Clare Mackintosh: Minä näen sinut

 

Clare Mackintosh: Minä näen sinut

Gummerus, 219

413 sivua

Suomentanut: Päivi Pouttu-Delière

(I See You, 2016)

Luettu: 12.10.2019

Mistä: oma ostos

Ostin tämän viime kesänä lentokentältä miehelleni lomalukemiseksi oikeastaan siitä syystä, että nimeen liittyy yksi perheemme sisäpiirivitsi. Edellinen Mackintosh-lukukokemus Annoin sinun mennä jätti ristiriitaisen jälkimaun, mutta päätin antaa kirjailijattarelle uuden tilaisuuden ja luin itsekin tämän.

Zoe Walker matkustaa lähijunalla töihin niin kuin joka arkiaamu. Sama aika, sama reitti, usein jopa sama paikka metrossa. Lehteä lukiessaan hänen silmiinsä osuu kuvallinen seuralaisilmoitus. Nainen valokuvassa näyttää olevan Zoe itse. Hetken aikaa Zoe uskottelee itselleen kuvitelleensa kaiken, mutta kun hän löytää toisen vastaavan ilmoituksen ja huomaa kuvan naisen joutuneen rikoksen uhriksi alkaa epäilys ja pelko nostaa uudelleen päätään. Oliko Zoen kuva sittenkin lehdessä? Onko hän vaarassa?

Luin kirjaa junamatkalla ja vaikka kyseessä ei ollutkaan lähijuna se toi lukemiseen oman mukavan lisäjännitteen. Valitettavasti muuta jännitystä tarina ei oikein tarjonnut. Tunnelma jäi laimeaksi, henkilöt etäisiksi eikä tarina imaissut mukaansa. Kaksi kirjan naiskertojaa, Zoe ja Kelly kuulostivat välillä samanlaisilta, sillä erotuksella, että heistä vain Zoe on minäkertoja.

Kirjan värikkäästä kannesta sekä nimestä sen sijaan pidin, samoin kuin tarinan ideasta. Se saa pohtimaan omia tapoja ja rutiineja. Ehkä valitsenkin huomenna eri reitin töihin...

Sitaattikunniamaininnan saa:

Me kaikki olemme tapojemme orjia.

Helmet-lukuhaaste 2019: 31. Kirjassa kuljetaan metrolla

J. R. Ward: Kuningas

J. R. Ward: Kuningas

(Mustan tikarin veljeskunta #12)

Basam Books, 2014

648 sivua

Suomentanut: Timo Utterström

(The King, 2014)

Luettu: 11.10.2019

Mistä: kirjastosta

Onko J. R. Wardilla loppunut rakastajasanavarasto vai miksi ihmeessä hän on tässä vaiheessa sarjaa, yhdentoista osan jälkeen muuttanut kirjojen nimeämistapaa? Tämä olisi ihan hyvin voinut olla Lover King tai King lover, mutta ei, pelkkä Kuningas. No olkoon.

Mustan tikarin veljeskunnan kartanossa sekä kuningas että kuningatar kärsivät ja kriiseilevät. Kuningatar Bethillä on hirvittävä vauvakuume eikä hänen puolisonsa kuningas Wrath ota hänen vauvahaaveitaan kuuleviin korviinsa. Wrath kärsii kuninkuuden varjopuolista eikä haluaisi, että hänen lapsensa olisi pakotettu vastaanottamaan kruunua ja sen mukanaan tuomia velvollisuuksia. Wrath aikoo pysyä lapsettomana myös siksi koska pelkää, että Beth ei selviäisi raskaudesta hengissä. Vampyyrinaaraiden raskaudet eivät ole mikään läpihuutojuttu ja kun Beth on puoliksi ihminen olisi hänen raskautensa kulku täysi arvoitus. Samaan aikaan toisaalla suunnitellaan kuninkaan syrjäyttämistä, vallankaappausta.

Pidin kuningasparista sarjan ensimmäisessä osassa, jossa kerrottiin heidän suhteensa alkuvaiheista, mutta en ollut tunnistaa heitä tästä osasta. Bethistä tuntuu kadonneen kaikki se lämpö ja älykkyys mikä hänestä Pimeyden rakastaja -kirjasta välittyi ja jäljellä tuntui olevan vain kiroileva ja kiimainen miehensä käsivarsilla roikkuva minä-minä-tyyppi. Eikä Wrath ole sen parempi, myös hän katsoo (sokeilla silmillään) vain omaa napaansa, valittaa milloin mistäkin ja hajottaa siinä sivussa kiukuspäissään yhden huoneen.

Juonen puolesta tässäkin osassa riittää lukemista, mutta lähes jokaisesta käänteestä jää käteen hienoinen kyllästyminen. Tapahtumat tuntuvat jo kertaalleen käsitellyiltä yhden jos toisenkin veljeskunnan jäsenen osalta. Kun veljeskierros alkaa olla käyty läpi niin ehkä alkaisi olla aika laittaa sarjalle piste ennen kuin alkaa toistaa itseään liikaa. Silti en voisi kuvitella jättäväni sarjaa kesken, nämä tarinat toimivat mukavina ja viihdyttävinä välipaloina muun lukemisen lomassa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Hänellä oli selvästikin kusipäänsärkyä.

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 17. Läheisen suosittelema kirja (kiitos ystävälle sarjan suosittelusta!)

Helmet-lukuhaaste 2019: 6. Rakkausromaani (tämän lähemmäs rakkausromaania en nyt pääse)

Katja Kettu, Meeri Koutaniemi & Maria Seppälä: Fintiaanien mailla

Katja Kettu, Meeri Koutaniemi & Maria Seppälä:
Fintiaanien mailla

WSOY, 2016

316 sivua

Luettu: 10.10.2019

Mistä: kirjastosta

Katja Kettu, Meeri Koutaniemi ja Maria Seppälä ovat tutustuneet Yhdysvaltojen ja Kanadan rajamaille suurten järvien alueelle keskittyneeseen kahden kulttuurin kansaan, suomalaisten ja intiaanien jälkeläisiin eli fintiaaneihin. Kirjassaan kolmikko kuvaa fintiaanien historiaa ja nykypäivää, kuinka suomalaiset siirtolaiset ja Amerikan alkuasukkaat tutustuivat toisiinsa ja synnyttivät yhteisön ja kulttuurin, joka on nykypäivänä vaarassa hiipua unohduksiin. Mitä ja ketä fintiaanit ovat, minkälainen on heidän kulttuurinsa ja elinympäristönsä ja millaisia haasteita he kohtaavat?

     Moni fintiaani on kokenut ulkopuolisuutta, koska ei ole ollut kokonaan amerikansuomalainen eikä intiaani. Molemmat etniset ryhmät olivat halveksittuja, mutta fintiaanius tarkoitti vielä pahempaa: ei kuulunut oikein mihinkään ja oli omiensa joukossakin jatkuvasti vääränlainen.

Kirjassa esitellään fintiaaneja ja heidän kulttuuriaan yleisen tietopainotteisen tason lisäksi myös yksittäisten henkilöiden ja perheiden välityksellä. Nämä henkilötarinat ja Koutaniemen valokuvat tuovat aiheen lähelle lukijaa. Monen fintiaanin kohdalla köyhyys, kouluttautumattomuus, rasismi ja päihdeongelmat ovat arkipäivää, mutta vastoinkäymisistään huolimatta monesta henkilöstä huokuu valoa ja voimaa. Vaikuttaa siltä, että suomalaisten lisäksi myös intiaaneissa on samanlaista sisua, joka on siirtynyt verenperintönä myös näiden kahden kansan jälkeläisille. Vaikka fintiaaneja on yritetty lannistaa ja suitsia haluttuun muottiin he eivät anna periksi vaan jatkavat elämässään eteen päin taustoistaan ja traumoistaan huolimatta, sitkastuneina ja ylpeinä.

Kirja valottaa Yhdysvaltain valtion ristiriitaista ja ikävää suhtautumista (f)intiaaneihin. Valtio ei halua tukea vähemmistökansaa vaan yrittää muokata  heistä valkoisia, tappaa intiaani ihmisen sisältä ja säästää itse yksilö, mutta samalla (f)intiaanit kelpaavat sotakoneiston massaksi, armeija käy värväämässä reservaattien asukkaita lupaamalla siinä sivussa koulutusta. Jos tulevaisuudessa siintää elämä köyhyydessä ilman koulutusta on koulutusporkkanaan helppo tarttua, vaikka lopputulos voi olla kaikkea muuta kuin kultainen. Sotaan joutuneilla nuorilla fintiaaneilla voi olla edessään uudenlaiset traumat.

Tekstin lomaan on sijoitettu muutamia fintiaanien taruja ja kertomuksia. Osa tarinoista muistuttaa kerronnaltaan suomalaisia satuja ja ne on kerrottu satumaiseen, hieman lapsekkaaseen tai pelkistettyyn tyyliin. Kertomukset eivät täysin onnistuneet sulautumaan osaksi kokonaisuutta vaan jäivät irralleen. Kuitenkin nämä lyhyet tarinat tarjosivat hieman erilaisen näkökulman fintiaanien kulttuuriin.

Fintiaanien tausta ja kulttuuri eivät olleet minulle ennestään tuttuja ja koin kirjan erittäin kiinnostavana ja informatiivisena. Kirja paitsi avaa silmät fintiaanien kokemille ongelmille myös kuvaa heidän vahvaa yhteisöllisyyttä. Kirjan sivujen kautta pääsi mm. osallistumaan fintiaanien powwow-juhliin.

Sitaattikunniamaininnan saa:

– Valkoiset tekevät suuren nuotion ja istuvat kaukana toisistaan, intiaanit tekevät pienen nuotion ja istuvat lähekkäin, nauraa Rebecca Gawboy illan alkaessa pimetä.

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 21. Kiinnostava tietokirja aiheesta, joka on minulle uusi

Helmet-lukuhaaste 2019: 20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria