Kirjallinen blogitapaaminen Oulussa sekä jossittelua

Perjantaina 20.7. oli (ainakin tämän bloggarin kohdalla) havaittavissa pientä jännitystä ja malttamatonta odotusta. Oli nimittäin aika tavata muita Oulun seudun kirjabloggareita. Epävarman sään vuoksi tapaaminen oli sovittu Oulun kaupunginkirjastoon -mikäs sen sopivampi paikka lukutoukille!

Osanottajamäärä ei ollut suuren suuri, mutta keskustelua käytiin sitäkin vilkkaammin. Minun lisäkseni tapaamiseen pääsivät bloggarit Luen ja kirjoitan-, Lukukausi- ja Tarinauttisen hämärän hetket -blogeista. Tapaamisen alussa paikalla oli myös kirjastotoimen apulaisjohtaja Maija Saraste, joka kertoi meille tiedonhausta (mm.Pohjois-Pohjanmaan aluetietokanta Ostrobotnia, kirjailijahakemisto Pakkala) ja jonka kanssa mm. pohdittiin kirjaston ja kirjabloggareiden/-blogien mahdollista yhteistyötä sekä keskusteltiin yleisesti lukemisesta harrastuksena. Saimme myös kuulla, että Saraste on nuorille suunnatun kirjallisuusdiplomin "äiti"!

Käytimme tapaamisen hyödyksi myös kirjavaihdon merkeissä. Kevensin omaa kirjakassiani kahdella kirjalla: Kirsti Ellilän Ristiaallokkoa vei Elma Ilona ja Marko Hautalan Käärinliinat otti Paula. Hyviä lukuhetkiä molemmille! Minä nappasin mukaani Elma Ilonalta TBR100 -listallani olevan Sara Gruenin Apinatalon -kiitos vielä kerran :)

(Stephen Kingin Hohto ei liity kirjabloggaritapaamiseen mitenkään, mutta esitellään nyt sekin samalla kertaa. Tein edellisviikon lauantaina täsmäiskun viereiseen kirpputoripöytään huomatessani Hohdon, pelastin sen itselleni sateen uhan alta, hintaa oli vaivainen 1 euro!)

Suuret kiitokset kaikille mukana olleille, oli mahtavaa päästä keskustelemaan kirjoista, lukemisesta ja bloggaamisesta samanhenkisten ihmisten kanssa :) Suunnitelmissa olisi ottaa tapaaminen joskus uusiksi, toivottavasti mukaan pääsisivät myös ne, joilla nyt jäi tapaaminen väliin.

Tapaamisesta Paulan silmin katsottuna löytyy juttu täältä.

---

Sitten vielä haasteisiin. Irene haastoi minut Jos olisin... -kesähaasteeseen, jossa on tarkoituksena jatkaa lausetta haluamallaan sanalla sekä mieleisellään kirjannimellä, kuvilla höystettynä. Kurkistus omaan kirjahyllyyn sai aikaan seuraavanlaisia lauseita, tosin ilman kuvitusta:

Jos olisin alkuaine, olisin vettä elefanteille.
Jos olisin esine, olisin unensieppaaja.
Jos olisin höyhen, olisin tuulen viemää.
Jos olisin ilo, olisin tuhat loistavaa aurinkoa.
Jos olisin juhla, olisin vaarallinen juhannus.
Jos olisin kangas, olisin sarkaa ja samettia.
Jos olisin matkalla, olisin eurooppalaisena Afrikassa.
Jos olisin pelko, olisin pelkkää pimeyttä.
Jos olisin ruoka, olisin pitkä lounas.
Jos olisin taruolento, olisin punainen lohikäärme.
 
Helle ja ukkonen, joka vain odotuttaa itseään ja jyrisee kauempana, on saanut minut kärsimättömäksi, joten en jaksa edes jatkaa haastetta eteenpäin. Jos kiinnostaa niin nappaa mukaan!

Viisikko karkuteillä

Enid Blyton: Viisikko karkuteillä (#3)

(Five Run Away Together, 1944)

Tammi, 2004

166 sivua

Taas vierähti muutama päivä Viisikon parissa. Oli hyvä päätös aloittaa näiden uudelleenlukeminen kesällä, nämä ovat oikein oivallisia erityisesti auringonpaisteessa nautittuna :) Viihteellisyydestään huolimatta kannattaa silti välttää yliannostusta. Suositellaan luettavaksi suhteellisen pieninä annoksina tai ainakin vuorotellen muun lukemisen kanssa.

Viisikko viettää Paulin kotona Kirrin Bayssä toista kesälomaansa yhdessä. Paulin äiti joutuu sairaalaan ja keittäjä-Joannakin on väliaikaisesti poissa hellan äärestä hoitamassa äitiään. Lasten harmiksi keittiössä häärii tympeä rouva Stick. Kaiken kukkuraksi hänellä on mukanaan ilkeilevä Rollo-poika, pieni haiseva Raisu-koira ja eräänä yönä seuraan liittyvä epämiellyttävä herra Stick. Kun yhdessäolo Stickien kanssa käy tukalaksi päättävät serkukset karata omalle saarelleen yhdessä Tim-koiran kanssa. Pian he löytävät jotain kummallista. Edelliskesän myrskyn kiville nostamassa hylyssä on salaperäinen kirstu. Käykö hylyllä salakuljettajia? Kirstun sisältö kuitenkin viittaa johonkin aivan muuhun: nuket, nalle ja lastenvaatteet eivät taida olla aivan tyypillisintä salakuljetettavaa. Leo, Dick, Pauli ja Anne päättävät selvittää mitä on tekeillä.

     - Jätetään Anne tänne leikkimään sisäkköä, sanoi Pauli, joka halusi taas lähteä liikkeelle. - Mennään me hakemaan kanervia. Mutta mitä te arvelette siitä ajatuksesta, että yksi olisi aina tähystämässä, tuleeko hylylle ketään?
     - Niin täytyy tosiaan tehdä, sanoi Leo heti. - Minä otan ensimmäisen vahtivuoron. Paras paikka on kalliolla aivan luolan yläpuolella. Menen orjantappurapensaan taakse, joka kätkee minut kokonaan, niin ettei mereltä käsin voi nähdä. Te keräätte kanervia. Pidetään kahden tunnin vahtivuorot. Jos tahtoo, niin saa kyllä lukeakin, kunhan vain on tarkkaavainen.

(Pisteet Leolle kun ymmärtää hyvän päälle, pitäähän nyt vartiossakin voida lukea!) Tässä kolmannessa osassa Pauli-keskeisyys tuntuu vähenevän ja lapset vaikuttavat kypsemmiltä. Varsinkin Leo alkaa olla se järkevä ja rohkea poika, jona muistan hänet aiemmilta lukukerroiltani. Hän nouseekin nyt esiin alkaessaan toimia yhä vahvemmin ryhmän johtohahmona huolehtien ja suojellen muita, varsinkin nuorimmaista Annea. Sanavalmiina hän pääsee usein myös ns. lyömään luun kurkkuun vastustajilleen.

Juoni tuntuu tarkemmin harkitulta ja monimutkaisemmalta kuin kahdessa aiemmassa osassa. Välillä kirja kärsii monille nuortenkirjoille tyypillisestä epäuskottavuudesta, johon tuskin lapsena tuli kiinnitettyä huomiota. Esimerkiksi Peter-setä ja eräät toiset vanhemmat antavat lapsilleen melko tuntuvia vapauksia heti jännittävän seikkailun jälkeen, mikä pisti heti silmiini.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Eihän me olla käyty siellä sitten kun viimeksi.

Käärmeenlumooja

Annukka Salama: Käärmeenlumooja (Faunoidit #1)

WSOY, 2012

330 sivua

Postilaatikossa odotti eräänä päivänä Annukka Salaman esikoisromaani Käärmeenlumooja. Selvittyäni ennakkokappaleen aiheuttamasta hämmennyksestä ihailin hetken hienoa kantta ja luin lyhyen takakansitekstin -kiitos, liian paljastavia takakansitekstejä on tullut luettua riittämiin!- ja kiinnostuin kirjasta. Tosin sitaatti Se skeittasi kuin joku Tony fucking Hawk sai minut varuilleen ja niskavillani nousemaan pystyyn. Uteliaisuus vei kuitenkin voiton ja avasin kirjan.

Unna, omissa oloissaan viihtyvä 16-vuotias tyttö, on ketterä kuin orava. Rullaluistelu, snoukkaus, trapetsitaiteilu ja potkulautailu - kaikki kokeiltu ilman sen suurempia onnettomuuksia. Eräänä kesäpäivänä hän kiipeää rampille skeittilauta kainalossaan kokeillakseen jälleen uutta lajia. Unnan ilmiömäiset taidot kiinnittävät pian muidenkin huomion. Tavattuaan Rufuksen hän saa kuulla, että hän ei olekaan kummajainen, ainoa laatuaan, vaan hänen kaltaisiaan on muitakin. Unna on faunoidi, ihminen, jolla on voimaeläimenään orava. Entä Rufus ja muu faunoidijengi, mitä eläimiä he edustavat? Voimaeläin ei tuo kantajalleen pelkästään hyvää, faunoideillakin on vaaransa ja vihollisensa. Luvassa on vauhtia, vaarallisia tilanteita, uusia ystäviä ja vähän enemmänkin.

     Unna värähti. Ei ääni ollutkaan samettia. Se oli savua. Tummaa, paksua savua joka kierähteli ilmassa. Mutta missä paloi?
     "Niin... Huomasin", Rufus sanoi ja vilkaisi Unnaan niin nopeasti, että vihreät silmät tuntuivat välähtävän. "Joo, mäkin yllätyin."
     Ehkä tuli oli palavan punaisissa rastoissa, jotka heilahtelivat painavasti jokaisen liikkeen tahdissa. Silmistä tulta oli turha etsiä. Ne olivat viileät ja pohjattomat kuin merivesi. Mutta jossain paloi.
     Unnassa itsessään. Hän oli liekeissä jokaista sormenpäätä ja ajatusta myöten.
     Miten sen saisi sammumaan?
     Unna nielaisi. Hän tiesi millä.

Onneksi tarina vaikutti takakansikuvauksen lisäksi mielenkiintoiselta myös kansien välistä. Pääsin kunnolla tarinan imuun viimeistään silloin, kun mielikuvani Twilightin Bellasta, Edwardista ja Voltureista sekä Pokemoneista ja Touhukkaista voimaeläimineen alkoivat unohtua. Touhukkaiden tunnusmusiikkikin katosi päästäni ja tilalle tuli Robinin Frontside Ollie, ei sekään ihan omaa musiikkimakuani, mutta menköön. Huomasin ahmivani kirjaa ja ärsyyntyväni keskeytyksistä, hyvän kirjan merkkejä molemmat. Unnan, Rufuksen ja muiden faunoidien kohtalo täytyi selvittää ja pian. (Jostain syystä muutamat faunoidit yhdistyivät mielessäni tunnetuihin rokkareihin, nimiä kuitenkaan mainitsematta.)

Salamalla tuntuu olevan sana hallussaan. Idea ja henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia ja juoni kantaa läpi kirjan. Taustojen kuvailu ja suvantovaiheetkin veivät tarinaa eteenpäin enkä lukijana kokenut tylsää hetkeä edes silloin kun vastaan tuli joitain tuntemattomampia (skeitti)termejä. Salama on myös saanut luomiensa henkilöiden väliset kemiat ja jännitteet toimimaan hyvin, vaikka pientä ennalta-arvattavuutta niissä onkin. Tarina ei kuitenkaan kärsi tästä lainkaan.

Olen erittäin iloinen, että sain mahdollisuuden tutustua kirjaan, josta en ollut kuullut etukäteen mitään ja joka osoittautui niin hyväksi. Kotimainen fantasia on voimissaan, odotan innolla sarjan seuraavaa osaa! Kirjan ovat ehtineet lukea myös Salla, Laura, Sara ja Rouva Huu. Annukka Salaman haastattelu puolestaan löytyy Risingshadow -sivustolta ja kirjatraileri kirjan kotisivuilta.

Sitaattikunniamaininnan saa:

"Ootko sä koskaan ennen tavannut ketään kellä olis samankaltaisia... voimia kuin sulla?"

Noidan rippi

Susan Fletcher: Noidan rippi

Like, 2011

(Corrag, 2012)

400 sivua

En ole unohtanut Ota riski ja rakastu kirjaan -haastetta. Elma Ilona haastoi minut lukemaan Fletcherin Noidan ripin, kirja matkasikin mukanani Tampereella, Tallinnassa ja Vantaalla. Viimeiset sivut säästin kotiin.

Corrag on noitaa koko ikänsä niskaansa saanut pieni nuori nainen. Isätön, äiditön, tavallaan koditonkin, mikäli luontoa ei lueta sellaiseksi. Hän istuu vankisellissään odottaen tuomionsa täytäntöönpanoa. Kun kevät pian koittaa hänet tullaan polttamaan roviolla noitana. Pastori Charles Leslie saapuu kuuntelemaan Corragin tarinan ajaakseen omaa asiaansa, oman kuninkaansa etua. Corrag kertoo tarinan neljästä elämästään, alkaen Englannista hänen lapsuudenkodistaan jatkuen luoteeseen, Skotlannin Glencoeen, ja lopulta vankeuteen. Keskusteluhetket muuttavat heitä molempia, mutta lopulta, kun tarina on kerrottu, myös Corragin neljännen elämän on päätyttävä.

Sanon itsekin niin - katso. Noita... Ja hengitykseni huuruaa niin, että sana tuprahtaa ilmaan valkoisena.
     Olen yrittänyt olla välittämättä. Kovasti olen yrittänyt.
     Olen koettanut sanoa ei se haittaa ja hymyillä. Ja tavallaan noita on ollut lahja - ajattele nyt elämääni... minkä kauneuden luo noita on minut johdattanut. Aamuruskoja ja vesiputouksia, ja pitkiä, harmaita hiekkarantoja joilta aukeaa pauhaava meri, ja ajattele millaisia ihmisiä olen tavannut - kerta kaikkiaan! Olen tavannut suurenmoisia eläjiä. Viisaita, lämpimiä, eläväisiä ihmisiä, joita en olisi tavannut ilman noitaa. Ja minkä rakkauden olen saanut kokea. Ilman noitaa en olisi tavannut miestä, jonka vuoksi päässäni soi hän, hän, hän - koko ajan. Hän, joka sukaisi hiussuortuvan korvani taakse. Joka sanoi sinä...
     Alasdair.
     Tämä kaikki on noidan ansiota. Ehkä se kannatti kestää.

Tarinaa kerrotaan vuoroin Corragin, vuoroin pastori Leslien vaimolleen kirjoittamien kirjeiden kautta. Lukijalle siis avautuu Corragin omakohtaisen, itsekertomansa tarinan lisäksi Leslien tulkinta siitä pohdintoineen. Kirjeistä avautuu myös Leslien ja hänen vaimonsa tarina, se ei nouse esille liikaa mutta avaa pastorin taustaa. Koko kirja on siis hiljaista, voimakasta vuoropuhelua Corragin ja pastorin sekä pastorin ja hänen vaimonsa välillä.

Kirjan nimestä huolimatta en tiennyt tarkkaan mistä kirja kertoo ja miten. Olin ensin hieman epäileväinen. Pitäisinkö kirjasta, joka tosiaan on nimensä veroinen, noidan rippi kirkonmiehelle? Tästä pääseekin haasteen ytimeen: rakastuinko kirjaan? Kyllä, mutta en niin täydestä sydämestäni että nostaisin sen suosikkikirjakseni, mutta kuitenkin niin paljon että harmittaa palauttaa kirja takaisin kirjastoon. Noidan rippi oli vahva lukukokemus kaikessa koruttomuudessaan ja hienossa luonnon kuvauksessaan. Suurelta osaltaan lukukokemukseeni vaikutti Fletcherin kieli: se on niin soljuvaa, kaunista ja tarkasti kuvailevaa, että oli helppoa kuvitella itsensä kulkemaan Corragin jalanjäljissä, aistit avoinna.

Onnellisia loppuja on monenlaisia. On sellaisia, joissa onni osuu kirjan päähenkilö(ide)n kohdalle ja niitä, joissa onni kohdistuu pelkästään lukijaan ja hänen tuntemuksiinsa. Noidan ripin lukemalla voi päätellä itse kummasta lopusta siinä on kyse. Vai kummastakaan. Vai molemmista. Voi lukekaa!

Tällä kertaa linkitän ainoastaan haastajani Elma Ilonan arvioon, josta löytyy lisää linkkejä.


Sitaattikunniamaininnan saa (ja tuo mieleen ensinäkemäni yöllisistä Alpeista, vaikka eri suunnalla Corragin maisemista ovatkin):

Vuoret näyttivät pikimustilta, kuin kankaaseen leikatuilta kuvioilta, ja se kangas oli tummansininen tähtitaivas.

---

Pssst! Perjantaina minua kutsuu Oulu ja tapaaminen muutaman ihanan kirjabloggarikollegan kanssa. Vielä ehtii mukaan, lisätietoja saa Luen ja kirjoitan -blogin Paulalta sähköpostitse: luenjakirjoitan at gmail piste com.

Viisikon uudet seikkailut ja Villasukan lomailua

Täällä ollaan taas! Viikko vierähti ilman oikeastaan minkäänlaista kontaktia blogistaniaan. Meinasi jo vieroitusoireet iskeä! Blogien lukeminen kännykällä ei oikein suju, kommentoimisesta puhumattakaan, joten nyt onkin kirimisen paikka. Tähän alkuun kuitenkin hieman lomalukemista ja reissutunnelmia. Otin mukaan useampia kirjoja, mutta sain luettua kokonaan ainoastaan yhden Viisikon. Eräs haastekirja on melkein luettuna, joten äkkiä postaus ulos, että ei pääse syntymään jonoa ;)

Enid Blyton: Viisikon uudet seikkailut (#2)

(Five Go Adventuring Again, 1943)

Tammi, 1993

158 sivua

Ensimmäisen yhteisen seikkailunsa jälkeen Dick ja Leo sekä Anne ja Pauli (Tim seuranaan) ovat olleet sisäoppilaitoksissaan, kunnes koittaa joululoma. Lomasuunnitelmat menevät jälleen kerran uusiksi, tällä kertaa sisarusten äidin sairastumisen vuoksi, eivätkä lapset ja Tim voikaan mennä Annen, Dickin ja Leon kotiin jouluksi. Viisikko matkustaa Paulin kotiin Kirrin Bayhin, mutta loma ei ole pelkkää rentoutumista ainakaan Paulille ja pojille: heille palkataan kotiopettaja, sillä he ovat opinnoissaan jäljessä muista.  Naapurimaatilalla vieraillessaan lapset löytävät salalokeron, jossa on mielenkiintoinen kankaanpala. Ihmetystä aiheuttaa myös Paulin kotona tapahtuva varkaus.

     - Voi, Pauli, älä nyt ole typerä, Leo sanoi. - Teet kärpäsestä härkäsen puhuessasi juonista ja ja taivas tietää mistä kaikesta! Voisi luulla, että olemme keskellä suurta seikkailua.
     - Mielestäni me olemmekin, Pauli sanoi odottamatta ja näytti hyvin vakavalta. -Tunnen jollakin tavoin ympärilläni - Suuren Seikkailun!
     Leo tuijotti miettiväisenä serkkuunsa. Saattoiko hänen sanoissaan piillä jotakin?

Sarjan aloitusosaa vaivanneen pienen alkukankeuden jälkeen tuntui, että toisen osan myötä sarja alkoi todenteolla käynnistyä. Salalokeroita! Epämiellyttäväsuinen kotiopettaja! Salaperäisiä taiteilijoita! Sitä paitsi nyt Kirrin Bayhin on palkattu myös Joanna, uskomattomia herkkuja laativa keittäjätär, jonka ruoista ja runsaista eväskoreista viisikko pääsee myöhemmin useaan otteeseen nauttimaan. Annettakoon nyt hänen ensiesiintymisensä vuoksi anteeksi se, että ruokailut jäivät (aloitusosan tavoin) vaisuhkoiksi. Joanna kyllä pääsee vielä näyttämään keittäjäntaitonsa.

Yksi asia, johon kiinnitin kirjassa huomioni oli toisten nimittely. Erityisesti sisarukset nimittelivät toinen toisiaan milloin miksikin, mikä poikkesi aloitusosasta. Tuskin olen tätä aikaisemmilla lukukerroilla huomannut, mutta nyt asia on ajankohtainen 4- ja 6-vuotiaiden lastemme kielenkäytön osalta. Kukkahattutäti täällä heristää sormeaan ;)

Sitaattikunniamaininnan saa:

Meidän on nyt käytettävä järkeämme kukistaaksemme vaarallisten vihollisten tuumat.

Kirjatoukalta löytyy tiivistelmä kirjasta, jos kaipaa muistinvirkistystä eikä pelkää juonipaljastuksia. Jane ehti aloittaa Viisikon uusia seikkailuja lukumaratoninsa päätteeksi, joten arviota on ehkä sielläkin tulossa. Mikäli Viisikoita kaipaa omaan hyllyynsä kannattaa kurkata Saran Tyttökirjaklassikot -verkkokauppaan.

---

Sitten lomailuun. Ei liene vaikeaa arvata, että lukutoukka ajautuu myös kesälomamatkalla kirjaostoksille. Ensin ostin kirjatuet, mutta täytyihän niiden väliinkin saada jotain. Niffeneggerin Hänen varjonsa tarina on luettavien listallani, Leen Synnyinhauta oli halvan hinnan innoittama heräteostos ja Tolstoin Anna Karenina ansaitsee tulla luetuksi ja myös paikkansa kirjahyllyssä klassikkoasemansa ja arvioiden perusteella.

Sitten Suomenlahden toiselle puolen. Yksi suurimmista (hih, tämän voi käsittä ihan kirjaimellisestikin) syistä matkaan oli Tallinnan eläintarha, tarkemmin sanottuna tämä ja kaksi sen kaveria:

Norsujen ja muiden eläinten ihastelun jälkeen juhlistimme hääpäiväämme seuraavissa tunnelmissa:

Valokuvia tuli napattua paljonkin, mutta paljastettakoon taas yksi pienimuotoinen neuroosini, hienot lyhtypylväät :D

Kansalliskirja

Turkka Hautala: Kansalliskirja

Gummerus, 2012

112 sivua

Turkka Hautalan Salo on TBR100 -listallani, mutta niin vain kävi että tartuin ensin Hautalan komealta kalskahtavaan Kansalliskirjaan. Sen verran paljon on kirja saanut bloginäkyvyyttä, että tein pikapäätöksen lainata kirjan kun se kerran kirjastossa oli joutilaana.

Kansalliskirja on pienten tarinoiden kirja. Kansien väliin mahtuu niin novelleja, vuoropuheluita, runoja kuin listojakin, joten kirjan tyylilajia on vaikea määritellä. Tarinoilla on kuitenki yksi yhdistävä tekijä, suomalainen. Kirja sisältää siis 48 tarinaa Suomesta, suomalaisista ja suomalaisuudesta.

Kyllähän tarinoista suomalaisen tuntee. Vaatimaton, reviiristään tarkka, ennakkoluuloinen, utelias, periksiantamaton, mukahauskojen muotisanontojen hokija, perinteiden vaalija, urheilu(tai muuten vain)hullu, velvollisuudentuntoinen ja paljon muuta.

Vaihdoin tuulipuvun ja vilkaisin verhonraosta: punakellertävät lehdet lojuivat rivitalon yhteispihalla kuin menneen paraatin koristeet. Ketään ei näkynyt. Hoidin venyttelyt riuhtoen ettei tilanne muuttuisi.

     Astuin ulos syksyn viileään huoneeseen. Paksu Iloinen Kuulumistenkyselijä ilmestyi seinän takaa, se oli matkalla postilaatikoille. Käännyin sivuittain ja kopeloin avaimiani. Tunsin ne. Lähdin hakemaan niitä sisältä.

Auts. Osui ja upposi, myönnän syyllistyneeni joskus vastaavaan. Lukukokemus sisälsikin hyväksyvää nyökyttelyä, hienoista vaivaantuneisuutta, myötähäpeää, ylpeyttä, ärsytystä ja iloa, siis tunteita laidasta laitaan. Mutta pidinkö kirjasta? Kyllä ja en. Pidin Hautalan kirjoitustavasta yleisellä tasolla, mutta etenkin murrepainoitteiset tarinat, kuten "Äijä muuttaa yksi", jättivät hieman kylmäksi. Tosin pelkkää murretta ei voi syyttää, osa aiheista ei kiinnostanut. "Silloin tällöin moikkaaja" (josta valitsin lainauksen) ja "Riipisen toinen lista" taas olivat suosikkejani. Kirja ei yltänyt ennakko-odotusteni tasolle, mutta kyllä tämän silti soisi löytyvän  kirjahyllystä, niin omasta kuin muidenkin suomalaisten. Kansalliskirja on nimensä mukainen. Suomalaisten kirja.

Lukutapa vaikutti tässä kirjassa -niinkuin novelleissa ja muissa lyhyissä tarinoissa yleensäkin- lukukokemukseen. Luin alussa useita tarinoita yhteen menoon, mutta se ei ollut niille eduksi. Sitten luin kirjaa silloin tällöin ja johan alkoivat tarinat maistumaan. Oli vain aika vaikea lukea tarina tai kaksi kerrallaan ja sitten taas jättää kirja odottelemaan. Novelliallergiani yritti nostaa päätään, mutta vika ei ollut Hautalan kynässä vaan korvieni välissä.

Kannesta vielä sen verran, että se on muuten hieno, mutta olisihan niistä tavutussäännöistä voinut pitää kiinni...

Kansalliskirjan ovat lukeneet myös Jane, Mari A., Tuulia, Zephyr, Liisa ja moni muu.

Sitaattikunniamaininna saa:

Ulkona ilma makoilee raukeana taivaan ja maan välissä.