Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

(Väki #1)

Tammi, 2017

387 sivua

Luettu: 26.11.2017

Mistä: kirjastosta

Muistojenlukija osui silmiini sattumalta kirjaston uutuushyllystä. Kiinnostava kansi lintuineen, erikoiselta vaikuttava nimi sekä takakansi vakuuttivat ja päätin tutustua tähän Väki-trilogian aloitusosaan.

     Sinkoiltuaan hetken ilman selkeää päämäärää linnut alkoivat kadota. Jotkut niistä lensivät kohti ikkunaa. Lasi ei pidätellyt niitä, vaan ne lävistivät sen niin kuin sitä ei olisi ollut olemassakaan. Seinätkään eivät pysäyttäneet niiden lentoa. Ne yksinkertaisesti  kiisivät läpi pinnasta kuin pinnasta.

     Se johtui tietenkin siitä, etteivät ne olleet oikeita lintuja. Kiuru tiesi sen: hän ei ollut harhainen. Vain hiukan...

     Niin. Hän ei oikeastaan tiennyt mitä.

16-vuotiaalla Kiurulla on erikoinen kyky, hän näkee ihmisten muistot näiden ympärillä lentävinä lintuina. Eräänä päivänä Kiurun viedessä edellään kulkevalta mieheltä muiston tämä kääntyykin yllättäen Kiurua kohti, selvästi tietäen mitä juuri tapahtui. Kiuru pakenee, mutta seuraavana yönä sama nuori mies on hänen unessa, syyttämässä muistonsa varastamisesta, vaatimassa Kiurua palauttamaan sen, kutsumassa häntä tapaamiseen. Uni ei jätä Kiurua rauhaan ja hän lähtee katsomaan onko hänen univieraansa näyttämässä paikassa ketään... Helsingin Vuosaaresta Kallahdenniemestä löytyy Shangri-La, sekalaisen seurueen valtaama paikka ja uusia ystäviä, unen tummasilmäinen nuori mies Dai, genderqueer Bollywood sekä porukan pomo Nelu. Myöhemmin joukkoon liittyy vielä Kiurun lapsuudenystävä Samuel. Heitä yhdistää kyvyt, mutta ne eivät ole vain kiva ajanviete, jolla viihdyttää kaveriporukkaa vaan myös vaarallinen magneetti, joka houkuttelee luokseen vääränlaisia ihmisiä.

Tartuin kirjaan ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia ja hyvä niin. Sain sukeltaa Rouhiaisen luomaan tarinaan, joka vei mukaansa täysillä. Yliluonnolliset kyvyt yhdistettynä suomalaiseen maisemaan ja muukalaisiin oli toimiva sekoitus. Kun mukana on vielä jännitystä ja uhkaa, joka saattaa iskeä yllättävästä suunnasta oli kirjaa vaikea jättää käsistä edes hetkeksi.

Minua häiritsi hieman tarinassa oleva kieliratkaisu. Bollywood puhuu englantia, mutta vain osa hänen repliikeistään on englanniksi, lähinnä erilaiset fraasit kuten deal with it, Dai / Come on, Birdie / fuck you too, Dai-pie, suuri osa Bollywoodin puheesta on kuitenkin kirjoitettu suomeksi. En tiedä olisiko ollut parempi, että kaikki Bollywoodin repliikit olisi käännetty englanniksi, tällaisena ratkaisu tuntui kuitenkin varsinkin aluksi kömpelöltä, mutta siihen tottui. Muuta moitittavaa tarinassa ei juuri ollut.

Muistojenlukija tuntuu tietyiltä osin tutulta, mutta samalla todella tuoreelta ja raikkaalta, kirjassa on myös kiinnostava henkilökattaus. Kiuru on onnistunut päähenkilö, ihan tavallisen oloinen tyttö, joka kipuilee kasvamisen ja tunteiden kanssa, rakastaa kirjoja ja lukemista (sekä ilmeisesti lukee kirjablogeja!) ja kaiken lisäksi hänen kykynsä on varsin kiinnostava. Dai on salaperäisyydessään ja juroudessaan myös kiinnostava, saa nähdä mitä hänestä vielä paljastuu. Pidin myös siitä miten Rouhiainen on linkittänyt henkilöitä ja asioita toisiinsa. Kiurun lintuina ilmenevä kyky yhdistyy hänen isänsä lintututkimuksiin, Kiurun äidin romanisuku puolestaan kytkeytyy Daihin, joka on Romanian romaneja.

Tarinassa on yliluonnollisuuden lisäksi sopivasti nykyajan ilmiöitä ja ongelmia, maahanmuuttajia, talonvaltausta, huumeita, rasismia ja kodittomuutta, mutta rinnalla kulkee myös nuoruuteen liittyvää kipuilua, ihastumisia, riitoja vanhempien kanssa, menetystä, pettymistä, pelkoa ja uusia alkuja. Samoin kuin Kingin Etsivä löytää -romaanissa myös tässä oli paljon lukemisen ja kirjojen ylistystä, kirjarakkautta.

Hän halusi pysähtyä tähän iltaan. Ahmia kaiken alusta loppuun yhdessä yössä niin kuin parhaat kirjat ja viettää sitten lempikohtien kanssa vuoden, monta vuotta.

Muistojenlukija on loistava aloitus trilogialle ja se sopii monen ikäiselle lukijalle. Rouhiainen jättää paljon auki esimerkiksi kykyjen ja Väen, tuon salaperäisen järjestön osalta. Syötti on nielaistu ja odotan seuraavaa osaa innolla. Täytynee pistää myös Rouhiaisen aiempi Susiraja-sarja mieleen.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Kuinka paljon muistoja yhteen ihmiseen saattoi mahtua?

  
Muistojenlukija vaikuttaa pikaisen googlettamisen perusteella herättäneen kovasti positiivista kirjapöhinää. Tässä linkkejä muiden lukukokemuksiin: Carry on reading, Eniten minua kiinnostaa tie, Kaikkia värejä, Kirjapöllön huhuiluja, Kirjasähkökäyrä, Kujerruksia, Luetaanko tämä?, Lukijan roolissa, Mustetta paperilla, Neverendingly, Normandiani, Sivujen välissä, Sivutiellä, Teatterinna, Tyttö ja liian suuri kasa kirjoja.

- - -

Vielä yksi vuonna 2017 luettu kirja jäi odottamaan bloggaustaan (Matti Rämö: Polkupyörällä Intiassa) ja yksi kirja jäi hieman kesken (Kalle Päätalo: Tammerkosken sillalla). Oikein hyvää uutta vuotta blogini lukijoille!

Kiitos HIM

Kävin eilen jättämässä jäähyväiset HIMille, joka on ollut suosikkibändini jo 20 vuotta, heti ensimmäisestä vuonna 1997 julkaistusta Greatest Lovesongs vol. 666 -albumista alkaen. Onneksi bändi toi Helldone-kiertueensa myös Ouluun Terminaali Areenalle ja sain ostettua liput keikalle. Pääsin katsomaan bändiä nyt neljättä ja viimeistä kertaa (ainahan voi toivoa comebackia, mutta en jaksa uskoa, että sitä tapahtuu).

Sävelet, sanat, ääni, karisma, taito, jokainen bändin jäsen yhdessä ja erikseen, kokonaisuus. Miten voimakas valta voi musiikilla olla? Miten paljon muistoja voi mahtua biiseihin? Miten jo ensimmäisistä sävelistä räjähtää kokonainen maailma auki, miten musiikki voi yhtä aikaa sekä viiltää, parantaa ja pakahduttaa?

Loistavia biisejä yksi toisensa jälkeen, uutta ja vanhaa, omaa ja lainattua, kaikki niin rakkaita. Ja Gone With The Sin, kiitos, kiitos kiitos!

Onneksi musiikki jää, vaikka bändi lopettaa.

Pala sydäntäni on särkynyt.

Oh how hard it's to let go, oh so hard to let go...
(HIM: Your Sweet Six Six Six)

♥

Kiitos HIM!

♥

Joulun lukuvinkit

 

 

Päätin tänä vuonna yhdistää hyvän joulun toivotukset ja lukuvinkit. Kaivoin kirjahyllyjen kätköistä muutaman kirjan, joiden parissa voisi viettää nautinnollisia lukuhetkiä. Olkaa hyvä!

Novellinälkään, outouksien ystävälle:

Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita

Klassikko vierailta mailta:

Yashar Kemal: Haukkani Memed

Musiikkia ja mustaa huumoria tien päältä:

Sami Lopakka: Marras

Taianomainen tarina tyhjyydestä:

Michael Ende: Tarina vailla loppua

Suklaan ystävälle:

Roald Dahl: Jali ja suklaatehdas

Pitkän matkan alku:

Stephen King: Revolverimies - Musta torni I

(Sisarus)rakkaudesta ja ystävyydestä:

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

Unia ja lumihiutaleita:

Anthony Doerr: Davidin uni

Oikein rauhallista ja hyvää joulua kaikille! Toivottavasti jouluna löytyy aikaa käpertyä sohvan nurkkaan herkkujen ja hyvän kirjan kanssa!

Stephen King: Etsivä löytää

Stephen King: Etsivä löytää

(Bill Hodges #2)

Tammi, 2017

389 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(Finders Keepers, 2015)

Luettu: 20.11.2017

Mistä: lahja

Ah, vihdoinkin King-lukuprojektini on edennyt siihen pisteeseen, että saan lukea suosikkikirjailijani tuotantoa tuoreeltaan, samana vuonna kuin suomennos on ilmestynyt. En malttanut odottaa kovin kauaa Mersumiehen jälkeen kun oli palattava Bill Hodgesin pariin.

Iäkkään John Rothsteinin makuuhuoneeseen tunkeutuu kesken unien kolme miestä. Tapahtumat etenevät ryöstöstä murhaksi ja saaliikseen kolmikko saa rahaa sekä ison kasan täyteen kirjoitettuja muistivihkoja. Nämä vihkot ovat Morris Bellamyn, yhden rosvokolmikon jäsenen pääpotti, eikä hän malttaisi odottaa päästäkseen aarteeseensa käsiksi sillä niissä pitäisi olla jatkoa Rothsteinin aikoinaan kirjoittamalle Jimmy Gold -trilogialle. Odottavan aika on pitkä ja Bellamyn tapauksessa vielä ennakoitua pitempi... Reilut kolmekymmentä vuotta myöhemmin 13-vuotias Peter "Pete" Saubers menee läheisen puron varteen pakoon vanhempiensa riitelyä raha-asioista. Pete huomaa kallellaan olevan puun juurten välistä pilkottavan onkalon ja löytää sieltä vanhan laatikon. Peten käsissä on ratkaisu perheen ongelmaan, mutta lopulta hän koettelee onnea yhden kerran liikaa ja joutuu pahoihin vaikeuksiin.

     Pete toivoo, ettei olisi ikinä nähnyt sitä kirottua kirstua.

     Hän ajattelee: Mutta minä yritin vain auttaa. Piru vieköön, en minä muuta yrittänyt! 

Onko City Centerin murhenäytelmä vielä tuoreessa muistissa? Vaikka se olisi päässyt unohtumaan kuljettaa King uudelleen tuon hirveän joukkomurhan läpi, lukija saa kokea Mersumiehen eli Brady Hartsfieldin kylvämän tuhon uudelleen, tällä kertaa erin henkilön, Pete Saubersin isän Tomin silmin. Myös tarinan konna on eri, vaikka Mersumieheenkin törmätään uudelleen. Kirjassa leikitellään ajatuksella mitä tekisit jos suosikkikirjasi loppuisi ihan väärällä tavalla? Normaali lukija suree aikansa ja päästää irti, mutta ei Morris Bellamy. Ei suinkaan. Morris Bellamy on kuin nykyaikaan päivitetty Annie Wilkes, Kingin Piina-romaanista tuttu Paul Sheldonin ykkösfani. Psykopaatti, joka on valmis mihin vain korjatakseen kirjailijan tekemän vääryyden. Bellamyllä on pitkään kehittynyt pakkomielle suosikkisarjaansa ja sen hahmoon Jimmy Goldiin ja pakkomielle johtaa järjettömiin tekoihin.

Mikään ei ollut mennyt niin kuin olisi pitänyt, ei mikään. Ihan kuin pahansuopa kohtalo olisi iskenyt kiilan hänen ja vihkojen väliin, kuten oli iskenyt Romeon ja Julian väliin. Vertaus tuntui sekä naurettavalta että osuvalta. Olihan hän rakastaja. Hiton Rothstein oli antanut hänelle rukkaset kirjoittamalla romaanin Juoksija hidastaa, mutta se ei muuttanut asiaa miksikään.
     Hänen rakkautensa oli sammumatonta.

Tarinaa kerrotaan kahdessa ajassa, se alkaa 1970-luvun lopulta ja huipentuu 2010-luvulla, jolloin kolmikon Bellamy-Saubers-Hodges on aika kohdata. King tekee perusteellista pohjatyötä, hän ei pilaa tarinaa hätiköimällä ja siksi sekä Bellamyyn että Pete Saubersiin perheineen ehtii tutustua hyvin ennen kuin King päästää Bill Hodgesin, Hollyn ja Jeromen irti. Tarina rullaa jouhevasti lähes koko ajan, mutta ehkä King rönsyilee hieman kertoessaan Hodgesin ratkaisemasta James Belsonin tapauksesta. Sen mukanaololle ei löytynyt syytä myöhemmässä vaiheessakaan. King harhautuu harvoin aiheesta syyttä suotta, joten ehkä Belsoniin palataan vielä trilogian päätösosassa...

Etsivä löytää oli pakko ahmia vauhdilla, mutta se ei ollut ihan yhtä hyvä kuin Mersumies. Jännitys ei yltänyt samoihin sfääreihin aloitusosan kanssa, mutta kyllä tässäkin oli omat kauhun hetkensä. Juoni kulkee ja kasvaa loppuun asti, pidin myös tarinan lomaan ripotellusta kirja- ja lukurakkauden ylistyksestä sekä ykkösfani-idean uudelleenkäytöstä, se ei tuntunut yhtään vanhan lämmittelyltä. Hodges tuntuu menettäneen Mersumiehen jälkeen pahimmat särmänsä, mutta kyllä hänessä on potkua edelleen. Varsinkin hänen vierailunsa Brady Hartsfieldin luona sairaalassa lupailevat hyvää ja ehkä yliluonnollisempaa jatkoa.

Ilkka Rekiaro on tehnyt suomentaessaan jälleen taitavaa, paikoitellen myös hauskaa sekä hämmennystä herättävää työtä. Suomennoksen erikoisuuksina jäi tällä kertaa mieleen seuraavat sanavalinnat: rouva käänsi päätään niin että helluvaiset lotkuivat (heiluukohan tässä joku löysä kaulanahka vai mikä lie), kilikalikeikka (tässä puhutaan siis Rothsteinin ryöstöstä) sekä vihapallo viimein poksahtaa (eli menee hermot). Mahtavaa, vähän erikoista sanailottelua!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Juuri se romaaneissa hienoa onkin, ympyrän sulkeutuminen. Se miten kaikki saavuttaa lopussa tasapainon.

 Sekä vähän mietittävää:

Mitä tekisit, jos löytäisit aarteen?

Stephanie Garber: Caraval sekä marraskuun lukuhaasteesta

Stephanie Garber: Caraval

WSOY, 2017

359 sivua
Suomentanut: Kaisa Kattelus
(Caraval, 2017)
Luettu: 13.11.2017
Mistä: oma ostos

Upeisiin kansiin kääritty Stephanie Garberin Caraval suorastaan huusi minua kirjakaupassa ja ostin sen omakseni. Aavistelin, että tässä voisi olla haastaja Erin Morgensternin Yösirkukselle.

Vuosi toisensa jälkeen Scarlett Dragna on kirjoittanut mestari Legendille, pyytänyt häntä tuomaan taianomaisen Caraval-esityksensä Scarlettin kotisaarelle Trisdalle, tulemaan esiintymään Scarlettin sisaren Donatellan syntymäpäivän kunniaksi. Yhtä monta kertaa mestari Legend on vaiennut kutsun kuoliaaksi, jättänyt vastaamatta. Kunnes viimein, Scarlettin häiden kynnyksellä, Legend lähettää kutsun saapua poikkeukselliseen, vain kutsuvieraille järjestettyyn esitykseen Caravaliin.

     Mikään, mitä olet Caravalista kuullut, ei vedä vertoja todellisuudelle. Se ei ole vain  peli tai esitys. Sen lähemmäs taikuutta ei tässä maailmassa pääse. Isoäidin sanat kaikuivat Scarlettin päässä, kun hän katsoi pääsylippuja. Caraval-tarinat, joita hän oli rakastanut lapsena, eivät olleet koskaan tuntuneet niin todellisilta kuin tällä hetkellä. Voimakkaat tunteet välähtelivät aina väreinä Scarlettin mielessä, ja nyt hänen sisällään leimahti kullankeltainen kaipuu. Hetkeksi hän antautui kuvittelemaan matkaa Legendin yksityiselle saarelle, pelin pelaamista, toivomuksen voittamista. Vapautta. Valintoja Ihmeitä Taikuutta.
     Kaunis, järjetön haave. 

Vastakkain asettuu tyttöjä rautaisella otteella hallitsevan ja julman kuvernööri-isän Scarlettin ja ventovieraan kreivin välille järjestämä avioliitto sekä vuosikausien unelma nähdä Caravalin esitys. Ratkaisu tehdään lopulta Scarlettin puolesta ja hän on pian samassa veneessä Julian-nimisen merimiehen kanssa matkalla Caravaliin, mutta edessä ei olekaan iloa ja riemua tihkuva esitys vaan peli, jonka panoksena on hänen sisarensa.

Garber koukuttaa tarinaan heti alussa nuoren Scarlettin mestari Legendille kirjoittamien kirjeiden kautta. Ne ovat lyhyitä ja ytimekkäitä, mutta jo muutamien rivien pituisista kirjeistä aistii nuoren Scarlettin palon nähdä Caravalin esitys, palon, joka on peitetty sisaren toiveeksi, mutta on yhtä lailla Scarlettin oma, lapsesta asti kuultujen tarinoiden pohjalta kasvanut haave. Kun Dragnan perheen tynnyrivarastosta siirrytään öisen rannan ja meren kautta Caravalin saarelle  on sivuja käännettävä kiihtyvällä vauhdilla.

     Tyttö karaisi kurkkuaan ja kiihdytti polkemisvahtiaan. "Tervetuloa, tervetuloa Caravaliin! Maiden ja merten mahtavimpaan esitykseen. Sisällä koette enemmän ihmeitä kuin seimmat ihmiset koko elinaikanaan. Saatte juoda taikuutta pikarista ja ostaa unia pullossa. Mutta ennen kuin astutte maailmaamme, painakaa mieleenne, että kaikki on vain peliä. Se, mitä näiden porttien takana tapahtuu, voi olla pelottavaa tai kiihottavaa, mutta älkää menkö lankaan. Me yritämme vakuuttaa teille, että pelimme on totta, mutta se on pelkkä esitys. Lumemaailma. Siispä, vaikka haluamme lumota teidät, älkää antako lumon viedä teitä mennessään. Toteutunut unelma voi olla kaunis, mutta se voi myös muuttua painajaiseksi, josta on mahdoton herätä."

Caraval paikkana muistuttaa Yösirkuksen Le Cirque des rêvesin lisäksi Liisa ihmemaassa -tarinan  ihmemaata. Kaikki on vähän vinksallaan, mikään ei ole sitä miltä ensinäkemältä kuvittelisi ja on vaikea tietää keneen luottaa. Ja kaiken yllä leijuu pelko sisaren menettämisestä. Miksi Legend on ottanut Dragnan sisaret silmätikuikseen ja onko kaikki sittenkin vain leikkiä, jonka voi kevein mielin unohtaa pelin päätyttyä?

Peli vei minut mukanaan, mutta olisin silti halunnut pitää tarinasta vielä enemmän, nähdä ja tuntea taian syvemmin. En ihan koko aikaa tavoittanut sitä tunnetta, jota Garber takuulla on tarinaansa hakenut, mutta nautin silti lukemisesta kovasti. Caraval tuntui Yösirkuksen varjolta, mutta varjo on vahva ja hyvä. Loppu piti sisällään paitsi hieman liikaa siirappia myös ripauksen salaisuutta, joka lupaa jatkoa, sitä onkin luvassa ja aion takuulla lukea tarinan loppuun asti.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän tiesi, millaista on rakastaa toista vääjäämättömästi, hinnalla millä hyvänsä.

- - -

Osallistuin neljännen kerran Karo Hämäläisen marraskuun lukuhaasteeseen, jossa oli tavoitteena lukea marraskuussa joka päivä vähintään 30 sivua kirjallisuutta. Haaste sujui hyvin paria päivää lukuun ottamatta, yhtenä iltana väsymys oli viedä voiton ja luin väkisin silmät puoliummessa (ja käytännössä luin illalla lukemani seuraavana päivänä uudestaan kun en muistanut tarinasta juuri mitään) ja yhtenä päivänä en ehtinyt lukea kuin vajaat 10 sivua. Myös sellainen harvinainen tilanne tuli haasteen kohdalla vastaan, että oli pakko jättää kirja kesken, en millään päässyt aloittamani kirjan imuun vaan lukeminen oli pakkopullaa, vaihdoin sitten toiseen kirjaan ja jo alkoi lukeminen maistua! Luin haasteeseen neljä kokonaista kirjaa, yhden aloitin ja jätin kesken ja viimeisintä ehdin aloittaa vajaan 90 sivun verran:

Beth Lewis: Suden tie, 410 sivua
Stephanie Garber: Caraval, 359 sivua
Stephen King: Etsivä löytää, 389 sivua
Elina Rouhiainen: Muistojen lukija, 387 sivua
Johanna Holmström: Sulje silmäs pienoinen, 33 sivua
Kalle Päätalo: Tammerkosken sillalla, 87 sivua
Yhteensä 1665 sivua.

Beth Lewis: Suden tie

Beth Lewis: Suden tie

Like, 2017

410 sivua

Suomentanut: Elina Koskelin

(The Wolf Road, 2016)

Luettu: 6.11.2017

Mistä: kirjastosta

Marraskuu on varsinainen lukukuu, kiitos Karo Hämäläisen jo perinteeksi muodostuneeseen marraskuun lukuhaasteen, johon osallistun nyt neljättä kertaa. Tavoitteena on siis lukea marraskuun aikana joka päivä vähintään 30 sivua kirjallisuutta. Haasteeni alkoi Beth Lewisin romaanilla Suden tie, ja voi minkälainen tie se onkaan!

Elkan elämän ensimmäisistä vuosista on jäänyt jäljelle vain muiston rippeet, edes omasta oikeasta nimestään hänellä ei ole varmuutta. Vanhemmat lähtivät etsimään leipäänsä pohjoisesta keltaisen metallin esiintymiltä ja jättivät pienen tyttärensä mummon hoiviin. Seitsemänvuotiaana, jälleen yhden mummon kanssa käydyn riidan jälkeen, iskee ukkosmyrsky, joka vie tytön mukanaan, kuljettaa kauas metsään eksyksiin. Tytön pelastukseksi koituu metsässä erakkona asustava mies, Ansastaja, joka ottaa tytön luokseen, antaa hänelle nimen ja opettaa hänelle oikeita asioita kuten puukon käyttöä ja metsästystä.

Muistan yhä vielä kaikki Ansastajan opettamat taidot, mutta noissa vuosissa on isoja aukkoja, jotka ovat sekavia ja pimeitä, kokonaisia silmänräpäyksessä kuluneita talvikuukausia. Vaikka kuinka koetin, en saanut aukkoja täytettyä.
     Mutta helvetti sentään, olin pelkkä ääliömäinen lapsi. Ansastaja oli minun perheeni, vaikken tiennyt hänestä mitään varmaksi. Mutta päättelin pian, että enpä tiennyt paljon vanhemmistanikaan ja he olivat sukua. Ansastaja oli semmoinen itse valittu perhe, semmoinen joka tulee läheisemmäksi kuin verisiteet. Hän oli minun isäni siitä pitäen.

Yhdessä Ansastaja ja Elka selviävät päivä ja vuosi kerrallaan kunnes kymmenen vuotta myöhemmin Elkalle paljastuu kuka ja mikä Ansastaja on. Elka pakenee kohti pohjoista, kohti omia kauan kadoksissa olleita vanhempiaan ja kohti uutta elämää. Mutta menneisyyttä on vaikea juosta karkuun, se seuraa kannoilla eikä päästä irti.

     Ei isän semmoista kuuluisi tehdä. Mutta hän ei ollut verisukulaiseni, ei ollut sukua, hän oli minun valintani ja minä valitsin väärin.

Suden tie on vimmainen selviytymistarina. Se on raaka, rosoinen ja armoton, se pitää sisällään hirvittäviä salaisuuksia ja julmia tekoja. Samalla se on komea ja karu kuvaus luonnosta, erämaasta, metsästä ja sen asukkaista, metsästäjistä ja saaliista. Suden tie on myös tarina tuhosta. Hiton typeryys on kaatanut metsiä, murtanut vuoria, myrkyttänyt vedet ja maat, polttanut ja hävittänyt ja sen jäljiltä myrskytkin ovat pelkkää kuolemaa. Alueiden rajat ovat hämärtyneet ja kartat ovat käyneet turhiksi, maiden vanhat nimet on unohdettu, Elkan kotimaatakin kutsutaan nykyään vain parilla kirjaimella Beekooksi. Hiton typeryys jätetään tarinassa vähän etäiseksi, sitä ei avata kokonaan, mutta jonkinlaisesta ydinsodasta tai kolmannesta maailmansodasta tapahtumissa ilmeisesti on kyse. Joka tapauksessa Elkan oman maailman lisäksi myös ympärillä on sekasortoa sekä tuhoa. Ihmisistä on tullut toisilleen petoja, villieläimiäkin pahempia.

Lewis on kirjoittanut hirvittävän tarinan, jota on pakko ahmia sivu toisensa jälkeen, vaikka välillä tuntuu, että on pakko vetää henkeä ja ottaa etäisyyttä tapahtumiin. Elka on kertojana suorasanainen, metsän kuulee hänen puheessaan ja näkee hänen eleissään, hän puhuu, elää ja hengittää metsää. Metsä eläimineen on Elkalle ystävä, vihollinen ja elämänkumppani, mutta ihmisiä hän ei oikein osaa lukea. Elka joutuukin oppimaan ihmisten pahuuden kantapään kautta. Elkan ponnistelua irti Ansastajasta ja menneisyydestään kohti tuntematonta on raastavaa seurata, hänen polulleen mahtuu niin paljon pahaa, mutta...

Villieläimet jatkavat, kunnes lihaksissa ja luissa ei ole yhtään voimaa jäljellä. Villieläin ei luovuta; ne jatkavat iäisyyksiin asti, ja samoin tekisin minä.

Suden tie ei ole helppo tie kulkea. Se ei ole kevyt kirja lukea eikä välttämättä sovi kaikille, mutta minulle kirja oli yksi tämän vuoden parhaimpia ja takuulla mieleenpainuvimpia teoksia.


Sitaattikunniamaininnan saa:

On olemassa pahempia asioita kuin sudet pimeässä.

Suden tie on luettu myös mm. täällä: Kulttuuri kukoistaa, Mustetta paperilla, Pihin naisen elämää, Rakkaudesta kirjoihin, Taikakirjaimet, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Ullan luetut, Yöpöydän kirjat.

Anne Leinonen: Metsän äiti

Anne Leinonen: Metsän äiti

Atena, 2017

208 sivua

Luettu: 30.10.2017

Mistä: kirjastosta

Anne Leinosen teoksia on tullut viime aikoina vastaan vähän joka paikassa ja huomasinkin yhtäkkiä, että niitä löytyy sekä kirjastolainapinosta että kirjakaupan ostoskassista. Päätin tarttua ensin Metsän äitiin, joka sopii salaperäisyydessään Halloween-lukuhaasteeseen.

     Kun olin juonut lämmintä teetä, nousin kannon päälle ja huusin nimeni salolle.

     - Katariina!

     - ... Riina, Riina, Riina, kaiku vastasi.

     Mummu tuli viereeni ja riisui huivin. Hän sipaisi hiestyneitä hiuksiaan. - Älä turhaan kutsu nimelläsi, hän sanoi ja taputti minua olkapäälle. - Metsällä on korvat. Ja sielu.

     - Mitä se sielu tekee?

     - Sille voi sopottaa salaisuuksia, mummu sanoi. - Ja jos on oikein varma, siltä voi pyytääkin asioita.

     - Onko se hyvä haltiatar, joka antaa kolme toivomusta? muistelin lukemaani satua.

     - Metsä ei ole hyvä eikä paha. Metsä on metsä, ja se heijastaa sen minkä sille antaa.

Riina palaa lapsuudenmaisemiin Vihainperälle dokumentoimaan kellareita. Paluu ei ole ruusuinen, Vartolan mökki on muistojen lisäksi täynnä vanhaa tavaraa, hiiriä ja outoja hajuja, ensimmäinen kellari pitää sisällään järkyttävän yllätyksen ja Riina alkaa nähdä pelottavia näkyjä. Riinan mieltä painaa suvun taakat, vatsan pohjaa uusi elämä. Onko näyt seurausta raskaudesta vai onko Riina menettämässä järkensä niin kuin äiti? Kylän menneisyys on täynnä synkkiä tapahtumia, painavimpana nuoren naisen murha suolla 90-luvulla. Onko Liisan murhaaja kuollut vai kulkeeko hän edelleen vapaana? Mitä merkitystä Riinan näyillä on, kenen tarinaa ne kertovat? Kyläläisiltä on turha kysyä apua, he suhtautuvan Riinaan kuin ulkopuoliseen, kylmän etäisesti, jopa avoimen vihamielisesti.

Vihainperän perisuomalainen, jonnekin menneelle vuosikymmenelle pysähtynyt pikkukylän tunnelma on kuvattu hienosti. Kylä hiljenee ja rapistuu, luonto on lähellä, kaikki jäljelle jääneet kyläläiset tuntevat toisensa, julkisia salaisuuksia on joka puolella, mutta niistä ei huudella ulkopuolisille, pidetään huoli omista asioista.

Tarina on kirjoitettu pääosin yleiskielellä, mutta välillä kerrontaan vilahtaa erikoisia sanontoja kuten maaperä kurnahteli, kaadoin kissalle rakkeloita kuppiin, halusta utsia, muualta talosta kuuli (sic) rumahdus. En tiedä ovatko sanat murretta vai uudissanoja, joka tapauksessa nämä pilkahdukset rikastavat tarinan kieltä. Lisäksi huomioni kiinnittyi muutamiin kirjoitusasun hajanaisuuksiin. Riinan näyt on yleensä kirjoitettu normaalilla fontilla, mutta sitten yhtäkkiä kursiivilla, kirjassa kuvatuissa tekstilainauksissa puolestaan on käytetty sekä kursiivia että « ... » -merkintää. Mietin oliko näillä vaihtelevilla kirjoitusasuilla merkitystä, mutta en huomannut logiikkaa. Pikku juttu, mutta kun tarinaa kerrotaan useassa ajassa ja eri henkilöiden kautta on lukijan oltava tarkkana, joten asiaan tuli kiinnitettyä huomiota. Metsän äiti on kuitenkin niin vetävä tarina, että nämä huomiot eivät lukuintoa heikennä. Enemmän minua häiritsi Riinan hieman päämäärätön haahuilu ja vatulointi neuvolaan menon tai työhön tarttumisen suhteen. Välillä teki mieli sanoa, että ryhdistäydy nainen!

Metsän äiti on tulvillaan erikoista, yliluonnollisuutta tihkuvaa tunnelmaa. Ympärillä humiseva metsä, kylmät ja kuumat näyt, musta kissa, suvun naiset, salaisuudet, kansantarut, oikea ja väärä, sovitus, uhrit, virheet... Tapahtumia ja muistoja ripotellaan eri vuosikymmenille ja ne kerrotaan useamman suvun naisen näkökulmasta. Kerronnasta ja tunnelmasta tuli mieleen Kirsi Alanivan Villa Vietin linnut. Tarina avautuu hiljalleen niin, että jännitys pysyy yllä, mutta vielä lopussa tuntuu, että kaikkea ei ole paljastettu, metsän ympärilleen levittämä verho jää vielä lukijan ja Vihainperän sekä sen asukkaiden väliin.

Metsän äiti saa ajattelemaan metsän eri ulottuvuuksia, omia metsäkokemuksia ja herättää kiinnostuksen vanhoihin kansantaruihin. Odotan myös innolla Leinosen muuhun tuotantoon tutustumista!

Sitaattikunniamaininnan saa:

- Jonkun täytyy maksaa hinta. Aina.

Halloween-lukuhaaste (1.-31.10.2017):
Anne Leinonen: Metsän äiti
J. R. Ward: Koston rakastaja

J. R. Ward: Koston rakastaja

J. R. Ward: Koston rakastaja

(Mustan tikarin veljeskunta #7)

Basam Books, 2012

785 sivua

Suomentanut: Maria Sjövik

(Lover Avenged, 2009)

Luettu: 26.10.2017

Mistä: kirjastosta

 

Aina on aikaa vampyyreille, varsinkin näin halloweenin alla. Osallistun tällä kirjalla Yöpöydän kirjat -blogin Halloween-lukuhaasteeseen, johon voi lukea teemaan sopivia kirjoja lokakuun aikana.

ZeroSum -klubin pyörittäjä, sutenööri ja huumekauppias Rehvenge on vampyyrin ja symphathin jälkeläinen. Hän on joutunut koko ikänsä salaamaan taustansa sillä toisten tunteita manipuloivia ja niistä energiansa saavia symphatheja ei katsota vampyyriyhteiskunnassa hyvällä, heidät karkotetaan Kanadan rajalla sijaitsevaan siirtokuntaan. Rehvenge maksaa sekä omasta että ystävänsä ja työntekijänsä Xhexin salaisuudesta kallista hintaa ja on vuosikymmeniä alistettu julman kiristyksen kohteeksi. Rehvenge on itsekin sangen julma ja pelätty uros, mutta kun hän törmää klinikalla työskentelevään kauniiseen ja kilttiin Ehlenaan joutuu hän yllättäen vastakkain oman pehmeämmän puolensa kanssa. Rehvengen julmuus punnitaan kun yksi glymeran eli vampyyrien ylhäisön jäsenistä antaa hänelle vaarallisen tehtävän. Kummalle puolistaan Rehvenge on uskollinen, vampyyri- vai symphathperimälleen?

"Kuninkaan on kuoltava."

     Kolme lyhyttä ja yksiselitteistä sanaa. Yksinään yksikään niistä ei tarkoittanut mitään sen ihmeellisempää. Entä yhdessä? Yhdessä ne manasivat esiin koko joukon pahanlaatuista paskaa: Murhan. Petoksen. Valtiopetoksen.

     Kuoleman.

     Rehvenge pysytteli hiljaa sanojen lausumista seuranneiden latautuneiden hetkien ajan. Hän antoi sanakolmikon roikkua työhuoneen tunkkaisessa ilmassa. Sanat olivat kuin kärjet pimeässä ja pahassa kolmikannassa, jonka hän niin kovin hyvin tunsi.

     "Eikö sinulla ole minkäänlaista vastausta esitettäväksi?" Montrag, Rehmin poika, tivasi.

     "Eipä ole."

Mustan tikarin veljeskunnan seitsemännessä osassa mennään vähän sivuraiteille sillä Rehvenge ja Ehlena eivät ole osa veljeskuntaa. Rehvenge kylläkin on Bellan veli ja Bella puolestaan on veljeskunnan jäsenen Zsadistin puoliso ja onhan Rehvengen johtama ZeroSum veljeskunnan kantapaikka. Kytkös veljeskuntaan tulee myös Rehvengen saaman tehtävän kautta ja tapahtumien edetessä myös veljeskunta pääsee vauhtiin. Oli hauska tutustua paremmin aiemmissa osissa sivuosaan jääneisiin tyyppeihin ja kun viimeksi kaipasin muiden veljeskunnan jäsenten kuulumisia niin Koston rakastajassa tapasi useamman veljeksen puolisoineen ja perheineen.

Seitsemän osan jälkeen sarjasta voisi esittää seuraavan juonikaavan: esitellään mies/uros + esitellään nainen/naaras + toimintaa + mutkia matkassa = kutakuinkin onnellinen loppu. Toistuva kaava ei silti vähennä tarinan viihdearvoa. Sarjan nokkela sanailu, yksi sarjan tavaramerkeistä, on suurimmaksi osaksi hauskaa ja osuvaa: Wrath työnsi sormensa V:n naamaan. "Älä seuraa minua. Onko selvä? Et seuraa minua." "Senkin typerä ääliö", V sanoi täydellisen uupumuksen vallassa. "Olet kuningas. Meidän kaikkien pitää seurata sinua." Välillä hauskuus valitettavasti katoaa, joskus koko lauseen idea hukkuu rönsyilevään sanahelinään ja ontuviin kielikuviin: Kun Butch pysäköi Escaladen klinikan autotallien eteen, Wrathin suu alkoi vetää leukoja kiroustangossa. Selvä... Sentään aika lyhyesti kuvattu, seuraavassa rönsytään enemmän: Kaikkialla juhlivat nyt ikivihreät puut, ja niiden neulasista pörheät oksat olivat kuin havupuiden puustolle ominainen keskisormennäyttö lehtipuutovereilleen näiden liian pöyhkeilevästä syksyn lehtien väri-ilotulituksesta. Huh.
 

Koston rakastajan lähes 800 sivussa oli mukavasti lukemista ja suoraviivaista toimintaa (seksiä mukaan lukien) sekä vauhdikkaita juonenkäänteitä riitti alusta loppuun. Wardin kevyt, hieman ennalta arvattava vampyyriviihde sopi loistavasti sairasteluun ja lomailuun. Hieman yllättäen tarinassa tuli vastaan mm. omaishoitajavampyyri. Kovin inhimillistä.

Sitaattikunniamaininnan saa: 

Silmä silmästä ja vielä vähän päälle ja sitä rataa.

Halloween-lukuhaaste 2017.

Sirpa Kähkönen: Rautayöt & kirjailijavierailu Iin kirjastossa

Sirpa Kähkönen: Rautayöt

(Kuopio #2)

Otava, 2002

Luettu: 14.10.2017

Mistä: kirjastosta

Ihastuin Kähkösen Kuopio-sarjan aloitusosaan Mustat morsiamet jo viisi vuotta sitten. Miten ihmeessä meni näin kauan ennen kuin jatkoin sarjan lukemista? Kähkösen kirjastovierailun (tästä lisää kirja-arvion jälkeen) innoittamana varasin välittömästi Rautayöt kirjastosta, lainasin myös Mustat morsiamet sillä pitkän lukutauon jälkeen oli pakko kerrata sen tapahtumia ennen jatko-osaan tarttumista.

Rautayöt, hän kuuli isänsä sanovan. Ne on niitä öitä alakukesästä kun eniten hallaa pelätään. Se on pahin se alakukesä, sillä mikä sillon tapahtuu, se viepi toivon kokonansa.

Talvisota on päättynyt, mutta se on vaatinut veronsa myös Tuomen perheestä. Jalmari on kaatunut rintamalla, vanha Lauri on menehtynyt sairastettuaan aikansa ja sotamuistojensa riivaama Lassi on karkotettu vinttiin kun yhteiselo muun perheen kanssa on käynyt mahdottomaksi. Arki lepää Annan ja Hildan varassa, Hilda yrittää tuoda leivän pöytään pyykkärin työllä ja Anna hoitaa kotia, kaksosiaan Ottoa ja Liljaa sekä vanhaa Serafiinaa, jonka muisti rapistuu vähä vähältä. Anna tutustuu pihapiiriin tyttärensä Marin kanssa muuttavan Hiljan kanssa ja ystävyys tuo uudenlaista rikkautta Annan melko yksinäiseen ja kotiin sidottuun elämään. Ystävän kanssa on helpompi jakaa vaikeudet, mutta edes ystävyys ei karkota tulevaa talvea, aatteita ja huhuja uudesta sodasta...

     Se ei ollut totta, se maailma, joka oli sortunut yhdessä talvessa. Se pitkäkaikuinen, kestävä, kauniisti rakentunut ja viileä maailma, jossa oli loputtomiin aikaa. Tämä oli totta, tämä tikittävä, pysähtynyt, laukkaava, läähättävä kesä, huudot, unettomuus, levoton rouhinta ja jyry tämän pienen, yhä pienenevän soikion ympärillä; savu, joka hiljaa peitti koko valittavan maailman.

Kähkönen kuvaa sodan jäljiltä niukkaa ja paikoin hyvinkin karua arkea vahvasti, väkevästi ja elävästi. Sota on vielä kovin lähellä ja läsnä ajatuksissa, kirkas sää saa ajattelemaan lentosäätä, taivaalla liitäviä koneita ja niiden pudottamia pommeja, ukkosen jyly tai tulen kajo nostaa paniikin ja pelon vihollisen tuomasta tuhosta. Ruokaa on vähän ja myös muista ennen niin tavallisista elintarvikkeista on pulaa. Haaveet ovat pieniä, mutta väsymys ja pelko suuria. Kaikkien apua tarvitaan pitämään sadot pystyssä ja perheet hengissä, niin naisten kuin puolikuntoisten miestenkin.

Pienet, jopa hieman ohimennen kerrotut yksityiskohdat kertovat paljon. Maailman myllerryksen keskellä ihminen on kovin pieni, sitä unohtaa arkipäiväiset asiat kuten kenkien tai hiusten kunnon, käsilaukun lipaston laatikkoon, kyvyn hymyillä, Nivean tuoksun,  jos minä olen tämänkin unohtanut, niin mitähän kaikkea muuta? Samalla, kuin huomaamatta unohtaa myös isommat asiat kuten uskon, toivon, rakkauden, jopa itsensä kun yrittää selviytyä päivä kerrallaan, jos jotkin asiat elämässään saikin järjestykseen, niin aina tuli tällaisia ylisuuria paloja, jotka törröttivät joka kohdasta ulos ja joitten kanssa sai sitten jauhautua niin kipeästi, että väliin tuntui, ettei päiväkään kyllä enää jaksaisi. Vaan jaksettiinhan tuota. Itkeä ei edes ehdi.

Oli hienoa palata Tuomen perheen pariin, nauttia upeasti soljuvasta kerronnasta ja menneen vuosikymmenen Suomen ja Kuopion tunnelmasta. Vaikka Annan ja Lassin tarinan käänteitä oli kiinnostava seurata nousi tunnepuolella ehkä merkittävimmäksi vanha Serafiina. Hänen hiljaista irtaantumistaan ajasta ja paikasta, muistin ja ymmärryksen verhon repeilemistä oli riipaisevan tuskallista seurata. Ihmismieli on kovin hauras, mutta samaan aikaan myös vahva. Periksi ei anneta.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Näille pienille on käytävä paremmin kuin minulle on käynyt, ja olkoon se minun aatteeni.

- - -

Sirpa Kähkönen vieraili 14.9. Iin kirjastossa. Oletin vierailun olevan perinteistä muotoa haastattelija kysyy ja kirjailija vastaa, mutta yllätyksekseni Kähkönen oli äänessä yksin. Hänen esiintymisensä oli oikeastaan luento mikrohistoriasta, sukujen taakoista ja salaisuuksista, aineettomasta perinnöstä sekä naisen asemasta ja työstä. Luento oli erittäin kiinnostava ja mukaansatempaava, aika kului kuin siivillä ja tunti tuntui kuluvan liian nopeasti.

Kähkönen kertoi kirjojensa taustoista, omasta suvustaan ja siitä miten on etsinyt ja löytänyt tietoja sukulaisistaan. Hän kertoi myös mm. kirjailijan työstään sekä savolaisesta tavasta keksiä jatkuvasti uusia sanoja ja tapoja ilmaista asioita (olen usein kuullut käyttäväni puheessa erikoisia sanoja ja tunsinkin tässä kohtaa hienoista sielujen sympatiaa). Esimerkiksi Kähkösen eräässä kohtaa käyttämä sanonta käy kepulisti kuulosti merkityksestään huolimatta lämpimältä ja mukavalta, ikään kuin siinä, että käy huonosti olisi kuitenkin mukana ja seurauksena joku pieni hyvän murunen. Talletin sanonnan muistikirjaani, ehkä se tarttuu omaan sanavarastoonkin.

Kähkönen jutteli myös murteesta ja sen käytöstä, tosin hän kertoi käyttävänsä mieluummin kieli-sanaa murre-sanan sijasta etenkin puhuttaessa tunteista, suoraan sydämestä tulevista asioista. Tämän huomasi myös Rautaöistä, jossa dialogeissa vilahteleva murre tuo tarinaan vielä lisää tunnetta ja väriä, joissain kohdissa se puskee läpi vahvana, sydänverta vuodattaen.

Kannattaa käydä kuuntelemassa Kähköstä mikäli siihen on mahdollisuus.

Stephen King: Mersumies

Stephen King: Mersumies

(Bill Hodges #1)

Tammi, 2016

463 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(Mr. Mercedes, 2014)

Luettu: 3.10.2017

Mistä: oma ostos

Kävin katsomassa Stephen Kingin Musta torni -kirjasarjaan pohjautuvan samannimisen elokuvan ja sen jälkeen oli pakko päästä taas Kingin tarinoiden pariin kirjallisessa muodossa. Tällä kertaa lukuvuorossa oli Kingin hyppäys pois kauhugenrestä, Bill Hodges -dekkaritrilogian aloitusosa. En ole juurikaan lukenut viime aikoina perinteisiä dekkareita, mutta jos suosikkikirjailijani päättää sellaisen kirjoittaa niin minä luen sen epäröimättä.

Bill Hodges on jäänyt eläkkeelle rikosetsivän työstään vain puoli vuotta sitten, mutta hän on jo vaipumassa hyvää vauhtia jääkaapin, nojatuolin ja television muodostaman kultaisen ja lamauttavan kolmion syövereihin. Uusi arki ei maistu miltään ja vanha tuttu revolveri alkaa näyttää ystävältä, sen piippu pakotieltä pois paikallaan junnaavasta tyhjästä arjesta. Mainospostien välistä löytyvä Rikosetsivä K. William Hodgesille (evp.) osoitettu kirje saa Hodgesin aistit ja ajatukset terävöitymään, se osoittautuu juuri sopivaksi potkuksi eläkeläisen takapuoleen ja sysää Hodgesin takaisin raiteilleen, nuuskimaan jälkiä ja selvittämään yhteyksiä. Onko kirjeen lähettäjä todellakin se, joka väittää olevansa, Mersumies, joukkomurhaaja, joka Hodgesilla jäi saamatta kiinni? Ehkä se selviää. Salaperäinen kirjekaveri taitaa haluta leikkiä Hodgesin kanssa enemmänkin sillä hän esittää Hodgesille kutsun tulla juttelemaan Debbien sinisen sateenvarjon alle...

     Kysymys, johon hänen on vastattava ennen kuin aloittaa, on yksinkertainen: kumpi on tässä kahdenkeskisessä suhteessa kala ja kumpi kalastaja?

Hodges pyörittelee aikansa vaihtoehtoja. Kirjettä ei voi jättää huomiotta sillä sen kirjoittaja tuntuu tietävän vähän liikaa Hodgesista ja hänen elämästään. Vanhoista poliisikontakteista ei ole nyt hyötyä, nyt on pärjättävä omillaan, tehtävä omat ratkaisut.

     Hodges vetää keltaisen lehtiön  syliinsä ja kääntää uuden lehden. Hän kirjoittaa puoliväliin kuusi sanaa isoin kirjaimin:

     MINUN TÄYTYY KIRISTÄÄ HÄNEN HERMONSA ÄÄRIMMILLEEN.

Ennen kuin päästää Hodgesin ja muut irti King esittelee ensin miehen, naisen ja pienen lapsen, kutoo heidän ympärilleen paikkaan nähden yllättävän idyllin ja sitten muutaman kappaleen jälkeen hajottaa asetelman ja samalla myös henkilöt palasiksi. King johdattelee lukijaansa yhteen suuntaan, paiskaa oven kiinni ja ojentaa kättään kutsuvasti seuraavalle polulle. Ja minähän seuraan, mielelläni! Ketäs täältä seuraavaksi löytyykään? Kieltämättä Hodges on melko kliseinen ex-poliisi, hänelle on jossain vaiheessa alkoholi maistunut ongelmaksi asti, vaimo on lähtenyt, tytär on jäänyt etäämmälle, työ sekä työpari on muodostanut elämän ytimen ja nyt ollaan tyhjän päällä. Kun mukaan otetaan epätasapainoinen rikollinen, leppoisa ja mukava naapurin poika sekä pari naista, toinen oikein miellyttävä ja topakka, toinen ailahtelevainen ja omalaatuinen on keitos valmis hämmennettäväksi. Mutta päästetään ääneen vielä Mersumies kylmine ajatuksineen niin saadaan käsitys minkälaisesta pimeydessä kulkevasta miehestä on kyse:

Kaikki uskonnot valehtelevat. Kaikki moraalisäännöt ovat harhaa. Jopa tähdet ovat pelkkä kangastus. Totuus on pimeyttä, ja ainoa asia, jolla on väliä, on tehdä vaikuttava teko ennen pimeyteen astumista. Viiltää maailman ihoa, niin että siihen jää arpi. Eihän historia muuta olekaan kuin sitä - arpikudosta.

Jännitystä ei ladata tällä kertaa yliluonnollisuuksilla, mutta ei myöskään rikollisen henkilöllisyyden selvittämisellä sillä se on selvillä alusta asti. Jännitystä riittää silti kun seurataan Mersumiehen kiristyvää pinnaa, sitä missä vaiheessa Hodges ystävineen ymmärtää missä mennään ja kun odotetaan kenet päähenkilöistään King uhraa vai uhraako ketään. Vaikka nyt ei olla perinteisen King-kauhun äärellä niin Mersumies on pelottava, tarinan rikokset ovat karmaisevalla tavalla totta ja tätä päivää.

Mersumiehessä on Kingin ystäville tarjolla tuttuun tapaan viittauksia Kingin muuhun tuotantoon, ainakin eräs itsestään käynnistyvä Plymouth ja muuan Pelle Penninvenyttäjä mainitaan. Tosin molemmssa tapauksissa viitataan todellisen auton ja pellen sijasta niistä kertoviin tv-elokuviin, eihän dekkariin oikein sovi kauhua kylvävät yliluonnolliset autot ja pellet. Tai no, tietyllä tapaa ajateltuna Mersumiehestä löytyy molemmat, sairas pelle kulkuvälineineen... Kyllä tästä Kingin käden jäljen tunnistaa enkä pistä ollenkaan pahakseni Kingin hyppäystä kauhulaatikon ulkopuolelle. Bill Hodges on mukava tuttavuus ja tapaan mielelläni hänet uudelleen. Turvavyöt kiinni!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Mersumies on hyvin älykäs ihminen, joka sattuu olemaan kaheli.

Jessie Burton: Nukkekaappi

Jessie Burton: Nukkekaappi

Otava, 2016

430 sivua

Suomentanut: Markku Päkkilä

(The Miniaturist, 2014)

Luettu: 24.9.2017

Mistä: kirjastosta

Minulla oli hyvät ennakkoaavistukset Nukkekaapista. Olin jo ostamassa kirjaa kirjakaupasta kun aloin ajatella kotona notkuvia kirjahyllyjä. Kirjaimellisesti, joku kaunis päivä joku hyllyistä antaa periksi ja levittää äänekkäästi sisältönsä pitkin lattiaa. Mitä sitten tehdään, paitsi säikähdetään pahan kerran? Yritän siis hillitä kirjojen ostamista, lukea välillä oman kirjahyllyn kirjoja ja hankkia omaksi vain tosi tarpeelliset teokset kuten Stephen Kingin uutuudet. Vaikka toisaalta kirjojen ostaminen paitsi tuo mielihyvää on myös yhdenlainen kulttuuriteko. Yritä tässä sitten tasapainotella. Mutta takaisin Nukkekaapin ennakkoaavistukseen, oikeaan osui!

Nuori Nella jättää taakseen lapsuudenkotinsa Assendeltfissä ja matkustaa Amsterdamiin asettuakseen asumaan vasta vihittynä vaimona aviomiehensä kotiin. Vaatimattomat olot ovat vaihtumassa varakkaampaan elämään, onhan aviomies Johannes Brandt menestyvä ja yhteisönsä arvostama kauppias. Työ vie Johannesta milloin mihinkin ja Nella viettää enemmän aikaa Johanneksen viileän sisaren Marinin sekä perheen kahden palvelijan Cornelian ja Oton kanssa kuin aviomiehensä kanssa.

Hän kääntyy mennäkseen. Älä mene, Nella miettii. Jos menet, minä muutun näkymättömäksi tässä paikassa eikä kukaan löydä minua enää.

Kun Johannes antaa vaimolleen häälahjaksi hienon nukkekaapin, yksityiskohtaisen pienoismallin heidän kodistaan, päättää Nella palkata miniatyristin sisustamaan kaappia. Heti ensimmäisestä lähetyksestä alkaen salaperäinen miniatyristi lähettää paketeissa ylimääräisiä esineitä sekä kummallisia mietelauseita. Ihan kuin miniatyristi olisi kärpäsenä katossa, talon seinien sisällä, niin paljon hän tuntuu tietävän talosta ja sen asukkaista, oikeastaan enemmän kuin talon asukkaat itsekään, ennen kuin asiat ovat edes tapahtuneet.

Kuka miniatyristi on, mistä hän saa tietonsa ja mitä hän haluaa? Entä Nella itse, miten hän sopeutuu uuteen perheeseen, kotiin, elämäntyyliin ja koko kaupunkiyhteisöön? Nella tuntuu olevan keskellä odotuksia, sääntöjä ja kieltoja, jotka repivät häntä eri suuntiin. Avioelämä ei ala Nellan odotusten mukaan, mikään ei ole sitä miltä näyttää, hän tuntuu olevan täysin hukassa ja salaisuuksien ympäröimänä.

"Kuulkaa rouva", Otto kuiskaa Nellalle askelten etääntyessä. "Kannattaako mehiläispesään sohaista? Siitä saa vain pistoksia nahkaansa."
      Nella ei saa selvää, onko sanat tarkoitettu neuvoksi vai käskyksi.

Vaikka miniatyristi tuo tarinaan jännitystä on Nella ehdottomasti tarinan kantava voima. Nellan kehitystä arasta maalaistytöstä itsenäiseksi ja rohkeita ratkaisuja tekeväksi naiseksi on hienoa seurata. Vaikka osa juonenkäänteistä ei välttämättä nykyaikaan peilattaessa tunnu hirvittävän dramaattisilta siirtää Burton lukijan tarinansa myötä menneisyyteen, elämään tapahtumat Nellan ja hänen perheensä silmin, jolloin kaikki tuntuukin hieman kamalammalta.

1600-luvulle ja Amsterdamiin sijoittuva tarina oli erittäin nautinnollista luettavaa. Burton tuo ajan ja sen hengen hienosti esille ja teksti on sujuvaa, vaivattomasti eteen päin virtaavaa. Kaupunkielämä, tavat, kaupankäynti kauppalaivoineen ja varastoineen, arvot ja asenteet, perhe-elämä, uskonto ja kirkko, oikeuslaitos, kaikki suuret ja pienet vivahteet tulevat lähelle. Tähän asti Amsterdamista itselleni muodostuva mielikuva on ollut keväinen, aurinkoinen ja värikäs, mutta Burton näyttää kaupungista toisen puolen, kylmän, kostean ja talvisen, ja sekin on houkutteleva.

Nella seisoo Johanneksen talon portailla. Uudenvuodenaattoa ei juhlisteta millään tavalla. Hän kaipaa pakkasta, joka rikkoo ruumiin sirpaleiksi, kaiken kirkastavaa valoa. Kanavapolku on autiona, ja jäätynyt kanava soljuu kuin valkoinen silkkinauha Herengrachtin talojen välissä. Taivaalla loistava kuu on suurempi kuin koskaan, jopa suurempi kuin yöllä, hämmästyttävä kirkas voiman kiekko. Se näyttää olevan niin lähellä että sitä voi koskettaa ikään kuin Jumala olisi laskenut sen taivaalta hänen ihmiskättensä pideltäväksi.

Nukkekaappia on takakannessa kuvattu ahmittavaksi lukuromaaniksi. Käsitteenä lukuromaani on jäänyt minulle aiemmin hämäräksi, mutta nyt sain pienen ahaa-elämyksen siitä mitä termi tarkoittaa. Tätä ei meinannut malttaa laskea käsistä. Täytyy miettiä uudelleen kirjan hankkimista omaan hyllyyn.

Sitaattikunniamaininnan saa:

"Maailma on vain muuttunut viime päivinä liian nopeasti. Kaikki menee rikki."

Siri Pettersen: Mahti

Siri Pettersen: Mahti

(Korpinkehät #3)

Jalava, 2016

507 sivua

Suomentanut: Eeva-Liisa Nyqvist

(Evna, 2015)

Luettu: 11.9.2017

Mistä: kirjastosta

Joskus kirjaan tarttuessa kokee ristiriitaisia tunteita. Iloa ja jännitystä siksi, että odotettavissa on hyvä lukukokemus, surua ja harmitusta siksi, että tietää kaiken hyvän olevan päättymässä. Kuten nyt kun tartuin Mahtiin, Korpinkehät-trilogian päätösosaan.

Hirka ja Rime löysivät toisensa uudelleen ihmisten maailmassa vain joutuakseen sanomaan toisilleen taas hyvästit. He molemmat joutuivat jättämään jälkeensä jotain itsestään ja jatkamaan matkaansa pois päin toisistaan, kohti uutta sotaa. Rime on ollut pois Yminmaasta vain hetken, mutta jo sinä aikana on tapahtunut paljon. Neuvosto, Jäämuuri saati Kolkagga ei ole enää entisensä ja Rime joutuu etsimään paikkansa uudelleen, tekemään uudet suunnitelmat. Samoin on Hirkan laita, hän matkaa kivikehän läpi Dreysíliin, Ensimmäiseen maahan, kuolleena syntyneiden eli Umpirien maahan, isänsä maahan, omille juurilleen. Hirkan täytyy löytää ja korjata Mahti, keksiä keino pelastaa Rime nokalta, voittaa viekkaudessa isänsä, estää maailmojen välinen sota. Mutta mitä tehdä jos sota näyttää väistämättömältä? Kenen puolelle asettua kun jokaisella puolella, jokaisessa maailmassa on joku jota haluaa suojella?

     Hän nousi uudelleen ylös.
     Sellaista se oli. Joku kuolisi. Joku jäisi eloon. Ja Hirka aiheuttaisi molemmat, halusipa hän tai ei. 

En tiedä johtuiko aiemmin mainitsemastani tasapainoilusta jännittyneen odotuksen ja harmin tunteiden välissä, mutta aluksi tuntui vaikealta päästä Mahdin imuun ja jouduin pari kertaa palaamaan alkuun. Tuntui, että tarinaan piti saada uppoutua pidemmissä pätkissä eikä lukea vain silloin tällöin muutama sivu kerrallaan. Edessä oli taas uusi maailma asukkaineen ja tapoineen ja se vaati keskittymistä.

     Skerri kohotti leukaansa. Hän katsoi Hirkaa nenänvarttaan pitkin kuin vähä-älyistä. >>Olet kuin ne! Katso itseäsi! Sinulla on niiden silmät. Sinulla ei ole kynsiä. Ei hampaita. Olet hidas. Heikko. Surkea, niin kuin ne. Olet enemmän ihminen kuin Umpiri. Etkä puhu kuin eläinten kieltä.>>
     Hirka tunsi kasvojensa jähmettyvän. Häpeä tuli hiipien kuin hän olisi lentänyt ajassa taaksepäin. Hän oli Elveroassa. Isän kanssa, joka aina oli koettanut kätkeä Hirkan, koska tiesi, mikä tämä oli. Ilumen kanssa, joka torjui hänet kun hän kysyi Rimeä. Hän oli hirviö. Hännätön odininlapsi. Täälläkin.
     Hän oli taas pieni. Se oli ärsyttävää. Hän puri hampaansa yhteen.
     >>Valitan, etten ole sitä mitä odotit.>> 

Onneksi tarina vei pian mukanaan aiempien osien tapaan. Kuljin Hirkan kanssa Dreysílissä Nifelin kivikehältä aina Ginnungadin syvimmille tasoille ja takaisin, tutustuin paremmin Umpireihin, heidän hierarkiaansa huipulta ensimmäisestä talosta aina pohjalle langenneisiin saakka ja seurasin kuinka Hirka hioi suunnitelmaansa. Yminmaa jäi hieman Dreysílin varjoon vaikka molemmissa maailmoissa tapahtui paljon. Loppupuolelle tarinaa sijoittuva Mahtiin ja korppeihin liittyvä käänne tuntui menevän yli ymmärrykseni, mutta minulle Mahti, tuo mystinen voima, on koko trilogian ajan ollut hieman hämärän peitossa ja vaikeasti käsitettävissä oleva asia, joten en oikeastaan odottanutkaan, että sen olemus selviäisi täysin edes lopussa.

Mahdin loppu jätti jälkeensä haikean ja tyhjän olon. Nautin suunnattomasti koko sarjasta niin juonen kuin kerronnan osalta ja on kovin vaikea pukea sanoiksi päätösosan jälkitunnelmia. Lyhyesti sanottuna Mahti kokoaa hienosti Hirkan ja Rimen tarinan yhteen. Erilaisuus, ulkopuolisuuden tunne, valta, valhe, petos, rakkaus, viha, sota. Kaikki tarvittavat langanpätkät solmitaan, mitään ei selitetä puhki vaan hallittu ja taidokas ote säilyy loppuun asti.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Aika on erikoinen. Kuinka se voikin hioa pois terävät kulmat. Viat.

Korpinkehät-sarja:
Odininlapsi
Mätä
Mahti


Tässä vielä pieni pala kesää, vihreää ruohoa, nenän ja kuonon päätä kutittavaa auringonpaistetta ja lämpöä sekä ihana, rakas lukukaveri ♥

Tuuve Aro: Lihanleikkaaja

Tuuve Aro: Lihanleikkaaja

WSOY, 2017

153 sivua

Luettu: 2.9.2017

Mistä: kirjastosta

Kun luin ensimmäisen kerran Tuuve Aron Lihanleikkaajasta tuli mieleeni heti Johanna Sinisalon upea Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita. Olisiko tässä samaa yllätyksellisyyttä ja vinksahtaneisuutta kuin Sinisalon novelleissa?

Lihanleikkaaja pitää sisällään 12 novellia, joissa ihmiset kohtaavat toisensa milloin arkisissa, milloin yllättävissä tilanteissa, synnyttävät, kasvavat, kasvattavat, kuolevat, haistelevat, ikävöivät, ihastuvat, peilaavat, varastavat, juhlivat ja käyttäytyvät kummallisesti. Henkilöt etsivät itseään, toisiaan tai hajun lähdettä. Kohtalot pyörähtävät päälaelleen, itsevarmuus karisee epävarmuudeksi. Jogurtilla on yllättäviä ominaisuuksia, peilistä ei oikein tiedä kuka sieltä katsoo takaisin.

      Peili oli vanhaa hiottua lasia, äiti oli antanut sen. Nurkissa näkyi harmaita hienonhienoja halkeamia, lasi oli ylä- ja alareunastaan kiinni koristeellisessa Jugend-kehyksessä. Hämärässä Emmin kasvot näyttivät nuoremmilta kuin yleensä. Vasemmalle poskelle valui tilkka valoa ja heijastui silmiin pieninä keltaisina pisteinä. Hän tunnusteli kädellä kasvojaan ja varmistui että kuvassa todella oli hän.
     Näin hän muisti tehneensä jo lapsena: seisoneensa peilin edessä niin pitkiä aikoja että äiti oli poistunut huoneesta >>koska ei halunnut katsella häntä>>. Emmi oli liimannut peilin yläreunaan paperilapun, jossa luki >>Minä>>.

Novellikokoelmassa on monentasoisia tarinoita. Suojatie, Loppu, Ikävä, Ennen sadetta ja Kahdet kasvot olivat ihan hyviä, niissä oli syvyyttä ja ajateltavaa, mutta niistä ei lopulta jäänyt sen suurempaa tunnejälkeä. Peilit ja Vieras olivat hieman outoja, mukavalla tavalla, mutta ne eivät oikein avautuneet. Haju, Ihmeolo ja Lihanleikkaaja olivat juuri sitä yllättävää, ajatuksia nyrjäyttävää lajia, jota kokoelmalta odotin. Näistä Ihmeolo oli mielikuvituksellisuudessaan jopa huvittava, Lihanleikkaaja taas lähenteli iljettävän kammottavaa.

Kokoelmasta nousi esiin kaksi selvää suosikkia. Ensinnäkin Heräämö. Se sai miettimään elämää ja sen käänteitä, sitä miten ihminen suunnittelee elämänpolkunsa, elää tiettyjen arvojen, mielipiteiden tai päätösten mukaan ja huomaakin yhtäkkiä - kuin sähköiskusta - asioiden olevan ihan toisin. Miten  suhtautua muutoksen, miten jatkaa elämää? Ja sitten, toiseksi viimeisenä tarinana Elsa, kokoelman ehdoton helmi. Novellin pääosassa on yksin jäänyt vanhus, joka hakee elämäänsä sisältöä ja jännitystä, kihinää, yllättävällä tavalla. Myös tässä novellissa on kohtaaminen, vähäsanainen, mutta vaikuttavuudessaan omaa luokkaansa. Elsa on haikea, surullinen, ilkikurinen ja ihana. Elsa myös jättää lukijalle tilaa tulkita.

Yllättävien juonenkäänteiden lisäksi Aro käyttää sanoja jännittävällä ja miellyttävällä tavalla. Takki oli turhan ohut mutta laguunin sininen. Paksuuden ja värin välille muodostuu yllättävä jännite, jota pitää makustella useamman kerran lukemalla lause uudelleen. Kuvassa Riku oli vielä oma vanha itsensä ja heillä edessään koko kevät ja kesä, paljon aikaa ennen kuin oleminen alkoi painua vinoon. Voiko parisuhteen rakoilua enää kauniimmin kuvata? Taidokasta. Novellikokoelma ei ollut niin aivoja ja ajatuksia nyrjäyttävä kuin ehkä odotin, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen tuttavuus.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Metsä oli tumma ja hiljainen niin kuin aina, mutta nyt Sami ei ollut varma hiljaisuuden sävystä.

Lihanleikkaajaa on luettu myös mm. näissä blogeissa: Hannan kirjokansi, Kirjakaapin kummitus, Lukuisa, Satun luetut - kiitos Satu lukuvinkistä!, Tekstiluola.

Anssi Kela: Matkamuistoja

 

Anssi Kela: Matkamuistoja

Teos, 2012

232 sivua

Luettu: 26.8.2017

Mistä: kirjastosta

Luin viime keväänä Anssi Kelan romaanin Kesä Kalevi Sorsan kanssa ja kas vain, tällekin vuodelle löytyi kirjastosta luettavaa Kelalta. Varsin mukava yllätys, en tiennytkään tämän toisen kirjan olemassaolosta.

Matkamuistoja on päiväkirjamainen tarinakokoelma Anssi Kelan ja hänen bändinsä keikkakiertueelta, lavoilta ja niiden takaa, keikkabussista, huoltoasemilta ja hotelleista. Se kuvaa muusikon arkea parhaimmillaan ja pahimmillaan. Mukaan on tarttunut myös muutama valokuva.

Kela kertoo tarinoissaan itsestään, ammatinvalinnastaan, arvoistaan ja ajatuksistaan, mutta nostaa esiin myös bändinsä jäsenet eli basisti Antti Karisalmen, kitaristi Ville Kelan, rumpali Kelly Ketosen, kosketinsoittaja Saara Metsbergin sekä miksaaja Amen ja äänimies Lihiksen. Oli kiinnostava lukea myös näistä henkilöistä, jotka usein jäävät Anssi Kelan taustalle. Kela puhuu heistä lämmöllä ja ylpeydellä, he tuntuvat olevan tiiviiksi hitsautunut ryhmä ja heillä tuntuu olevan myös todella hauskaa yhdessä. Raskas työ vaatii raskaat huvit ja Kela osaa tarinoidensa perusteella nauraa myös itselleen, tärkeä taito sekin.

     Väsynyt jaarittelunaihe on pumpattu tyhjiin jo ennen motaria. Antti korkkaa kevytkolan. Äidyn kritisoimaan yleisesti ottaen kaikkien light-limonadien ärsyttävää makua, josta käynnistyy vilkas ajatustenvaihto erilaisten virvoitusjuomien paremmuudesta. Keskustelu kuitenkin ajautuu sivuraiteelle Antin ja Saaran alkaessa kiistellä oluiden makueroista. Absolutistina en pysty kantamaan korttani kekoon, joten Antti ehdottaa, että yritetäänpä löytää sellainen puheenaihe, josta minäkin tietäisin jotain.
     Seuraa täysin hiljainen viisiminuuttinen.

Luin kirjaa pitkällä aikavälillä, mutta tauot eivät tässä tapauksessa haitanneet. Oikeastaan Matkamuistoja on juuri sopiva pienissä paloissa nautittuna, eipähän käy kiertue-elämä(stä lukeminen) liian rankaksi. Vaikka Anssi Kelan ja bändiläisten reissaaminen ei vaikuta olevan sieltä kosteimmasta ja kaoottisimmasta päästä rähjääntyy reissussa väistämättä. Milloin käydään kaivattamassa korvatulppaa korvakäytävästä, milloin hoidatetaan haljennutta hammasta.

Matkamuistoja vaikuttaa realistiselta ja rehelliseltä kuvaukselta suomalaisen muusikon arjesta. Välillä soitetaan huteralla ja epäkäytännöllisen matalalla lavalla, välillä taas suuremmalla areenalla, kasvisruoaksi voi olla tarjolla mitä tahansa lihapateen ja joululaatikoiden väliltä, joskus saa osakseen epämääräistä sormella osoittelua tai keikan jälkeen käteensä inholapun, joskus taas saa nauttia yleisön nostattamasta hurmoshengestä, joka vie artistinkin mukanaan ja saa muistamaan miksi viihdyttää ihmisiä ammatikseen. Koskaan ei voi tietää millainen keikasta tulee tai kuinka pitkään yleisöä riittää.

Helppo lähestyttävyys ei ole minulle kirosana, olen ylpeä jos onnistun keksimään jotain isoja massoja liikuttavaa. Haluan tehdä kappaleita ja kirjoja, joiden parissa yleisöni voi hetkeksi unohtaa arkensa ja käväistä jossain muualla. Pidän tätä ihan jalona päämääränä.
     Samalla pyrin kuitenkin siihen, että töilläni olisi jonkinlaista sisältöäkin. Jotain koskettavaa ja puhuttelevaa. Pelkkä hattara aiheuttaa ajan mittaan vain kuvotusta. Parhaimmat laulut ovat pehmeitä päältä, mutta kovia sisältä.

Kela on sympaattinen ja hauska kertoja ja kirja jätti jälkeensä hyvän mielen. Toivottavasti Kela kirjoittaa lisää kirjoja, näitä on ilo lukea.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Vedän joka tapauksessa täysillä - jos minulla ei ole keikan jälkeen hiki, niin en ole tehnyt työtäni kunnolla.

Antti Hyry: Uuni

Antti Hyry: Uuni

Otava, 2009

400 sivua

Luettu: 21.8.2017

Mistä: oma ostos

Antti Hyryn Uuni on nököttänyt kotikirjahyllyssä jo pidemmän aikaa. Kun Iin kirjaston kesän 2017 lukuhaasteesta oli lukematta enää iiläisen kirjailijan kirjoittama tai Iitä koskettava kirja päätin viimein tarttua Uuniin. Antti Hyry oli syntyjään kuivaniemeläinen ja nykyään Kuivaniemi on osa Iitä vuoden 2007 kuntaliitoksen myötä. Myös kirjan tapahtumat sijoittuvat suurelta osin Kuivaniemen maisemiin.

On mies ja vaimo, Pietari ja Hanna. On koti etelässä ja kesäpaikka pohjoisessa, kesäpaikassa pieni pirtti ja iso pirtti, mutta isommasta puuttuu lattia ja leivinuuni, ne pitää tehdä. Muurauksen ja lattian valun välissä pitää käydä hakemassa monta kertaa rakennustavaraa, ehtii osallistua linja-automatkalle tutustumaan urkuihin, poimia marjoja, katsella ikkunasta luontoa, saunoa ja pohtia elämää. Sellainen on Uuni.

     He menivät peräkkäin isoon pirttiin, Pietari edellä. He seisoivat siinä vieretysten, katsoivat uunin paikkaa, Leevi ryhdikkäänä, Pietari vähän kyyryssä, ponnistusasennossa.
     Siinä on nyt ilmaa, hän mietti, mutta siihen laitetaan tiiliä. Siihen tulee tiiliä. Tuohon ja tuohon ja tuohon, ylöspäin. Nyt siinä on ilmaa, näkyy tuo harmaa, vähän pinnasta laho seinä, se jää sinne näkymättömiin.
     - Siihen tulee tiiliä, hän sanoi.
     - Kuka ne siihen panee, Leevi sanoi.
     - Sinä ja minä, hän sanoi.
     - En minä ole koskaan muurannut.
     - Jokainen muurari on joskus muurannut ensimmäisen kiven. Mutta nyt, se jakokeppi.

Uuni ei ole kiireisen tai kärsimättömän lukijan kirja. Hyryn sanojen pitää antaa rakentua niin kuin uunin, sana ja tiili kerrallaan. Välillä on jäätävä makustelemaan lauseita, annettava niiden imeytyä ajatuksiin, annettava laastin kuivua. Hyry kuvaa asioita todella perusteellisesti, paitsi kaikki uuniin liittyvä myös muut asiat kuvataan piiruntarkasti, jopa kahvikupin pohjan leimojen kallistussuunnat mainitaan. Kirjan parasta antia on Hyryn kuvaama verkkainen  arki, Pietarin ja Hannan väliset vähäsanaiset keskustelut, joissa he ymmärtävät toisensa jo lähes puolesta sanasta, puolisoiden välinen kunnioitus ja rakkaus sekä Pietarin näkökulmasta niin rakentuvan uunin kuin ympäröivän luonnon kautta tapahtuva elämän pohdiskelu.

     Pimeällä marraskuussa kävelin katajapensaitten välistä polkua rantaan. Katselin ympärille. Tähdet tummalla taivaalla näkyvät kirkkaina. Tuulee mereltä ja aallot tulevat rantaan, vesi on korkealla. Koivujen tummat oksat ja varvut liikkuvat ilmassa, yläpuolella on liikkumattomia tähtiä, paljon, erikokoisia ja niitten väleissä kirkasta tähtisumua. Talo ja valaistut ikkunat ovat pimeän kentän takana. Tällaiseksi jää maailma kun täältä lähden joksikin aikaa tai kokonaan pois. Tähtien kirkkaat läikät tummalla taivaan pohjalla, niitä ei näe muuten kuin tuulella ja pimeällä. Vaikka päivällä tietää että siellä ne ovat, ei niitä kuitenkaan ole muulloin kuin yöllä ja pimeällä ja tuulella. 
     Menin sisälle pimeään isoon pirttiin, istuin tiilipinolle ikkunan eteen ja katsoin ulos pimeälle merelle päin. Istun tässä ja odotan, ja aika kuluu, ja elämä, hän rupesi miettimään. Mutta kun nukahdan, miten se tuntuu niin hyvältä, kuin aika tulisi takaisin, kotia päin. 

Harmi vain, että sitten se varsinainen uunin muuraus oli musertaa minut alleen! Näen yleensä lukiessani tapahtumat ja paikat elävänä mielessäni, mutta nyt tuntui, että aivot nyrjähtävät kun yritin nähdä uunin nousevan perustuksista piipun huippuun. Tai oikeastaan ongelma oli siinä kun yritin nähdä uunin sisälle, niihin osiin joita ei enää uunin valmistumisen jälkeen näe. Löysin itseni googlaamasta uunin muuraamisen vaiheita kuvineen, mutta silti se kaikki uunin sisälle sijoittuva toiminta, mutkat, savukanavat, hormit ja virtaukset pysyivät hämärän peitossa. Ihan kuin olisi ollut huppu silmillä, en onnistunut kuvittelemaan työvaiheita vaikka kuinka yritin ja se häiritsi. Haluan ymmärtää lukemani!

Sitten kun uunin muuraamisesta irtaannuttiin muuhun arkeen oli kuin olisin itsekin kulkenut Pietarin ja Hannan pirteissä, katsonut ulos vanhojen ikkunaruutujen läpi, kohti puita, merta tai tähtitaivasta, syönyt Hannan keittämää soppaa, kastellut korppua teehen tai nauttinut rosvonnakkeja metsässä mättäällä. Ja sitten vielä kaikki ne tutut paikat ja nimet, joihin oli mukava törmätä, Eeron kauppa kauppiaspariskuntineen, Merihelmi, Olhavan suora, Haukirauta Haukiputaalla ... Kun Pietari ja Hanna seurueineen pysähtyvät urkureissullaan syömään Savotan Sanniin on Hyryn sanoja lainatakseni oloni kuin rapsahtaisi joku aukeava paketti, vähitellen muistan, siellä minäkin olen lapsena ohikulkumatkalla pysähtynyt. Itse uunin muurauskin herätti muistoja lapsuudenkodin leivinuunin ja takan muurauksesta, sain olla muka apulaisena kantamassa tiiliä muurarille...

Uunista tuli lopulta yhdenlainen nostalgiamatka ja samalla lukuharjoitus, kuinka hillitä itsensä kun toisaalta pitää kirjasta kovasti ja toisaalta on raivon partaalla kun ei ymmärrä isoa osaa lukemastaan. Hyryn kerronta muistuttaa hieman Kalle Päätalon Iijoki-sarjan kerrontaa, mutta Uuni on näistä hitaampi. Mielessäni kävi myös vielä lukematon Volter Kilven Alastalon salissa, olisiko se sitten se tämän kolmikon hitain?

Sitaattikunniamaininnan saa:

Minulla on kiire huomiseen, vaikka mitään kiirettä ei ole.

Jos et innostu lukemaan Uunia, niin lue ainakin Saran ihana arvio kirjasta. Miehisen näkökulman kirjaan tarjoaa Jori.

- - -

Iin kirjaston kesän 2017 lukuhaaste tuli Uunin myötä päätökseen. Kuvan alla vielä listattuna omat lukuvalintani.

1. Kirjoja Iistä tai iiläinen kirjailija: Antti Hyry: Uuni
2. Jännitystä kesään: Jokin muu kuin pohjoismainen dekkari: Neil Gaiman: Coraline varjojen talossa
3. Suomi100Klassikot: Aino Kallas: Sudenmorsian - hiidenmaalainen tarina
4. Ihanaa hömppää: J. R. Ward: Varjeltu rakastaja
5. Elämäkerta: Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen