Kari Hotakainen: Kantaja

Kari Hotakainen: Kantaja

Kirjakauppaliitto, 2015

140 sivua

Luettu: 12.7.2016 (#3 lukumaratonilla)

Mistä: ilmaiskappale (oman ostoksen kylkiäinen)

Luin Kantajan lukumaratonilla, mutta bloggaaminen on venynyt. En oikeastaan edes haluaisi kirjoittaa tästä kirjasta tällä hetkellä sillä kirjan aihe, kuolema ja hautajaiset, tuntuu tällä hetkellä hieman liian ajankohtaiselta ja kipeältä.

Keski-ikäinen korkeasti koulutettu Timo Kallio haikailee menneeseen, entisen heilansa perään ja kiertää pätkätyöstä toiseen. Työ seurakuntayhtymän määräaikaisena puistotyöntekijänä tuo hänen elämäänsä uutta sisältöä. Haravointi ja haudankaivuu ovat vain pintaraapaisu ja pian mies uppoaa yhä syvemmälle työhönsä.

Mietin, voiko elämän arvoa mitata hautajaisvieraiden lukumäärällä. Että mitä enemmän saattajia, sitä täydemmän elämän on elänyt. Millaisen elämän saisin itse eletyksi? Pitäisikö minun hautajaisiini hakea puisto-osastolta kaikki kantajat? Voisiko synkät virret estää? Onko mahdollista lukea jotain muuta kuin Raamattua? Ja jos ei ole, voisiko sieltä plokata jonkin valoisan kohdan?

Olin kirjan luettuani melko samoissa tunnelmissa kuin luettuani Hotakaisen Juoksuhaudantien (aeb, aikaan ennen blogia). En jotenkin pääse sisälle keski-ikäisen pakkomielteistä kärsivän miehen mielenmaisemaan enkä saa tarpeeksi kiinni Hotakaisen huumorista. Periaatteessa tarinassa on kaikki kohdallaan, Hotakainen saa henkilönsä elämään ja tarina kulkee sujuvasti, mutta en vain syttynyt sille.

Timo Kallio jää kuitenkin pyörimään jonnekin ajatuksten takamaille. Miten surullista on ajatella, että jonkun elämä on samanlaista kuin hänellä, kaikki pyörii ainoastaan menneisyyden ja työn ympärillä, ainoat ystävät ovat vainajia, joita ei edes ole heidän eläessään tuntenut. Missä vaiheessa tunnollisuudesta tulee pakkomielle, milloin yksinolo muttuu erakoitumiseksi?


Sitaattikunniamaininnan saa:

Tee ajoissa se, mitä mielessäsi liikkuu, sillä kohta siellä ei liiku enää mikään.

Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut

Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut

Savukeidas, 2016

184 sivua

Luettu: 12.7.2016 (#3 lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

Alanivan esikoisromaani kiinnitti huomioni kirjaston uutuushyllyssä upean kantensa ansiosta. Vanhaa aikaa huokuva tapetti, selittämättömiä väristyksiä aiheuttavat selkärangat (?) sekä erikoinen nimi saivat minut lukemaan takakannen ja selailemaan alkua. Vaikutti lupaavalta.

Pienestä pitäen Ellietä on ystävien sijaan ympäröinyt edesmenneitä sukulaisia esittävät valokuvat, heidän kotinsa Villa Vietin kartanon mailla lentävät linnut sekä äidin kertomat tarinat. Menneistä tapahtumista, talon ja sen asukkaiden historiasta kertovat tarinat leijuvat hiljalleen rapistuvan kartanon ympärillä ja nurkissa, yhdistäen sukupolvet ja niiden vahvat naiset toisiinsa aina 1890-luvulta 2010-luvulle saakka. Kirjan minäkertojan Ellien lisäksi äänensä saa kuuluville menneisyyden naiset Martha, Ilse, Brita sekä Milda eivätkä näiden naisten tarinat ole pelkkää onnea ja iloa.

Ääni tuntui kumpuavan jotain syvältä esi-äitiemme haudoista. Se oli täynnä sukupolvilta toisille periytyvää kärsimystä, sokeaa raivoa ja nujertamatonta kaunaa, joka sai veressämme virtaavan rikoksen kiehumaan. Se käski meitä kostamaan, päästämään raivomme irti, repimään pahantekijöiltämme silmät päästä, syömään heidän kielensä, katkomaan luut ja viskomaan sitten suolet pimeässä ulvoville koirille.

Alaniva kuljettaa tarinaansa sekä henkilöitään pitkällä aikavälillä taitavasti. Luvut etenevät kertoja kerrallaan ja luvut on nimetty sekä kertojan nimen että vuosiluvun mukaan mikä helpottaa tarinan seuraamista. Kokonaiskuva muodostuu palanen ja kertoja kerrallaan enkä osannut alussa arvata mihin suuntaan tarina etenee. Tarinassa on vahva tunnelataus, historia tuntuu elävältä ja henkilöt tulevat lähelle.

Aloitin kirjan aurinkoisella uimarannalla, paikka ei hälynsä vuoksi ollut kaikkein paras valinta lukumaratonia tai ainakaan tätä kyseistä kirjaa ajatellen. Helle ei sentään häirinnyt, Villa Vietillä on sen verran hyytävä historia, että lukeminen aiheutti useamman kerran vilunväristyksiä. Tiesin takakansitekstin perusteella odottaa jännittävää historiallista kartanoromaania, mutta hienoinen yliluonnollinen ote oli mukava lisä tarinaan. Parissa kohtaa tuntui, että tarina karkaa sivupoluille tai että se paisui liian runsaaksi, mutta kokonaisuutena lukukokemus oli nautinto. Mahtavaa löytää tällaisia hienoja uusia kirja(ilija)tuttavuuksia!


Sitaattikunniamaininnan saa kirjan ensimmäinen lause:

Minä synnyin äitini tarinoista keskellä roudan peittämää saarta.

Tämä sitaatti puolestaan sopi oivallisesti lukumaratoniin:

Äiti oli saanut keskittyä rauhassa haaveilemiseen ja kirjojen lukemiseen.

Iin kirjaston lukuhaaste kohta 7: Kirja, jossa on enintään 200 sivua.

David Duchovny: Pyhä lehmä

David Duchovny: Pyhä lehmä

Like, 2016

205 sivua

Suomentanut: Ilkka Salmenpohja

(Holy Cow, 2015)

Luettu: 12.7.2015 (#3 lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

Ai David Duchovny julkaisee kirjan? Ei taida olla luvassa mitään Fox Mulder - Hank Moody -kamaa, ajattelin. (Populaarikulttuuriviittaus: check.) Tai ehkä sittenkin. Jos Duchovny kirjoittaa aikuisille suunnatun kirjan, jonka pääosassa on lehmä nimeltä Elsie ei tarina todennäköisesti voi olla mikään perinteinen romaani. En aluksi ollut edes varma luenko kirjaa, mutta kun Pyhä lehmä odotti kirjaston uutuushyllyssä löin samalla lukkoon sekä lukupäätökseni että lukumaratonsuunnitelmani.

     "Kaksikko etenee portille, ja, ja, TAIVAS VARJELE, MITÄ SIELTÄ TULEE! Portti käy! Lehmät ovat yössä!"
     Mallory kuulosti niin hysteeriseltä, että minun piti jo hyssytellä häntä. Hänen silmänsä olivat sepposen selällään kuin peuralla ajovaloissa. Mallory oli täpinöissään.
     "Se on menoa nyt!" hän hihkui. 

Elsie elää tuikitavallista lehmän elämää kunnes eräänä päivänä uteliaisuus vie siitä voiton. Selvittäessään bestiksensä Malloryn kanssa onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella (eli ovatko sonnit moikkaamisen arvoisia) se näkee ihmisten jumallaatikosta jotain järkyttävää. Suurta paljastusta seuraa suuri suunnitelma. Elsie ei aio alistua, joutua paloitelluksi pataan.

Pohdin ennen kirjan aloitusta, että se voi olla melkoinen villi kortti ja erikoinen tuttavuus. Osuin oikeaan. Pyhä lehmä oli loistava valinta lukumaratonille, nopealukuinen, sopivan räävitön, vuoroin hauska ja ajatuksia herättävä sekä jokseenkin kummallinen. Koko ajan oli sellainen olo, että miten tähän nyt pitäisi suhtautua, romaanina, pamflettina, jonkinlaisena faabelina, lasten satuna? Miten vain, mutta viihdyin kirjan parissa oikein mukavasti.

Kirjan lopussa Duchovny lausuu vielä hammuu-kirjoittajan jälkisanat jatkaen kirjan humoristista tyyliä loppuun asti. Ehkä Duchovnyn tarkoituksena on ollut avata lukijoiden silmät lihateollisuuden tehotuotannon epäkohdista, pitää puolustuspuhe kasvissyönnistä, tavoitella rauhaa, rakkautta ja suvaitsevaisuutta maailmaan tai vain tarjota erikoinen tarina, joka tapauksessa hänellä on sana hallussaan. Odotan kiinnostuneena Duchovnyn seuraavaa teosta tai aluevaltausta, hän on melkoinen viihteen monitoimimies!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Puhut kuin vasikka, mutta sinun on aika lehmistyä.

Nina Hemmingsson: Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt

Nina Hemmingsson: Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt

WSOY, 2011

126 sivua

Suomentanut: Saara Pääkkönen

(Jag är din flickvän nu, 2006)

Luettu: 12.7.2016 (#3 lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

Sirkus Rinkeli maistui lukumaratonin alkuun niin mainiosti, että päätin jatkaa heti perään toisella sarjakuva-albumilla. Virhevalinta.

Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt tarjoaa täyslaidallisen mielipiteitä ja tuntemuksia monesta eri asiasta sarjakuvan muodossa. Albumi on tajunnanvirtamaista räyhäämistä niin naiseudesta, parisuhteesta, seksistä, masennuksesta, ulkonäöstä kuin joulupukista.

Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt on selkeästi aikuisille suunnattu, sen verran roiseja Hemmingssonin strippien tekstit välillä ovat. Kuvitus vaihtelee yhden sivun ja yhden suuren ruudun sarjakuvasta monen sivun pituisiin sarjakuviin. Myös piirrostyyli vaihtelee, osa on mustavalkoisia (tussi?)sarjakuvia, osa pehmeämmällä otteella (puuvärein?) väritettyjä monivärisiä strippejä. Hemmingssonin ihmiset ovat yksinkertaisesti ja rujosti piirrettyjä, usein tyhjäkatseisia, vihaisia ja tyytymättömiä tyyppejä, jotka puhuvat suunsa puhtaaksi.

Takakansi lupaili albumin naurattavan kyyneliin asti ja herättävän ajatuksia, mutta minut nämä stripit saivat lähinnä ärsyyntymään ja tuskastumaan, ehkä pari hymähdystä saattoi irrota. En pitänyt ulkoasusta enkä sanottavammin teksteistäkään. Lukeminen sattui vielä huonoon aikaan sillä sympaattisen Sirkus Rinkelin jälkeen tämä ei oikein iskenyt. En tosin tiedä olisinko pitänyt tästä muulloinkaan luettuna. Parhaita lukuhetkiä tarjosi Kun Vinnie Vincent lähti Kissistä -sarjakuva, joka herätti nostalgisia lapsuusmuistoja liittyen sen aikaiseen suosikkibändiini New Kids on the Blockiin ja sen jäseniin (Jordan oli suosikkini!). 

Sitaattikunniamaininnan saakoon tuo ylempänä oleva yhden sivun strippi.

Anne Muhonen & Tiina Konttila: Sirkus Rinkeli

Anne Muhonen & Tiina Konttila: Sirkus Rinkeli

Robustos, 2015

44 sivua

Luettu: 12.7.2016 (#3 lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

Ainoa negatiivinen puoli lukumaratonissa on se, että luetut kirjat jäävät jonoon odottamaan postausta kun yleensä bloggaan kirjasta mahdollisimman pian lukemisen jälkeen. Nyt jonossa on siis viisi kirjaa, alan purkaa jonoa lukemisjärjestyksessä. Seuraan Tiina Konttilan eli toisen Sirkus Rinkeli -sarjakuva-albumin tekijän hauskaa ja elämänmakuista Kupla-blogia ja oli itsestään selvää, että tähän sarjakuvasirkukseen on tutustuttava (myös molemmat villasukkalapset ovat lukeneet tämän, tykkäsivät kovasti).

Aapo ystävystyy sirkuksen mukana kiertävän Eppu-tytön kanssa. Epun seurassa Aapo pääsee keksimään Epulle omaa esitystä, tutustumaan sirkuksen arkeen ja tapaamaan muita sirkuslaisia kuten Alman, Pitkämiehen, Mummon, Papan ja Pomon. Sirkus ei kuitenkaan ole vain huvia ja hauskanpitoa vaan sen kulisseista paljastuu myös vakavia asioita esimerkiksi oman paikan löytämisen vaikeutta, kirjanpitäjiksi karanneita vanhempia sekä turvapaikkaa sirkuksesta hakeva salaperäinen Siiri.

Anne Muhosen piirrosjälki on mukavan rentoa, luonnosviivat saavat näkyä lopputuloksessa. Värimaailma on hillitty, vain muutama väri ja niiden eri sävy- tai tummuusasteet tukevat hyvin Tiina Konttilan tarinaa ja sen juonenkäänteitä. Tekstiä on vähän, mutta jokaisessa ruudussa tapahtuu paljon, katsottavaa ja tutkittavaa riittää. Tarina elää ja liikkuu sillä osa kuvista ei pysy ruutujen sisällä vaan jatkuu kivasti toisiin ruutuihin. Puuttuva sivunumerointi hieman häiritsi, mutta onneksi tieto löytyi Sirkus Rinkelin nettisivuilta.

Sirkus Rinkeli on hauska, jännittävä ja sympaattinen kurkistus sirkusmaailmaan. Se on ehkä enemmän lapsille suunnattu, mutta myös aikuinen saa siitä paljon irti. Itse hihittelin muutamille osuville sanaleikeille, erityisesti Epun kirjoja piteleville vanhemmille ja Alfredin ja Brunon tapaamiselle:

Sirkus Rinkelissä ja sen esiintyjien parissa olisi viihtynyt pitempäänkin, mutta eipä hätää, tarinalle on lupailtu jatkoa. Sitä odotellessa pääsee onneksi nauttimaan sirkuksesta ihan livenä kun ensi viikolla Sirkus Finlandia saapuu kylään.

Sirkuslaiset ovat kaikkien ystäviä!
Ja ystävän voi löytää mistä vain.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Varpaani tahtovat seikkailla!

Lukumaraton #3

En ehtinyt kirjabloggareiden yhteiselle kesälukumaratonille, mutta nyt kun tiedossa on muutenkin valvomista ensi yönä ajattelin, että voin samalla aloittaa lukumaratonin. Jonkinlainen kirjapino on valmiina ja kynää, paperia, tarralappuja sekä kirjanmerkkejä on etsittynä valmiiksi. Aloitan keskiyöllä ja koko vuorokausi (tiistai 12.7.) on tarkoitus pyhittää lukemiselle. Kovin ryppyotsaista suorittamista ei ole luvassa vaan menen oman (ja myös lomalla olevien villasukkalasten) jaksamisen mukaan. Allaolevasta pinosta puuttuu kesken olevat Joanne Harrisin Riimut sekä Kalle Päätalon Liekkejä laulumailla, niitäkin todennäköisesti tulen lukemaan. Jos kuitenkin aloittaisin kevyesti joko sarjakuvilla tai sitten pinon lanu-osastolla... Yritän kertoa väliaikatietoja joko tähän postaukseen tai blogini facebook-sivulle.

klo 1.30 / 197 luettua sivua
Tiina Konttilan ja Anne Muhosen Sirkus Rinkeli oli mukava alku lukumaratonille. Itse asiassa vanhempi villasukkalapsi pyysi lukemaan sen ensimmäiseksi sillä albumi on lainattu hänen kirjastokortillaan. Pitäisi kuulemma päästä jo palauttamaan kirja kun hän itse on sen lukenut jo ajat sitten. Sitten vuorossa oli Nina Hemmingssonin sarjakuva-albumi Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt, onneksi albumi oli nopeasti luettu. Vielä muutama sivu David Duchovnyä ennen nukkumaan menoa, Pyhä lehmä voi olla melkoinen villi kortti ja erikoinen tuttavuus...

klo 10.15 / 375 luettua sivua
Heräsin lukemaan kahdeksan aikaan ja luin sängyssä Pyhän lehmän loppuun. Harvinaista herkkua (ja jotenkin paheellista näin perheenäidin näkökulmasta) kerrankin loikoa pitkään sängyssä lukemassa. Duchovnyn teos oli ihan hauska aikuisten satu pienellä (ja vähän suuremmallakin) paatoksella höystettynä. Nyt on luvassa aamupuuroa sekä päiväsuunnitelman ja kirjavalinnan tekoa. Pitänee ottaa kirja ja uikkarit kassiin ja lähteä uimarannalle.

klo 18.30 / 557 luettua sivua
Huh mikä helle ja huh mikä tarina! Luin Kirsi Alanivan Villa Vietin linnut -romaania ensin hälyisellä uimarannalla ja luin sen loppuun kotipihalla. Tarina oli sen verran runsas ja vahva, että taidan sulatella sitä hetken käyttämällä lukukoiraamme hieman kävelyllä. Jos seuraavaksi tarttuisin johonkin keveämpään kirjaan.

klo 23.10 / 697 luettua sivua
Lenkkeilystä seurasi vielä päivän toinen uintireissu, vaikkakin pikainen. Iltalukemiseksi valikoitui ei sittenkään kovin kepeä Kari Hotakaisen Kantaja, josta jäi hyvin samanlainen jälkimaku kuin aeb (aikaan ennen blogia) lukemastani Juoksuhaudantie-romaanista eli keski-ikäinen mies pakkomielteen kourissa ei tuntunut tälläkään kertaa ihan minun kirjaltani. Vajaa tunti aikaa, aloittaisinko Roald Dahlia vai jatkaisinko Päätaloa tai Harrisia...

klo 00.00 / 733 luettua sivua
Hetken jaksoin vielä lukea kesken ollutta Joanne Harrisin Riimuja, mutta sitten silmät alkoivat painaa ja aikaraja tulla vastaan. Luin lukumaratonin aikana kaksi sarjakuva-albumia, kolme romaania ja vielä noin 30 sivua neljännestä. Olen ihan tyytyväinen luettuun sivumäärään, tosin sarjakuva-albumit kasvattivat sitä kuin huomaamatta. En jaksanut laskea lukemiseen käytettyä aikaa vaan keskityin enemmän varsinaiseen lukemiseen ja sivumäärien kirjaamiseen. Oli kiva maratoonata pitkästä aikaa, vaikkakin osa ajasta menikin ihan vain kesäpäivästä nauttimiseen.

Minna Rytisalo: Lempi

Minna Rytisalo: Lempi

Gummerus, 2016

234 sivua

Luettu: 4.7.2016

Mistä: ennakkokappale kustantajalta

Hihkaisin riemusta kun kuulin Minna Rytisalon julkaisevan kirjan. Luin usean vuoden ajan hänen blogiaan ja nautin suuresti niistä taidokkaista sanavalinnoista sekä tunnelmallisista tuokiokuvista. Tiesin siis odottaa jotain hyvää. Valtaviksi kohoavat ennakko-odotukset ovat usein vaaran paikka kirjalle kuin kirjalle, mutta miten Lempin kanssa kävi?

Kauppiaan tytär Lempi jättää helpon elämän tarjonneen lapsuudenkotinsa, isänsä ja kaksoissisarensa kun hän ja talollinen Viljami solmivat avioliiton. Viljamin kotitilalla Korvasjärvellä he opettelevat yhteiseloa onnellisina, vaikka Lapin sota kumuaa jossain kauempana. Kauaa ei nuori pari ehdi nauttia toisistaan kun kutsu saavuttaa myös Pursuojan ja Viljamin on lähdettävä rintamalle. Maalaiselämään tottumattoman Lempin ei kuitenkaan tarvitse jäädä yksin pitämään huolta tilasta sillä talossa asuu myös apulainen Elli. Jokaisen on kannettava oma osansa taakasta, selvittävä sodasta niillä keinoin mitä kullekin on annettu. Elämä on täynnä valintoja, niiden kanssa on elettävä. Ja kuoltava.

Avasin kirjan kirjaston rannassa nurmikolla istuen, paikka tuntui juuri oikealta tälle kirjalle vaikka kyseessä olikin joen- eikä järvenranta. Päälleni ehti tipahtaa useampia vesipisaroita ennen kuin maltoin laskea kirjan käsistäni ja siirtyä sisälle jatkamaan lukemista. Kirjalle olisi ihan hyvin voinut tipahtaa kyyneliäkin, niin vahvasti Lempi alkaa. Istuin lukemassa tunnin ja toisenkin, kiirehtimättä, nauttien eteeni kauniina tipahtelevista sanoista. Luin kirjaa myös kotipihassa, kuunnellen lintujen laulua ja tuulen kohinaa puissa, pihakuusessakin.

Lempiin tutustutaan kolmesta näkökulmasta, Viljamin, Ellin ja vielä Lempin kaksoissisaren Siskon kautta. Jokainen kuvaa Lempiä omista lähtökohdistaan, mutta silti näkymästä ei tule täydellistä sillä Lempi itse ei saa ääntään kuuluviin. Lempi on hiljainen päähenkilö, mutta silti vahvasti läsnä jokaisessa hetkessä.

Ihmisestä ei näe eikä tiedä, millaiset voimat tai intohimot hänen sisällään loiskivat. Me näemme aina vain yhden puolen, ihan kuin sivukuvan. Toinen puoli jää piiloon.

Viljami kokee syyllisyyttä lähtemisestä, vaikka muuta vaihtoehtoa ei edes ollut. Miksi kaikki meni niin kuin meni? Miksi niin vähän aikaa? Miksi? Entä jos? Elli on pitkämielinen, hän tietää mitä haluaa ja jaksaa odottaa. Kiitos on jo alku, samoin kuin padallinen kiehuvaa vettä. Sisko on tottunut jakamaan kaiken, tuntemaan toisen alusta asti, mutta mitä sitten kun toista ei enää tunne, ei kuule? Missä risteyksessä olisi pitänyt valita toisin? Seikkailu, leikki, milloin se muuttui todeksi?

Lempistä ei puutu mitään eikä siinä ole mitään liikaa. Se on taidokas, hiottu ja huolella viimeistelty, ilman mitään vivahdetta laskelmoinnista tai kliinisyydestä. Se on tulvillaan tunnetta, rakkautta, vihaa, syyllisyyttä, ikävää, kateutta, kiitollisuutta. Erään henkilön pienestä puolihuolimattomasti esitetystä sivuhuomautuksesta avautuu yllättäen juopa, joka vie aina vain pimeämmälle polulle, jonka päähän ei haluaisi astua, mutta jolta ei voi poiketa pois. Siskon osuuden alussa tunsin hieman otteeni herpaantuvan, ihan kuin Sisko ei pääsisi niin lähelle kuin Viljami ja Elli vuorollaan, mutta pian olin yhtä syvällä tarinassa kuin alussakin. Lempi on kutakuinkin täydellinen kirja. Voi, lukekaa!

     Rappusilla seisova on jähmettynyt aloilleen, koko maailma on, linnut hiljaiset, pihakuusi kuuntelee, mikään ei kasva eikä aalto lyö rantaan juuri sillä hetkellä kun kaikkeus odottaa nytkähtävänsä uuteen asentoon, ja sitten se nytkähtää, ja se on kaiken loppu, ja se on kaiken alku.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Niin kiinni voi toisessa ihmisessä olla, niin hukassa ilman toista.

Tämä vuosi on ollut melko hiljaista lukuhaasteiden suhteen, mutta tähän Iin kirjaston lukuhaasteeseen on pakko tarttua:

Lempin myötä ympyröin haasteesta kohdan 9: Kirja, jonka nimi on vain yksi sana.