kirjailijan kuvan kanssa. Huokaista hetki suuren sanataiturin kodissa.

Köökistä vasemmalle avautuu ovi uuteen pirttiin, jonne muurattiin uusi uuni vanhan kallistellessa pettävillä hirsiperustuksillaan. Pirttiä asusti koko Päätalon natsuuna eli Herkko, Riitu ja seitsemän lasta.

Pirtti huokui vanhaa aikaa, kiitos useiden vanhojen esineiden. Pirtti kylpi ikkunoista tulevassa valossa, kaikkialla oli puhdasta, lattioilla oli värikkäät räsymatot. Ihan kuin olisi siirtynyt menneeseen aikaan ja olisimme tulleet kyläilemään ja talonväki olisi vain piipahtanut ulos.

Tästä ikkunasta oli hyvä tarkastella vastarannalta tulijoita, mutta vaivihkaa, ettei vieraat näe tuijottajia verhojen välistä. Onko atimoita vai vieraampaa sakkia?

Vastarannalla häämöttää Hilturanta. Vasemmalle katsottuna katse osuisi Villisaareen, jossa Kalle poikasena harrasti urheilua ja jossa myös pelattiin korttia ja tanssittiin.

Rannassa seisoo savusauna. Saunan lämmitys oli ikuinen riidan aihe sillä Herkon mielestä Riitu ei osannut juuri koskaan lämmittää saunaa kunnolla, tikua jäi aina löylyihin. Saunassa tuoksui tuore savu, opas oli pitänyt tulta saunassa samana aamuna. Kuppauslämmin sauna ei kuitenkaan ollut. Saunan porstuassa oli esillä kuppauskuvia.

Näkymä talolle rannasta katsottuna.

Rannan tuntumassa on myös aitta.

Kallioniemen rannassa Jokijärveä vartioi Uneutettu vonkamies, patsas, jonka Kalle Päätalo tilasi taiteilija Veikko Hautavaaralta. Kun Päätalo kuuli Iijoen uiton päättymisestä hän päätti, että patsas pitää sijoittaa hänen Tampereen kotinsa sijasta hänen lapsuudenkotinsa rantaan, tukkilaisten muistoksi.

Kallioniemessä käynti oli todella upea kokemus. Tuntui hienolta nähdä kaikki ne paikat, joista Päätalo on kirjojensa sivuilla kertonut. Paikan omistava Kallioniemi-Säätiö tekee hienoa työtä, museotoiminta ja paikan pitäminen auki Päätalosta kiinnostuneille on kunnioitettava teko. Kiitos siitä!

Ja mitä tekee lukutoukka päästessään yhden kirjallisen idolinsa synnyinsijoille? Kaivaa tietysti laukusta (paikkaan sopivan) kirjan ja istahtaa lukemaan, edes pari riviä.

.

Taivalkoskella vietetään vielä tänään sunnuntaina Päätaloviikkoa (29.6.-5.7.2015), joten Kallioniemi on sikälikin kovin ajankohtainen. Toivottavasti pääsen joskus osallistumaan tapahtumaan. Viimeistään sitten kun koko sarja on luettu?