Sami Lopakka: Loka

Sami Lopakka: Loka

Like, 2019

377 sivua

Luettu: 4.11.2025

Mistä: oma ostos

loka 1 kura, rapa 2 viemärijäte
3 kuv. turmelus, saasta, häpeällisyys

Sepon avioliiitto on kariutunut, hän on irtisanoutunut työstään ja matkustanut Venäjälle irtautuakseen omasta umpikujastaan. Jorma on pään ja kaulan alueen kirurgian erikoislääkäri, hän paikkaa potilaita, mutta myös omatuntoaan nuoruuden tapahtuma elävänä muistona mielessään. Kari lähtee Lappiin Käsivarren erämaahan, kauas kaikesta, arjesta ja velvollisuuksista, ja kaikista, paitsi Samulista, joka on vetolaukkuineen ja purjehduskenkineen kuin tiputettu väärään kohteeseen.

Sami Lopakan Loka kertoo kolmesta miehestä kulkien hetken matkaa heidän elämänvaiheissaan ja ajatuksissaan. Mitä Seppo, Jorma ja Kari ovat miehiään, mistä he tulevat ja minne he ovat menossa? Kaikki kolme tasapainoilevat kuilun laidalla, elämän ja kuoleman kaipuun rajalla, heistä jokainen odottaa lähtölupaa, lupaa lähteä, kuolla. Romaanin päähenkilöiden mielenmaisema on pääosin synkkä, lohduton ja ahdistava ja sama tunne puskee läpi romaanin. Harvassa pilkahteleva huumorikin on pikimustaa ja kerronta on välillä jopa inhorealistista. Silti kaiken loan seassa tai lopussa pilkistää aavistus (ruman)kauneutta ja ripaus toivoa. Onko sittenkin olemassa syitä elää?

Onko minulle paikkaa tässä maailmassa? Haluanko minä edes paikkaa täältä?

Mitä minä juuri luin ja mitä lukemisen lomassa ja sen jälkeen oikein tapahtui!? Seppo, Jorma ja Kari esitellään yksi kerrallaan ja Lopakka tuo heistä jokaisen lukijan silmien eteen yksi kerrallaan niin suorasti, häpeilemättömästi, intensiivisesti ja raadollisesti, että osa kohtauksista on kuin isku kylmällä rätillä vasten kasvoja ja välillä ei tiedä itkeäkö vai nauraa miesten touhuille. Siinä missä Lopakan Marras imaisi mukaansa alusta asti otti Loka otteeseensa hitaammin, mutta otti yhtä kaikki, voisi jopa sanoa, että kuristusotteeseen. En aluksi oikeastaan juurikaan pitänyt tarinasta, ehkä siksi, että Seposta, Jormasta ja Karista on henkilöinä vaikea tykätä, mutta niin vain heidän tarinansa vei mukanaan. Kolmikon ahdistus (tai ahistus, kuten meillä Oulun seudulla sanotaan) uppoaa lukijan luihin ja ytimiin.

Annetaan pois: yksi elämä purkukuntoisena. Myös vaihto vähänkäytettyyn hautakiveen käy. Nimellä ei väliä.

Lopakka heittää lukijan niskaan laajan tunneskaalan ja vaihtaa välillä tyyliä, hetkittäin teksti muuntuu runoksi. Sanoissa ja niiden väleissä on voimaa, syvyyttä ja kauneutta, synkästä pohjavireestä huolimatta. Lopakan tapaa kertoa ja käyttää sanoja ei voi kuin ihailla. Joskus kirjan nimivalinta mietityttää, mutta Loka kuvaa tarinaa täydellisesti, samoin kansi, joka on Tommi Tukiaisen tekemä. 

Sitaattikunniamaininnan saa:

Ja oliko omasta päätepisteestään tulleita, vajonneita, kadonneita? Katsotaan matkaliput.

Sekä kovin lopulliselta kuulostava:

Mikään ei ole yhtä ikuista kuin universumin kuolema.

Helmet-lukuhaaste 2025: 30. Kirjassa on häät tai hautajaiset

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Wsoy, 2020

351 sivua

Luettu: 5.10.2025

Mistä: kirjastosta

Eri taustoista lähtöisin olevat eri-ikäiset suomalaiset naiset, päätyneet sodan aikana Norjaan kuka mistäkin syystä, joku töiden, joku saksalaismiehen perässä. Nyt, sodan lopussa, Norjan tie on kuljettu loppuun. Naiset viedään ensin norjalaiselle vankileirille ja sieltä, päät paljaiksi ajeltuina, kuorma-auton lavalle, kohti tuntematonta määränpäätä. Naisten yllätykseksi heidän kyytinsä, neljäs ja viimeinen suomalaisnaisia kuljettaneista kuorma-autoista pysähtyy Suomeen vievälle tielle ja kyytiläiset komennetaan pois lavalta. Alkaa pitkä marssi Suomeen, kohti vanhoja tuttuja seutuja, koteja. Matkan aikana ehtii tutustua kanssakulkijoihin sekä miettiä mennyttä ja tulevaa. Mikä kotona odottaa, minkälaisen vastaanoton palaajat saavat?

Romaanin nimiösivulla on kirjan nimen alanimenä Vaellusromaani ja se kuvaa tarinaa hyvin. Kertomuksen alussa naisia on enemmän, mutta hyvin nopeasti joukkio tiivistyy viiteen naiseen ja Irenen, Ailin, Veeran, Katrin ja Siirin vaellusta Norjasta Suomeen seurataan askel askeleelta. Matkantekoa uhkaa sääolojen, väsymyksen ja nälän lisäksi niin miinat kuin palaajiin tavalla tai toisella vihamielisesti suhtautuvat ihmiset.

     Ajatus kotiinpaluusta oli muuttunut, sillä nyt he tiesivät, millainen rooli heitä siellä odottaisi. Tarpeetonta olisi selittää tehneensä töitä, turha kertoa yrittäneensä tienata vain elantoa, sillä huorina heitä silti pidettäisiin. He tiesivät muuttuneensa ongelmaksi, ihmisiksi joita ei kaivattu takaisin. Olisi helpompaa, jos he olisivat edes tajunneet kuolla. Pahinta, mitä he saattoivat tehdä, oli vaatia päästä takaisin entiseen elämäänsä, sillä sellainen ei heille olisi enää tarkoitettu.

Tarina alkaa verkkaisesti ja kerronta on jos ei nyt tunteetonta niin sanotaanko lakonista, toteavaa. Kinnunen jättää lukijalle tilaa tuntea ja tulkita, asioita ei selitetä puhki. Vasta noin sivun 200 kohdalla alkaa näkyä merkkejä siitä mitä odotin laajasti kehuja keränneeltä Kinnusen kerronnalta. Kerrontaan tulee syvyyttä ja tunnetta, mutta vain hetkittäin, ei pysyvästi. Kerronta on yllättävän pelkistettyä, mutta tyyli sopii tarinaan, pitkään vaellukseen, jossa kulkijoiden voimat hiipuvat ja usko paremmasta tulevaisuudesta tuntuu katoavan.

     Välillä he valitsivat väärin ja päätyivät syrjäisen suoniityn tai poltetun talon pihaan. Silloin he kääntyivät hiljaisina ja palasivat takaisin. Kukaan ei jaksanut suuttua tai edes harmitella. Mitä sellainen olisi auttanut? Tunteet olivat valuneet heistä pois, samoin kaipuu sekä aika. Oli vain askelet.

Vaikka kerronta ei ihan yltänyt odotuksiini oli tarina mielestäni vahva ja Kinnusen luomat henkilöhahmot onnistuneita ja uskottavia, kuin lihaa ja verta. Jokainen viidestä naisesta on oma persoonansa, heillä on omat äänensä, vahvuutensa ja heikkoutensa, heistä jokainen kehittyy matkan varrella ja tekee omat, jopa yllättävät ratkaisunsa. Iäkkäämmän Ailin kohtalo on kuvattu hienosti, myös joukon johtajahahmoksi nousevan Irenen viimeiset vaiheet yllättävät. Tarinassa tapahtuu vaivihkainen ja raadolliselta tuntuva näkökulman vaihdos. Norjassa naiset pelkäävät kuolemaa, mutta matkan edetessä pelko muuttaa muotoaan ja kohdettaan, naiset alkavat pelätä elämää.

Olin ajatellut aloittaa tutustumisen Tommi Kinnusen tuotantoon hänen Neljäntienristeys -romaanistaan, mutta Ei kertonut katuvansa hyppäsi edelle lukupiirin ansiosta. Vaikka romaani ei ihan yltänyt siihen huikeuteen mitä odotin tuntuu kirjan jälkimaku vain vahvistuvan kun lukemisesta on aikaa ja lukukokemusta on ehtinyt pureksia. Aion ehdottomasti lukea lisää Kinnusta. 

Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän ei ollut varma, kumpi oli pahempi, päästä perille vai olla koskaan pääsemättä.

Pohjoinen lukuhaaste 2025: 13. Kirja sijoittuu arktiselle alueelle

Helmet-lukuhaaste 2025: 28. Kirjassa ollaan järvellä

Mikko With: Banaani

Mikko With: Banaani

Myllylahti, 2025

273 sivua

Luettu: 22.8.2025

Mistä: kirjastosta

Pertti Karhuoja, eläkeläismies, kuolee kotonaan syötyään banaanin. Kyseessä ei kuitenkaan ole sydänperäinen sairauskohtaus niin kuin ensiasetelmasta olosuhteet ja uhrin ikä huomioiden voisi luulla.  Rutiininomainen tutkinta laajenee ja tutkintalinjoja sekä niitä tutkivia on yhtäkkiä iso joukko. Media lyö vielä bensaa liekkeihin ja pian paniikki leviää paitsi Oulun seudun ruokakaupoissa asioivien keskuudessa, mutta myös laajemmin.

Tarinan päähenkilöinä häärivät Karhuojan kuolemantapausta tutkimaan ryhtyvä rikoskomisario Aapo Hämäläinen, hänen työparinsa Ellinor "Kunkku" Karlson sekä jutun jäljille pääsevä toimittaja Pyry Lammikko. Aapo on rutiinien ja järjestyksen mies, hän on hieman varautunut ja jäykkä, asioita pitkään pohtiva ja elää lähes täysin työlleen. Kunkku taas on urheilullinen ja rempseä, hän tarttuu rohkeasti työhön ja kertoo ideoitaan, mutta kotioloissa hän on täysin toista maata, siellä hän joutuu olemaan varuillaan, elämään toisen ehdoilla. Luonteenpiirteiden eroista huolimatta parivaljakko pelaa hyvin yhteen kentällä. Pyry kärkkyy lööppejä ja mainetta uutismaailmassa, jopa oman perhe-elämän kustannuksella. Lisäksi hänellä menee oma ja yhteisön etu pahasti sekaisin. Välillä Pyryn tutkimukset tuntuvat aivan päättömältä säntäilyltä. 

With tarttuu kädestä ja vie lukijaa kuin pässiä narussa. Kuvittelen keksiväni jotain ja päässeeni syyllisen jäljille, mutta mitä vielä! Tarinassa on jokunen erikoisuus (nykyaikana harvemmin näkee rautakaupassa, varsinkaan suurten ketjujen myymälöissä hintalappuja liimattuna tuotteisiin vaan ne ovat hyllyn laidassa) tai lipsahdus (yhdessä repliikissä Pertin ja Anteron nimet menevät sekaisin ja Kunkku kyselee Anterolta kuinka hyvin hän tunsi Anteron eli itse itsensä), mutta muuten tarina etenee todella sujuvasti. Kirjan luettuani ajatukseni pyörivät vielä hetken päähenkilöissä. Etenkin Kunkulle, mutta myös Aapolle toivoisi rohkeutta ja kaikkea hyvää, molemmilla jo silmät avautuvat hieman. Eikä Pyrykään ole lopulta ihan toivoton tapaus.

Kaiken kaikkiaan Banaani on dekkari, jossa on jotain erilaista ja raikasta. Tarina on myös pelottavan uskottava, siinä ujutetaan uhka ihmisten arkeen ja perusturvaan, ravintoon. Tämä on ehkä vähän ympäripyöreä kuvaus, mutta yritän välttää paljastamasta liikaa juonesta. Kerronnan lomaan on ripoteltu juttua koskevia uutisartikkeleita ja somejulkaisuja, ne tuovat mukavasti lisäväriä ja -ulottuvuutta tarinaan. Kuolemantapauksesta huolimatta tarinan tunnelma ei ole synkkä, osittain kiitos kerronnassa käytetyn mustan huumorin. With taisi voittaa minut Banaanin puolelle jo ennen varsinaisen tarinan alkua, ensimmäisen sivun toisessa sitaatissa:

"En tiedä, miksi vakavasti otettavan rikosromaanin alussa täytyy aina olla joku mystinen sitaatti."

(Mikko With)

Niinpä! Kaikkea, myöskään Banaania, ei tarvitse ottaa niin vakavasti. Subjektiivinen plussa vielä siitä, että kirjan tapahtumat sijoittuivat tutuille paikoille kuten Kempeleen Zeppelinin Prismaan, Nallikariin jne.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Objektiivisesti tarkasteluna (sic) teoriassa oli yhdeksänkymmentä prosenttia foliohattua ja kymmenen prosenttia faktaa.

Pohjoinen lukuhaaste 2025: 20. Kirjan kannessa tai nimessä on hedelmä

Helmet-lukuhaaste 2025: 29. Kirjailijan viimeisin teos

Päivi Alasalmi: Meren ja veren liitto

Päivi Alasalmi: Meren ja veren liitto

Gummerus, 2024

332 sivua

Luettu: 17.8.2025

Mistä: kirjastosta

17-vuotias papin tytär Christina Sundelin istuu Pyhäjoen rannassa ajattelemassa ensirakkauttaan, 19-vuotiasta kartanonherran poikaa Fredrik Löwenmarkia, kun metsästä ilmestyy pelottavan näköinen mies. Mies on Chirstinan eno Matthias Erwast, joka on tullut varoittamaan sisarensa perhettä venäläissotilaista, jotka ovat tulossa tuhoamaan rannikon kylät ja kaupungit asukkaineen. Hippaleikit ja varovaiset katseet saavat jäädä kun Christina ja Fredrik vihitään ja saatellaan kiireellä pakomatkalle kohti Ruotsia Löwenmarkien 21-vuotiaan Eero-rengin hevoskyydissä. Nuorten tie vie Raahen kautta Perämerelle ja Hailuotoon, jonne on saapunut paljon muitakin pakolaisia. Sitten illan hämärässä rannalla väsyneinä ja kylmissään värjöttävät pakolaiset näkevät salmeen lipuvan sotalaivan, venäläiset ovat saapuneet.

Pelosta tuli koko totuus, koko elämä.

Meren ja veren liiton keskiössä on todellinen tapahtuma, Oulun edustalla sijaitsevassa Hailuodossa syyskuisena perjantaina vuonna 1714 tapahtunut isku, jossa venäläissotilaat tappoivat perimätietojen mukaan jopa 800 ihmistä yhden vuorokauden aikana. Alasalmi on kutonut isovihan aikaisen historiallisen tapahtuman ympärille sujuvasti etenevän, mukaansa tempaavan ja hyvin aikaa kuvaavan tarinan.

Alasalmi kuvaa hyvin ihmisten toimintaa pelon ja uhan alla, kuinka asioiden tärkeysjärjestys muuttuu siitä kun uhka on jossain kaukaisuudessa aina siihen hetkeen kun se on käsin kosketeltavissa. Valinnat voivat maksaa jopa hengen. Myös tarinan päähenkilön Christinan kasvu lähes lapsesta pakomatkan aikana paitsi itsestään myös muista huolehtivaksi aikuiseksi on kuvattu taitavasti. Christinasta löytyy sellaista rohkeutta, jota ei alun haaveilevasta ja huolettomasta tytöstä olisi heti uskonut.

Niin sanotun murhaperjantain tapahtumilla on tarinassa lopulta sivumäärällisesti melko pieni osuus, mutta se on kuvattu niin elävästi ja vimmaisesti, että se on kuin yhtäkkiä päälle iskevä ukkosmyrsky. Saaren tapahtumat piirtyvät kaikessa kauheudessaan, järkyttävyydessään ja järjettömyydessään lukijan kasvoille. Ihmisen julmuus ahdistaa ja kuristaa kurkkua. Tarina jatkuu vielä Hailuodon tapahtumien jälkeen, väistämättä pienemmillä kierroksilla, mutta hengästyttävien tapahtumien jälkeen rauhallisempi suvantovaihe tuntuu tervetulleelta. 

Meren ja veren liitto on todella onnistunut yhdistelmä historiaa, kauhua ja selviytymistä. Tai kuten Alasalmi itse kuvasi kirjaansa elokuussa Iin kirjaston muusajuhlilla: "Isoviha vastaan usko, toivo ja rakkaus."

Usko hyvään kuoli ensimmäiseksi, sitten toivo, mutta rakkaus – se ei kuolisi koskaan.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Huun tunne, pelko ja holotna olivat läsnä kuin paha enne, pääkallon sokea silmäkuoppa.

Pohjoinen lukuhaaste 2025: 17. Kirja liittyy Raaheen

Helmet-lukuhaaste 2025: 33. Kirjassa ratsastetaan

Satu Leisko: Ihmisenhaltija

Satu Leisko: Ihmisenhaltija

(Ihmisenhaltija #1)

Avain, 2023

297 sivua

Luettu: 11.7.2025

Mistä: kirjastosta

Kuustenkylän lukiota käyvä Tuuli on koulussa ulkopuolinen, mutta yhtäkkiä sekä uusi oppilas Maria että komea ja urheilullinen Ossi hakeutuvat jatkuvasti hänen seuraansa. Maria ja Ossi eivät tunnu sietävän toisiaan, joten Tuulia vedetään kahteen suuntaan. Kuusenkylässä eletään pelossa sillä epäillään, että susi on tappanut yhden kyläläisistä. Metsässä tuntuu kuitenkin liikkuvan myös jotain muuta, Tuuli näkee puolipukeisia kulkijoita vaikka on talvi, hän näkee myös ihmisiä eläinhahmoissa ja eläimiä ihmishahmoissa, sen lisäksi Tuulista tuntuu, että häntä seurataan. Mistä on kyse?

Satu Leiskon Ihmisenhaltija on kotimaisen nuorten aikuisten fantasiasarjan ensimmäinen osa. Tarinassa on jotain samaa kuin Elina Rouhiaisen Susiraja- ja Stephenie Meyerin Twilight-sarjassa, mutta ehkä yhtäläisyyksiltä on vaikea välttyä tässä genressä. Leiskon tarina on kuitenkin myös omaperäinen, ilahduin erityisesti Leiskon esittelemistä yliksistä, yliluonnollisista otuksista, kuten nälkäisistä tai kuolemattomista syöteistä. Mukana on lisäksi muodonmuuttajia, ihmiseläimiä sekä haltijoita ja noitia. Melkoinen kattaus siis. Vaikka pidin tarinasta koin kuitenkin lukiessa hienoista haparointia eli se vahvin imu jäi puuttumaan. Ehkä ne toisten kirjojen / kirjasarjojen kaiut sittenkin häiritsivät tässä lukuhetkessä liikaa, ehkä esimerkiksi Susiraja-sarjan tarina oli liian tuoreena mielessäni.

Alunperin minut houkutti kirjan pariin kirjan upea kansi, tuntui kuin susi olisi tuijottanut minua kirjaston hyllystä. Kiitokset siis Laura Noposelle houkuttelevasta kannesta ja kirjaston henkilökunnalle kirjan nostamisesta muiden kirjojen joukosta ns. tyrkylle, sekä tietysti Satu Leiskolle tarinasta, aion ehdottomasti ottaa selvää miten Tuulille ja kumppaneille seuraavaksi käy!

Sitaattikunniamaininnan saa:

En kai ollut valinnut hyvin kumpaakaan niistä henkilöistä, jotka tahdoin. Toisen seurassa melkein meni henki ja toisen kanssa särkyi sydän.

Pohjoinen lukuhaaste 2025: 12. Kasvutarina

Helmet-lukuhaaste 2025: 3. Kirjan päähenkilö on nuorempi kuin sinä

- - -

Postaukset laahaavat pahasti jäljessä, yritän saada kirjoitettua arviot lopuista vuoden 2025 luetuista ja teen vasta sitten perinteisen vuosikoosteen. Toivotan kuitenkin jo tässä vaiheessa hyvää uutta vuotta 2026!

Janne Kukkonen: Voro 3 - Jumalten hauta

Janne Kukkonen: Voro 3 - Jumalten hauta

Like, 2021

461 sivua

Luettu: 11.7.2025 (#13 lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

Pieni vorotyttö Lilja jäi edellisessä tarinassa pahasti haavoitettuna virran vietäväksi ja näytti vahvasti siltä, että hänen päivänsä oli luetut. Onneksi Voro-sarjasta ilmestyi vielä kolmas osa Kolmen kuninkaan aarteen ja Tulikiven armeijan jatkoksi, joten toiveet Liljan selviytymisestä oli olemassa...

Hän elää! Tai no, jos ihan tarkkoja ollaan niin ei oikeastaan eläkään, ainakaan tarinan alussa... Lilja nimittäin herää tuonpuoleisesta, Unholasta, jossa tapaa ensimmäisenä vanhoja, jo kuolleita tuttuja. Alkujärkytyksestä selvittyään Lilja ei pelkää saati kumarra edes itse Kuolemaa, Unholan herraa, Kalmaa, vaan komentaa tätä palauttamaan Lilja henkiin sekä ryhtymään taisteluun kaikkia maailman eläviä uhkaavaa tuli-isä Ithieliä vastaan, toki jumalia komentavan Sysineidon tikarin sekä vankkumattoman neuvottelutaidon, tässä tapauksessa lapsen väsymättömän puheliaisuuden ja uteliaisuuden, suosiollisella avustuksella. Lilja tekee sopimuksen kuoleman kanssa, hän saa henkensä takaisin vastineeksi siitä, että työntää Sysineidon tikarin takaisin Ithielin sydämeen. Tehtävä on vaarallinen, mutta jos on jo kerran kuollut ei silloin ehkä enää ole hirveästi pelättävää tai menetettävää?

Lilja ei siis ole edes "kuoleman kylpynsä" jälkeen menettänyt toivoaan vaan on yhä valmis taisteluun ja pysäyttämään maailmanpalon. Paluu elävien kirjoihin ei ole vain elämäniloa ja iloisia jälleennäkemisiä vaan vastassa on entisiä vihamiehiä, joilla on nyt sama päämäärä. Lilja ja kumppanit keräävät harvat hengissä olevat joukkoihinsa ja ryhtyvät pelastamaan maailmaa, mutta samalla paljastuu salaisuuksia, jotka koettelevat myös Liljan henkilökohtaisen elämän perustuksia.

Rääväsuinen, rohkea ja valtavan kokoisen itsetunnon omaava Lilja on mainio tapaus. Liljan hahmo tasapainottelee rohkean taistelijan ja pienen tytön lapsekkuuden välillä ja hänen sanailunsa herättää hilpeyttä (katso sitaattikunniamaininta postauksen lopusta). Voi tuota pientä höpsöä voroa... Mainio on myös Liljan kasvatti-isä Seamus, joka on valmis tekemään mitä tahansa suojattinsa puolesta. He ovat kulkeneet yhdessä melkoisen matkan ja kokeneet melkoisia kolhuja, mutta kaiken synkkyyden keskellä parivaljakko on saanut myös paljon apua, joskus yllättäviltäkin tahoilta. 

Nyt kolmannen osan jälkeen tarina tuntuu tulleen valmiiksi ja saavan arvoisensa päätöksen. Myös Jumalten hauta on ehjä kokonaisuus, jossa on vauhtia alusta loppuun. Luin kirjan yhdeltä istumalta (lukumaratonilla kuten myös edellisen osan) ja se tuntui täydelliseltä valinnalta, tarina pitää tiiviisti otteessaan koko kirjan ajan. Voro on loistava sarja, jonka voisi lukea vaikka heti uudelleen.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Helmet-lukuhaaste 2025: 2. Fantasiakirja

John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen

John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen

Gummerus, 2010

607 sivua

Suomentanut: Jaana Nikula

(Låt den rätte komma in, 2004)

Luettu: 11.7.2025 

Mistä: oma ostos

En näemmä pitänyt kiirettä tarttua toiseen John Ajvide Lindqvistin kirjaan eli tähän TBR100-listallani olevaan Ystävät hämärän jälkeen -romaaniin. Ensitutustumisesta, Kuinka kuolleita käsitellään -kirjasta bloggasin niinkin kauan sitten kuin vuonna 2012!

Tukholman lähiö, Blackeberg, syksy 1981. 12-vuotias Oskar on joutunut taas kerran välitunnilla Jonnyn ja Micken käsittelyyn, tällä kertaa avattuaan kiusaajiensa mielestä suun väärässä paikassa ja väärälle henkilölle. Sellaista Oskarin arki on, hän on aina liikaa jotain tai liian vähän jotain muuta, aina kiusaajien maalitauluna teki tai oli tekemättä mitä tahansa. Oskar saa lohtua karkeista ja leikekirjasta, johon hän kerää artikkeleita väkivaltarikoksista, kuten läheisessä Vällingbyssä tapahtuneesta nuoren pojan murhasta. Sitten Oskar tutustuu kerrostaloon muuttaneeseen uuteen tyttöön, Eliin ja he ystävystyvät. Eli on hieman erikoinen, ihan kuin Oskar itsekin, mutta eri tavalla. Eli pukeutuu ja puhuu hassusti ja häntä voi tavata vain illalla hämärän jälkeen. Oskarilla on epäilyksensä Elistä, mutta ystävä on ystävä, oli se sitten tyttö tai... jotain muuta.

     - hänessä oli jotain, jotain... Kauheaa. Kaikkea mitä pitää varoa. Korkeita paikkoja, tulta, lasia nurmikolla, käärmeitä. Sellaista mitä vastaan äiti yritti suurella vaivalla suojella häntä.

Jo kirjan nimi herättää arvailuja tai viitteitä siitä, mitä tarinassa on luvassa. Jonkinlaisia yön hirviöitä, tässä tapauksessa vampyyri. Johan Ajvide Lindqvistin vampyyrilaji, tai ainakin yksi sen edustaja, poikkeaa perinteisimmästä vampyyristereotyypistä esimerkiksi ravinnon hankinnan osalta. Tarina ei kuitenkaan keskity pelkästään yön hirviöön, sillä osa tarinan hirviöistä, ihmiset, kulkevat myös päivän valossa. On koulukiusaajaa, pedofiiliä, murhaajaa... 

Synkkien asioiden rinnalle tuo pienen pilkahduksen valoa ystävyys ja rakkaus, mutta nekään eivät tässä tarinassa oikein kestä tarkempaa tarkastelua. Esimerkiksi Oskarin ja Elin suhteessa on oma päivänvaloa kestämätön (sic!) sivujuonteensa johtuen Elin todellisesta olemuksesta. Ikivanhan vampyyrin ja nuoren pojan ystävyyden taittuminen ihastumiseksi tuntuu inhottavalta. Samoin Elin ja Håkanin, Elin niin kutsutun isän, välinen suhde, tällä kertaa ei Elin todellisen vaan hänen ulkoisen olemuksensa takia. Tarinassa kuvattu nuoren tytön ja keski-ikäisen miehen yhteiselo ei todellakaan sovi tyttären ja isän rooleihin. Tarinassa seurataan myös varttuneempaa kaveriporukkaa, jengiä, jota tuntuu yhdistävän etenkin päihteiden käyttö. Tässä porukassa ystävyys tai kaveruus on paljon tasapainoisempi, heidän välillään ei ole samanlaista sopimatonta asetelmaa kuin aiemmin mainittujen henkilöiden välillä. Kun Jocke, yksi jengin jäsenistä katoaa alkaa tarinalankojen päät löytää toisensa.

Kirjan lukeminen herätti hyvin ristiriitaisia tunteita. Tarinassa oli jonkin verran jännitystä, vetoa ja koukkuja, mutta sen verran paljon inhottavia kohtauksia, että ne etäännyttivät tarinasta. Tarinassa esiintyvä pahuus oli minun mittapuulleni ja tälle lukuhetkelle liikaa. Ettei menisi ihan synkistelyksi mainittakoon pari mieleen jäänyttä kielikuvaa: Oskar juo laimistunutta eli väljähtynyttä colajuomaa ja Håkania ellottaa eli etoo tai inhottaa. 

Sitaattikunniamaininnan saa:

Häneltä pääsi kimeä nauru, se viipotti kuin linnunliverrys siltarummun alla.

Sekä (kaunis kuvaus, oli tässä sentään sellaisiakin):

Yö oli jääkylmä, lumi timanttien meri kuunvalossa.

Pohjoinen lukuhaaste 2025: 24. Kirjan nimestä tulee mieleen laulu

Helmet-lukuhaaste 2025: 14. Kirjan kääntäjä on voittanut Mikael Agricola -palkinnon tai muun käännöspalkinnon

TBR 25/100

Heikki Kännö: Runoilija

Heikki Kännö: Runoilija

Sammakko, 2020

568 sivua

Luettu: 20.6.2025

Mistä: lahja

Vuoden 1888 tammikuun kylmänä iltana kiertävän teatterin Theatre Wasilewskin omistajan tytär, Lorraine Wasilewski, löytää vaunujensa portailta laihan ja pahoin loukkaantuneen miehen. Hän on papereiden mukaan vuonna 1863 syntynyt Preussin kansalainen Aurelian Benn, runoilija, ja mahdollisesti myös murhaaja. Murhaepäilyn lisäksi miehen kannoilla tuntuu kulkevan myös musta koira. Voiko Aurelian olla syyllinen nuoren naisen murhaan? Ainakin hän haluaa pitää matalaa profiilia ja on kovin vaitonainen menneisyydestään. Samalla kun Aurelian toipuu vammoistaan Lorrainen hoivissa hänen tarinansa alkaa paljastua, sen mukana kohtaamiset hopeanharmaasilmäisen, kaitakasvoisen miehen kanssa, joka ohjasi Aurelianin paitsi etsimään apua teatteriseurueesta myös kehotti häntä hakeutumaan Aurelianin ihaileman Friedrirch Nietzschen oppipojaksi. Kuka ja mikä on tämä erikoinen mies, joka tuntuu ilmestyvän erikoisissa paikoissa ja hetkissä Aurelianin eteen, ohjaten Aureliania kuin marionettia? Lopulta tilaisuus tekee Aurelianista varkaan, hän jättää teatteriseurueen ja lähtee tavoittelemaan unelmiaan.

No nyt mentiin minun lukumukavuusalueen ulkopuolelle, samoille hämärille filosofialla höystetyille poluille kuin esimerkiksi Jostein Gaarderin Sofian maailmassa, joka on harvoja kesken jättämiäni kirjoja, sekä Karl Ove Knausgårdin Aamutähdessä. Runoilijan sisältämät Nietzschen ja Steinerin filosofiset teoriat etäännyttivät minut tarinasta, minulle olisi riittänyt kaikki muu sen ympärillä, hyvän ja pahan taistelu. Etenkin tuo yhtä aikaa nuori ja vanha, ihastuttava ja kammottava, pitkä, hopeanharmaasilmäinen, suippokorvainen ja kaitakasvoinen Heinrich von Grüngen, mies kuin paholainen, on koukuttavan kiinnostava hahmo ja jättää Aurelian Bennin varjoonsa. Von Grüngen häilyy tapahtumien taustalla, ilmestyy yksi kerrallaan tarinan henkilöiden elämiin, vuoroin ohjaten, rangaisten ja palkiten.

Runoilijan alanimi Eli miten veitsellä filosofoidaan, on jokseenkin kutkuttava ja ehkä sen olisi voinut painaa jopa kanteen, se sopisi hyvin kannen susihahmon kaveriksi. Kännön tarinassa on paljon eri tasoja ja taustoja, siinä sivutaan todellisia henkilöitä kuten Friedrich Nietzscheä ja Rudolf Steineria (johon päästään vasta 400. sivun paikkeilla, takakannen perusteella odotin häntä jo aiemmin!), filosofian teorioita, metaforia, viittauksia, kulttuuria ja eri teoksia siinä määrin, että tuntui, että niistä olisi pitänyt tietää enemmän, jotta tarina olisi avautunut syvemmin. Varsinainen runsaudensarvi siis. Nyt jäin keikkumaan jonnekin tarinakärryjen laidalle enkä päässyt kunnolla kyytiin, vaikka välillä matka olikin jännittävä.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Luzern-järvi ylevöittää näkymää kauempana alhaalla, ja vuorten valkoisina häälyvät seinämät ovat kuin sokerilla kuorrutettua marenkia.

Sekä:

Taivasta kurottelevat puut ovat kadonneet, kirjahyllyt ovat sulkeneet minut sisäänsä, ja sieraimiini tulvii painomusteen ja paperin turvallisia tuoksuja.

Pohjoinen lukuhaaste 2025: 1. Kirjaan liittyy pelko tai fobia (Heinrich von Grüngen on varsin pelottava hahmo)

Helmet-lukuhaaste 2025: 5. Kirja, jonka joku muu on valinnut sinulle

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä

 

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä

(Björk #1)

Otava, 2014

349 sivua

Luettu: 6.4.2025

Mistä: kirjastosta

Levottomuuksien rauhoittaminen ja viinan salakuljettajien jahtaaminen on Helsingin poliisin arkipäivää, mutta sitten vastaan tulee erikoisempi tapaus kun Vesilinnanmäellä sijaitsevan Vesilinnan sisältä, juomavesisäiliön pohjalta, löytyy ruumis. Helsingin Sanomien toimittaja Anton Helander ja hänen ystävänsä, sisäasiainministeriössä virkamiehenä työskentelevä rikostutkimuksia harrastava Karl "Kalle" Axel Björk rientävät Vesilinnanmäelle, jossa Helsingin rikospoliisin ylikonstaapeli, Björkin ystävä Martti Ekman on tutkimassa rikospaikkaa. Vesisäiliöstä nostetun uhrin taskusta löytyy hänen henkilöllisyyteensä viittaavia papereita, lisäksi rikospaikalta löytyy myös verinen kulkulupa, entisen punavangin passi, joka vihjaisi syylliseen. Onko kyseessä sodan kaikuja kantava surma, punavangin kosto suojeluskuntaupseerille, vai jotain muuta? Mutta miksi uhri on upotettu vesisäiliöön?

Kyseessä on dekkari, mutta päähenkilönä ei ole poliisi vaan virkamies Björk, kuten nimiösivulla oleva kirjan alanimi, Kolme viikkoa Karl Axel Björkin elämässä maaliskuussa 1921, kertoo. Björk on mielenkiintoinen hahmo. 27-vuotias Björk työskentelee ministeriössä virkamiehenä, mutta on erittäin kiinnostunut rikosten selvittämisestä, jopa siinä määrin, että häneltä löytyy suurennuslaseja, lasiputkia ja jopa mikroskooppi näytteiden keräämistä ja tutkimista varten sekä tiirikointivälineet. Björk on aatelissuvusta, mutta ei ole ollut juurikaan tekemisissä sukunsa kanssa hänen isänsä ja isoisänsä välirikon seurauksena. Björk elää suhteellisen vaatimattomasti, mutta hänellä on silmää kauneudelle, hän pitää hienoista vaatteista, tuoksuista ja kauniista yksityiskohdista. Björk ei pelkää laittaa itseään likoon tutkimuksia tehdessään, hän ajautuu useaan kertaan vaaraan ja välillä myös hieman lain väärälle puolelle.

Lähin valonlähde oli kaasulyhty kadun toisessa päässä kulman takana. Kuin pikkuinen orpo majakka se heitti loskaiseen maahan kelmeän, harsonkaltaisen läiskän, jonka hohto teki pimeästä entistä mustemman. Siihen päättyi valon vaippa kaupungin ympärillä. Kun poistui vaipan alta, löytyi vaikka millä mitalla reittejä ja onkaloita, joissa sai yön turvin rauhassa tehdä hämäriä tekoja.

Tarinassa on hienoa ajan kuvausta ja 1920-luvun Helsinki herää eloon silmien edessä. Kaupunkia, sen katuja, rakennuksia, asuntoja, ihmisiä ja vaatteita kuvataan tarkasti, mutta kuvailu ei ole puuduttavaa vaan tarinaa elävöittävää. Lukija sujahtaa tarinan mukana menneeseen aikaan ja paikkaan. Jännityksen väristykset tuntuvat niskavilloissa seuratessa Björkiä Helsingin hämärillä kujilla ja porttikongeissa varjostamisissa ja väijytyksissä, välillä hypätään aivan toisenlaiseen tunnelmaan esimerkiksi muotisalongissa, elokuvateatterissa, kahviloissa ja ravintoloissa. Joissain paikoissa kerronta kuitenkin yllättäen hypähtelee, esimerkiksi kun tarinassa puhutaan yhtäkkiä Björkin isän muistikirjasta aivan kuin siitä olisi puhuttu aiemminkin, vaikka siitä ei löydy aiempia mainintoja selatessani tarinaa taakse päin. Ehkä tähän muistikirjaan palataan uudelleen seuraavassa osassa, sillä tämähän on Björk-sarjan aloitusosa.  

Myös dialogi sopii tarinan aikakauteen, siinä vilahtelee vanhahtavia sanamuotoja kuten huoneusto, hammastahdasta (hammastahnaa), gummihansikkaat, telefooni, paakelsi, intuitsiooni jne. Kun tarinassa on vielä mukana salakirjoitusta, salaseuroja, epäilyttäviä hämärämiehiä, valehenkilöllisyyksiä sekä viehkeitä ja osin petollisia naisia on tarina varsin herkullista luettavaa. Yön sydän on jäätä todella huokuu 1920-luvun tunnelmaa. Eri asia sitten on oliko tämä kertatutustuminen Björkiin ja kumppaneihin vai palaanko vielä sarjan ja sen tunnelman pariin, en ole vielä päättänyt.

Kirjan lopusta löytyy henkilöluettelo, jonka huomasin valitettavasti vasta kirjan luettuani, siitä olisi ollut hyvä tarkistaa lukiessa kuka on kuka. Lisäksi lopusta löytyy listaus kirjassa esiintyvistä vanhoista ja uusista kadun- ja paikannimistä sekä lyhyt katsaus rahan arvoon vuonna 1921. Etenkin rahan arvoon liittyvät faktat olivat kiinnostavaa luettavaa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Puhujan konsonantit ryöppysivät toisten kasvoille kuin kuularuiskun ammukset, ja he painoivat päänsä entistä alemmas.

Pohjoinen lukuhaaste 2025: 23. Kirjan nimi alkaa vokaalilla

Helmet-lukuhaaste 2025: 16. Kirja, jossa on sukupuu tai hahmoluettelo

Outi Hytönen: Kairojen kosmopoliitti - Annikki Kariniemen elämä ja teot

Outi Hytönen:

Kairojen kosmopoliitti - Annikki Kariniemen elämä ja teot

Gummerus, 2023

340 sivua

Luettu: 12.3.2025

Mistä: kirjastosta

Kairojen kosmopoliitti tiivistää Annikki Kariniemen, kastenimeltään Anni Terttu Tuulikki Kariniemen, elämän syntymästä 24.7.1913 Rovaniemellä Jenny ja Frans Emil Kariniemen perheeseen kahdeksantena lapsena kuolemaan 22.10.1984 Ylitorniolla kotonaan Sinisessä pirtissä. Kirjassa kuvataan Kariniemen taiteilijanuraa edeltävää työhistoriaa niin konttoristina, yksityissihteerinä, taloudenhoitajana kuin opettajana, aktiivisuutta eri järjestöissä kuten IKL, Lotta Svärd, Pohjoiset Kirjailijat ry, kolmea avioliittoa ensin lähes samanikäisen Viljo Alatalon kanssa, sen jälkeen 26 vuotta vanhemman Oiva Willamon kanssa ja kolmatta 31 vuotta nuoremman Taisto Heikan kanssa sekä uraa taiteilijana: rooleja näytelmissä, runojen kirjoitusta ja lausuntaa, näytelmien kirjoittamista ja ohjaamista, useita romaaneja, novelleja, näytelmiä, lehtiartikkeleita ja tekstejä. Kariniemen sanottiin olevan Lapin ensimmäinen naiskirjailija ja naiseräkirjailija. Kariniemen rakkaus Lappiin ja sen luontoon näkyi fiktiivisissä teksteissä, mutta myös luonnonsuojeluna, hän kirjoitti esimerkiksi Kemijoen patoamisesta ja sen vaikutuksista lohiin.

Kairojen kosmopoliitti piirtää kuvan persoonallisesta naisesta, jolla oli jo lapsena vahva tahto. Hytönen kertoo kirjassaan kuinka Kariniemi kutsui jo pienestä pitäen itseään ristimänimiensä sijaan Annikiksi ja ilmoitti, että hänestä tulee lappalainen. Kariniemi sai jo lapsena kuulla ystäviltään olevansa kummallinen ja erilainen kuin muut tytöt ja samantyyliset kommentit jatkuivat hänen elämänsä loppuun asti. Annikki Kariniemi ei sopinut muiden luomiin valmiisiin muotteihin vaan kulki omia polkujaan muiden mielipiteistä suuremmin välittämättä, koskivat arvostelut sitten esimerkiksi hänen miessuhteita, kirjailijan uraa, mielipiteitä tai ulkonäköä.

     Hän kehtasi korostaa ja kiittää itseään. Jos kerran muut eivät niin tehneet, niin jonkunhan sekin puoli piti hoitaa! Tilaisuuksiin tai vain yllätysvierailuille saapuessaan Annikki käänsi aina katseet puoleensa. Hän oli näky: satakiloinen nainen saamenpuvussaan, ja lisäksi hän puhui kovaa. Hän vain tuli ja valtasi koko tilan. Hän sanoi suoraan, mitä ajatteli.

     Mikä Annikkia riivasi? Miten hän kehtasi? Miksi hänen oli aina pakko napata pääosa? On helppoa leimata tempaukset julkisuudenkipeydeksi ja itsekkyydeksi, mutta jokin perimmäinen syy sellaisellekin halulle ja käytökselle on. Ehkä huomionhalu oli huuto yksinäisyydestä, tarvetta tulla nähdyksi, hyväksytyksi ja rakastetuksi.

     Joskus ihmisten oli vaikea tietää, miten suhtautua tuohon poikkeukselliseen persoonaan.

Outi Hytösen Kairojen kosmopoliitti on elämäkerta ja siten faktoihin pohjautuva henkilöhistoria ja tietokirja, mutta hetkittäin Hytösen kuvaus tuntuu taipuvan vahvasti tulkinnan ja oletuksen puolelle. Hytönen ikään kuin kurkistaa Annikki Kariniemen tai Kariniemen toisen aviomiehen eversti-luutnantti Oiva Willamon päiden sisään kuvaten näiden ajatuksia. Hytönen myös ottaa kirjassaan puheeksi Rosa Liksomin romaanin Everstinna ja osittain kiistää tiettyjen ajatusten ja arvojen osalta Liksomin luoman kuvan Kariniemestä. Tämä tuntui hieman hassulta koska Everstinna ei ole elämäkerta vaan romaani, vaikka Everstinnan päähenkilö pohjautuu Annikki Kariniemeen eivät he ole yksi ja sama henkilö. 

Vaikka Kairojen kosmopoliitti tuntui hetkittäin hieman (tahattomasti vai tahallisesti?) puolueelliselta on kirja kirjoitettu kattavasti ja mukaansatempaavasti ja sitä oli kiinnostava lukea. Kariniemestä välittyy kuva paitsi oman tiensä kulkijasta ja monipuolisesta taiteilijasta, mutta myös lojaalista ystävästä, joka puolusti ystäviään jopa omasta maineestaan välittämättä. 

Sitaattikunniamaininnan saa (lause, joka sopisi hyvin elämänohjeeksi):

Annikki eli hetkessä ja tunteella, itsensä näköistä elämää.

Pohjoinen lukuhaaste 2025: 9. Henkilövetoinen kirja

Helmet 2025 -lukuhaaste: 11. Tietokirja, joka on julkaistu 2020-luvulla

Matti Rämö: Polkupyörällä Islannissa - Tuulen tiellä laavakenttien poikki

Matti Rämö:

Polkupyörällä Islannissa - Tuulen tiellä laavakenttien poikki

Minerva, 2013

327 sivua

Luettu: 4.2.2025

Mistä: kirjastosta

Keväällä ryhdyn nuuhkimaan tuulta. Mikä on oikea ilmansuunta? Tien päälle pitää päästä. Italian ja Pohjois-Afrikan, Intian, Kaakkois-Aasian ja Jäämeren jälkeen minulla ei ole selkeää ajatusta, minne haluan polkemaan. Tiedän vain, että polkupyörän satulassa elämä asettuu kohdalleen. Aiempien pitkien pyöräretkien vaikutus psykofyysiseen hyvinvointiini on ollut vahva.

Tuulen nuuhkimisen ja kohdevaihtoehtojen pohdinnan lopputuloksena Matti Rämö suuntaa viidennessä polkupyörämatkakirjassaan Islantiin. Kuukauden aikana, 7.7.-9.8.2011 Rämö pyöräilee 2500 kilometriä Islannin vaihtelevassa maastossa, pääasiassa kylmässä ja tuulisessa säässä. Matkakertomusta värittävät aiemmista kirjoista tuttuun tapaan Rämön valokuvat sekä Cira Almentin humoristiset ja hieman karikatyyriset piirrokset.

Rämön polkupyörämatkakirjoja voisi sanoa zen-kirjallisuudeksi, niiden lukemisessa on jotain meditatiivista. En odota jännittäviä tapahtumia, toistuvat rutiinit eivät kyllästytä. Nautin rauhallisesta matkatahdista, Rämön maantieteen ja historian värittämästä jutustelusta, jonka ansiosta tuntuu kuin pyöräilisin itse mukana. Matkassa on silti myös jännitystä, kapeiden piennarten, huonopintaisten teiden tai läheltä ohittavien autojen lisäksi lisäjännitystä tuovat tällä kertaa Islannin aktiiviset tulivuoret. Katlalla on vähän aikaa sitten tapahtunut purkaus jään alla ja purkauksen seurauksena sulamisvedet ovat vieneet sillan ja Ykköstie on poikki. Rämön on valittava toinen, vaativampi reitti.

Rämölle selviää hyvin nopeasti, että Islannin ympäriajo ei ole helppo polkaisu. Tuuli tuntuu olevan aina joko vastainen tai sivulta puuskittain puhaltava, lämpötila ei nouse kovin korkealle ja sataa paljon. Ylämäen jälkeen tulee kuitenkin alamäki, joskus hyvin pitkä ja nautinnollinen, ja aurinkokin pilkahtelee välillä. Ja maisemat, ne ovat henkeäsalpaavan upeat. Vuoret, jäätiköt, tulvivat joet, rinteiltä laaksoihin mutkittelevat tiet, jyrkkärinteiset rannat, laavakentät ja niiden pienistä raoista puskevat sinnikkäät kasvit, ne saavat maantieteilijä-Rämön useamman kerran kuin uskonnolliseen hurmioon. 

     En malta mennä sisälle. Otan muutaman askeleen, ne ovat kepeitä. On niin kevyt olo. Syvä rauha on tulvahtanut sisääni. Ikään kuin pikkukosken tasainen kohina olisi asettunut mieleeni, vaientanut kaiken turhan, kaiken epäoleellisen, metelin, kuonan, joka estää näkemästä ja kuulemasta. On niin hyvä olla. Ei ole kiire minnekään. Minne voisinkaan haluta, kun olen perillä. Vahvan euforian kirkkaudessa katselen ympärilleni. Maisema on niin kaunis, ja olen osa sitä. Tänne olen kaivannut. Alan itkeä onnesta... Kuinka ihanaa onkaan päästä perille!

     En muista mitä olin tekemässä. Olinko menossa sisälle? 

Seuraavassa hetkessä Rämön mielen valtaa taas turhautuminen.

Ehdin vajaan tunnin psyykata itseäni nousun juurelle. Sitten pitkän ylämäen ensimmäisessä mutkassa vastatuuli tarttuu pyörääni raivoisana puhurina. Alkaa hidas nylkyttäminen. Aivan paljas kalliomaasto ei anna yhtään suojaa, kun viima syöksyy esiin vuonoon laskevan laakson tuulitunnelista. Puuskat ryskyttävät pyörää, ja ranteisiin vihloo, kun ilmavirran epäsäännöllinen nykiminen pakottaa äkillisiin ohjausliikkeisiin. Kiroilen ääneen pitkää litaniaa suomen kielen yleisintä voimasanaa. Mantrana hoen turhautumistani yli tunnin. Enkä saa edes nostatettua ärräpäistä raivoa, jolla pusketaan päin vaikeuksia, vaan jään tylsistyneenä hokemaan väsynyttä ahdistusta. Olen aliarvioinut levon merkityksen. Ja vain neljässä päivässä hukkaan perille pääsyn syvän rauhan armottomalla tuulen tiellä.

Matka taittuu vuoroin ihastuksen, kiukun, riemun ja epäuskon vallassa, mutta positiiviset elämykset ja hetket voittavat hetkittäiset henkiset notkahdukset ja väsymyksen. Tunteiden kirjo on kirjassa valtava ja Rämö antaa sen näkyä. Ja lukija seuraa hengessä mukana. 

Hienojen maisemakuvausten ja lähes filosofisten pohdiskelujen lisäksi Rämön kirjoissa on mielenkiintoisia matkaan liittyviä faktoja. Edellisen Rämön polkupyörämatkakirjan kohdalla hämmästelin sitä kuinka paljon rusinoita hänellä kului Jäämeren polkaisullaan (12 kiloa), nytkin ihmettelen ruokaan liittyvää yksityiskohtaa, Rämö syö matkallaan ensimmäisen lämpimän aterian 23. heinäkuuta eli vähän yli kaksi viikkoa matkaan lähdön jälkeen! Hän mainitsee kirjassa, että ei ole kokenut tarvitsevansa Islannin matkallaan kuumia ruokia ja juomia. Rämön matkaruokavalio koostuukin tyypillisesti rusinoiden lisäksi säilykkeistä, juustoista, leikkeleistä, pähkinöistä ja manteleista, tällä matkalla myös kuivatusta turskasta.

Rämön matkakirjat eivät välttämättä nosta minussa polkupyörämatkailun kipinää, mutta ne ovat todella mukavaa luettavaa ja tarjoavat vaihtoehtoisen näkökulman matkustamiseen.

Sitaattikunniamaininnan saa (lause, joka sopisi reissaajan motoksi):

Illuusio vapaudesta on vahvimmillaan silloin, kun on etääntynyt lähtöpaikasta, mutta ei ole vielä lähelläkään määränpäätä.

Pohjoinen lukuhaaste 2025: 3. Kirjassa käydään museossa (eikä missä tahansa museossa vaan fallosmuseossa, jonka kokoelmassa on 280 näytettä 93 lajilta)

Helmet-lukuhaaste 2025: 8. Kirjan kannen pääväri on vihreä tai kirjan nimessä on sana vihreä

Kyllikki Villa, Saara Villa: Äidin lokikirja

Kyllikki Villa, Saara Villa: Äidin lokikirja

Like, 2014 (2013)

363 sivua

Luettu: 30.12.2024

Mistä: oma ostos

Äidin lokikirjassa kuvataan äidin ja tyttären, Kyllikki ja Saara Villan yhteisiä matkoja Puolaan, Kreikkaan, Portugaliin (vielä toisenkin kerran), Etelä-Amerikkaan, Välimerelle ja maailman ympäri vuosien 1965 ja 1971 välillä. Matkakuvaukset ovat Kyllikin päiväkirjoista, Saara puolestaan tuo päiväkirjamerkintöjen lomaan omia kommenttejaan ja huomioitaan palatessaan hänen ja äitinsä yhteisiin matkoihin äitinsä päiväkirjojen myötä.

     Ehkä haluaisin tietää, miten äidistäni oikein tuli hitaan ja epätietoisen matkustamisen "grand old lady". Tai, ehkä vielä enemmän, miten rakentui se elämäntapa, jonka monet ulottuvuudet ovat jatkuneet minun elämässäni itsestäänselvyyksinä: olen toisen polven freelancer, toisen polven matkariippuvainen, ja kun vierelläni varttuu kolmas polvi, kertaan kokemuksia jotka olen saanut lapsen ja aikuisen tasavertaisuudesta ja keskinäisestä kunnioituksesta.

Kirjan keskivaiheilla on mustavalkoinen valokuvaliite. Kuvien myötä pääsee kurkistamaan äidin ja tyttären matkan yksittäisiin hetkiin ja tunnelmiin. Jokaisen matkan osalta mainitaan matkan bibliografia eli mikä käännös Kyllikillä on ollut työn alla, Kyllikin ja Saaran matkalukemiset sekä mahdolliset kirjaviittaukset ja muut matkaan liittyvät yleiset huomiot esimerkiksi kielestä, ihmisistä, esineistä jne. Nämä pienet matkafaktat ovat kiinnostavaa luettavaa.

Olen pitänyt valtavasti Kyllikki Villan myöhempien aikojen matkapäiväkirjoista, joissa hän kuvaa yksin tekemiään matkoja, mutta näissä yhdessä tyttären kanssa tehtyjen matkojen kuvauksissa on aivan oma dynamiikkansa. Valmistautuminen matkaan, siirtymät paikasta toiseen, arki kohteessa ja mahdollisiin muutoksiin reagointi on erilaista kun täytyy ottaa huomioon toinen ihminen, varsinkin lapsi. Matkustaminen kahdestaan lapsen kanssa on aivan omanlaisensa seikkailu.

Kyllikki ei kuitenkaan elä näillä matkoilla täysin Saaran ehdoilla vaan hän tekee matkoilla käännöstöitä ja ottaa muutenkin aikaa myös itselleen (onpa Kyllikillä ehkä hieman flirttiä Kreikkaan seilaavan Orionin valkovillapaitaisen komean kapteenin kanssa ja Rethymnossa Kyllikin seurassa viihtyy tumma, tulinen ja välillä melankolinen kalastaja-Antonios). Myös Saara pääsee näillä matkoilla äidin seurasta omille retkilleen. Kyllikki kohtelee tytärtään monella tapaa tasavertaisena itsensä kanssa, hän antaa Saaralle paitsi pieniä tehtäviä myös tilaa ja vapauden kulkea yksinään, ei vain laivoissa vaan myös esimerkiksi Las Palmasin satamalaitureilla tai Honolulussa eläintarhassa. Ajat ovat muuttuneet ja tänä päivänä en ainakaan itse uskaltaisi antaa alle 12-vuotiaan lapsen liikkua yksinään ulkomailla vastaavissa paikoissa. Matkat äidin kanssa ovat varmasti opettaneet Saaralle paljon. Varsinaista opiskeluakin matkoille mahtuu sillä Saara on reissujen aikana pois koulusta, mutta hänellä on matkoilla mukana koulutehtäviä.

Yhden kuunnellun ja Äidin lokikirjan myötä kolmen luetun kirjan perusteella Kyllikki Villa on noussut minulle jonkinlaiseen idolin ja esikuvan asemaan mitä tulee matkustamiseen. Ollapa itse yhtä rohkea, ennakkoluuloton ja kaikkeen vastaan tulevaan innolla suhtautuva reissunainen kuin hän! Äidin lokikirjan perusteella Kyllikki-äiti on onnistunut kylvämään Saara-tyttäreen innostuksen ja kiinnostuksen uusia paikkoja kohtaan sekä iloisen ja avoimen matkustusmielen.

Koko illan, neljä tuntia olemme kävelleet. Täältä Kansallispuistoon, sieltä Akropoliin juurelle missä söimme šiš kebabia, sieltä mutkaisia kujia Ermoulle ja Athinas-katua tänne. Tulimme kotiin 21.40. Saara oli verrattoman reipas. "Nyt minun suuntavaistoni on nukahtanut", hän sanoi Plakan kujilla, mutta kohta jossain yhteydessä: "Vekkulivaistoni kyllä on hereillä." Kaikki ovat ystävällisiä hänelle ja me olemme toistemme turvana.

Kyllikki ja Saara näkevät yhteisten matkojensa aikana monia paikkoja ja nähtävyyksiä, eksyvät ja löytävät omia polkuja, saavat uusia ystäviä, luovat rutiineja ja sitten rikkovat niitä, venyttävät pennejä ja välillä sopivan hetken tullen tuhlailevat, kokevat ja elävät. Pidän Kyllikin matkakohteiden kuvauksesta, mutta parhaiten kirjasta jää mieleen äidin ja tyttären yhteiselo ja se kuinka pienistä hetkistä voi tulla kuin juhlaa ja kuinka näistä hetkistä välittyy suuria tunteita.

Saara ja minä vietimme onnellisen illan. Söimme voileipämme tupakkasalongissa. sitten sytytimme kolme joululahjakynttiläämme, soitimme Tšaikovskin viulukonserton, minä join iltaginiä ja Saara tanssi minun mustassa kimonossani – yhteisvire oli onnellinen, musiikki ihanaa, maailma hyvä ja täydellinen.

Kyllikin omat ajatukset ja hänen muistiin kirjaamansa Saaran tokaisut saavat pohtimaan niin matkustamista, perhesiteitä kuin ylipäätään elämää. Kyllikki tuo välillä mieleen toisen matkaajan, Nuuskamuikkusen, heillä molemmilla on sama sisäinen palo matkustaa, tarve olla välillä yksin ja sanoa yhtä aikaa vähän ja silti niin paljon. Pidin Äidin lokikirjaa reissukirjana, aloitin kirjan junamatkalla ja luin sitä myös mm. laivassa (ei kuitenkaan rahtilaivassa vaan matkustajalaivassa) ja nautin koko matkasta ensisivuilta loppusanoihin saakka. Äidin lokikirja on kaunis, lämmin ja jollain tapaa lohdullinen kirja, jota lukiessa hymyilyttää koko ajan.

Sitaattikunniamaininnan saa (Kyllikin lausahdus):

Jokainen matka on kummallinen uhkayritys.

Sekä (kuin vastapainona Saaran toteamus):

"Kun vain uskaltaa mennä, niin aina tulee jotain kivaa", sanoi Saara iltakävelyllä.

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 5. Kirjailijan nimessä on jotain talvista (villa, tuo talvien luottomateriaali)

Helmet-lukuhaaste 2024: 16. Kirjassa on valokuvia

Kalle Päätalo: Hyvästi, Iijoki

Kalle Päätalo: Hyvästi, Iijoki

(Iijoki #25)

Gummerus, 1995

700 sivua

Luettu: 2.11.2024

Mistä: lahja

Kalle on saanut vahvistuksen epäilyilleen Lainan ja Veikko Moilasen suhteen laadusta ja ymmärtää, että hänellä ja Lainalla ei ole enää yhteistä tulevaisuutta. Katse on käännettävä tulevaisuuteen ja Kalle rientää Kyrökoskelle tapaamaan Leenaa ja puhumaan heidän kahden yhteisestä tulevaisuudesta. Työrintamalla puhaltavat uudet tuulet kun Kalle siirtyy Attilan työmaalta Tampereen Rakennusmestariyhdistys ry:n talon rakennustyömaalle vanhemmaksi rakennusmestariksi. Kallen mielessä kypsyy päätös lunastaa Lainalle lupaamansa Kirvestien talo itselleen, mutta ratkaisu tuo Kallelle taloudellisia haasteita. Kallen unelma kirjan julkaisemisesta alkaa viimein vuosien kirjoittamisen jälkeen tulla todeksi.

Kirjassa on jälleen kiinnostavaa ajankuvaa. Rakennustyömailla ei ole totuttu kesälomiin, mutta vuoden 1957 heinäkuussa Kalle jää esimiehensä kehotuksesta kahdeksi viikoksi lomalle. Kalle on joutunut maksamaan työntekijöilleen lopputilejä rakennustyömaiden valmistuessa, mutta joutuu nyt kokemaan itse töiden loppumisen. Kun työnantajalle tulee rakennusurakoiden välissä hiljaisempi kausi komennetaan Kalle kotiin odottamaan uutta rakennusurakkaa. Vaikka töitä ei ole Kallen palkka kuitenkin juoksee, ehkä osittain siitä syystä, että Kalle on samalla myös toipilaana vakavan sairausepäilyn jäljiltä. Kallen palatessa töihin kesällä 1958 alkaa työmailla näkyä uusi tuttavuus eväiden joukossa, pahvinen maitopurkki.

Iijoki-sarjan toiseksi viimeisen osan lukeminen tuntui juhlalliselta ja tunteikkaalta, sillä tässä osassa ympyrä ikään kuin sulkeutuu ja Kallen kirjailijaura alkaa. Kalle havahtuu ajatukseen kirjoittaa novellikokoelman sijaan romaani sillä hänen muistivihkossaan on paljon enemmän rakennustyömaille liittyviä henkilöhahmoja kuin novelliin mahtuu. Niinpä Kalle alkaa kirjoittaa rakennustyömaasta ja sen ihmisistä kertovaa romaania, jonka Gummerus julkaisee vuonna 1958 nimellä Ihmisiä telineillä. Esikoiskirjailija saa paljon positiivista palautetta, mutta lapsuuden kotipitäjässä Taivalkoskella vastaanotto on osittain nuivaa. Etenkin uskossa elävät ovat järkyttyneet Kallen romaanin päähenkilön Mauno Joensivun käytöksestä, he kuvittelevat Kallen kirjoittaneen kirjassa itsestään ja omasta elämästään ja taivastelevat oman kylän pojan kiroilua ja syntistä elämää. Kallen on vaikea ymmärtää taivalkoskelaisten näkökulmaa ja railo Kallen ja Taivalkosken välillä vain kasvaa. Tampere tuntuu yhä enemmän kodilta.

Kallen koti- ja perhe-elämällä on tässä(kin) osassa suuri rooli. Ei ehkä myrskyisten, mutta ainakin aallokkoisten aikojen jälkeen onkin mukava seurata kuinka Kallella alkaa hieman tasaisempi jakso elämässä uuden parisuhteen myötä. Mitään ylitsepursuavaa tunneryöppyä Kallen ja Leenan välillä ei kirjassa kuvata, ennemminkin Kallen kommentit Leenasta ja hänen ulkonäöstään tuntuvat välissä hieman vähätteleviltä tai tunteettomilta, mutta kuten Kalle kirjassa Leenalle sanoo toisen vaimoni kansa en alota elämääni lirkuttelemalla enkä läyryämällä, siihen voit varautua. Kyllä Kallen ja Leenan välillä tuntuu myös lämpöä ja yhteenkuuluvuutta. Lapsirakas Kalle pääsee viimein elämään myös lapsiperhearkea.

- Uuppaheijaa, Riitta!

Iijoki-sarjaa on vielä (enää!) yksi osa jäljellä. Olen pyöritellyt mielessäni ajatusta, että tekisin sarjan luettuani Päätalo-matkan Taivalkoskelle. Olen pysähtynyt useammankin kerran Taivalkoskella ja käynyt kerran Kallioniemessä, mutta olisi mukava viipyä paikkakunnalla yön yli ja kiertää sarjasta tuttuja paikkoja enemmänkin. Ehkä jo tulevana kesänä?

Sitaattikunniamaininnan saa:

- Otti, jumaliste, tiukalle ennen kuin tuo haave totteutu.

Helmet-lukuhaaste 2024: 25. Kirjassa vietetään juhlapyhää (joulu)

Jari Vainio: Viidakkotohtori - Dokoto Jalin päiväkirjat 1987-1993

Jari Vainio:

Viidakkotohtori - Dokoto Jalin päiväkirjat 1987-1993

Johnny Kniga, 2017

251 sivua

Luettu: 5.10.2024

Mistä: kirjastosta

Sambiassa, Mosambikin ja Zimbabwen rajojen lähellä, eteläisen Luangwan alueella sijaitsee Katondwen katolinen lähetysasema ja 124-paikkainen sairaala, jonne suomalainen 29-vuotta täyttävä Jari Vainio lähtee vapaaehtoiseksi lääkäriksi. Sairaalatyön lisäksi Vainio toimii myös Luangwan lääninlääkärinä, avustaa välillä muissa sairaaloissa ja hoitaa terveyskasvatusta sekä vapaa-ajallaan alati kasvavaa eläinkatrastaan. Kirja kertoo päiväkirjamuodossa Vainion työstä Katondwen lähetysaseman Pyhitetyn Sydämen Sairaalassa ja elämästä haasteineen, onnistumisineen, suruineen ja iloineen. 

Vainio majoitetaan nunnaluostarin puutarhassa sijaitsevaan taloon. Vainion täytyy ensi töikseen saada uskottavuutta paikallisten silmissä, sillä 1980-luvun lopulla länsimainen lääketiede ei ole Sambiassa kovin korkeassa asemassa, klinikat ovat kaukana ja hoito ja lääkkeet ovat kalliita kun taas noitatohtoreita löytyy joka kylästä. Muutamilla tahattomilla ja tahallisilla poppakonsteilla Vainion maine paikallisten keskuudessa kasvaa ja he alkavat luottaa uuteen lääkäriinsä, jota he puhuttelevat dokoto Jaliksi kun eivät osaa sanoa r-kirjainta. Vainiolla tuntuu olevan taito katsoa asioita paikallisten näkökulmasta ja ehkä tämä on osittain syynä siihen, että Vainio otetaan hyvin vastaan ja osaksi yhteisöä. Vainio työllistää paikallisia esimerkiksi kodin- ja puutarhanhoitoon, rakennustöihin ja piirtämään terveyskasvatusaiheisia julisteita. Kun paikalliset huomaavat Vainion olevan eläinrakas he lahjoittavat hänelle erilaisia eläimiä kuten kotkanpoikia, paviaanin ja marakatin.

Päivät sairaalassa ovat pitkiä ja koska asunto sijaitsee sairaalan välittömässä läheisyydessä on töistä vaikeaa irrottautua vapaa-ajallakaan, lääkäriä tullaan aluksi kutsumaan koputtelemalla Vainion makuuhuoneen ikkunaan. Työ on muutenkin melkoista tasapainottelua. Henkilökuntaa ja välineitä on vähän - pulaa on jo ihan perustarvikkeita kuten steriileitä hanskoista - ja vastaan tulee heti alusta asti potilaita, joiden hoidosta hänellä ei ole aiempaa kokemusta. Vainio tarttuu rohkeasti toimeen ja oppii uutta niin kirjoista kuin kollegoiltaan, kuten sisar Teresalta. Tutuksi tulevat niin keskenmenot, aliravitsemus, unitauti, hiv, AIDS, tuberkuloosi, käärmeenpuremat, malaria (johon Vainio itsekin sairastuu toistuvasti) ja muut loiset kuin myös kuume, ripuli, palovammat ja murtumat. Diagnooseja on laidasta laitaan. Vainio ei myöskään pelkää tunnustaa vajavaisuuttaan. Hän kertoo päiväkirjassaan rehellisesti haastavista hoitotilanteista, joista osa päättyy potilaan menehtymiseen. Kaikkia potilaita ei voi pelastaa.

Kaksi vuotta Afrikan paahteessa rajallisten resurssien parissa ei riitä vaan Vainio hakee jatkoaikaa ja viettää lopulta Katondwen sairaalassa kuusi vuotta, toukokuusta 1987 lokakuuhun 1993, jonka jälkeen hän jatkaa vielä kolme vuotta Keniassa. Mies voi lähteä Afrikasta, mutta Afrikka ei miehestä.

Olen ylpeä saavutuksistamme, mutta kaikki saamani hyvä lopulta murskaa sydämeni. Haluaisin niin tietää, mitä tästä kaikesta olisi voinut tulla.

Päiväkirjamerkinnöissä vuorottelevat työn ja (vähäisen) vapaa-ajan kuvaus sopivassa suhteessa. Vainio kertoo työstään hyvin kansantajuisesti tuoden esille sen hyvät ja huonot puolet. Vainio kuvaa myös uutta kotiseutuaan, sen luontoa ja hieman myös historiaa kiinnostavasti. Lisäksi hän kertoo paikallisista asukkaista ja heidän tavoistaan sekä yhteiselosta heidän kanssaan. Vainion päiväkirja tempaisee mukaansa heti alusta ja kiinnostus säilyy loppuun asti. Kirjan kahden värivalokuvaliitteen ansiota osa tarinan henkilöistä (mm. Jari Vainio, Beauty, sisar Teresa, Fidelis, Mabvuto, noitatohtori Elisabeth), eläimistä (mm. paviaani Frodo, marakatti Oscar, koirat Tasha ja Olli) ja paikoista (mm. Vainion koti pihoineen, Pyhitetyn Sydämen Sairaala, Golgatan mäki) tulevat kuvien kautta näkyviksi ja kuin tutummiksi. Viidakkotohtori on loistava nojatuolimatka suomalaisen lääkärin arkeen Sambiassa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Maailma on laskevan auringon maalaamana oranssi, ja itikoitten konsertista sirisevä.

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 21. Kirjan tai elokuvan nimessä on numero

Helmet-lukuhaaste 2024: 26. Kirjan nimessä on sana kirja

Kirjallinen maailmanvalloitus: Sambia

Kaisa Åkerman: Hajusteentekijän tytär

Kaisa Åkerman: Hajusteentekijän tytär

Bazar, 2022

605 sivua

Luettu: 21.7.2024

Mistä: lahja

Hajusteentekijä Namirtu synnyttää aviottoman lapsen, tytön, jonka kasvojen ja vartalon oikea puoli on verenpunainen. Ilussa on merkitty lapsi, jonka syntymä herättää huomiota niin hajustepajassa kuin temppelissä, mutta onko Ilussan syntymämerkit enne onnesta vai kirouksesta? Namirtu pakenee tyttärensä kanssa Assurista päätyen asumaan Assurin ja Kalhun välillä sijaitsevan pienen kylän majataloon. Ilussan kasvaessa nuoreksi naiseksi Namirtu opettaa keittiötöiden lomassa tyttärelleen tuoksujen ja voiteiden valmistusta, Namirtu myös muistuttaa hallussaan olevasta savitaulusta ja sen merkityksestä Ilussan tulevaisuudelle. Namirtu vaikenee yksityiskohdista ja lopulta Ilussan täytyy valita tiensä ja selvittää itse äidin varjelema salaisuus.

     "Tässä savitaulussa on sukumme menneisyys ja tulevaisuus. Muista, että sitä tulee varjella tarkemmin kuin mitään muuta. Jos se häviää, kaikki on mennyttä, ja jos se päätyy vääriin käsiin, jumalten tahto ei tapahdu. Jumalten uhmaamisesta ei ole koskaan koitunut mitään hyvää, ja seuraukset voivat olla hirvittävät.. Meille, mutta myös muille, muista se, Ilussa. Sinun on siis tehtävä osasi, toteltava äitiäsi ja pysyteltävä piilossa!"

Kiinnostuin Kaisa Åkermanin Hajusteentekijän tyttärestä välittömästi (vaikka meni pitkään ennen kuin luin sen). 1200-luvulle ennen ajanlaskun alkua ajoittuva historiallinen romaani, syntymästään saakka merkitty lapsi, enteitä ja uskomuksia, suvun salaisuuksia, hajusteiden tekoa, tarina kuulostaa houkuttelevalta! Ajatuksissa pyöri Joanne Harrisin herkullinen, mukaansatempaava ja ihana ns. suklaa-sarja Pieni suklaapuoti, Karamellikengät, Persikoiden aikaan ja Mansikkavaras sekä Patrick Süskindin karmivan upea hajuja ja tuoksuja tulviva 1700-luvulle ajoittuva Parfyymi - Erään murhaajan tarina. Odotukset olivat siis varsin korkealla kun toivoin jotain samankaltaista aisteja hivelevää ja jännittävää lukukokemusta.

Valitettavasti historiallinen aika häipyi välillä taustalle henkilöiden käyttäytyessä ja puhuessa aikaan nähden melko nykyaikaisesti ja savitaulukin pysyi salaisuutena niin pitkään, että se jo vähän puudutti. Erityisen paljon jäin kaipaamaan niitä tuoksuja, joita Namirtu ja Ilussa valmistivat, ne eivät nyt välittyneet kirjan sivuilta nenääni. Kiinnostavista lähtökohdista huolimatta Hajusteentekijän tytär ei siis ihan yltänyt niihin odotuksiin jotka minulle oli siitä ehtinyt muodostua. 

Kirjassa oli silti paljon hyviä asioita, kuten tarinan kuljetus paikasta toiseen sekä tietyt henkilöt. Pidin erityisesti Ilussan ja Erenun välien kuvauksesta. Pitkään Namirtun taloudessa kotiorjana ollut Erenu on käytännössä kasvanut yhdessä Ilussan kanssa ja he muistuttavat ennemmin ystäviä ja lähes sisaruksia kuin palvelusväkeä ja emäntää. Heidän todellinen asetelmansa kuitenkin näkyy välillä Ilussan käskyttäessä Erenua. Kirja on melkoinen tiiliskivi ja Ilussan sekä Erenun matkan varrelle mahtuu paljon henkilöitä, joista osa jäi auttamatta etäisemmäksi, myös siitä syystä, että osa nimistä oli samankaltaisia ja saatoin hetkittäin sekoittaa ne. Kirjan lopusta löytyvä henkilöluettelo sekä listaus termeistä ja jumaluuksista auttoivat pysymään kärryillä (sic).

Hajusteentekijän tytär on kuitenkin sujuvasti kerrottu pitkä ja polveileva tarina, joka pitää otteessaan ja kuljettaa uusiin paikkoihin, mutta ei aiheuta ahmimisreaktiota. 

Sitaattikunniamaininnan saa:

Päivät olivat samanlaisia, samat äänet, miesten huudahdukset ja pyörien kitinä ja sama laiha liemi ja leipäpala yötä vasten.

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 12. Kirjassa nukutaan ulkona, teltassa tai autiotuvassa

Helmet-lukuhaaste 2024: 8. Kirjan nimessä on perheenjäsen

Satu Rämö: Hildur

Satu Rämö: Hildur

(Hildur #1)

WSOY, 2022

363 sivua

Luettu: 4.6.2024

Mistä: lahja

Hildur Rúnarsdóttir on kokenut lapsuudessaan perhetragedian, jonka jäljet kulkevat yhä hänen mukanaan useammalla tavalla. Lumimyrskyyn kadonneet pikkusisaret ovat vuosien jälkeen yhä edelleen Hildurin ajatuksissa, mutta kadonneet lapset ovat myös Hildurin työtä sillä hän työskentelee paitsi Ísafjörðurin poliisipiirin rikosetsivänä myös Islannin kansallisen poliisin kadonneiden lasten yksikön johtajana. Vapaa-aikansa Hildur viettää Atlantin hyisissä vesissä rakkaan harrastuksensa surffauksen parissa. Pieni poliisilaitos saa täydennystä kun Hildur saa työparikseen Suomesta tulevan neulomista harrastavan Jakobin. Kun lumivyöryn alle jääneestä mökistä löytyy tutun miehen ruumis selviää poliiseille nopeasti, että kyseessä ei olekaan luonnollinen tai luonnonvoimien aiheuttama kuolema. Karanneiden teinien ja perheriitojen rinnalle tulee murhatutkinta.

Olen lukenut Satu Rämöltä aiemmin hänen elämäkertaa ja matkaopasta yhdistelevän Islantilainen voittaa aina -kirjan sekä Rämön yhdessä Katja Lahden kanssa kirjoittaman äitiyden ja vauva-arjen myyttejä ronskisti ravistelevan Vuoden mutsi -teoksen. Rämön näppäimistöltä voi näemmä odottaa lähes mitä tahansa, joten hänen hyppäys dekkarimaailmaan tuntui luontevalta jatkolta. Hildur on ollut melkoinen ilmiö ja ajattelin tässäkin tapauksessa odottaa kohun laantumista, mutta kun jatko-osien myötä myllytys vain jatkuu päätin hypätä liikkuvaan junaan ja tutustua Hilduriin.

Hildur on mielenkiintoinen sekoitus islantilaisuutta ja suomalaisuutta. Tapahtumat sijoittuvat Islantiin, mutta esimerkiksi viima ja lumimyräkät tuntuvat samalla hyvin kotoisilta. Jos tarinasta häivyttäisi paikannimiä ja muutamia maamerkkejä voisi tapahtumat kuvitella tapahtuvan Suomessa jossain pikkukaupungissa. Rämö kuvaa juonenkäänteiden lomassa Islannin luontoa, ruokia, historiaa ja tapoja sekä selittää Islannin sanoja tai termejä. Hetkittäin nämä tietoiskut vievät huomiota tarinalta. Ehkä tässä näkyy Rämön tausta matkakirjojen kirjoittajana.

Islantilainen Hildur ja suomalainen Jakob ovat toimiva parivaljakko. Molemmat ovat hieman introverttejä, oman tiensä kulkijoita, jotka myös romuttavat tiettyjä stereotypioita. Pehmeitä käsitöitä harrastava mies ja äärimmäisissä olosuhteissa hyvin fyysistä surffausta harrastava nainen eivät ole ihan perinteisimpiä henkilöhahmoja ja se tuo tarinaan raikkautta.

Minulle ei täysin selvinnyt mistä valtava pöhinä kirjan ympärillä johtuu. Hildurin henkilökemiat ovat toimivia, Islanti on mukava tapahtumaympäristö ja tarina etenee sujuvasti hetkittäistä turhan tarkkaa ja elokuvakäsikirjoitusmaista kuvailua lukuun ottamatta. Mitään varsinaista lukuhuumaa ja tarinan ahmimista en silti kokenut. Aion kuitenkin katsoa mihin tarina etenee eli voisiko sanoa, että tehtävä suoritettu Satu Rämö, jälleen yksi lukija on koukutettu!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Luonto oli tullut seinästä sisään ja vienyt kaiken mennessään.

Helmet-lukuhaaste 2024: 14. Kirjassa harrastetaan

Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies

Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies

WSOY, 1994

441 sivua

Luettu: 21.5.2024

Mistä: kirjastosta

Helsingissä asuva iäkäs leskirouva Meeri Müller on saanut keväästä lähtien yhteydenottoja pikkukaupungista vanhalta kotiseudultaan. Kaupunki haluaisi rouva Müllerin omistaman muutaman hehtaarin nummen, joutomaapalan, jotain tehdasta varten. Rouva Müllerillä on kuitenkin pitkä ja hyvä muisti ja niin vain nummen tapaus kiskoo menneet tapahtumat ja muistot hänen mieleensä, erityisesti sen kuinka huonosti pikkukaupungin päättäjät kohtelivat hänen miestään tuomari Gösta Mülleriä. Alkaa viivytystaistelu nummesta, jonka aikana selviää kuinka johtaja ja pirtutrokari Müllerin pojasta, pääasiassa piian kasvattamasta Gösta Mülleristä tuli ensin arvostettu tuomari ja pankinjohtaja ja sitten töistään syrjäytetty ja syytetty mies, kerrotaan Gösta ja Meeri Müllerin rakkaustarina ja samalla myös muutaman muun pikkukaupungin asukkaan ja perheen kohtaloista sekä tietenkin ratkaistaan kysymys nummesta.

Eeva Joenpelto kertoo nummen varjolla vuosikymmenten yli ulottuvan tarinan isoista ja pienistä asioista, suvusta, salaisuuksista, rakkaudesta, ystävyydestä, puutarhanhoidosta, muurahaispesän hävittämisestä, kadonneista kuiteista, tuotantolaitoksen perustamisesta, pikkukaupungin juonitteluista, siitä kuinka ihmiset joutuvat vallanpitäjien pelinappuloiksi sekä erään korvakoruparin kohtalon. Tästä kirjasta jäikin päällimmäisenä mieleen vahvatahtoisen rouva Müllerin lisäksi hänen hienot korvakorut, lempeä puutarhuri Tulus ja yksittäisenä kohtauksena pieni Gösta Müller kiertämässä isänsä piian kehotuksesta huoneesta toiseen haistelemassa häkää. Piika varmaan tiesi, että häkä on hajuton, mauton ja väritön kaasu, mutta tarvitsi hetken aikaa itselleen ja töilleen, ilman ympärillä touhuavaa pikkupoikaa ja päätti vetää tätä nenästä. Tämähän ei jäänyt viimeiseksi kerraksi kun Gösta Mülleriä huijattiin. Joka tapauksessa häkäyksityiskohta jäi mieleen häiritsevänä yksityiskohtana.

Tuomari Müller on jälleen niitä kirjoja, johon en todennäköisesti olisi ilman lukupiiriä tarttunut, mutta jonka lukemista en missään nimessä harmittele, vaikkakaan en lopulta pitänyt tarinaa erityisen huikeana lukukokemuksena sen hyvistä hetkistä huolimatta. Vasta kirjan luettuani huomasin, että kirja on saanut Finlandia-palkinnon vuonna 1994, joten tässä tuli täytettyä myös yhdenlainen aukko kirjasivistyksessä.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän oli niin ilon lyömä, että tuskin pystyi puhumaan.

Helmet-lukuhaaste 2024: 42. Kirjan nimessä on alaotsikko