Kalle Päätalo: Kunnan jauhot

Kalle Päätalo: Kunnan jauhot
(Iijoki #3)

Gummerus,1995 (1973)

563 sivua

Luettu: 20.6.2014

Mistä: lainattu anoppilasta

Kolmas osa Iijoki-sarjaa luettuna ja olen edelleen pysynyt kimppaluvun aikataulussa. Ei paha!

Kunnan jauhoissa kuvataan Päätalon perheen vaiheita Kallen kansakoulun 3. luokan syksystä kansakoulun päättymiseen. Svinhufvud on presidenttinä ja jokijärveläisiä puhuttaa niin Mäntsälän kapina kuin kieltolain kumoaminenkin. Poikien leikeissä tapahtuu jako kahteen puolueeseen, tehdään tipperisyynejä ja Kalle yhdessä parin kaverin kanssa innostuu Los Angelesin olympialaisten (v. 1932) hengessä urheilemaan. Kalle saa myös kipinän tarinoiden kirjoittamiseen. Kuten kirjan nimestä voi päätellä vajotaan Päätalon perheessä syvemmälle taloudelliseen ahdinkoon. Herkko-isä ei tunnu toipuvan keuhkotaudistaan vaan synkistelee, tuijottaa ja palelee pirtissä eikä Kalle ja Riitu-äiti saa Herkkoa juuri ylös sängystään saati lähtemään työn perään savottaan. Kalle onkin pian perheen ainoa leivän pöytään tuova tienamies ja hän ottaa muutenkin paljon vastuuta perheessä. Kallen turhan nopean siirtymisen lapsuuden höpöstelyistä aikuisuuteen tekee erityisen vaikeaksi isän mustasukkaisuus sekä merkkien ja merkitysten näkemin kaikissa asioissa. Isän luulotauti pyörii painavana Kallen mielessä jatkuvasti, mutta savotassa Hiltu-Jakin valvovan silmän alla ollessaan Kallekin saa hetken helpotuksen, ainakin siihen asti kunnes hänen korviinsa kantautuu ikäviä uutisia kotoa.

     Kokonaisuutena kuitenkin olin elämääni tyytyväinen. Yösydäminä pääsin tuntemaan jopa pientä lumoa kun istuin ja katselin usvaharson läpi uomassa vilistäviä tukkeja, samalla kun nuotio lämmitti selkääni. Tunsin olevani oikea tukkilainen, jollaisia eivät olleet edes Jokijärven koulun puolueitten johtajat. Tunsin saavani täyden hyvityksen myös siitä, että isot pojat olivat Hilturannalla savottaa höpöstellessämme hyväksyneet minut vain väheksytyimpiin tehtäviin: hevoseksi, tieukoksi, korkeintaan kartanopehtuuriksi. Nyt olin oikeassa savotassa ja tehtävässä, johon kelpasivat ainoastaan parhaat tukkilaiset. Tosin käsitin olevani vonkapaikassamme täysin tarpeeton ja ylimääräinen henkilö. Koko tukinlaskussa sain olla armosta ja isäni ansioitten vuoksi. Mutta olisiko minun pakko mennä tätä huutelemaan kotikyläni pojille! Olin joka tapauksessa tienestissä samaan aikaan kun kaverini lopettelivat kouluaan.

Huh! Aloitin Kunnan jauhojen lukemisen paitsi malttamattomana myös hieman arastellen, niin jännittävään paikkaan edellinen osa jäi. Pian kuitenkin kävi selväksi, että Herkko ei ollut niin henkitoreissaan kuin itse antoi perheelleen ymmärtää. Kuitenkin Herkon sairastaminen, ei fyysinen vaan henkinen, oli niin vahvana juonteena läpi koko kirjan, että se väistämättä veti tunnelman hyvin raskaaksi ja synkäksi. Isä, joka näkee salaisia merkkejä naapurin suksen kärkien asennossa, Kallen vanttuiden valinnassa tai vaimonsa pyykkien ripustamisessa ja uskoo vaimonsa pettävän häntä ei yhden vaan kahden tutun miehen kanssa ei voi olla vaikuttamatta nuoren pojan elämään. Kyläläisten kommenttien pelossa Kalle jättääkin kyläilyt kavereiden luona vähiin ja koulumenestyskin kärsii. Onneksi Kalle vaikuttaa vahvalta pojalta ja hän saa takaiskujen jälkeen entistä tolkumman otteen elämästään.

Kunnan jauhot ei kuitenkaan ole pelkkää synkistelyä. Huumorin kukka kukkii aiemmista osista tutulla tavalla ja tilannekomiikka on mahtavaa. Minua nauratti (mutta samalla myös säälitti) esimerkiksi Kalleen savotan loppupuolella iskeneen pohjattoman väsymyksen aiheuttama hourailu, kun hän väittää uittokaverinsa heiluttamaa koivun oksaa kokiksi ja naureskelee päälle. Siinä voi itse vain kuvitella, mitä noin kuuden viikon ajan kestänyt, öin ja päivin jatkunut ruumiillinen työ joen äärellä nälkäisenä ja märillä vaatteilla tekee ihmiselle. Ihailen kovasti myös Päätalon taitavaa luonnon kuvausta. Metsän tai vaikkapa vedessä virtaavien tukkien tuoksu tulvi vahvana nenään kirjaa lukiessa.

Kunnan jauhojen lukeminen loppuun juuri keskikesän juhlan alla sopi myös kirjan tapahtumiin. Kirjan loppupuolella Kalle nimittäin lähtee ensimmäistä kertaa juhannusjuhlille Taivalkoskelle. Oi aikoja, oi tapoja!

Myös Maija on pysynyt kimppaluvun vauhdissa mukana eikä kyllästymistä ole hänelläkään havaittavissa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Kyllä niin näkkyy olevan, ettei täällä maaliman varsitiellä mee kaikki ommiin piirustusten jäläkeen.

Kirjabingo: Kuuluu kirjasarjaan

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva

WSOY, 1991

54 sivua

Suomentanut: Jaakko Anhava

(Småtrollen och den stora översvämningen, 1945)

Luettu: 8.6.2014

Mistä: kirjastosta

Muumit ja suuri tuhotulva, Tove Janssonin ensimmäinen muumikirja, oli minulle ihan uusi tuttavuus ja päätyi luettavakseni Tove 100 -juhlavuoden kunniaksi. Ensimmäistä kertaa ikinä oli käydä niin, että esikoiseni oli tehdä minulle juonipaljastuksia ennen kuin luin kirjan loppuun. Villasukkalapset nimittäin lukivat kirjan ennen minua ja kiusaus kertoa kirjasta oli kasvaa liian suureksi, olihan kirja molempien tyttöjen mielestä "tosi hyvä!". Onneksi tilanteelta vältyttiin ja sain lukea kirjan paljastuksitta, kävimme kyllä jälkeenpäin mukavan keskustelun tarinasta. Onnea on lukevat lapset ♥

Muumipeikko ja Muumimamma (jota tarinan alussa puhutellaan vain Muumipeikon äidiksi) etsivät paikkaa johon rakentaa talo ennen talvea ja talviunia. He törmäävät metsässä pieneen otukseen, Nipsuun, joka lähtee heidän mukaansa. Mustalla järvellä heitä uhkaa Suuri käärme, mutta valona toimivasta tulppaanista nouseva sinitukkainen tyttö Tulppaana säikyttää käärmeen pois.Yhdessä he jatkavat matkaansa läpi herkkumaan ja yli myrskyisen veden, jännittäviä tapahtumia kokien sateen aina vain jatkuessa ja veden noustessa, etsien paitsi talon paikkaa myös Muumipappaa (josta puhutaan alussa vain Muumipeikon isänä), joka on joskus aiemmin lähtenyt seikkailunjanossaan hattivattien matkaan. Löytyykö kotia, entä Muumipappaa?

     - Kerro jotakin isästä, pyysi Muumipeikko.     - Hän ei ollut tavallinen muumipeikko, hänen äitinsä sanoi mietteissään ja surullisena. - Hän halusi aina muuttaa, kaakeliuunista toiseen. Hän ei viihtynyt missään. Ja sitten hän hävisi - lähti hattivattien, pikku vaeltajien mukaan.     - Mitä väkeä ne ovat? kysyi Nipsu.     - Eräänlaisia pieniä haltijoita, selitti Muumimamma. - Enimmäkseen heitä ei näy. Joskus he asustavat ihmisten lattioiden alla, ja iltaisin, kun on hiljaista, heidän kuulee tassuttelevan siellä. Mutta yleensä he vaeltavat ympäri maailmaa, eivät pysähdy mihinkään eivätkä välitä mistään. Hattivateista ei ikinä näe, ovatko he iloisia vai vihaisia, surullisia vai hämmästyksissään. En usko, että heillä on tunteita laisinkaan.     - Onko isästä nyt tullut hattivatti? kysyi Muumipeikko.     - Ei tietenkään! sanoi hänen äitinsä. - Ymmärräthän, että he vain narrasivat hänet mukaansa.

Kirjassa on myöhempien muumiromaanien tapaan Tove Janssonin upea kuvitus. Kuten alla olevasta herkkumaata kuvaavasta piirroksesta näkee on muumien ulkomuoto aikojen saatossa hieman muuttunut. Nipsu on pysynyt aika lailla samannäköisenä, mutta Muumipeikon kuono vaikuttaa varsin kapoiselta. Vaikka vanhat muumit näyttävät kovin herttaisilta pidän enemmän myöhemmän mallin muumeista, pyöreän pulleaan kuonomalliin on ehtinyt vuosien saatossa kiintyä. Kiinnostava yksityiskohta kuvassa on Fazerin suklaapalat, suklaafania nauratti tämä bongaus ja alkoi tehdä mieli Fazerin suklaata (tämä ei ole maksettu tai muutenkaan sponsoroitu mainos)... Tuosta vanhan herran hallitsemasta herkkumaasta tuli heti mieleen Villi Vonkan suklaatehdas, molemmissa on omalaatuinen "hallitsija" ja syötävää löytyy joka puolelta.

Mutta sitten itse tarinaan. Olipa ihanaa viimein lukea tämä kirja ja saada selville kuinka muumien tarina alkoi ja miten he päätyivät Muumilaaksoon (laakson löytyminen mainitaan takakannessa, joten en koe tekeväni tässä suurta juonipaljastusta). Tarina on valloittava, jännittävä ja ihana satu, nimenomaan satu, sillä tämä on mielestäni selkeästi enemmän lapsille kuin aikuisille kirjoitettu. Muumit ja suuri tuhotulva ei ihan yllä kerronnallaan siihen myöhempien muumiromaanien maagiseen ja monikerrokselliseen tunnelmaan, mutta hyvin lähelle sitä tässä päästään. Huomasin tosin pientä juonellista haparointia, esimerkiksi järvelle saapuessa kerrotaan kuinka viimeiset valaisevat kukat sammuivat ja heti perään muumeilla kuitenkin on vielä valoa antava tulppaanilamppu ohjaamassa kulkua. Lapsilukijaa tällainen yksityiskohta tuskin häiritsisi, mutta omaan silmään se hieman pisti sillä ainakin omissa mielikuvissani Tove on ollut tarkka, yksityiskohdat huomioiva ja muistava kirjoittaja.

Muumit ja Nipsu ovat hyvin tunnistettavissa jo tässä tarinassa. Muumimamma on se ihastuttava rauhallinen, lämmin ja ajattelevainen itsensä ja hänen laukustaan löytyy kaikki tarvittava, jopa korkkiruuvi. Hän antaa lasten oppia asioita itse kantapään kautta, mutta on tukena ja apuna silloin kun oppi maistuu kovin karvaalta. Nipsun arkuus huvittaa, hän muistaa jatkuvasti mainita mahdollisten vaarojen uhatessa, että hän ei sitten ole vastuussa seurauksista vaan sysää vastuun muille. Muumipeikon kaipuu isäänsä kohtaan, vaikka hän ei sitä hirveästi esille tuokaan, oli liikuttavaa ja tuntui omassa sydämessänikin kovin kipeältä.

Muumit ja suuri tuhotulva täytyy hankkia omaan kirjahyllyyn, haluan ehdottomasti palata tähän uudelleen! Ja kiitos Tovelle siitä, että tästä lähtien tuntiessani yksin ollessani kylmän tuulahduksen niskassani tiedän mistä on kyse - muumeista. (Tosin muumit eivät pidä sähköjohdoista vaan viihtyvät taloissa, joissa on kaakeliuuni, mutta ainahan voi toivoa...)

Sitaattikunniamaininnan saa:

Sitten hän sulki oven huolellisesti, ettei mitään vaarallista pääsisi livahtamaan sisään.

sekä:

Ja siinä laaksossa he sitten elivät elämänsä loppuun asti, mitä nyt jonkun kerran kävivät vaihteen vuoksi matkalla muualla.

Kirjabingo: Historiallinen (koska, no, ensimmäinen muumikirja!)

Kuva: © Moomin Characters™,  www.tove100.fi

Corinne Hofmann: Valkoinen masai

Corinne Hofmann: Valkoinen masai

WSOY, 2000

347 sivua

Suomentanut: Liisa Paakkanen

(Die weisse Massai, 1998)

Luettu: 3.6.2014

Mistä: kirjastosta

Valkoinen masai päätyi luettavien listalleni työkaverin kehujen perusteella. Kirja on ollut kirjastosta lainassa jo kauan, mutta nyt viimein viiden uusintakerran jälkeen ja eräpäivän paukkuessa päätin tarttua siihen. Ihan outo tarina ei minulle ollut sillä näin pitkän pätkän kirjan pohjalta tehtyä elokuvaa kun se tuli joskus televisiosta (Google tiesi kertoa, että se oli niinkin kauan sitten kuin 7.10.2011, huh, niin se aika rientää!).

Valkoinen masai on Corinne Hofmannin omaelämäkerta tai muistelmateos hänen Kenian vuosistaan. 27-vuotias Sveitsin Bielissä hääpukujen sekä käytettyjen vaatteiden kauppaa pitävä Corinne matkustaa lomamatkalle Keniaan Mombasaan yhdessä miesystävänsä Marcon kanssa. Kolmantena lomapäivänään he näkevät Likonin lautalla tumman, eksoottisen miehen. Mies on Lketinga Leparmorijo, masaisoturi, eikä Corinne saa silmiään irti hänestä. Ennen kuin loma on lopussa on Corinne ottanut uuden suunnan elämälleen, hän haluaa viettää loppuelämänsä Lketingan kanssa. Puolen vuoden kuluttua Corinne toteuttaa haaveensa ja palaa Keniaan. Monen mutkan, matkan ja byrokratian pyörien pyörähdysten kautta hän päätyy asumaan Lketingan luo Barsaloin kylään, samburuheimon pariin, mutta se on vasta pitkän matkan alku.

Kysyn Lketingalta, mistä nuo kaikki kärpäset tulevat. Hän osoittaa yön aikana kertynyttä vuohenlantaa. Päivän kuumuudessa lanta kuivuu ja kärpästen määrä vähenee. Sen vuoksi en ole edellisenä iltana tuntenut niiden vaivaavan yhtä pahasti. Lketinga sanoo nauraen, että tämä on vasta alkua - kun ensimmäiset lehmät tulevat paikalle, tilanne pahenee, koska maito vetää puoleensa tuhansia kärpäsiä. Niitäkin epämiellyttävämpiä ovat hyttyset, joita ilmaantuu sadekuurojen jälkeen. Teen juotuani tahtoisin joelle päästäkseni viimeinkin pesulle. Lähdemme varustautuneina saippualla, pyyhkeellä ja puhtailla vaatteilla. Lketinga kantaa keltaista kanisteria tuodakseen sillä Mamalle seuraavan teeveden. Kävelemme kapeaa tietä kilometrin verran, kunnes saavumme leveälle joenuomalle, jonka edellisenä päivänä ylitimme maasturilla. Uoman kummallakin puolella on isoja, meheviä puita, mutta vettä en näe missään. Kävelemme pitkin kuivaa joenpohjaa, kunnes mutkan takaa ilmaantuu näkyviin kallioita. Täällä virtaa hiekassa pieni puro.

Jopa oli mielenkiintoinen kirja! Corinne on melko (hullun?)rohkea nainen, jättää kaiken taakseen miehen takia, jota on tavannut vain lyhyitä hetkiä muutamana päivänä ja jonka kanssa hänellä ei ole yhteistä kieltä sillä sekä hän että Lketinga eivät juurikaan osaa englantia (silti he tuntuvat ymmärtävänsä toisiaan ihmeen pian ja hyvin, nopeaa kielen oppimista ehkä?). Corinne on myös sinnikäs, hän ei anna periksi pienille tai edes suuremmille vastoinkäymisille vaan taistelee paikastaan täysin erilaisessa kulttuurissa ja yhteisössä, taiteilee eurooppalaisten ja afrikkalaisten tapojen välillä ja onnistuu jopa hankkimaan elantonsa uudessa maassa. Yhteentörmäyksiltä ei voi välttyä eikä elämä lopulta mene ihan niin kuin Corinne on odottanut.

Teksti on nopealukuista ja sujuvaa. Kerronta keskittyy Corinnen ja Lketingan suhteeseen sekä Corinnen asioiden järjestelyyn, mutta samalla toki sivutaan myös kenialaista arkea. Valkoisen naisen, mzungun, asuminen pienessä muutaman neliön kokoisessa majassa eli manyattassa yhdessä kolmen muun henkilön kanssa, ruoka, hygienia, masaisotureiden rituaalit juhlineen, kaikki tuo oli todella mielenkiintoista luettavaa, samoin kaikki se byrokratia lahjuksineen, johon Corinne ja Lketinga törmäävät useampaan kertaan. Kirjan keskivaiheilla on myös muutamia valokuvia, jotka ovat mukava lisä kirjaan.

Valkoinen masai kattaa noin neljän vuoden ajanjakson, mutta jäin kaipaamaan tietoa siitä mitä perheelle tapahtui myöhemmin. Huomasin, että Hofmann on kirjoittanut elämästään useamman kirjan, Züruck aus Africa 2003 (Back from Africa), Wiedersehen in Barsaloi 2005 (Reunion in Barsaloi) sekä Afrika, meine Passion 2011 (Africa, my passion). Näitä uudempia ei siis ole suomennettu, kiinnostus näitä kohtaan on sen verran kova, että pitänee jatkaa englanniksi.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Mombasan lentoasemalle saavuttuamme meidät kietoo sisäänsä tropiikin ihana ilma, ja heti siellä vaistoan: tämä on minun maani, täällä tunnen oloni hyväksi.

TBR 17/100

- - -

Le Masque Rouge -blogin Emilie pisti pystyyn kesäisen kirjabingon, jossa osumia eli lokeroita saa kuitatuksi lukemalla kirja, joka sopii lokeron kuvaukseen. Bingoamista voi jatkaa kesän ajan eli heinäkuun loppuun asti. Emilie palkitsee  muutaman bingomestarin kirjapalkinnolla. Lähden itse tavoittelemaan ainakin yhden rivin bingoa. Valkoinen masai sopii ruutuun Tositarinaan perustuva: