Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat sekä elokuiset Taiteiden illat

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat

Tammi, 2014

631 sivua

Suomentanut: Katriina Huttunen

(Profeterne i Evighedsfjorden, 2012)

Luettu: 14.10.2023

Mistä: kirjastosta

26-vuotias norjalainen Morten Pedersen haaveilee lääketieteen opinnoista, mutta hautaa haaveensa ja lähtee isänsä painostuksesta opiskelemaan papiksi. Matkalla pappisopintoihin Kööpenhaminaan Morten ottaa itselleen sukunimen Falck, joka on peräisin menestyneemmästä sukuhaarasta. Opintojen päätyttyä 31-vuotias Morten lähtee Kööpenhaminasta lähetystyöhön, papiksi Grönlantiin Sukkertoppenin siirtokuntaan. Siellä häntä odottaa erilainen ympäristö ja uudet tuttavuudet. Kumpi voittaa, uudet tuulet ja kristinusko vai villi Grönlanti asukkaiden vanhoine tapoineen ja jumalineen?

Kirjan tapahtumat ajoittuvat 1700-luvun loppuun ja epilogin osalta 1800-luvun alkuun. Prologin ja epilogin välissä on kolme osaa, joista ensimmäinen ja kolmas osa on jaettu lukuihin ja toinen osa käskyihin. Lisäksi kertojat vaihtelevat, Morten Falckin eli tarinan päähenkilön lisäksi tapahtumia kuvataan niin leski Lydian, katekeetta Bertelin, harhaoppisten profeettapariskunta Maria Magdalenen ja  Habakukin, kauppiaan rouva matami Haldora Kragstedtin kuin kauppakomppanian virkailija Rasmus Bjergin näkökulmasta. Useamman luvun alussa menikin hetki ennen kuin selvisi kenen silmin tapahtumia katsotaan. Monen kertojan käyttö on kuitenkin ihan hyvä ratkaisu sillä se tuo tarinaan moniulotteisuutta ja väriä.

Grönlanti on minulle melko outo maaperä, olen lukenut hyvin vähän sinne sijoittuvia kirjoja eikä sen historia ole minulle kovinkaan tuttua. Olikin kiinnostavaa sukeltaa Morten Falckin matkassa menneisyyden Grönlantiin, seuraamaan isäntämaasta tulleiden ja paikallisten uskon, tapojen ja kulttuurin kohtaamista sekä ihmettelemään ja ihastelemaan Grönlannin luontoa, sen kasveja ja vuonoja, joita Leine kuvaa elävästi. Kristinuskon levittämisestä Leine näyttää vahvasti sen varjopuolen, pakottamisen ja hyväksikäytön.

Ikuisuusvuonon profeetat on melkoinen tiiliskivi, jossa tapahtumat etenevät hitaasti. Silti kirjaan tarttui joka kerta innolla sillä vastaan tuli erikoisia ja yllättäviä henkilöitä ja tapahtumia, jotka pitivät kiinnostusta yllä. Tässäkin tapauksessa pätee vanha sanonta tärkeintä ei ole päämäärä vaan matka. Mortenin matka onkin todella polveileva ja vaiherikas, sen varrella koetellaan Mortenin uskoa ja terveyttä, niin fyysistä kuin henkistä. Samalla saa muodostettua kuvan Grönlannin historiasta. Pidin Leinen kerronnasta, myös siellä täällä vilahtelevasta hieman synkästä ja kuivasta huumorista.

Ps. Suureen sivumäärään on ymmärrettävästi jäänyt jonkin verran kirjoitusvirheitä. Yhdessä kohtaa kuitenkin vuosi 1795 vaihtui 1975:ksi, vaikka Mortenilla oli monia vaiheita ja sattumuksia ei hän ehkä sentään aikamatkaaja ollut.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Milloin se oli, hän miettii, miksi hän toimi niin, ja onko olemassa anteeksiantoa sille vahingolle mitä ihminen tekee itselleen?

Helmet-lukuhaaste 2023: 1. Kirjassa on kartta

Kirjallinen maailmanvalloitus: Tanska

- - -

Palataanpa Leinen ja Ikuisuusvuonon profeettojen muodostaman aasinsillan kautta alkusyksyyn. Iissä järjestettiin 17.-18.8.2023 ensimmäistä kertaa Taiteiden illat (aiemmin muusajuhlien nimellä, nytkin kirjailijavierailujen osalta yhteistyössä Oulun muusajuhlien kanssa). Kim Leine ja Risto Isomäki olivat osana Taiteiden iltoja 18.8. vierailemassa KulttuuriKauppilassa, jonka idyllisellä pihalla heitä haastateltiin. Isomäeltä olen lukenut Viiden meren kansan, mutta Leineltä en mitään, joten Taiteiden iltojen kirjailijavierailu toimi sysäyksenä tutustua myös Leinen tuotantoon.

Kim Leineä (kuvassa oikealla) haastatteli Tomi Kiilakoski ja oli todella mielenkiintoista kuulla Leinen taustoista. Vaikka Ikuisuusvuonon profeetat on fiktiota (tosin epilogin mukaan osalla tapahtumista ja henkilöistä voi olla vastineensa todellisuudessa) löytyy siitä tiettyjä yhtymäkohtia myös Leinen omaan elämään, ainakin uskonto, Tanska, Grönlanti ja päihteet. Leine on kasvanut Norjassa jehovantodistajien parissa, sieltä hän muutti Tanskaan isänsä luo ja myöhemmin hän asui pitkään Grönlannissa. Päihteidenkäyttö painoi Leinen pohjamutiin ja oli viedä häneltä kaiken henkeä myöten. Leine kuitenkin pääsi kuiville ja entinen sairaanhoitaja työskentelee nykyisin kirjailijana. Ikuisuusvuonojen profeetasta tuttu huumori pilkisti myös Leinen jutustelusta.

Risto Isomäen (kuvassa vasemmalla) haastattelijana toimi Jyri-Jussi Rekinen, tosin keskustelu kävi ympäristöasioista niin vilkkaana, että haastattelija ei ehtinyt esittää kovin monta kysymystä. Isomäen haastattelusta kävi myös ilmi hänen kytköksensä Iihin ja myös KulttuuriKauppilan "kotitaiteilija" Sanna Koivistoon, Isomäen Gilgamešin tappio -kirjan kannessa on nimittäin Sanna Koiviston maalaus Juhlat tuulessa. Isomäki tunnusti, että kirjan julkaisun yhteydessä Sanna Koiviston kappale kirjasta oli jäänyt toimittamatta Koivistolle.

Haastattelupaikan vieressä oli Sanna Koiviston vuoden 2019 Iin IlmastoAreenaan valmistama norppa-taideteos, joka kurkistelee kesäisin ohikulkijoita Iijoella ja joka oli syksyn tullen nostettu pois vedestä Taiteiden iltojen yleisön iloksi. 

Tässä vielä sama norppa kesäpaikassaan hieman eri paikoista kuvattuna.

Mary Shelley: Frankenstein

 

Mary Shelley: Frankenstein

Basam Books, 2021

(ensimmäinen suomennos 1973)

335 sivua

Suomentanut: Hannu Poutiainen

(uusi ajanmukainen suomennos, perustuu v. 1831 editioon)

(Frankenstein; or the Modern Prometheus, 1818)

Luettu: 4 10.2023

Mistä: kirjastosta

Rujo, pulttikaulainen, kädet eteen ojennettuna huojuen kävelevä hirviö on varmasti monelle tuttu hahmo, niin myös minulle. En kuitenkaan ole lukenut Mary Shelleyn Frankenstein-romaania aiemmin enkä ole mielestäni katsonut romaaniin perustuvia elokuviakaan, joten mielikuvani pohjautunee mediassa nähtyihin kuviin ja mahdollisesti johonkin animaatioversioihin. Siksi olikin hyvä tarttua viimein tähän klassikkoromaaniin ja saada mielikuva päivitettyä.

Frankensteinin taustatarina on lähes yhtä kiinnostava kuin romaani itse. Romaani on saanut alkunsa Sveitsissä kesällä 1816 Mary Shelleyn ja hänen tulevan aviomiehensä Percy Bysshe Shelleyn vierailulla lordi Byronin sekä Byronin henkilääkäri John Polidorin luona. Sään sulkiessa seurueen neljän seinän sisään Byron ehdotti leikkimielistä kilpailua, jossa jokaisen tulisi kirjoittaa pelottava, yliluonnollinen tarina. Mary Shelley ei keksinyt tarinaa heti, mutta kuunneltuaan Percy Bysshe Shelleyn ja lordi Byronin keskusteluja tieteellisistä kokeista hän koki nukkumaan mentyään unenomaisen näyn, jossa tiedemies herättää kokoamansa hirviön henkiin jonkinlaisen koneen ja sähköreaktion avulla. Koska näky säikäytti Mary Shelleyn hän ajatteli sen pelottavan myös muita ja niin hän alkoi kehittää tarinaansa tiedemies Victor Frankensteinista ja Frankensteinin hirvittävästä ideasta luoda elävä olento. Loppu onkin historiaa. Runoilijat Percy Bysshe Shelley ja lordi Byron eivät onnistuneet kirjoittamaan tarinoitaan valmiiksi, John Polidorin kirjoittama The Vampyre sai mainetta, mutta Mary Shelleyn tarina Frankensteinista hirviöineen elää ja pelottelee yhä edelleen. Nuori nainen peittosi kokeneemmat kirjailijamiehet ja tuli kirjoittaneeksi klassikoksi nousseen kauhutarinan, joka katsotaan myös olleen ensimmäinen tieteiskirjallisuuden teos.  

Olen ollut siinä luulossa, että hirviö on nimeltään Frankenstein, mutta ei suinkaan, Victor Frankenstein on hirviön luoja eikä hirviö. Ensimmäinen yllätys tuli vastaan siis aivan romaanin alkumetreillä. Nuori sveitsiläinen Victor Frankenstein lähtee opiskelemaan ulkomaille ja innostuu luonnonfilosofiasta ja -tieteistä niin paljon, että uppoaa kiihkossaan täysin tutkimuksensa ja kokeensa pariin. Hän tuntuu menettävän kaiken suhteellisuudentajunsa ryhtyessään hankkimaan ruumiinosia niin anatomiansaleista, teurastamoista kuin hautausmailta rakentaakseen osista ihmisen ja saadakseen tämän kojeillaan elämään.

Niinhän siinä käy, että Frankenstein onnistuu tavoitteissaan kasata ruumis ja herättää luomansa olio henkiin. Frankensteinille käy hyvin nopeasti ilmi, että hyvä ajatus ja huolella toteutettu suunnitelma eivät takaa haluttua lopputulosta ja että ihminen on paljon muuta kuin osiensa summa. Frankenstein joutuu pohtimaan tekojensa seurauksia kun hänen luomansa olio ei vastaakaan sitä mielikuvaa, joka hänelle on projektinsa lopputuloksesta muodostunut. Haaveet murenevat hetki hetkeltä ja tilalle astuvat pelko ja kauhu. Vuodet vierivät, mutta olion varjo häilyy yhä Frankensteinin liepeillä, hetki hetkeltä lähempänä... Mitä Frankenstein tulikaan tehneeksi, kumpi lopulta onkaan tarinan hirviö, olio vai sen luoja?

Frankenstein on kauhu- ja tieteiskirjallisuuden klassikko, mutta se ei ole kamalan pelottava eikä tiukan tieteellinen ja siksi kirja toimii hyvänä tutustuttajana molempiin genreihin, se on helposti lähestyttävä ja luettava. Tunnelma on hetkittäin tiheä ja jännittävä, mutta kumpi lopulta aiheuttaa enemmän pelkoa, se mitä Frankensteinin luoma olio tekee vai ajatus siitä kuinka pitkälle Frankenstein olisi valmis menemään ja mitä siitä seuraisi? Olio herättää toki pelkoa, mutta myös sääliä, se on lopulta vain yksinäinen, hyväksyntää hakeva olio. Tiede on tarinassa suuressa osassa sikäli, että Frankenstein saa olion eloon tieteen avulla, mutta lopulta luomisprosessiin ei juuri keskitytä vaan olio vain yhtäkkiä herää. Odotin, että tiedepuoleen ja olion henkiin herättämiseen olisi paneuduttu enemmän. Lisäksi ihmettelin olion kehittymisen ja oppimisen epäsuhtaa, muutaman sivun sisällä olio ihmettelee tulta ja keskustelua, mutta sitten kuitenkin tuntee kellon ajat. Frankenstein on silti hieno tarina, joka on kestänyt aikaa hyvin.

Seuraavaksi voisin katsoa romaanin pohjalta tehdyn elokuvan. Vuonna 1994 julkaistu Robert De Niron tähdittämä Mary Shelleyn Frankenstein on kuulemma uskollinen romaanin juonelle. Kuulostaa hyvältä!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Eräänä kolkkona marrasyönä sain viimein katsella työni tulosta.

Helmet-lukuhaaste 2023: 21. Kirja on scifiä eli tieteiskirjallisuutta

Laura Juntunen: Subutex-kaupungin kasvatit

 

Laura Juntunen: Subutex-kaupungin kasvatit

Into, 2022

286 sivua

Luettu: 16.9.2023

Mistä: joku lainasi minulle

Laura Juntunen kuvaa Subutex-kaupungin kasvatit -kirjassaan kolmikymppisen, noin puolet elämästään huumeita käyttäneen Henkan tarinan. Minäkertojana toimiva Henkka kertoo kirjassa lapsuudestaan ja nuoruudestaan, ajautumisestaan huumeiden pariin, yrityksistään päästä irti huumeista, ystävistään, perheestään, yleensä elämästään. Samalla kirjassa kuvataan Subutexin räjähdysmäistä leviämistä Raaheen 2000-luvun alussa sekä sen seurauksia, jotka näkyvät edelleen.

Juntunen ei ole toiminut vain kirjansa kohdetta ja aihetta etäältä katsovana kirjailijana vaan hän on kulkenut yli kaksi vuotta Henkan ja muiden samaan porukkaan kuuluvien huumeiden käyttäjien mukana ja nähnyt heidän päihteiden värittämän arjen hyvin läheltä. Juntusella ja Henkalla on yhteinen tausta, he ovat molemmat Raahesta ja he ovat ystävystyneet teineinä, joten Juntunen ei ole mennyt täysin outoon ympäristöön ja outojen ihmisten joukkoon. Ehkä tutulle ihmiselle on helpompi puhua. Olihan Juntunen mukana myös sinä juhannusiltana, joka päättyi Juntusen aikaisempaan kotiinlähtöön ja Henkan ensimmäiseen piikkiin.

Subutex-kaupungin kasvatit on rehellinen ja raadollinen kuvaus huumeiden käyttäjän arjesta, siitä kuinka pienessä hetkessä tehdyillä valinnoilla on suuret ja kauaskantoiset seuraukset. Henkan kohdalla alamäen voi katsoa alkaneen jo ennen ensimmäistä piikkiä, mutta kuten Henkka itse sanoo piikki on viimeinen raja-aita. Silloin voi olla liian myöhäistä kääntyä takaisin. Henkan tarinassa näkee kuinka hetken mielihyvä vaihtuu nopeasti riippuvuuteen, rikoksiin, pahaan oloon ja kurjuuteen. Elämä ja asioiden tärkeysjärjestys muuttuvat, ystävät ja perhe, jopa omat lapset jäävät toissijaisiksi, lopulta kaikki alkaa pyöriä päihteiden ympärillä. Lupaukset, jopa ne itselle annetut rikotaan ja ajatuksissa on vain mistä saisi seuraavan annoksen. Millään ei ole enää mitään väliä, huumeiden ote on käsittämättömän vahva.

     Oon kuullu nämä jutut jo monta kertaa. Huumeiden käyttäjät puhuu mielellään tulevaisuudesta, jossa ne ei enää käytä aineita. Kaikilla on joku oma mantra, jota ne hokee vuodesta toiseen. Sitten kun oon kuivilla, menen kouluun. Sitten kun pääsen tästä irti, muutan Espanjaan. Sitten kun asiat on täysin toisin kuin nyt, sitten kun sitten kun sitten kun. Niitä juttuja kerrotaan varsinkin sellaisille ihmisille, jotka ei käytä aineita. Sanat kuulostaa kauniilta, mut ne ei tarkoita yhtään mitään.

     Vaikka toisaalta ihan hyvä kai se on, et tyypeillä on tuollaisia tarinoita. Jotain, mitä toistella,  ja jotain, mistä haaveilla. Mää kun en ole haaveillu mistään enää pitkään aikaan.

Henkka kuvaa yrityksiään päästä irti huumeista ja kertoo avoimesti mm. läpikäymistään vieroitus- ja korvaushoidoista, mutta vieroittautuminen on vaikeaa. Henkan lähipiirissäkin on useampi elämä päättynyt aivan liian aikaisin huumeiden takia. Henkka ottaa vastuun omista valinnoistaan, mutta myös kritisoi terveydenhuollon tarjoamia hoitokäytäntöjä sekä suhtautumista huumeiden käyttäjiin. Henkan kohtalo jää kirjan lopussa avoimeksi, mutta hänen tulevaisuutensa ei näyt kovin valoisalta. Toivottavasti tunnelin päässä on kuitenkin valoa.

Juntusen paneutuminen kirjaprojektiin näkyy lopputuloksessa. Juntusen ja Henkan yhteistyönä on syntynyt hyvin kirjoitettu kirja, jossa ei kaunistella tai kauhistella vaan asiat kerrotaan niin kuin ne ovat, niin kuin Henkka on ne kokenut tai muistanut. Juntusen kirjaa varten ottamat valokuvat tukevat tätä tarinaa, osa valokuvista on todella pysäyttäviä. Kirjassa on mukana myös yksi Henkan ottama kuva.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Piikki on viimeinen raja-aita. Sen jälkeen on jäljellä enää pelkkiä pohjamutia, aina vaan uusia rimanalituksia.

Helmet-lukuhaaste 2023: 14. Kirja kertoo terveydenhuollosta (mm. vieroitus- ja korvaushoidot)

Pajtim Statovci: Bolla

Pajtim Statovci: Bolla

Otava, 2019

240 sivua

Luettu: 7.9.2023

Mistä: kirjastosta

Huhtikuu 1995, Pristina. Arsim näkee kahvilan terassilla istuessaan miehen, josta ei saa silmiään irti. Hän menee istumaan samaan pöytään tuon laihan, surusilmäisen miehen kanssa ja hyvin nopeasti kirjallisuutta, historiaa ja englantia opiskeleva kirjailijan urasta haaveileva 24-vuotias Arsim ja lääketiedettä opiskeleva 25-vuotias Miloš jakavat paljon muutakin kuin lyhyen hetken kahvilassa. Toinen on serbi, toinen on albaani ja lisäksi naimisssa, mutta millään näistä ei ole väliä, he aloittavat suhteen, joka kestää siihen asti kun Arsimin ja hänen perheensä on paettava maasta Kosovon sodan vuoksi. Mitä Arsimille ja Milošille tapahtui heidän jouduttuaan eroon toisistaan?

Bolla hyppäsi lukupinooni lukupiirin ansiosta enkä oikein tiennyt mitä odottaa. Toki tiesin, että kirja herätti ilmestyttyään kovasti huomiota ja voitti Finlandia-palkinnon, mutta silti kirja oli jäänyt minulta vähän pimentoon, kirjatutkani ulkopuolelle. Ensimmäisenä ihmettelin kirjan nimeä, johon kuitenkin löytyi vastaus heti kirjan alusta:

bolla

1. haamu, näkymätön, peto, piru

2. tuntematon eläinlaji, käärmeenkaltainen olento

3. ulkopuolinen

Kauniiden kansien välistä paljastui järisyttävä tarina. Bolla on rakkaustarina, jossa näkyy vahvasti myös rakkauden varjopuoli, se kuinka vaikeaa rakkaus voi olla yhteiskunnan luomien paineiden alla. Ainakin Statovcin kuvaamassa 1990-luvun Pristinassa kahden miehen välinen rakkaus on parempi pitää piilossa. Samalla Statovci kuvaa kuinka Kosovon sota runtelee Pristinaa ja sen asukkaita, hajottaa perheitä ja saa ihmisistä esiin täysin uudenlaisia puolia. Mutta mikä lopulta on sodan aiheuttamaa käyttäytymistä ja mikä sellaista, joka vain jostain syystä puskee ulos jostain syvältä, ihmisestä itsestään?

Tarina etenee 1990-luvulta 2000-luvun alkuun sekä Arsimin kuvaamana että Milošin päiväkirjamerkintöjen myötä. Lisäksi kuin sivujuonteena mukana on Arsimin kirjoittama tarina tytöstä ja käärmeestä, bollasta. Arsim ja Miloš kokevat sodan eri tavalla, toinen maanpaossa, toinen rintamalla, mutta heidän kokemuksissaan on myös jotain yhteistä, ikävä toisen luo, ahdistus vallitsevista olosuhteista ja viha. Molemmista myös huokuu ulkopuolisuus, he molemmat tuntuvat elävän jonkun muun elämää, ikään kuin seuraavansa elämäänsä sivusta. 

Niin aika kului, vuodet kuin meistä luopuneina.

Bolla on täynnä voimakkaita tunteita alusta aina kipeään loppuun saakka ja tarinan kieli on välillä riipaisevan kaunista, joten lukukokemus on hyvin vahva. Tarina jättää jälkeensä ajatuksen kiinni pitämisen ja irti päästämisen voimasta, rakkaudesta ja yksinäisyydestä. Statovci on todella taitava kirjailija, jonka tuotantoa aion lukea lisää.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Jospa olisikin niin, kysyn itseltäni toisinaan, ettei häntä koskaan ollutkaan, että hän oli taivas jonka rakensin, jumala palavan metsän keskellä.

Helmet-lukuhaaste 2023: 41. Kirjan kirjailija on syntynyt 1990-luvulla

Kirjallinen maailmanvalloitus: Kosovo

Elina Rouhiainen: Uhanalainen

Elina Rouhiainen: Uhanalainen

(Susiraja #2)

Tammi, 2013

446 sivua

Luettu 28.7 2023 (#11 lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

Ystävykset Raisa ja Niko palaavat aamun ensi tunteina juhlimasta kun heidän kotioveltaan löytyy yllättävä vieras, Mikael, Raisan entinen poikaystävä ja Hukkavaaran ihmissusilauman johtajan poika. Mikaelilla on huolestuttavia uutisia, Hukkavaaran lauman valtasuhteita on koeteltu ja lauman johtaja, Mikaelin isä Daniel Sarri on haastettu, mutta ennen taistelua Daniel on kadonnut jäljettömiin. Miten lauman johtaja ja alfauros on jättänyt paikkansa puolustamatta asemaansa? Entä liittyykö Danielin Raisalle lähettämä kirja jotenkin Hukkavaaran tapahtumiin? Vaikka Raisan elämä on asettunut takaisin uomiinsa Helsingissä päättää hän vaaraa uhmaten palata Hukkavaaraan selvittämään mitä Danielille on tapahtunut, siitäkin huolimatta, että heidän välinsä eivät ole kovin ystävälliset ja mutkattomat.

Minun on kovin hankala kuvitella ihmissusia Helsinkiin kun taas Kainuussa sijaitsevaan kuvitteelliseen Hukkavaaran kylään ne sopivat oikein mainiosti. Siispä ilahduin kun tapahtumat siirtyivät melko nopeasti pääkaupungin sykkeestä syrjäisemmille metsämaille, tapahtumapaikalla vain on joissain tarinoissa suurempi merkitys kuin toisissa. Pidin kovasti myös tarinasta tarinan sisällä eli Hukkapoika-kansantarusta, tarkemmin sanottuna ihmissusikansantarusta. Suomalainen fantasia suomalaisilla mausteilla toimii! En voinut välttyä huomaamasta joitain yhtäläisyyksiä Stephenie Meyerin Twilight/Houkutus-sarjaan, mutta Uhanalainen on silti omaleimainen tarina ja seisoo vahvasti omilla tassuillaan.

Luin Rouhiaisen Susiraja-sarjan ensimmäisen osan Kesytön tammikuussa enkä ymmärrä miksi odotin monta kuukautta ennen toiseen osaan tarttumista. Luin Uhanalaisen heinäkuisella 24 tunnin lukumaratonilla ja kirjan koukuttavuutta kuvannee se, että kun vuorokauden pituinen lukumaraton loppui en malttanut lopettaa lukemista vaan minun oli pakko lukea kirja yöllä loppuun. 

Sitaattikunniamaininnan saa:

"Sinustahan on tullut aivan perhana."

Pohjoinen lukuhaaste 2023: 25. Kotimainen nuorten aikuisten kirja

Helmet-lukuhaaste 2023: 28. Kirjassa on sama vuodenaika kuin lukuhetkellä

Carolyn Keene: Neiti Etsivä kummitustalossa

Carolyn Keene: Neiti Etsivä kummitustalossa

(Neiti Etsivä #2)

Tammi, 1997 (1955)

121 sivua

Suomentanut: Leena Uoti

(Nancy Drew Mystery Stories 2: The Hidden Staircase, 1930)

Luettu: 27.7.2023 (#11 lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

Drewn perheen kotiin saapuu kutsumaton, uhkaavasti käyttäytyvä vieras, joka onnistuu säikäyttämään yksin kotona olevan Paulan. Kuka on tämä Natan Gilbert, joka syyttää Paulan isää asianajaja Carson Drewta petkuttajaksi ja joka on myös Paulan ystävän Alli Hornerin kokemuksen mukaan kovin epämiellyttävä mies? Päivät kuluvat ja Paula lähtee tapaamaan Abigail Rowenia, jonka luona Paulalle tarjotaan uutta tapausta selvitettäväksi. Cliffwoodissa asuvien Rosemary ja Floretta Turnbullin talossa tapahtuu kummia ja iäkkäät kaksossisaret ovat jo valmiita hylkäämään sukukartanonsa ja muuttamaan muualle. Paula päättää lähteä Turnbullien vieraaksi tutkimaan taloa ja selvittämään mistä voisi olla kyse.

Kirja on julkaistu alun perin vuonna 1930 ja tarinan etenemisen lomassa on mukava huomata kyseiseen aikaan ja tapahtumapaikkaan eli Yhdysvaltoihin liittyviä yksityiskohtia. Drewn perheellä on taloudenhoitaja, Paula ihastelee ystävänsä tuomia kananmunia sillä hänen mukaansa kaupasta on viime aikoina saanut tuoreiden kananmunien sijasta lähinnä yli-ikäisiä munia, Carson Drew antaa tyttärelleen pienen revolverin turvaksi kummitusjahtiin, Turnbullin talossa ei ole sähkövaloja eikä puhelinta ja Paula ja hänen työmatkalle lähtevä isänsä joutuisivat viestimään toisilleen sähkösanomien avulle. Mikä aikamatka!

Neiti Etsivä kummitustalossa on erinomainen välipala, joka on helppo haukata yhdeltä istumalta. Alun tapahtumat vain paljastavat turhan paljon ja ainakin näin aikuislukijana osasin odottaa jo varhaisessa vaiheessa mihin suuntaan tarina etenee. Lapsena olen todennäköisesti ollut paljon enemmän tarinan pauloissa ja vähemmän selvillä kummituksesta. Vanha ränsistynyt kartano, kaksosteema (sekä kartano että sisarukset) ja tarinan tunnelma tarjoavat kuitenkin varttuneemmallekin lukijalle mukavan pienen ja nostalgisen jännityksen väristyksen.

Siitä on melkein seitsemän vuotta kun palasin Neiti Etsivän eli yhden lapsuuteni suosikkisarjan ja sen ensimmäisen osan pariin. Mietin tuolloin, että sarjan lukeminen jäänee ensimmäiseen osaan, mutta eipä jäänyt. Sarjan päähenkilö Paula Drew jäi kummittelemaan päähäni ja kun kirjastossa ei koskaan näkynyt tätä toista osaa tein lopulta varauksen ja luin tämän kesän lukumaratonilla. Nyt tuntuu siltä, että aion jatkaa sarjan parissa näin harvakseltaan luettuna.

Sitaattikunniamaininnan saa:

– Niin kauan kuin on elämää, on toivoa, ja keksin varmaan kyllä jotakin!

Helmet-lukuhaaste 2023: 33. Kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun

Riikka Sandberg: Ørja

 

Riikka Sandberg: Ørja

Otava, 2023

395 sivua

Luettu: 27.7.2023

Mistä: kirjastosta

Tine lähtee miehensä Runarin kanssa syrjäiselle Ørjan saarelle pystyttääkseen kiertävän elokuvateatterin. Saari on Runarille tuttu jo nuoruudesta, mutta Tine lähtee sinne ensimmäistä kertaa. Elokuvateatteri jää Tinen ajatuksissa taka-alalle kun hän löytää vajasta vanhan lankamagnetofonin ja äänitekeloja, jotka vievät Tinen menneisyyteen, vuoden 1950 toukokuuhun. Keloilta purkautuu ilmaan nuoren tytön tarina jolla on vaikutuksensa aina kirjan nykyhetkeen vuoteen 1976 ja Tinen elämään.

     Tuijotin pysähtynyttä vastaanottokelaa ja paikoilleen jäänyttä ohutta lankaa kuin äänitteellä puhunut tyttö olisi ollut siinä. Kaikki nämä mekanismit ja kaikki tämä huolellinen vaiva sanoa jotain, maailman herkimmän ja tuntemattomimman instrumentin läpi, jotta ajatukset ja muistot jäisivät talteen, jotta joku kuulisi. Tässä se nyt oli, päivän aikana kuulemistani äänistä kiinnostavin.

     Pystyin kuvittelemaan tytön: miten hän oli äänittänyt yksinään, ehkä pienessä huoneessa, ikkunan äärellä lattialla, yläselästä hieman kyyryssä, keskittyneenä. Ääni ei ollut vielä öiden syömä vaan pehmeä ja nuori.

Kahdessa ajassa kulkeva tarina tempaisee mukaansa hitaasti, mutta varmasti. Tine, Runar, Lars ja hänen lokkinsa Urkki, kissapaitainen Sven, Isa, Aili, Liv, Ørjassa on monta kiinnostavaa henkilöä ja tarinaa. Pienessä kylässä on vuosien aikana tapahtunut paljon ja osa asioista on yritetty painaa pinnan alle ja pitää siellä, mutta kuten niin monesti ennenkin salaisuuksilla on tapana pulpahtaa pintaan. Tarinalinjat lähestyvät toisiaan, kela kelalta paljastuu uusia yksityiskohtia, palaset loksahtavat paikoilleen, ja tunnelma tiivistyy aina vahvaan loppuun asti. 

Kirja kulki mukanani kesälomamatkalla Norjassa ja vaikka kirjan tapahtumapaikka Ørja on kuvitteellinen saari se olisi hyvin voinut olla yksi niistä saarista, joilla itse kävin. Autenttinen lukuympäristö toi tarinan ehkä vielä tehokkaammin lähelle, kuin iholle. Norjan jylhät maisemat, pienet saaret tiiviine kyläyhteisöineen, meri, vuorovesien vaihtelu, suolan tuoksu ja maku tuulessa, rantaan lyövät aallot ja niiden mukana kulkeutuva levä, Sandberg kuvaa kaiken verkkaisesti ja lumoavasti. Sanoilla on painoa ja niissä on kaunis sävy. 

Ørja jättää jälkeensä mielikuvat upeista maisemista ja etenkin merestä, ystävyydestä, yksinäisyydestä ja rakkaudesta, mutta myös ajatuksen siitä missä menee rakkauden ja pakkomielteen raja sekä siitä kuinka hyvin toisen voi lopulta tuntea.

Sitaattikunniamaininnan saa (kesälomamatkamuistoihin vievä):

Vesi oli vetäytynyt ja jättänyt levät tänne haisemaan. Oikea meri hengitteli kauempana.

Sekä:

Vedin painavan oven kiinni, sanat katkesivat ja ropisivat kynnykselle.

Pohjoinen lukuhaaste: 4. Merelliseen ympäristöön sijoittuva kirja

Helmet-lukuhaaste 2023: 49. Kirja on julkaistu vuonna 2023

Jessie Burton: Onnen talo

Jessie Burton: Onnen talo

(Miniatyristi #2)

Otava, 2022

427 sivua

Suomentanut: Juha Ahokas

(The House of Fortune, 2022)

Luettu: 29.6.2023

Mistä: kirjastosta

Brandtien talo Amsterdamissa on kaukana siirä loistosta mitä se on joskus ollut. Rahat ovat lopussa ja perheen maine on mennyt, tilanne ajaa Nellan ja Oton toistuviin riitoihin. Brandtin perheen nuorin jäsen, Marinin ja Oton avioton tytär Thea täyttää 18 vuotta ja Nella lataa kaikki odotukset ja toivon häneen, Thea on saatava hyviin naimisiin, pois köyhyydestä. Thealla on kuitenkin mielessään järkiliiton sijaan rakkaus ja Schouwburgin teatterin johtava lavastemaalari Walter Riebeck. 

Thea ei halua pahoittaa heidän mieltään, mutta hän ei tiedä, miten irrottautua roolista, jonka he ovat valinneet hänelle, heidän yhteiselle lapselleen. Hänestä tulee nainen  tänään, mutta tässä talossa iloa varjostaa aina menetyksen pelko.

Siinäpä se, kuinka tasapainotella omien haaveiden ja suunnitelmien sekä lähimmäisten odotusten välillä? Etenkin aikana (1700-luvulla), jolloin vanhemmilla on vahva valta nuoren naisen asioihin. Brandtin talossa ei ole ennenkään eletty vallalla olevien sääntöjen ja tapojen mukaan vaan he ovat kokeneet monenlaista kriisiä ja skandaalia, joten Thealla on sekä paineet suoriutua paremmin, palauttaa Brandtien nimi ja asema, mutta myös pelko ja vaara vajota samoille urille, tehdä vääriä valintoja ja jatkaa taloudellisessa syöksykierteessä yhdessä Oton, Nellan ja Cornelian kanssa.

Vuosia sitten Brandtien taloon saavuttuaan Nellan elämään asteli miniatyristi, joka tuntui tietävän talon asukkaista enemmän kuin sen asukkaat itse. Voiko miniatyristi olla vielä tuolla jossain, kulkea Amsterdamin katujen varjoissa, voisiko hänestä nukkeineen olla apua solmussa olevaan tilanteeseen? Ja niin ullakolla, Marinin vanhan tavara-arkun ja muistojen äärellä, Nella esittää pyynnön. "Palaa luokseni"...

Onnen talo mainitaan Nukkekaapin itsenäiseksi jatko-osaksi, mutta mielestäni Nukkekaappi pitää olla luettuna ennen Onnen taloa, jotta Thean ja hänen perheensä tarina avautuu kunnolla. Kirjat muodostavat onnistuneen parin ja kuka tietää, ehkä tämä kasvaa vielä trilogiaksi?

Pidin kovasti 1700-luvun ajan ja elämän kuvauksesta, Amsterdamin kaupunkilaiselämä, luokkaerot, teatteri kulisseineen, kosiskelu, eräs ränsistynyt maatalo villiintyneine puutarhoineen, kaikki on kuvattu elävästi. Nukkekaapista tuttu kannen tyyli toistuu Onnen talossa. Herkullisina yksityiskohtina Onnen talon kannessa ovat ananakset, joilla totta tosiaan ja hieman yllättäen oli osansa tarinassa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Mutta toisaalta: mitä kaikkea voi tapahtua, kun murtaa kahleensa?

Pohjoinen lukuhaaste 2023: 2. Kirjan kannessa on kirjoja tai kirjat mainitaan takakansitekstissä

Helmet-lukuhaaste 2023: 6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on joku vaate

J. K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi

J. K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi

(Harry Potter #6)

Tammi, 2006

698 sivua

Suomentanut: Jaana Kapari

(Harry Potter and the Half-Blood Prince, 2005)

Luettu: 23.5.2023

Mistä: oma ostos

Lordi Voldemort kannattajineen aiheuttavat sekasortoa ja tuhoa niin että taika- ja jästimaailman väliset rajat repeilevät, taikaministeri joutuu jopa käymään jästien pääministerin luona kertomassa vallitsevasta sotatilasta. Toinen yllättävä vierailu tapahtuu Likusteritiellä kun rehtori Dumbledore saapuu kesken kesäloman läksyttämään Dursleyjä ja saattamaan Harry Potterin pikaisen Umpula-Ipiston kylään tehdyn mutkan kautta loppulomaksi Kotikoloon, Weasleyn perheen kotiin. Harryllä ystävineen on edessä kuudes lukuvuosi Tylypahkassa. Draco Malfoyn käytös herättää kummastusta, kouluun saapuu uusi taikajuomien opettaja Horatius Kuhnusarvio Kuhnukerhoineen ja Dumbledore ilmoittaa osallistuvansa enemmän Harryn koulutukseen ja pitävänsä tälle yksityistunteja. Mitä yksityistunnit pitävät sisällään ja kuka on puoliverinen prinssi, jonka käytössä olleesta taikajuomien oppikirjasta Harry ammentaa vinkin jos toisenkin?

Aiempien vuosien tapaan myös kuudes kouluvuosi Tylypahkassa sujuu kaikkea muuta kuin rauhallisissa merkeissä. Opinnot vaikeutuvat, kuudesluokkalaiset harjoittelevat sanattomia taikoja ja 17 vuotta täyttävien on lupa aloittaa ilmiintymiskurssi, jossa on vaarana vaikkapa jonkun raajan jääminen lähtöpaikkaan muun vartalon siirtyessä toisaalle. Tässä osassa pureudutaan hieman lisää myös Voldemortin menneisyyteen. Ajatuseula eli eräänlainen muistojen tallennusastia on tähän tarkoitukseen mitä loistavin kerronnallinen välikappale, tästäkin pisteet Rowlingille!

Tarina pitää sisällään myös aiempia osia enemmän romantiikkaa, koetaan orastavia ihastuksia, seurustelua, kolmiodraamaa ja tehdään häävalmisteluja eli monenlaista iloa, väristystä ja myös murhetta on ilmassa. Ja kun kyse on noidista ja velhoista täytyy huomioida myös monenlaiset lemmentaiat ja -juomat. Rohkeutta ja uskollisuutta koetellaan moneen kertaan niin rakkaus- kuin muullakin rintamalla ja on entistä tärkeämpää tietää kuka on ystävä ja liittolainen, kuka vihollinen. Kaikkeen ei kuitenkaan voi varautua ja ymmärryksen hetkellä voi olla liian myöhäistä tehdä mitään.

En tiedä kumpi oli pahempi ja parempi, lukea Puoliverinen prinssi ensimmäistä kertaa kun kaikki oli uutta vai toista kertaa kun tiesi mihin tarina on menossa. Joka tapauksessa kirja on hirveän hyvä, hirvittävä ja hyvä.

Sitaattikunniamaininnan saa:

"Ja nyt, Harry, astukaamme yöhön ja tavoitelkaamme tuota huikentelevaista viettelijätärtä, seikkailua."

Pohjoinen lukuhaaste 2023: 21. Kirja, josta on tehty elokuva tai tv-sarja

Helmet-lukuhaaste 2023: 46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Bazar, 2014

415 sivua

Suomentanut: Marja Helanen

(The Snow Child, 2012)

Luettu: 8.5.2023

Mistä: oma ostos

Lumilapsi ei ole mikään kesäisin kirja, mutta tämän vuoro oli nyt postausjonossa (johon on kertynyt useampi kirja jo ennen lukumaratonia). Toimikoon Lumilapsi muistutuksena menneestä tai tulevasta talvesta ja onhan tässä tarinassa muitakin vuodenaikoja.

Eletään 1920-lukua. Viittäkymmentä lähestyvät Jack ja Mabel ovat kokeneet kymmenisen vuotta sitten kipeän lapsenmenetyksen. Saadakseen uuden alun he ovat jättäneet taakseen kodin, sukulaiset ja koko entisen elämänsä ja muuttaneet Alaskan syrjäseudulle, jonne liittohallitus on etsinyt asukkaita territorioon tehdyn uuden junareitin varrelle. Elämä Wolverinejoella on aloitettava täysin tyhjästä, täytyy raivata paikka uudistilalle, kaataa puut, rakentaa niistä mökki ja navetta, viljellä maata ja metsästää riistaa. Eräänä ensilumen hetkenä Mabel ja Jack innostuvat tekemään lumiukon, tai siis lumitytön, eikä heidän elämänsä ole tuon illan jälkeen ennallaan. Lumityttö katoaa, mutta Mabel ja Jack saavat tilalle jotain muuta, luonnonlapsi Fainan, joka kulkee kuinka tahtoo. Mistä Faina on tullut, kenen lapsi hän on ja minne hän aina katoaa?

Lumilapsen alun tunnelma on kipeän lohduton ja kaunis. Uusi alku uudisasukkaina ei ole ollut varsinainen menestys ja lapsen menetys on yhä läsnä, kiilana pariskunnan välissä. Alussa kerronnassa on sekavuutta mikä saa tarinaan uppoamisen takkuamaan. Mabel menee tuuliselle pihalle, kulkee tyyneen rantaan, jossa kuitenkin tuuli heiluttaa hänen helmojaan. Jack puolestaan valjastaa hevosen vankkureiden eteen, ratsastaa hevosella ja on sitten taas vankkureiden penkillä. Anteeksi vain, onko tuulista vai tyyntä ja onko hevosella perässään vankkurit vai ratsastetaanko sillä?

Pienen haparoinnin jälkeen epäloogisuudet jäävät kuitenkin pois ja tarina nytkähtää liikkeelle. Tarinassa vuorottelevat ja tasapainottelevat tunteen (Mabel) ja järjen (Jack) äänet, jotka myös risteävät ja järkkyvät. Alun surullinen tunnelma saa lisää sävyjä, iloa, toivoa ja salaperäisyyttä. Onko Faina toiveiden, rakkauden ja lumen tuomaa taikuutta vai oikea lapsi, joka vain on luonnossa kuin kotonaan?

Alaskan villi ja karu luonto, uudisasukkaiden arki, tunteen ja järjen vuoropuhelu ja roima ripaus taikapölyä saivat minut ihastumaan kirjaan. Tarinan luettuani olin kuin sumussa tai lumimyrskyssä, missä meni toden ja tarun raja? Sillä ei loppujen lopuksi ole väliä, mutta rakkaudella on.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Sinä iltana heille syntyi lapsi jäästä, lumesta ja kaipauksesta.

Helmet-lukuhaaste 2023: 4. Kirja, jonka aioit lukea viime vuonna

Lukumaraton #11

 

Viime vuosi jäi lukumaratonien osalta välistä, mutta viimein on sopiva hetki pyhittää vuorokausi lukemiselle. Aloitan nyt vuorokauden vaihtuessa ja pyhitän koko toivottavasti aurinkoisen torstain (jotta voin lukea myös ulkona) lukemiselle. Suuntaa-antava kirjapino on kasattuna ja ruokaa sekä herkkuja on varattuna. Tarkoitus olisi myös päivittää lukemisiani tähän postaukseen.

Klo 02.36 / 102 luettua sivua

Riikka Sandbergin Ørja oli minulla kesken, joten aloitin lukumaratonini sillä, sivulta 246. Haluaisin tietää kuinka Tinen, Runarin ja Isan tarina päättyy, mutta on pakko laittaa nukkumaan ja jatkaa lukemista aamulla.

Klo 10.27 / 148 luettua sivua

Heräsin yhdeksän jälkeen, söin aamupalaa, join kahvia ja luin Ørjan loppuun. Huh. Vahva lopetus vahvalle tarinalle. Jos olisin jatkanut lukemista yöllä olisi tarinan ja sen saariryhmän viimeisen saaren tapahtumat saattaneet luikerrella uniini... Nyt on käytävä suihkussa ja valittava seuraava kirja. Ehkä jotain kevyttä?

Klo 13.52 / 268 luettua sivua

Kevyemmäksi kirjaksi valikoitui Carolyn Keenen Neiti Etsivä kummitustalossa. Oi mikä nostalgiamatka lapsuuteen, tämän sarjan parissa vierähti aikoinaan tunti jos toinenkin! Toive aurinkoisesta lukusäästäkin toteutui, onpa ihanaa lukea pihalla! Jos keittäisin kahvit samalla kun mietin seuraavaa kirjavalintaa... 

Klo 00.00 / 695 luettua sivua

Kahvin jälkeen aloitin Elina Rouhiaisen Susiraja-sarjan toisen osan Uhanalainen, jonka parissa viihdyin loppupäivän. Pääsin kirjassa sivulle 427 eli en aivan päässyt tarinan loppuun lukumaratonini aikana. Saatanpa silti lukea viimeiset sivut ennen nukkumaan menoa. Olipa kiva lukumaraton!

Mikael Niemi: Karhun keitto

 

Mikael Niemi: Karhun keitto

Like, 2018

409 sivua

Suomentanut: Jaana Nikula

(Koka björn, 2017)

Luettu: 11.4.2023

Mistä: kirjastosta

Rovasti Lars Levi Laestadius kohtaa ojanpientareella huonossa kunnossa olevan noin kymmenvuotiaan pojan, ottaa hänet hoiviinsa, antaa hänelle nimen ja syntymäajan sekä kastaa ja kirjaa Johan Sieppisen kirkon kirjoihin. Ajan kuluessa vähäpuheisesta Johanista eli Jussista tulee rovastille jotain ottopojan, apulaisen ja rengin väliltä, rovasti opettaa Jussin kirjoittamaan ja lukemaan, sivistää ja kasvattaa Jussia sekä pitää hänen puoltaan. Kylän arki järkkyy kun yksi Köngäksen kylän piioista, Hilda Fredrikintytär, katoaa. Paikalle kutsuttu rovasti ryhtyy Jussi apunaan selvittämään mitä on tapahtunut, nimismies Brahea tai hänen apulaistaan neljännesmies Michelssonia tapaus ei tunnu kiinnostavan. Yhden piian katoaminen on helppo laittaa tappajakarhun piikkiin, mutta kulkeeko kylässä karhu vai joku muu peto?

Karhun keitto on erikoinen yhdistelmä Jumalan sanaa ja sen levittämistä, historian ja luonnon kuvausta sekä rikosten selvittämistä. Ja kyllä, romaanin päähenkilönä tosiaan on Lars Levi Laestadius, 1800-luvulla elänyt todellinen henkilö, joka on tunnettu lestadiolaisuuden "isänä". Papin ja kasvitieteilijän roolien lisäksi Laestadius esittäytyy tässä romaanissa rikosten selvittäjänä ja tässä roolissa hän onkin melko mainio tapaus, tarkkasilmäinen johtopäätösten tekijä ja eri mahdollisuuksiin avoimesti suhtautuva järkeilijä. Myös oppipoika Jussi osoittautuu oivalliseksi johtolankojen seuraajaksi, toisin kuin nimismies Brahe, jonka Niemi kuvaa tarinassaan työhönsä välinpitämättömästi suhtautuvaksi epäpäteväksi vallantavoittelijaksi, jota kiinnostaa enemmän viina ja hauskanpito kuin rikosten selvittely.

1800-luvun puolivälin Torniojokilaaksoon sijoittuvasta tarinasta löytyy paitsi useita mielenkiintoisia henkilöhahmoja myös jännittäviä tapahtumia, mutta niitä täytyy malttaa jaksaa odottaa. Tarina nimittäin etenee verkkaisesti, rikosten selvittelyn lomassa ehditään tutkia kasveja, perehtyä maalaus- ja valokuvaustekniikoihin sekä ihmetellä ja maistella uutta Jumalaisen makuista (sic) makuelämystä, perunaa. Hitaudesta huolimatta tarina pitää otteessaan sillä Niemi solauttaa lukijan sujuvasti keskelle 1800-lukua, ihmettelemään sen ajan ihmisiä, tapahtumia ja tapoja. Loppujen lopuksi syyllinenkin selviää, mutta rikosten ratkaisua enemmän Karhun keitto sai ajattelemaan anteeksiantoa ja armoa, isoja ja tärkeitä asioita.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Aluksi syksy oli vain loiva rinne, joka alkoi vähitellen viettää alaspäin yhä jyrkemmin, kunnes syöksyi valkeaan pimeyteen. Kaikessa elollisessa oli kiireen tuntua, kaipuuta pois.

Pohjoinen lukuhaaste 2023: 6. Torniojokilaaksoon sijoittuva romaani

Helmet-lukuhaaste 2023: 29. Kirjassa on minä-kertoja

Rosa Liksom: Everstinna

 

Rosa Liksom: Everstinna

Like, 2017

194 sivua

Luettu: 29.3.2023

Mistä: kirjastosta

Pakkasen hiipiessä öiseen hirsipirttiin vanha nainen muistelee elämäänsä ja etenkin kahta suurta rakkautta, sitä joka vei nuorelta tytöltä jalat alta ja oli kaikessa huumaavuudessaan raastava ja sitä joka iski kypsemmällä iällä, kesti ja kukoisti sekä muutti muotoaan vuosien saatossa. 

Everstinna on melko ohut kirja, mutta siihen mahtuu hirvittävän (ihan kirjaimellisestikin) paljon. Päähenkilön, everstinnan, elämän myötä käsitellään myös Suomen ja laajemminkin Euroopan oloja ja sotia. Everstinna kokee taisteluja henkilökohtaisella tasolla etenkin toisessa avioliitossaan, kansallisella tasolla talvisodassa Neuvostoliiton tykistötulituksen alla ja jopa Euroopan tai ehkä koko maailman tasolla todistaessaan toista maailmansotaa. Everstinna oppii natsismin aatetta jo isältään ja näkee sen aiheuttamia konkreettisia kauheuksia aikuisena Puolan vierailullaan. Everstinnan suhtautuminen natsismiin on hätkähdyttävä, en muista lukeneeni näin myönteistä suhtautumista natsismiin, ainakaan suomalaisen naisen näkökulmasta

Isä teki minusta valkosen Suomen tyttären, Eversti natsin.

En häpeä kumpaakhaan.

Everstinna onnistui hämmentämään. Minulla oli aluksi vaikeuksia päästä kirjan imuun, tapahtumien sijoittaminen aikajanalle tuntui vaikealta ja onnistuin myös sekoittamaan alussa pari henkilöä. Pätkissä lukeminen teki hallaa lukukokemukselle enkä ehkä keskittynyt tarinaan tarpeeksi. En ehtinyt osallistua kirjaa käsittelevään lukupiiriin, mutta onneksi pääsin vaihtamaan yhden lukupiiriläisen kanssa ajatuksia kirjasta ja sain kipinän aloittaa kirjan alusta. Tällä kerralla keskityin tarinaan pitempiä pätkiä kerrallaan ja se kannatti. Everstinnan tarina alkoi avautua aivan eri tavalla, aikajana ja henkilöt selkeytyivät ja pystyin keskittymään Liksomin taitavaan kielenkäyttöön ja kuvaukseen. 

Everstinna on elinvoimainen, se tunkee iholle ja uppoaa sen alle. Everstinnan tarina on rankka, mutta ei retosteleva, runsas, mutta silti pelkistetty. Meän kieli tuo tarinaan oman lisämausteensa ja everstinnaan henkilönä ihan oman ulottuvuutensa. Sanat ja kieli luovat voimaa.

Tarinan everstinnan taustalta löytyy todellinen henkilö, Annikki Kariniemi, joka oli ensimmäisiä suomalaisia naiseräkirjailijoita. Vaikka Liksomin everstinnan ja Kariniemen tarinoista löytyy yhtymäkohtia ei Everstinna kuitenkaan ole elämäkerta vaan romaani. En ole lukenut Kariniemen teoksia, mutta kiinnostukseni heräsi. Annikki Kariniemelle on pystytetty patsas Aavasaksan jylhiin maisemiin, kävin katsomassa sitä viime syksynä ja Kariniemen nimi jäi tuolloin mieleeni.

Sitaattikunniamaininnan saa (lause, joka on kuin hyvästit talvelle):

Palavan koivupuun pauhu nousee savupiippua pitkin ja tiivistyy valkoiseksi paadeksi pakkastaivaalle.

Pohjoinen lukuhaaste 2023: 15. Kirja, jossa on kielletty romanssi

Helmet-lukuhaaste 2023: 16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa

Stephen King: Satumaa

 

Stephen King: Satumaa

Tammi, 2023

656 sivua

Suomentanut: ilkka Rekiaro

(Fairy Tale, 2022)

Luettu: 9.3.2023

Mistä: oma ostos

Maaliskuisella hiihtolomalla oli kovista aamupakkasista huolimatta päivällä niin aurinkoista ja lämmintä, että ulkona tarkeni lukea. Satumaista (sic)! 

Olipa kerran – niin kuin saduissa sanotaan – teinipoika Charlie Reade, joka asui kahdestaan isänsä kanssa äidin kuoltua. Eräänä päivänä Charlie tutustuu lähistöllä itsekseen asuvaan ikämieheen Howard Bowditchiin ja hänen niin ikään iäkkääseen koiraan Radariin. Kolmikko ystävystyy ja kun Howard kuolee hän jättää Charlielle kaiken, myös c-kasetin, joka johdattaa Charlien pihan laidalla sijaitsevaan lukittuun liiteriin ja liiterissä olevaan kaivoon, josta pääsee toiseen maailmaan, Empisiin, maailmaan jossa leviää kirous ja jota hallitsee julma Parventappaja, maailmaan joka Charlien on pelastettava ennen kuin kirous leviää muihin maailmoihin. Samalla Charlien on suojeltava Empisiä meidän maailmaltamme.

Osaatko kuvitella mitä tapahtuisi, jos tulisi julki, että meidän ulottuvillamme on toinen maailma? Jonne pääsee niinkin helposti kuin laskeutumalla 185 kiviaskelmaa ja kävelemällä käytävää, joka ei ole juuri puoltatoista kilometriä pitempi? Jos vallanpitäjät tajuaisivat, että ovat löytäneet uuden maailman, jota riistää, nyt kun tämän maailman luonnonvarat on kulutettu lähes loppuun. Pelkäisivätkö he Parventappajaa tai herättäisivätkö he siellä asuvan kamalan jumalan pitkästä unestaan? Kykenisivätkö he ymmärtämään, millaiset järkyttävät seuraukset olisi sillä jos...

Satumaassa on satumainen rakenne. Tarinan sankarin ja prinssin, siis Charlien täytyy ratkaista ongelma tai ongelmien ketju, päästyään maailmojen kaivon kautta toiseen maailmaan Charlie kohtaa kuninkaallisia, satuolentoja ja oudosti käyttäytyviä tai puhuvia eläimiä ja Charlieta ohjataan talolta toiselle viestien ja ohjeiden kera kuin saduissa konsanaan. Satumaassa monet asiat toistuvat pareittain, on kaksi maailmaa, jossa molemmissa on kuin hieman vääristyneinä peilikuvina kaivot, ilkimykset, hyväntekijät jne. Lisäksi tarinassa on paljon tarinapareja, viittauksia ja yhtymäkohtia paitsi vanhoihin satuihin kuten Tittelintuureen, Hanhityttöön tai Kolmeen pieneen porsaaseen myös Kingin omiin tarinoihin, Charliessa on kaikuja Talismaanin Jack Sawyeristä, Empisin unikot veivät ajatukset Liseyn tarinan lupiineihin ja Syvän-Maleenin vanginvartija Pursey/Percival toi mieleen Kuoleman käytävän Percy Wetmoren. Osa viittauksista meni minulla varmasti ohi, mutta viittaukset Kingin Musta torni -sarjaan saivat minut hymyilemään, aivan kuin olisin törmännyt vanhoihin tuttuihin.

Vaikka Satumaa on maailman (maailmojen) pelastustarina on myös ystävyydellä valtavan suuri rooli kirjassa. Nuoren urheilullisen ja sosiaalisen Charlien ja käytännössä erakkona elävän iäkkään herra Bowditchin ystävyys on kuvattu taitavasti. Alussa he molemmat omalla tavallaan hyötyvät toistensa auttamisesta, mutta huomaavat myös viihtyvänsä toistensa seurassa. He tekevät toisistaan tarkkoja havaintoja, oppivat toisiltaan ja kunnioittavat toisiaan. Myös Charlie ja Radar-koira ovat upea parivaljakko, millaista uhrautumista ja uskollisuutta he osoittavat toisiaan kohtaan!

King pohjustaa tarinaa huolella ennen kuin saattelee lukijan Empisiin. Joku saattaa ärsyyntyä Kingin perusteellisesta ja hetkittäin hitaasta kerronnasta, mutta minä pidän näistä tempon vaihteluista, etenkin kun tarinassa on vastapainoksi myös vauhtia. Alun lisäksi myös juonen keskivaiheilla Syvän-Maleenin tyrmässä on hitaampi suvantokohta, jossa aika ikään kuin venyy ja hidastuu paitsi Charliella myös lukijalla. Hidastaminen istuu tarinaan ja toimii tehokeinona.

Olin valmis hyppäämään Satumaahan silmät kiinni ja pää edellä. King voi viedä todella syviin vesiin ja tummiin maailmoihin, mutta luotan siihen, että hän kuljettaa mukanaan ja nostaa pintaan. Niin kävi tälläkin kertaa. Satumaassa on vanhojen King-romaanien tunnelmaa, kauhun kuninkaan kynä ei todellakaan ole tylsynyt.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Tässä on yksi asia, jonka Empisissä opin: synkkinä aikoina hyvät ihmiset loistavat kirkkaimmin.

Pohjoinen lukuhaaste 2023: 14. Fantasia tai dystopia

Helmet-lukuhaaste 2023: 5. Kirjassa ollaan maan alla

Steinunn Sigurðardóttir: Heiða - lammaspaimen maailman laidalta

Steinunn Sigurðardóttir:

Heiða - lammaspaimen maailman laidalta

Like, 2020

294 sivua

Suomentanut: Maarit Kalliokoski

(Heiða - fjalldalabóndinn, 2016)

Luettu: 9.2.2023

Mistä: kirjastosta

Heiða Āsgeirsdóttir jättää New Yorkin ja mallimaailman taakseen, palaa kotimaahansa Islantiin, opiskelee maatalousoppilaitoksessa ja ottaa 23-vuotiaana vastuulleen sukutilan ja noin viisisataapäisen lammaskatraan. Heiða saa Ljótarstaðirin maatilan kehittämisen, maanviljelyn ja lampaiden hoidon lisäksi muuta ajateltavaa kun Suðurorkan energiayhtiö kaavailee valjastavansa ison osan Skaftártungan aluetta ja samalla myös Heiðan viljelys- ja laidunmaita vesivoimalan alle. Islantilainen maaseutu, elämäntapa ja luonto ovat vaarassa ja Heiðan on pakko nousta vastustamaan hanketta, vaikka se tarkoittaisi lukemattomia työtunteja, hyppäämistä politiikkaan ja asettumista ehdolle vaaleissa Etelä-Islannin vaalipiirissä.

Kirja on luokiteltu elämäkerraksi/muistelmaksi, mutta se on hyvin päiväkirjamainen ja kuin Heiðan itsensä kirjoittama. Kirjan kirjoittaja Steinunn Sigurðardóttir mainitseekin alkusanoissa halunneensa tuoda kirjaan Heiðan äänen. Kirja on jaettu vuodenaikoihin ja luvut ovat lyhyitä, tämä rakenne vielä korostaa päiväkirjamaisuutta. Vuodenaikarakenteesta huolimatta tapahtumat eivät etene aikajärjestyksessä, kerronnassa hypähdetään välillä muistelemaan vanhoja tapahtumia ja asioita.

Heiða on kiinnostava ja moniulotteinen persoona sekä hieno roolimalli tytöille ja naisille. Hän on kuin islantilaiseen maisemaan istutettu uuden ajan Disney-prinsessa, näyttävä, itsenäinen ja rohkea oman tiensä kulkija. Heiða tutkii, perehtyy ja yrittää, hän osaa ottaa apua vastaan ja myös auttaa muita, hän ei kumartele turhia vaan ottaa paikkansa niin maatilalla kuin politiikassa. Heiða on tottunut tekemään myös raskaimmat ja likaisimmat työt, kiitos isän, joka otti tyttärensä pienestä pitäen mukaan maatilan töihin. Heiða ei ymmärrä jaottelua miesten ja naisten töihin, on vain töitä, ja niitä Heiða tekee riuskasti, luontoa kunnioittaen, usein yhdessä koiransa Fífillin ja muiden eläinten kanssa.

Sehän tiedetään, että tällä tilalla ei koskaan voi tehdä mitään ilman että joku eläimistä yrittää osallistua. Koira, kissa tai kilipukki.

Hämmästelin Heiðan tarinaa lukiessani kuinka monessa hän on ehtinyt olla mukana melko nuoresta iästään ja koulutustaustastaan huolimatta. Kirjassa mainitaan Heiðan käyneen Klaustrin sisäoppilaitoksen ja Hvanneyrin maatalouskoulun, uran osalta kirjasta selviää Heiðan työskennelleen kotitilan lisäksi hevosten kouluttajana, teurastamolla, mallina, liikunnan opettajana ja luokanvalvojana, lampaiden ultraäänitutkimusten tekijänä, keritsijänä sekä poliisina Itä-Islannissa muutaman vuoden ajan. Islannin opiskelu- ja työkulttuuri on minulle vieras, mutta ihmettelin hieman poliisina työskentelyä ilman koulutusta, Heiða nimittäin kertoo kirjassa, että hän ei mennyt poliisikouluun isänsä sairastumisen vuoksi. 

Vajaassa kolmessasadassa sivussa ehditään kuvata Heiðan elämää, mutta kuvauksessa ei mennä kovin syvälle. Olisin kaivannut enemmän Islannin luonnon ja miljöön kuvausta sekä lammastilan arkea, ne olivat kirjan parasta ja kiinnostavinta antia. Myös kuvaliite olisi toiminut kirjassa hyvin. Nyt kirja jäi kovin pintapuoliseksi ja tuntui hetkittäin Heiðan vaalimainokselta ja puheelta vesivoimaa vastaan. Oli kuitenkin kiinnostavaa lukea tästä runoilevasta, laulavasta ja tanssivasta lammastilallisesta. En juurikaan ihastunut Heiðan runoihin, joita kirjasta löytyy muutamia, mutta hänen sanoissaan on silti voimaa.

Me ihmiset olemme kuolevaisia, mutta maa jatkaa elämäänsä. Tulee uusia ihmisiä, uusia lampaita, uusia lintuja ja niin edelleen, mutta maa jokineen ja järvineen, kasveineen ja karuine erämaineen pysyy, muuttuu joiltain osin vuosisatojen vaihtuessa, mutta pysyy.

Juuri näin ♥

Sitaattikunniamaininnan saa:

Minä en omista maata. Maa omistaa minut. Kun maa omistaa minut, minulla on suuri vastuu.

Pohjoinen lukuhaaste 2023: 16. Kirjaa käsitellään jossakin lukupiirissä

Helmet-lukuhaaste 2023: 42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa

Charlotte McConaghy: Täällä oli susia

 

Charlotte McConaghy: Täällä oli susia

WSOY, 2022

358 sivua

Suomentanut Saara Pääkkönen

(Once There Were Wolves, 2021)

Luettu: 21.1.2023

Mistä: kirjastosta

Inti Flynnin johtama kolmen biologin ja yhden eläinlääkärin tutkimusryhmä vapauttaa neljätoista sutta Skotlannin Cairngormsin kansallispuiston alueelle, jossa susia on ollut satoja vuosia sitten ennen kuin ne metsästettiin sukupuuttoon. Ryhmän tavoitteena on luonnon villiinnyttäminen susien avulla, susien on tarkoitus pitää kasvinsyöjäkannat maltillisena, tasapainottaa ekosysteemiä ja pitkällä aikavälillä edesauttaa ilmastonmuutoksen hidastumista. Susiprojekti herättää paikallisissa lähinnä suurta vastustusta, kyläläiset pelkäävät lastensa ja karjansa puolesta, heidän mielestään sudet uhkaavat koko ylämaalaista karjankasvatuskulttuuria. Päivien kuluessa sudet rohkaistuvat tutkimaan uutta aluettaan ja muodostamaan omia reviirejään mikä osaltaan ilahduttaa, mutta myös lisää Intin huolta. Intin ajatukset pyörivät myös mökissä pysyttelevässä henkisesti pahoinvoivassa kaksoissisaressa Aggiessä. Myös Intin ja Aggien olisi sopeuduttava uuteen paikkaan ja jätettävä mennyt taakse. Sitten koittaa ensimmäinen yhteenotto. Pystyykö edes poliisipäällikkö Duncan MacTavish ylläpitämään rauhan kylässä vai repeääkö susiviha täyteen raivoon? 

Kun me olimme kahdeksan vanhat, isä viilsi minut auki kurkusta vatsanpohjaan.

Näin alkaa Charlotte McConaghyn Täällä oli susia. Ensimmäinen lause hätkähdyttää rajuudellaan ja koukuttaa välittömästi. Ei, kyseessä ei ole murhaajaisä vaan kirjan päähenkilö Inti Flynnillä on erikoinen kosketuksentajuun liittyvä neurologinen ominaisuus, peilikosketussynestesia, jossa Intin aivot toistavat hänen näkemänsä elävien olentojen kokemat tuntoaistimukset, yksinkertaistettuna hän tuntee mitä muut tuntevat. Jos Inti näkee jonkun viiltävän sormeensa Intin sormeen sattuu, jos Inti näkee parin suutelevan Inti kokee suudelman itse. Kirous ja siunaus, riippuen hetkestä. Inti on joutunut koko ikänsä opettelemaan suojamuurin kasvattamista pystyäkseen pitämään itsensä ja muiden tuntemukset erillään, mutta kaikelta ei voi suojautua. Peilikosketussynestesia tekee Intistä äärettömän kiinnostavan hahmon.

Peilikosketussynestesian avulla sudet, nuo pelottavat, arvaamattomat ja villit eläimet tulevat todella lähelle lukijaa. Intin silmin -kaikin aistein!- susien seuraaminen ja havainnointi on kuin olisin yhtä aikaa susi ja niiden tarkkailija. Tässä kirjassa sudet ovat susia, niissä ei ole mitään yliluonnollista (toisin kuin toisessa tammikuussa eli ns. susiteemakuussa lukemassani Elina Rouhiaisen Kesytön-kirjassa), ei mitään inhimillistettyä, ne ovat puhtaasti eläimiä ja hyvä niin.

Myös Intin ja hänen kaksoissisarensa Aggien lähes symbioottinen suhde on kuvattu kiinnostavasti, he ovat kuin yksi elävä, hengittävä, toisiaan tukeva ja lukeva kokonaisuus. Heidän yhteistä menneisyyttään kuvataan susiprojektin rinnalla ja nämä kaksi tarinalinjaa yhdistyvät lopussa. McConaghyn kuvaus on todella moniulotteista ja elävää. Täällä oli susia on vakuuttava ja vaikuttava tarina, vaikka lopussa hieman koetellaan uskottavuuden rajoja.

Sitaattikunniamaininnan saa kaksi tunneskaalan ääripäätä,

viha:

     Lakkaan olemasta nainen, ihminen, eläin, tai mitä olinkaan. Minä olen ihoon verhoutunut raivo.

ja rakkaus:

Tyttö avaa silmänsä.

     Ja katsoo minua.

     Minä puolitun ja kaksinkertaistun yhtä aikaa.

Pohjoinen lukuhaaste 2023: 24. Kirjan nimi on lause

Helmet-lukuhaaste 2023: 27. Kirjassa joku etsii ratkaisua ilmastokriisiin (hieman löyhästi tulkittuna)

Elina Rouhiainen: Kesytön

Elina Rouhiainen: Kesytön

(Susiraja #1)

Tammi, 2013 (2012)

426 sivua

Luettu: 8.1.2023

Mistä: kirjastosta

Raisa Ojan äiti kuolee ja Raisa muuttaa Helsingistä Kajaanin itäpuolelle Hukkavaaraan enonsa luokse. Suurkaupunki vaihtuu pikkukylään, josta Raisa ei tunne ketään, ei edes enoaan. Miksi äiti jätti nuorena Hukkavaaran ja perheensä ja miksi Raisa tutustuu enoonsa Jaskaan vasta nyt? Entä miksi susi, jonka Raisa näkee heti ensimmäisenä iltana lähimetsässä, tulee niin lähelle asutusta ja käyttäytyy muutenkin oudosti? Hukkavaarassa tuntuu olevan enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, mutta Raisa aikoo selvittää mistä kaikessa on kyse. 

Kesytön aloittaa Rouhiaisen Susiraja-sarjan, jossa tutustutaan lukiolaiseen taidetta harrastavaan Raisaan, Hukkavaarassa asuvaan tiiviiseen ihmissusiyhteisöön ja etenkin sen laumanjohtajan poikaan Mikaeliin sekä omaa tietään kulkevaan muodista kiinnostuneeseen Nikoon.

Vaikka tarina on aika tyypillinen ja  perinteinen genrensä (paranormaalin romantiikan) edustaja vie Kesytön mukanaan ja tyydyttää loistavasti viihdenälkäni, onhan lukutoukan sydämessäni oma erityinen paikkansa ihmissusille ja vampyyreille. Ihmissusia tässä tarinassa riittää kokonaisen lauman verran, mutta on mukana myös yksi varsin mielenkiintoinen vampyyri, johon toivottavasti palataan vielä myöhemmissä osissa. 

Rouhiainen kirjoittaa konstailematonta, vetävää ja nopealukuista tekstiä. Juoni etenee muuten sujuvasti, mutta Raisan epäily äitinsä suhteen tuntuu heräävän ilman erityisempää pohjustusta ja Mikaelin käytös erään tatuointiin liittyvän kohtauksen yhteydessä sekä tunnelma muuttuvat yhtäkkiä täysin toisenlaiseksi, näihin jäin kaipaamaan selitystä, mutta jospa nämä selviävät myöhemmin. Hukkavaara vaikuttaa kiinnostavalta paikalta, mutta siitä samoin kuin tarinan henkilöistä saa vasta pintaraapaisun, mutta juuri sopivasti sellaisen, että kirjan luettua on koukussa. Seuraava osa odottaa jo lukupinossa. 

Sitaattikunniamaininnan saa:

"(...) Se, mikä sinä olet, ei ole läheskään niin tärkeää kuin se, kuka sinä olet. Muista se, Raisa. Sinun ei tarvitse muuttua."

Pohjoinen lukuhaaste 2023: 19. Kirjassa on tunturi tai vaara

Helmet-lukuhaaste 2023: 31. Kirjan kansikuvassa on taivas tai kirjan nimessä on sana taivas

Kirjavuosi 2022

Vuoden 2022 kirjavuosikooste odotteli todella kauan vuoden viimeisten luettujen postauksia. Mietin jo kannattaako koko koostetta enää tässä vaiheessa uutta vuotta edes kirjoittaa, mutta olen tapojeni orja, kooste on tehtävä ennen uuden vuoden luettuihin siirtymistä. Tässä siis vuoden 2022 luetut yhteen niputettuna ja tilastoituna.

• Luin vain 21 kirjaa, mikä on vähemmän kuin aikoihin. 

• Vuodelta 2022 on vielä kesken kolme kirjaa, yksi painettu kirja, yksi äänikirja ja yksi e-kirja. Itse asiassa nuo kaksi jälkimmäistä ovat ne samat kuin edellisessä kirjakoosteessa, voi apua...

• Goodreadsin mukaan luin 9025 sivua.

• Luetuista ulkomaisia oli 10 ja kotimaisia 11, aika tasaista.

• Kirjailijoiden sukupuolijakauman merkkaaminen mietityttää, onko sillä jotain väliä? Joka tapauksessa laskin, että lukemistani naisten kirjoittamia oli 12, miesten kirjoittamia 9.

• Luetuista faktaa oli 4, fiktiota 15 ja autofiktiota 2. Tähän joukkoon mahtui romaaneja, matkakuvauksia, novellikoelma, sarjakuvapäiväkirja, runokokoelma ja teos jossa yhdistyy omaelämäkerta ja rikostietokirja.

• Luin kaikki kirjat suomeksi.

• Luetuista kirjastosta lainattuja oli 13, lahjana saatuja 4 ja itse ostettuja 4.

• Vanhin lukemani kirja, Teuvo Pakkalan Lapsia on julkaistu alunperin vuonna 1895 (samassa teoksessa oli myös Pakkalan Pikku ihmisiä vuodelta 1913).  Tuoreimmat lukukokemukset tarjosi Stephen King, sekä Billy Summers että Myöhemmin on julkaistu suomennoksina vuonna 2022. 

• Luin ensimmäistä kertaa Pirkko Arstilan, Eeva Klingbergin, Paolo Giordanon, Jenny Offillin, Aino Huilajan, Jenny Colganin, Jukka Itkosen, Kate Atkinsonin, Anni Kytömäen, Teuvo Pakkalan, Benedict Wellsin ja Michelle McNamaran teoksia.

• Palasin uudelleen Milla Paloniemen, Kalle Päätalon, Stephen Kingin, Matti Rämön, J. R. Wardin, Terhi Tarkiaisen ja J. K. Rowlingin kirjojen pariin.

• Vuoden 2022 Pohjoisen lukuhaasteeseen luin 11 kirjaa 25:stä. Vuoden 2022 Helmet-lukuhaasteeseen  luin 21 kirjaa 50:stä. Kirjallinen maailmanvalloitus ja TBR100-listan lukeminen eivät edenneet lainkaan. Sekä 24 tunnin lukumaraton että marraskuun lukuhaaste (vähintään 30 sivua päivässä) jäivät välistä, mikä osaltaan vähensi vuoden lukusaldoani. 

• Osallistuin vuoden 2022 aikana kahdeksan kertaa lukupiiriin. Lukupiirin myötä pääsen paitsi lukemaan sellaisia kirjoja joihin ei välttämättä tulisi muuten tartuttua, mutta myös keskustelemaan lukemastani kirjasta. Parhautta! 

• Kävimme kesälomalla Tampereella ja suuntasimme ltakävelyllä Messukylän hautausmaalle, Kalle ja Leena Päätalon haudalle. Tunnelma haudan äärellä oli samaan aikaa harras, hämmentävä ja hieno.

• Kävin myös Muusajuhlilla kuuntelemassa Anni Kytömäkeä. Oli mielenkiintoista kuulla niin hänen kirjailijan työstään kuin metsien suojelustaan.

• Tässä yhteydessä on mainittava myös kirjastomme omatoimiasiointi. Kirjastoon pääsy helpottui kun kirjastoon pääsee varsinaisen aukioloajan ulkopuolella iltaisin ja viikonloppuisin. Mahtavaa! 

Entä miltä näyttää vuoden 2022 luettujen top 5 -lista? Parhaimman kirjan kisa käytiin Stephen Kingin ja Anni Kytömäen kirjojen välillä. Koska minun valtakunnassani (blogissani) ei tässä kisassa jaettua ykkössijaa tunneta on pakko sanoa vain toinen, tällä hetkellä (ja antamieni Goodreads-tähtien mukaan) voiton vie ikisuosikkini Stephen Kingin Billy Summers, tarina erilaisesta palkkamurhaajasta.

2.-5. sijoille ylsivät seuraavat kirjat, kuvia klikkaamalla pääsee kyseisen kirjan arvioon:

 

Nyt voin siirtyä vuoden 2023 luettujen pariin, muutama kirja odottaakin jo postausta. Näin maaliskuun alkumetreillä tuntuu hassulta toivottaa hyvää alkanutta vuotta, joten toivotan ihanaa ja aurinkoista kevättä!