Joel Haahtela: Perhoskerääjä

Joel Haahtela: Perhoskerääjä

Otava, 2006

189 sivua

Luettu: 21.2.2018

Mistä: kirjastosta

Lukuvuorossa (kiitos lukupiirin, oi onnea, minäkin olen viimein päässyt sellaiseen!) oli Joel Haahtelan Perhoskerääjä, vasta toinen lukemani Haahtela. Muutama vuosi sitten lukemani Lumipäiväkirja sopi nimensä puolesta paremmin talviseen lukuhetkeen, mutta lepattakoon nyt sitten perhoset pakkasen keskellä. 

Mies saa kirjeen, jossa hänen kerrotaan perineen Henri Ruzicka -nimisen miehen. Hänellä ei vain ole minkäänlaista käsitystä siitä kuka Ruzicka oli tai miksi tämä testamenttasi omaisuutensa hänelle. Asianajajalta saamastaan osoitteesta mies löytää villiintyneen puutarhan sekä talon, jossa on kokoelma perhoskirjoja, perhosia sekä kirjeitä. Mysteeri valtaa yhä enemmän miehen ajatuksia, hänen on selvitettävä kuka Ruzicka oli ja miten he liittyvät toisiinsa.

Kirjan alku tuo mieleen nykyajan ilmiön, niin kutsutut nigerialaiskirjeet eli rahanhuijausyritykset, mutta mistään sellaisesta ei tässä ole kyse vaan päähenkilön matkasta Henri Ruzickan jäljille. Tosin tarinan edetessä herää kysymys etsiikö päähenkilö Henri Ruzickan haamua vai itseään, niin hukassa päähenkilö tuntuu olevan elämässään.

Tuskin kukaan voi mitään sille, että muistot alkavat kerrostua toistensa päälle, sekoittua toisiinsa, kunnes on mahdoton erottaa mikä omasta elämästä on ollut muiden kertomaa, muille tapahtunutta, mikä luettua, mikä valokuvista muistettua ja mikä todella omaa.

Lyhyestä sivumäärästä huolimatta kirjassa ehtii tapahtua paljon, mutta silti tunnelma on koko ajan hyvin verkkainen ja viipyilevä. Kerronta on täyteläistä, samaan aikaan herkkää ja voimakasta, se huokuu erikoista värinää niin kuin astiat astiakaapissa kun juna kiitää ohitse. Symboliikka tulee vahvasti esiin. Muutosta symbolisoi niin joka puolella vastaan tulevat perhoset kuin eetteri, joka välillä tainnuttaa (perhoset) ja välillä herättää (naiseuden). Ihailen Haahtelan taitoa tiivistää yhteen lauseeseen paljon tunnetta ja sanoa asioita vaivihkaa, hienovaraisesti. Esimerkiksi päähenkilön avio-ongelmia ei tarvitse vääntää lukijalle rautalangasta, vaan asian voi todeta ikään kuin ohimennen:

Muistan hänen ilmeensä ennen kuin hän katosi muiden matkustajien joukkoon, hänen hymynsä, joka pysähtyi ilmaan niin kuin kaikki meidän välillemme.

Olisin ehkä pitänyt tästä vielä enemmän jos ei olisi pitkin matkaa tuntunut siltä kuin olisin lukenut kirjan ennenkin. Vähän liian moni Lumipäiväkirjasta tuttu asia toistui Perhoskerääjässä. Päähenkilön hämmennys, avio-ongelmat, Saksa, kirje(et), muistaminen, muistot, vuosien kerrostumat jne... Asioiden pohtimista, pähkäilyä ja vatulointia oli tässäkin, mutta ehkä se on osa Haahtelan kerronnan viehätystä. Loppuun päästyäni jäi kiinnostus lukea lisää Haahtelaa. Ei kai kaikissa hänen teoksissaan toistu samat teemat?

Sitaattikunniamaininnan saa:

Minä ajattelin, että joskus vähäpätöinenkin asia voi riittää, mtta tuskin perhonen voi kannatella kokonaista elämää.

Helmet-lukuhaaste 2018: 43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle. Perhoskerääjän voi lukea suomen lisäksi ainakin saksaksi, eestiksi ja venäjäksi.

J. R. Ward: Minun rakastajani

J. R. Ward: Minun rakastajani

(Mustan tikarin veljeskunta #8)

Basam Books, 2012

704 sivua

Suomentanut: Maria Sjövik

(Lover Mine, 2010)

Luettu: 15.2.2018

Mistä: kirjastosta

Mihin tämä aika rientää? Tuntuu kuin olisin lukenut sarjan edellisen osan ihan muutama viikko sitten, mutta se olikin lokakuussa... Nyt oli taas kirjallisen vampyyriannoksen aika.

Rehvengen pelastusretken loppurytinöissä Xhex katosi ja sen jälkeen Veljeskunta on tehnyt kaikkensa selvittääkseen mitä hänelle tapahtui. Varsinkin John on hyppiä seinille kun ei tiedä missä hänen ihastuksensa kohde on tai onko hän enää edes elossa. Xhex on hengissä, ainakin vielä, hän pyristelee pahuuden pojan Lashin kynsissä, tämän mielen voimien muodostamassa vankilassa, heikkona, mutta raivosta ja kostonhimosta kihisten.

     Xhex oli omillaan, ja hänelle kävisi niin kuin kävisi.
     Hän oli viettänyt väkivaltaista elämää, joten ei ollut ollenkaan yllättävää, että hän kohtaisi väkivaltaisen lopun... mutta tyylilleen uskollisena hän riistäisi vastustajansa lihasta paunan jos toisenkin matkallaan pois tästä maailmasta. 

Minun rakastajani pyörii siis Xhexin ympärillä, mutta pääjuonen ohella tarinassa on taas useampi sivuhaara. Välillä majaillaan Etelä-Carolinan Charlestonissa sijaitsevassa syrjäisessä kartanossa, jossa kuvataan Paranormal Investigators -ohjelmaa, välillä hypätään ajassa taaksepäin Dariuksen ja Hharmin pojan seuraan erään arvoisan naaraan pelastusoperaatioon ja myös vampyyrien vihollisten lessereiden leiriin kurkistetaan moneen kertaan. Lukiessa tuntuu, että kansien väliin on tungettu pikkuisen liikaa tavaraa, mutta palaset löytävät paikkansa.

Taistelujen lomassa jäin miettimään vampyyrien ja lessereiden yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia. Ihmisiä voi käännyttää lesseriksi, mutta vampyyriksi ei, joten lessereiden joukot voivat kasvaa enemmän kuin vampyyrien. Ikävä juttu vampyyrien kannalta. Lesserit ovat impotentteja ja lisääntymiskyvyttömiä, vampyyrit voivat lisääntyä, mutta se on aika harvinaista. Tästä pisteet vampyyreille. Molemmat lajit ovat kestäviä, pitkäikäisiä ja vaikeita saada hengiltä jne... Nämä lajien perussäännöt tosin eivät ole ihan kiveen hakattuja sillä sarjan edetessä esiin on tullut pieniä yllätyksiä ja muutoksia. Wardin vampyyreissä on sopivasti omaleimaisuutta niin että ne jaksavat viihdyttää kerran toisensa jälkeen. Karsimalla löysää sanahelinää vähemmäksi tarinasta saisi napakamman ja vielä viihdyttävämmän.

Tarinan loppu on tietyiltä osin (jälleen) ennalta-arvattava. Mukaan mahtuu myös saippuaoopperamaista draamasiirappia: upeita vaatteita, yllättäviä perheenjäsenpaljastuksia, kyyneliä (osa verisiä), komeaa laulantaa ja häähumua. Ah ja oih... Vampyyriviihdenälkä on taas hetkeksi tyydytetty.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Ensin alan kirkua, ja nyt tulee vielä tällaista pitkin naamaa tippuvaa hölynpölyä.

Helmet-lukuhaaste 2018: 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.

Tiina Konttila & Anne Muhonen: Sirkus Rinkeli 2 - Suuri taikajahti

Tiina Konttila & Anne Muhonen:

Sirkus Rinkeli 2 - Suuri taikajahti

Omakustanne, 2017

42 sivua

Luettu: 13.2.2018

Mistä: tarjottu arvostelukappale

Suuri taikajahti oli tehdä katoamistempun samalla tavalla kuin eräs Sirkus Rinkelin väen uusi... tuttavuus? ... ystävä? Kun villasukkalapset saivat ohuen ohuen ja pienen pienen sarjakuva-albumin luettua se yllättäen kaivautui erääseen kirja- ja paperipinoon ja jäi sinne odottamaan löytäjäänsä. Minua.

Taikurikokelas Pitkämies saa kirjeen taikurikurssin professorilta. Pitkämiehelle ilmoitetaan, että hänelle lähetetään hänen ensimmäinen taikansa. Pian ympäri sirkusta alkaa kuulua salaperäistä hihitystä ja tapahtua kaikenlaista kummaa kuten katoavia tai muuttuvia tavaroita tai puuhun ilmestyvä mummo...

Jälleennäkeminen sirkuslaisten kanssa oli riemuisa! Topakka Eppu, joka tarttuu heti tuumasta toimeen, ihana ujohko Pitkämies, joka ei pitkältä ja hoikalta varreltaan ole mahtua ruutuun... Vanhojen tuttujen hahmojen lisäksi tarinassa ihastutti virkeä vanha rouva Elli. Minäkin haluan olla vanhana samanlainen mummo: pilkettä silmäkulmassa, ripaus anarkiaa ajatuksissa ja käytöksessä, mutta silti rohkeutta pyytää tarvittaessa apua ja sitten taas olla vähän leidi tai diiva jos siltä sattuu tuntumaan. Elli pöllyttää pinttyneitä oletuksia vanhuksen stereotyypistä!

Ulkoasu on kokenut päivityksen, sarjakuva-albumi on nyt kooltaan pienempi, paperilaatu on vaihtunut kiiltävämmäksi sekä liukkaammaksi. Suuren taikajahdin alussa noudetaan aloitusosan, Sirkus Rinkelin, seepiavoittoista värimaailmaa ja luonnosjäljet näkyviin jättävää mukavan viimeiselemättömältä vaikuttavaa puuvärikynämäistä piirrosjälkeä, mutta sitten, kuin taikaiskusta (hihhihiiiii), värimaailma muuttuu rohkeammaksi ja kirkkaammaksi, viivat tarkemmiksi ja väritys tussimaiseksi. Pidin enemmän pehmeämmästä värityksestä sekä aloitusosan rouheamman tuntoisista suuremmista sivuista, joissa myös kuvitus pääsi paremmin oikeuksiinsa. Suuresta taikajahdista löytyi sivunumerointi mikä oli pieni, mutta hyvä parannus, kiitos siitä. 

Juoni ei ole liian jännittävä pienemmällekään lukijalle, mutta aikuislukijallakin riittää luettavaa ja katsottavaa. Jos yksittäisten hihitysten ja hihityspolkujen seuraaminen viihdytti aikuislukijaa niin voin kuvitella, että varsinkin pienimmille se vasta on hauskaa! Vaikka kuvitus näyttää nopeasti selaamalla yksinkertaisen pelkistetyltä löytyy kuvista paljon kivoja yksityiskohtia. Etenkin muutamat tehosteena käytetyt kirkkaanväriset yksityiskohdat nousevat hienosti esille. Konttila ja Muhonen ovat tehneet jälleen hienoa jälkeä!

Tässä vielä nuoremman villasukkalapsen (9 v.) kommentit sarjakuva-albumista: "Hyvä, kiinnostava kirja. Hauska tarina ja hienot kuvat. Hauskat yllättävät käänteet. Tykkäsin kovasti." Tähtiasteikolla 1-5 häneltä irtosi 4 tähteä. Myös vanhempi villasukkalapsi (11 v.) oli samoilla linjoilla, tykkäsi ja antoi saman verran tähtiä. Tarina toimii siis monen ikäiselle lukijalle.

Sitaattikunniamaininnan saa (näin influenssakautena ajankohtainen tohtorin diagnoosi):

Tilanne on selkeä: Brunolla on keskiärhäkkä kurkunpään törähdys. Lääkityksenä lepoa sekä vaimentavaa troppia.

Helmet-lukuhaaste 2018: 11. Kirjassa käy hyvin. (Tätä haastekohtaa en halunnut käyttää mihinkään romaaniin koska haluan välttää kaikenlaisia juonipaljastuksia. Lapsille suunnatuissa kirjoissa käy usein hyvin, joten siksi tuntui "turvalliselta" valita kyseinen haastekohta tämän kirjan kohdalla.)

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni

WSOY:n äänikirja, 2015

5 cd-levyä, kesto n. 5 h 30 min
Lukija: Jukka Pitkänen

Kuunneltu: 1.2.2018

Mistä: kirjastosta

Työkaveri kehui Skiftesvikin kirjaa ja edellisestä äänikirjakokeilusta rohkaistuneena päätin kokeille miten Valkoinen Toyota vei vaimoni sujuu kuunneltuna. En muista lukeneeni Skiftesvikiä aiemmin, mutta suunnitelmissa kyllä on ollut lukea, onhan hän kotoisin naapurikunnasta.

Joni Skiftesvik saattelee vaimonsa kotipihalla odottavaan valkoiseen taksiin. Puoliso Hilkka on odottanut pitkään uutta sydäntä ja vihdoin edessä on matka Helsinkiin suureen sydämensiirto-operaatioon. Jonin omakaan olo ei ole kaksinen, kivut rinnassa yltyvät ja pian sekä mies että vaimo makaavat sairaalassa, toinen Helsingissä, toinen Oulussa. Samalla kun jännittää vaimon leikkauksen onnistumista ja siitä selviämistä sekä odottaa oman voinnin kohenemista ja oireiden syiden selviämistä tulee miettineeksi ja muistelleeksi omaa elämää, sen vasta-aallokoita ja myötätuulia.

Skiftesvik kuvaa kirjassaan tähänastisen elämänkaarensa pienin palasin. Pariskunnan molempien osapuolten vakavat sairastumiset toimivat kuin lähtölaukauksena tai kehyksenä, jonka ympärille tarina kiertyy. Skiftesvik kertoo lapsuudestaan, opiskelustaan, toimittajan työstään, perheen perustamisesta, siirtymisestään täyspäiväiseksi kirjailjaksi ja perheen suuresta menetyksestä, pojan kuolemasta. Tunnelma vaihtelee hauskoista sattumuksista harmiin, suruun ja onnen hetkiin. Kerrontaa värittää merelliset termit sillä meri, laivat ja purjehtiminen on ollut läsnä Skiftesvikin elämässä lapsuudesta asti. Pidin kovasti Skiftesvikin tiiviistä ja samaan aikaan tunnelmallisesta kerronnasta. Esimerkiksi seuraava pätkä upposi syvälle sydämeen, samalla kuvaus lämmitti kauneudellaan ja viilsi haikeudellaan:

     Kesä vei vanhetessaan voikukista keltavärin ja pojat olivat haikeina. Pian he huomasivat uuden leikin: kukkien haituvapalleroita oli mukava puhaltaa letoon. Kun tuuli kävi, he puhalsivat, ja haituvat matkustivat suurina parvina vaaran rinnettä alas. Pojat juoksivat riemuissaan, keräsivät kukkia lisää ja pullauttelivat puhureita suustaan antaen kyytiä haituville. He hyppivät, löivät käsiään yhteen ja yrittivät vangita kukkien lentäviä siemeniä. Mutta poikien pettymykseksi ne eivät olleet ulottuvilla pitkään vaan matkustivat sinne, mihin kaikki maailman voikukan haituvat matkustavat, pikkupoikien ulottumattomiin.

Vaikka Skiftesvik hetkittäin harppoo vähän liikaa aiheesta toiseen, menee joissain asioissa liikaa yksityiskohtiin tai arvostelee esimerkiksi vanhoja yhteistyökumppaneitaan melko kipakasti on tarinan tunnelma pääasiassa vahva, tiivis, lämmin ja levollinen. Perheen tärkeys paistaa läpi Skiftesvikin kerronnasta ja hän puhuu perheestään samoin kuin lapsuudestaan Martinniemessä vahvasti tunteella. Skiftesvikin kuvaus toimittajan työstä puolestaan oli kiinnostavaa luettavaa, miten lehtitalo ja toimitus pyöri ennen tai kuinka levikki saattoi joissain kunnissa olla yli 100 %...

     - Eihän siinä ole mitään ihmeellistä. Emäntä ja isäntä tilaavat kumpikin oman lehden, ettei tule tappelua.
     Nyökyteltiin, naureskeltiin ja viisasteltiin lisää.
     - Ristijärviset isännät ovat tunnetusti tavaransa päälle ja riitaisaa sakkia, ei ne lainaa lehteään kenellekään. Oma se olla pitää.

Jukka Pitkänen sopii kirjan lukijaksi erittäin hyvin. Hänen äänensä sopii yhteen Skiftesvikin rauhallisesti, paikoin jopa verkkaisesti etenevän tarinan kanssa. Tarinan paikasta ja ajasta toiseen hyppivän kerronnan vuoksi kirja soveltui hyvin kuunneltavaksi myös pätkissä. Valkoinen Toyota vei vaimoni on taidokas kokoelma tunnelmia monilta vuosikymmeniltä, ajan kuvausta, miehen sielunmaisemaa, pelkoa ja huolta puolisonsa puolesta, menetetyn lapsen ikävää, rakkautta perheeseen, kotiseutuun ja työhön.  Skiftesvikin esikoisteos Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja täytyy lukea miehen tuotannosta seuraavaksi.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Laivanlastaajan pojasta, kivikkorantojen kiertäjästä, isänsä ikävöijästä, oli tullut kirjailija.

Sekä:

Heillä täytyi siintää silmien edessä jotakin, mikä pani uurastamaan, päättelin.

Helmet-lukuhaaste 2018: 42. Kirjan nimessä on adjektiivi (valkoinen)

Pierre Lemaitre: Irène

Pierre Lemaitre: Irène

(Camille Verhoeven #1)

Minerva, 2016

392 sivua

Suomentanut: Sirkka Aulanko

(Travail soigné, 2006)

Luettu: 31.1.2018

Mistä: kirjastosta

Tämä ranskalaisdekkari valikoitui luettavakseni lukupiirin ansiosta. Sisäinen kontrollifriikkini tappeli vähän kirjavalintaa vastaan sillä kuvittelin Irènen olevan Verhoeven-trilogian kolmas osa. Näin ei ilmeisesti kuitenkaan ole vaan trilogia (Irène, Alex, Camille) on vain  suomennettu eri järjestyksessä kuin mitä alkukieliset teokset on julkaistu. Jo helpotti.

Ylikomisario Camille Verhoeven odottaa vaimonsa Irènen kanssa vauvaa, mutta vauva-arkeen valmistautuminen jää väistämättä taka-alalle kun Verhoeven hälytetään Courbevoien teollisuusalueelle, jossa on kammottavalla tavalla murhattu kaksi nuorta naista. Vaikuttaa siltä, että tekijä ei ole ensimmäistä kertaa asialla sillä murhapaikalta löytyvä seinään painettu sormenjälki viittaa pari vuotta aiemmin Tremblay-en-Francessa tapahtuneeseen murhaan. Tutkimusten edetessä käy ilmi, että Tremblayn murha on kuin kopio erästä James Ellroyn rikosromaanista. Myös lehdistö saa tietää yhteneväisyydestä ja pian lehdissä, varsinkin Le Matinissa, riepotellaan raakoja murhia ja annetaan murhaajalle liikanimi Kirjailija. Verhoeven tekee kaikkensa päästäkseen murhaajan jäljille, mutta johtolangat ovat vähissä.

"(...) hän sanoo mitä tekee, ja tekee mitä sanoo. On tehnyt niin alusta asti. Ja eniten minua huolestuttaa se", tuomari lisäsi katsoen tiukasti Camilleen, "että hän on laatinut suunnitelmansa jo kauan sitten. Hän on alun alkaen tiennyt mihin tämä johtaa..."
     "...kun taas me emme tiedä sitä vieläkään", Camille sanoi täydentäen hänen lauseensa. 

Olipa mielenkiintoista hypätä sisään ranskalaiseen murhatutkimukseen. Camille Verhoevenista saa heti Irènen ensisivuilta lähtien hieman ristiriitaisen ensivaikutelman. Verhoeven on raudankova ammattilainen, joka nauttii alaistena kunnioitusta, mutta jolla on kuitenkin heikkoutensa tai pehmeät kohtansa. Suurimpina on hänen pituutensa - tarkemmin sanottuna sen puute -, mikä aiheuttaa toistuvasti epämukavia tilanteita. Verhoevenin lyhytkasvuisuus juontaa juurensa hänen rakkaaseen edesmenneeseen kuvataiteilijaäitiinsä, joka vaikuttaa aiheuttaneen elämäntavoillaan lapsensa kasvuhäiriön. Ehkä Verhoeven olisi terapian tarpeessa lapsuuden aikaisten asioiden suhteen. Verhoevenin toinen heikko kohta on hänen jumalaisen upea vaimonsa Irène. Verhoeven ihmettelee kerran toisensa jälkeen miten hänellä on ollut niin paljon onnea rakkaudessa ja miten kummassa Irène onkaan hänet valinnut. Näiden ongelmien väliin mahtuu hankala ja verinen murhavyyhti.

Tarinan punainen lanka onnistui yllättämään, vaikka muutama yksityiskohta (joita en sen tarkemmin avaa, jotta juonen käänne ei paljastu) kiinnittikin huomioni ja ehdin ihmetellää onko Lemaitren juonenkuljetus karannut harha-askelille. Kun tapahtumat etenivät käännekohtaansa näille parille kummallisuudelle löytyi selitys, mutta samalla tarinan jännitys hieman lässähti. Käänne tuntui kaukaa haetulta ja tarinan loppuun vienti vaikutti vähän hätäiseltä. Olisin toivonut Lemaitrelta malttia kirjoittaa tarina loppuun samalla jännitteellä kuin alku.

Yllätyin hieman kun koin rikosten raakuuden niin voimakkaasti. Raiskaaminen, silpominen ja muu kiduttaminen ei ole mitään kevyttä luettavaa. Ehkä rikosten silmitön väkivalta ja samalla niiden realistisuus on ollut syynä siihen, että dekkarit ovat jääneet minulta nykyään vähemmälle luvulle. Kestän raakuuksia paremmin jos tarinassa on mukana yliluonnollisia elementtejä (kuten Stephen Kingin Viimeinen vartio -dekkarissa) kuin tällaisia kirjoja, joiden tapahtumat voisivat periaatteessa olla totta. Vielä kun raakojen rikosten yksityiskohtien kuvausten kanssa vuorottelee viimeisillään raskaana oleva nainen ja pariskunnan valmistautuminen vanhemmuuteen tuntuu näiden kahden ääripään välille kasvavan niin syvä kuilu, että sen laidalla on välillä vaikea tasapainoilla.

Ranskalainen runsas ja kuvaileva kerronta vei mukanaan ja raakuuksista huolimatta taidan jatkaa Camille Verhoevenin matkassa, Alex löytyykin omasta hyllystä. Tarvitsen kuitenkin väliin jotain vähemmän raakaa ja ehkä enemmän yliluonnollisuuksia sisältävää tai tyystin erilaista tarinointia.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Ja hän, Camille Verhoeven, aivan tavallinen poliisi ja kääpiö rikospoliisien joukossa, mahtaileva ja rakastunut pikku peikko, hän hyväili ihanaa naistaan, ihmettä, joka oli joka hetki uusi.

Helmet-lukuhaaste 2018:

16. Kirjassa luetaan kirjaa. Ja lukemisessa on kysymys elämästä ja kuolemasta, etenkin kuolemasta...

Ehdokkaani Blogistanian vuoden 2017 parhaiksi kirjoiksi

On taas aika äänestää viime vuoden parhaita kirjoja. Jokainen äänestykseen osallistuva bloggaaja julkaisee omat pisteensä samanaikaisesti sunnuntaina 4.2.2018 klo 10.00, jonka jälkeen kunkin kilpailukategorian vetäjät laskevat annetut äänet ja tulokset julkaistaan emäntä/isäntäblogeissa maanantaina klo 10.00. Vaikka luen enemmän hieman vanhempaa kirjallisuutta äänestän kuitenkin kolmessa kategoriassa. Alla omat ehdokkaani pisteineen.

3 pistettä saa:
Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Tämä kirja tuntuu siltä, että sen tapahtumat ja tunteet on kirjoitettu muistiin sydän vereslihalla. Se jättää vahvan jäljen.
 
2 pistettä saa:
Anne Leinonen: Metsän äiti
Tarina on tulvillaan erikoista, yliluonnollisuutta tihkuvaa tunnelmaa. Metsän äiti saa ajattelemaan metsän eri ulottuvuuksia, omia metsäkokemuksia ja herättää kiinnostuksen vanhoihin kansantaruihin

1 pisteen saa:
Tuuve Aro: Lihanleikkaaja
Yllättävien juonenkäänteiden lisäksi Aro käyttää sanoja jännittävällä ja miellyttävällä tavalla. Novellikokoelma ei ollut niin aivoja ja ajatuksia nyrjäyttävä kuin ehkä odotin, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen tuttavuus.

3 pistettä saa:
Beth Lewis: Suden tie
Suden tie on vimmainen selviytymistarina. Se on raaka, rosoinen ja armoton, se pitää sisällään hirvittäviä salaisuuksia ja julmia tekoja. Samalla se on komea ja karu kuvaus luonnosta, erämaasta, metsästä ja sen asukkaista, metsästäjistä ja saaliista. Suden tie on myös tarina tuhosta.

2 pistettä saa:
Stephen King: Etsivä löytää
King tekee perusteellista pohjatyötä, hän ei pilaa tarinaa hätiköimällä. Tarina rullaa jouhevasti lähes koko ajan, juoni kulkee ja kasvaa loppuun asti. Etsivä löytää oli pakko ahmia vauhdilla.
 
1 pisteen saa:
Petina Gappah: Muistojen kirja
Ei ihan mennyt ihon alle tai vedonnut tunteisiin täysillä, mutta tunnistan silti Gappahin romaanin hienouden: taitava kerronta, hyvä tarina, onnistunut ympäristön kuvaus, erilaisuuden ja eriarvoisuuden käsittely, yhteiskuntakritiikki jne.

3 pistettä saa:
Elina Rouhiainen: Muistojenlukija
Tarinassa on yliluonnollisuuden lisäksi sopivasti nykyajan ilmiöitä ja ongelmia, maahanmuuttajia, talonvaltausta, huumeita, rasismia ja kodittomuutta, mutta rinnalla kulkee myös nuoruuteen liittyvää kipuilua, ihastumisia, riitoja vanhempien kanssa, menetystä, pettymistä, pelkoa ja uusia alkuja. Muistojenlukija on loistava aloitus trilogialle ja se sopii monen ikäiselle lukijalle.

2 pistettä saa:
Stephanie Garber: Caraval
Kaikki on vähän vinksallaan, mikään ei ole sitä miltä ensinäkemältä kuvittelisi ja on vaikea tietää keneen luottaa. Peli vei minut mukanaan, mutta olisin silti halunnut pitää tarinasta vielä enemmän, nähdä ja tuntea taian syvemmin. En ihan koko aikaa tavoittanut sitä tunnetta, jota Garber takuulla on tarinaansa hakenut, mutta nautin silti lukemisesta kovasti.


Edit 5.2.2018:
Tässä vielä voittajat:
Blogistanian Finlandia: Rosa Liksom: Everstinna
Blogistanian Globalia: Hanya Yanagihara: Pieni elämä
Blogistanian Kuopus: Angie Thomas: Viha jonka kylvät
Blogistanian Tieto: Koko Hubara: Ruskeat tytöt