Laura Juntunen: Subutex-kaupungin kasvatit

 

Laura Juntunen: Subutex-kaupungin kasvatit

Into, 2022

286 sivua

Luettu: 16.9.2023

Mistä: joku lainasi minulle

Laura Juntunen kuvaa Subutex-kaupungin kasvatit -kirjassaan kolmikymppisen, noin puolet elämästään huumeita käyttäneen Henkan tarinan. Minäkertojana toimiva Henkka kertoo kirjassa lapsuudestaan ja nuoruudestaan, ajautumisestaan huumeiden pariin, yrityksistään päästä irti huumeista, ystävistään, perheestään, yleensä elämästään. Samalla kirjassa kuvataan Subutexin räjähdysmäistä leviämistä Raaheen 2000-luvun alussa sekä sen seurauksia, jotka näkyvät edelleen.

Juntunen ei ole toiminut vain kirjansa kohdetta ja aihetta etäältä katsovana kirjailijana vaan hän on kulkenut yli kaksi vuotta Henkan ja muiden samaan porukkaan kuuluvien huumeiden käyttäjien mukana ja nähnyt heidän päihteiden värittämän arjen hyvin läheltä. Juntusella ja Henkalla on yhteinen tausta, he ovat molemmat Raahesta ja he ovat ystävystyneet teineinä, joten Juntunen ei ole mennyt täysin outoon ympäristöön ja outojen ihmisten joukkoon. Ehkä tutulle ihmiselle on helpompi puhua. Olihan Juntunen mukana myös sinä juhannusiltana, joka päättyi Juntusen aikaisempaan kotiinlähtöön ja Henkan ensimmäiseen piikkiin.

Subutex-kaupungin kasvatit on rehellinen ja raadollinen kuvaus huumeiden käyttäjän arjesta, siitä kuinka pienessä hetkessä tehdyillä valinnoilla on suuret ja kauaskantoiset seuraukset. Henkan kohdalla alamäen voi katsoa alkaneen jo ennen ensimmäistä piikkiä, mutta kuten Henkka itse sanoo piikki on viimeinen raja-aita. Silloin voi olla liian myöhäistä kääntyä takaisin. Henkan tarinassa näkee kuinka hetken mielihyvä vaihtuu nopeasti riippuvuuteen, rikoksiin, pahaan oloon ja kurjuuteen. Elämä ja asioiden tärkeysjärjestys muuttuvat, ystävät ja perhe, jopa omat lapset jäävät toissijaisiksi, lopulta kaikki alkaa pyöriä päihteiden ympärillä. Lupaukset, jopa ne itselle annetut rikotaan ja ajatuksissa on vain mistä saisi seuraavan annoksen. Millään ei ole enää mitään väliä, huumeiden ote on käsittämättömän vahva.

     Oon kuullu nämä jutut jo monta kertaa. Huumeiden käyttäjät puhuu mielellään tulevaisuudesta, jossa ne ei enää käytä aineita. Kaikilla on joku oma mantra, jota ne hokee vuodesta toiseen. Sitten kun oon kuivilla, menen kouluun. Sitten kun pääsen tästä irti, muutan Espanjaan. Sitten kun asiat on täysin toisin kuin nyt, sitten kun sitten kun sitten kun. Niitä juttuja kerrotaan varsinkin sellaisille ihmisille, jotka ei käytä aineita. Sanat kuulostaa kauniilta, mut ne ei tarkoita yhtään mitään.

     Vaikka toisaalta ihan hyvä kai se on, et tyypeillä on tuollaisia tarinoita. Jotain, mitä toistella,  ja jotain, mistä haaveilla. Mää kun en ole haaveillu mistään enää pitkään aikaan.

Henkka kuvaa yrityksiään päästä irti huumeista ja kertoo avoimesti mm. läpikäymistään vieroitus- ja korvaushoidoista, mutta vieroittautuminen on vaikeaa. Henkan lähipiirissäkin on useampi elämä päättynyt aivan liian aikaisin huumeiden takia. Henkka ottaa vastuun omista valinnoistaan, mutta myös kritisoi terveydenhuollon tarjoamia hoitokäytäntöjä sekä suhtautumista huumeiden käyttäjiin. Henkan kohtalo jää kirjan lopussa avoimeksi, mutta hänen tulevaisuutensa ei näyt kovin valoisalta. Toivottavasti tunnelin päässä on kuitenkin valoa.

Juntusen paneutuminen kirjaprojektiin näkyy lopputuloksessa. Juntusen ja Henkan yhteistyönä on syntynyt hyvin kirjoitettu kirja, jossa ei kaunistella tai kauhistella vaan asiat kerrotaan niin kuin ne ovat, niin kuin Henkka on ne kokenut tai muistanut. Juntusen kirjaa varten ottamat valokuvat tukevat tätä tarinaa, osa valokuvista on todella pysäyttäviä. Kirjassa on mukana myös yksi Henkan ottama kuva.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Piikki on viimeinen raja-aita. Sen jälkeen on jäljellä enää pelkkiä pohjamutia, aina vaan uusia rimanalituksia.

Helmet-lukuhaaste 2023: 14. Kirja kertoo terveydenhuollosta (mm. vieroitus- ja korvaushoidot)

Risto Isomäki: Viiden meren kansa

Risto Isomäki: Viiden meren kansa
Into, 2018
333 sivua
Luettu: 13.7.2019
Mistä: ennakkokappale

Risto Isomäen Viiden meren kansa oli kevään viimeisen lukupiirin kirjana, mutta päällekkäisen menon sekä ehkä vielä suuremmasta syystä takkuavan lukemisen vuoksi sain luettua kirjan toukokuun sijaan vasta heinäkuussa. Hupsista... Ehdin sentään ennen lukupiirin syyskauden starttia.

Viiden meren kansa on esihistoriallinen novellikokoelma, joka koostuu kahdeksasta tarinasta sekä jälkisanoista. Tarinat ajoittuvat aikajanalle, joka alkaa 11 000 vuoden takaa ja päättyy noin 1200-luvulle.

Jäiset rannat -tarinassa Isomäki kuvaa kuinka ensimmäiset asukkaat saapuvat Suomeen hylkeennahkaisilla kanooteillaan jäävuoria väistellen. Maailmanmeren rannalla kertoo kuinka Maailmanmeren rannalla asuvat ihmiset kokivat ulapalta pakenevien eläinten kintereillä saapuvan uhkan, hurjannäköiset, tatuoidut ja vihamieliset muukalaiset. Hylkeiden kansassa siirrytään hylkeenmetsästäjien pariin Yli-Iin Kierikkiin, jossa heimon nuorukainen valmistautuu vaimonhakumatkalle ja metsästää hylkeitä myötäjäisiksi. Lemminki ja lohikäärme -tarinassa tavataan Kalevalasta tuttuja hahmoja. Lemminki näkee taivaalla hohtavan kirkkaan ja kuuman tulipallon. Lemminki sekä seppä Ilmari lähtevät tutkimaan lohikäärmettä muistuttavaa ilmestystä, joka jätti kulkiessaan jälkeensä metsäpaloja, tuhoa ja myös erikoista kiviainesta. Skyytit kertoo metsässä joukkojensa kanssa kulkevasta prinsessasta, joka on valmis uhraamaan itsensä pelastaakseen kansansa. Paholaisen tyttärissä osallistutaan pakanallisiin kesäpäivänseisauksen juhliin Pyhällä Vuorella. Karsikkopuun kuolema tarjoaa vaihtoehtoisen taustan Lallin ja piispa Henrikin synkälle kohtaamiselle. (Erään) maailman loppu kuvaa ristiretkien kiillotetun kuvan taakse piiloutuvaa järjettömyyttä ja silmitöntä, perusteetonta väkivaltaa.

Kerrottuaan tarinansa Isomäki muistuttaa, että kokoelma ei ole tietokirja vaan kaunokirjallinen teos siitä huolimatta, että tarinoiden taustalla on historiallisia faktoja. Isomäki myös avaa tarinoiden taustalla oleva historiallisia tapahtumia ja viittaa erinäisiin tutkimuksiin. Yksityiskohtia vilisee yksi toisensa jälkeen ja vaikka Isomäen tarinat olisivatkin fiktiota niin jälkisanat painavat kokonaisuutta vahvasti faktan puolelle.

Viiden meren kansan kohdalla voisi käyttää kulunutta erofraasia eli vika ei ole sinussa (kirjassa) vaan minussa (lukijassa). En pääse tarinoiden imuun ja novelliallergia nostaa vahvasti päätään. En saa mistään kiinni, tarinoiden alussa olevat faktaosiot saavat kirjan tuntumaan historiankirjalta eikä tilanne muutu tarinoiden kohdalla. Tarinoiden henkilöt, paikat ja tapahtumat jäävät kaukaisiksi, ainoastaan tuttuihin Kierikin maisemiin sijoittuva tarina saa hieman innostumaan. Paholaisen tyttäret lähinnä huvittaa, se tuo kerronnaltaan mieleen eroottisen (tusina)kioskikirjallisuuden. (Erään) maailman loppu on kiinnostava ja se saa hieman heräämään lukuhorroksesta. Kaiken kaikkiaan tarinoista paistaa Isomäen tietämys historiasta, mutta jos tarinan lukee kaunokirjallisena novellikokoelmana joksi se ilmeisesti on tarkoitettu en lämmennyt kirjalle ollenkaan.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Ihmisen mieli kun on sellainen, että se pystyy sopeutumaan melkein mihin tahansa niin, että kaikenlaisista asioista tulee arkipäivää emmekä enää osaa pitää niitä kummallisina vaikka vain muutamaa päivää tai viikkoa aiemmin olisimme pitäneet niitä poikkeuksellisina.

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 19. Novellikokoelma

Helmet-lukuhaaste 2019: 3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue (esihistoriallinen novellikokoelma ei ole minulle mitään arkilukemista)

Kirjankansibingo kesälle 2019: Yö

Maaria Päivinen: On nälkä, on jano

Maaria Päivinen: On nälkä, on jano

into, 2014

257 sivua

Luettu: 19.11.2014

Mistä: pyydetty arvostelukappale

Olen aiemminkin sanonut, että Maaria Päivinen on yksi suosikeistani kotimaisessa kaunokirjallisuudessa, joten On nälkä, on jano oli pakko lukea tuoreeltaan. Tartuin kirjaan erikoisista lähtökohdista, olen nimittäin "tavannut" kirjan päähenkilön Emilien aiemmin. Tutustuin Emilieen noin 2,5 vuotta sitten, jolloin sain kunnian toimia Päivisen silloisen romaanikäsikirjoituksen alun ulkopuolisena lukijana ja antaa siitä palautetta hänelle. Päivisen mukaan tarina on muuttunut käsikirjoituksen ajoista täysin, joten päätin pyytää kirjasta arvostelukappaleen ja kirjoittaa siitä blogiini. Oli mielenkiintoista huomata kuinka päähenkilö ja tarina voivat matkan varrella muuttua, vaikka en siis aiemmin lukenutkaan koko tarinaa.

Emilie Silvia Grassin, neljääkymmentä lähestyvän matematiikan lehtorin maailma järkkyy kun seinän taakse muuttaa uusi naapuri. Kodin rauha on mennyttä kun lökäpöksyinen rauhanrikkoja aloittaa jatkuvan metelöintinsä eikä työskentelykään suju entiseen tahtiin. Lopullisesti Emilien maailma romahtaa kun hänen saksalainen avomiehensä herra Blumen hylkää Emilien jättäen jälkeensä vain yllättävän kansion lipaston laatikkoon. Kostaakseen Blumenille ja koko miessukupuolelle Emilie ryhtyy sutenööriksi, miesten myyjäksi ja miestennielijäksi.

     Mutta tiedätkö, miten löydän niitä kadulta? Katson jokaista mehukasta maskuliinirukkaa niin että niiden silmiä alkaa särkeä ja joskus esitän kainoa. Kuka nyt kylmää naista katsoo. Kyllähän sinä tiedät millainen olen.
     Kidutan niitä kuin tarantella. En edes häpeä.
     Kieltämättä litistäisin sinutkin, kuten sinä minut kymmenen kertaa uudelleen ja uudelleen. Tosin toisinaan tarvitsen sinut elävänä. Onhan miehilläkin halunsa, yleensä ne niin kuin sinä joskus hieraisevat silmiään kuin olisin unta, minä olen aurinko ja kärvennän, ja ne tietävät että aurinkoon ei saa katsoa mutta silti ne katsovat ja sokeutuvat.
     Olen susi lampaiden vaatteissa.

Päivinen siis keikauttaa perinteisen asetelman katolleen. Huorien välittäjänä ei ole mies vaan nainen, näyttävä, pinnalta kova ja kylmä opettajatar, joka ei katso miesten kansalaisuutta, ammattia tai ikää - eivätkä sitä tee myöskään asiakkaat. Miehet alistuvat naisten uhreiksi, naiset tallovat rahoillaan ja vartaloillaan miehet alleen, käyttävät hyväksi, esineellistävät tavaraksi.

Päivisellä on taito kääriä kärsimys ja kauheus kauniisiin sanoihin ja kielikuviin. Vahva ja leikittelevä kieli näkyy parhaiten Emiliessä sekä hänen epätoivoisissa ja tunnepitoisissa kirjeissään herra Blumenille. Kaupankäyntitilanteista Päivinen raastaa kauneuden kadoksiin, kuvaa aktit ja leikittelyt suoraan ilman korupuheita ja räväyttää karun todellisuuden päin lukijan näköä. Katso, näe! Uhrille ei anneta sananvaltaa paria lausetta enempää, asiakkaiden persoonat hukutetaan lihalliseen kosketukseen, miehistä käytetään alentavia nimityksiä kerta kerran jälkeen. Ostotapahtumien kerronta tuntui aluksi häiritsevältä, kaikki kuulostivat samalta vaikka henkilöt vaihtuivat, mutta kieltämättä ratkaisu on tehokas ja ehkä jopa tarkoituksellinen, etäännyttää persoonat taustalle ja nostaa aihe pääosaan. Ja aihe todellakin nousee esiin. Viimeistään uhri XIII saa voimaan pahoin ja kyyneleet kohoamaan silmiin.

Entä sitten tarinan päähenkilö Emilie? Voi miten minua kylmäsi seurata hänen syöksykierrettään! Kuinka koko hänen elämänsä murenee hiljalleen ympäriltä palasiksi ja hulluus kolkuttelee vihaksi, katkeruudeksi ja kostoksi pukeutuneena jokaisen kulman takana, askel askeleelta lähempänä tarttumaan kiinni punaisista hiuksista ja syömään sielun, sisimmän. Välillä teki mieli huutaa, pyytää Emilietä heräämään tilanteeseen, avaamaan silmät todellisuudelle ja puhaltamaan peli poikki, pysähtymään, mutta Emilie vain uppoaa hetki hetkeltä syvemmälle kostoonsa.

On nälkä, on jano ei kuitenkaan yltänyt lukukokemuksena samanlaiseen raastavaan tunneryöppyyn kuin Pintanaarmuja, joka on suosikkini Päivisen teoksista. Jotkut yksityiskohdat tuntuivat hieman epäuskottavilta ja toistuvasti sivalletut haukkumasanat välillä jopa huvittavilta, mutta tarina on kokonaisuudessaan vahva ja se jää takuulla mieleen. On nälkä, on jano on raaka, suora, lihaisa, el(ä)imellinen, kova ja tunteikas, Emilien osalta myös paikoin surullisen kaunis.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Sydän sihisi eri ilmansuunnista, raaoista sanoista, joita Emilie vielä laskettelisi itseään palvovien miesten korviin, ruhjomisen voimasta, toisten kivuista ja omista nautinnoista.

Kirjan ovat lukeneet myös Annika K, Krista ja Leena Lumi.