Essi Kummu: Karhun kuolema

Essi Kummu: Karhun kuolema
Tammi, 2010
212 sivua
Luettu: 10.8.2020
Mistä: kirjastosta

Karhun kuolema kertoo yhden perheen tarinan. Mumma, hänen kaksi aikuista tytärtään Fanny ja Stella sekä Stellan lapset asuttavat samaa pihapiiriä pienessä ruotsinkielisessä kylässä. Mumma elää viimeisiä hetkiään, Fanny hoitaa äitiään ja pitää huolta kotitalosta, Fannyn poika Alex kulkee maailmalla valokuvaamassa, Stella kasvattaa pieniä lapsiaan, parantaa kyläläisiä ja haaveilee karhusta. Mumman kuolema käynnistää tapahtumaketjun, joka muuttaa heitä kaikkia ja saa lopulta myös etäämmällä pysytelleet kyläläiset sekaantumaan perheen asioihin.

Rikki menneessä perheessä jokaisella on omat ongelmansa ja Mumman kuoleman myötä asiat menevät vielä enemmän sekaisin. Itsensä kovettanut ja katkeroitunut Fanny alkaa surussaan muistuttaa hetki hetkeltä enemmän äitiään, hän huutaa, kiroilee ja räiskyy. Tätä muutosta on mielenkiintoista seurata. Ehkä kannen ja nimen takia odotin lapsesta asti karhua rakastaneen Stellan osuuden olevan merkittävämpi, mutta lopulta hän jää minulle henkilöistä etäisimmäksi, en saanut hänestä otetta. Liikkuvaa työn, yksinäisyyden, uskonnollisuuden ja ahdistuksen täyttämää elämää elävä Alex nousee minulle tarinassa suurempaan osaan. Alexin ajatukset karkailevat menneeseen, mielessä vilahtalee lämpimiä ja onnellisia muistoja Mummasta, babushkasta, mutta suru-uutinen saavuttaa myös Grönlannin. Alexin suru kääntyy sisälle, se on hiljaista, mutta repivää.

   

   Alex nostaa puhelimen, mutta sen johto ei yllä kovin kauas. Hän kävelee puhelimen kanssa kauemmas tytöstä ja sängystä, seisoo sen kanssa ohuessa kumarassa huoneensa eteiskäytävällä.
      Äidin ääni kaikuu hänen korvaansa.
      Paha ääni joka on kipua. Kaikki on miten sattuu.

 

Karhun kuolemassa yhdistyy mielenkiintoisella tavalla vanhan ja uuden ajan tuntu, pikkukylän ahdasmielisyys ja kansainvälinen boheemius. Mukana on ripaus sadunomaisuutta karhuineen ja synkkine metsineen sekä kummitustarinaa Mumman jäädessä kotiinsa vielä kuolemansa jälkeenkin. Teksti on hiottua, kaunista ja tiivistä. Kummu kuvaa uskottavasti ja hienovaraisesti henkilöistä ja tapahtumista huokuvan surun ja ahdistuksen, se ei ole päälle hyökkäävää, mutta selvästi aistittavaa. Kaikesta hyvästä huolimatta tarina ei vienyt minua täysin mukaansa vaan siitä jäi puuttumaan jotain.

 

Sitaattikunniamaininnan saa:

Kuinka paljon voi yksi huone muuttua kun sieltä yksi ihminen äkkiä onkin poissa.

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 15. Kirja, jossa on kansalaisaktivismia (Ei kovin paljoa, mutta kyläläisten käytös kirjan loppupuolella eräässä kohtauksessa täyttää mielestäni kriteerit.)
Helmet-lukuhaaste 2020: 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana

Marko Hautala (toim.): Valkoiset varpaat - Kauhutarinoita

Marko Hautala (toim.): Valkoiset varpaat - Kauhutarinoita

Haamu, 2015

176 sivua

Luettu: 13.8.2015

Mistä: kirjastosta

Nälkä kasvaa syödessä – ja kirjankansibingoa pelatessa. Valkoiset varpaat on ollut kiinnostavien kirjojen listallani, se huuteli minua kirjaston uutuushyllystä ja se sopi kirjankansibingon Siluetti-ruutuun eli lukutähdet olivat oikein otollisessa asennossa. Ei siis muuta kuin lukemaan.

Valkoiset varpaat sisältää kauhutarinoita yllättäviltä, ei-kauhullisista kirjoista tunnetuilta kirjailijoilta sekä kahdelta kauhukonkarilta Marko Hautalalta ja Anders Fagerilta. Tarinakokoelman toimittanut Marko Hautala muistuttaa johdannossaan eräästä tärkeästä huomiosta, mikä kauhusta puhuttaessa usein unohtuu: Kauhun ei ole pakko pelottaa. Se voi aiheuttaa outouden tuntemuksia, kauneuden kokemuksia ja jopa naurattaa. Tunnustan, että minulle paras kauhu on usein juuri sitä niskavillat nostattavaa, pelottavaa lajia, mutta yritän pitää Hautalan ohjenuoran mielessäni ja pitää ajatukseni avoinna.

Virpi Hämeen-Anttilan Suljettu osasto sijoittuu kirjastoon, jonka uumenissa on syystä salattu kirjakokoelma. Tapahtumapaikka ilahdutti lukutoukkaa, muutenkin tarina oli ihan kiva.

Essi Kummun Vapaapäivässä tuoreen pariskunnan välinen eroottinen lataus vaihtuu kadun yllä lentäviin ruumiisiin. Pidin tästä kovasti juuri vastakohtaisten tunnelmien vuoksi. Myös erottuva, mutta kikkailematon kieli ihastutti.

     Pihalla puristan Johania hellästi olkapäistä ja hymyilen hänelle. Nyt sinä olet tässä, lapsi. Ilma on kaunis, pilvet loistelevat, ruumiita, ruumiita,ruumiita.
     Joskus minua on hämmentänyt näiden kuolleiden ilmestymisen outo logiikka. Enää en juurikaan kiinnitä siihen huomiota. Me emme hätkähdä toisiamme – en minä kuolleita, eivätkä he minua, enkä minä auta heitä. Miksi ylipäänsä ajattelen, että heitä pitäisi auttaa?
     Ehkä mielestäni on toivotonta ajatella, että kuolleet joutuisivat leijumaan tuolla tavalla ikuisuuden. Jotakin täytyy tapahtua. 

Anders Fagerin Kuolema saapuu Bodskäriin (När döden kom till Bodskär, 2011. Suom. Satu Grönroos) kertoo oudoille poluille lähtevästä sotilasoperaatiosta eräällä Ruotsin saarella. En pitänyt alusta, taisteluun valmistautuminen oli pitkäveteistä ja siitä tuli myös ikävä mielleyhtymä Utøyan tapahtumiin. Lopussa tarina muuttui kiinnostavaksi.

Sami Hilvon Kehdosta hautaan on kuvaus äärimmilleen tehostetusta ja pelkistetystä maailmasta, jossa ihmiset käyttäytyvät kuin robotit. Tämä  oli mukavasti aivoja nyrjäyttävä tarina ja pelottava visio tulevaisuudesta.

Satu Grönroosin Älä yötä pelkää sijoittuu syrjäseudulle, pitkän koivukujan päässä olevaan taloon, jonne Mariana pestautuu kotiapulaiseksi poikansa Toivo mukanaan. Tarina oli ehjä ja tunnelma tiheni vahvasti. Äitinä koin melkoista ahdistusta tätä lukiessani. Ja vielä se loppu, olipa hyytävä!

Jaakko Yli-Juonikkaan Komentaja Kalm kertoo punaisten ja valkoisten taistelusta ja heikkohermoisuutta parantavasta oppitunnista. Tämä oli toinen tarina, josta en hirveästi pitänyt ja edelleen sama syy, en hirveästi lämpene taistelukuvauksille (poikkeuksia toki löytyy, esimerkiksi Kalle Päätalon taistelukuvaukset olen lukenut mukisematta). Tässä kävi kuitenkin samoin kuin Fagerin tarinassa, loppu oli yllättävä ja pelasti hieman tarinaa, mutta oli ehkä liian eritepitoinen makuuni.

Marko Hautalan Varpaat sijoittuu Ranskaan, missä eräs lomaileva pariskunta saa kuulla ikiaikaisista luolista ja lähtee oppaansa johdattamana niitä katsomaan. Tässä oli taas minun mieleineni tarina. Paha jää näyttämättä, mutta se vain lisää ahdistusta. Pidin myös tarinassa vilahtelevasta huumorista, joka oli tarinan henkeen sopivasti mustaa.

Olipa mielenkiintoinen kokoelma! Onnistuin pitämään Hautalan ajatuksen pelottamattomasta kauhusta mielessäni alusta loppuun. Koin tarinoiden parissa niin jännitystä, ahdistusta, huvittuneisuutta kuin inhoakin, siis sellaista etovaa, ijettävää tunnetta. Tunteiden herättäminen on aina hyvä asia eli siinäkin mielessä varsin onnistunut kokoelma. Oikeastaan jokaisessa tarinassa oli jotain hyvää, myös niissä, joista en juurikaan aiheensa puolesta pitänyt. Oli hauska huomata, että kirjailijat, joille kauhugenre ei ole omin alue ovat onnistuneet tarinoissaan ja tunnelman luomisessa näin hyvin.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Huoneeseen laskeutui hiljaisuus, se kietoi meidät sisäänsä kuin loppukesän usvaisen pellon.

Valkoiset varpaat on luettu mm. seuraavissa blogeissa: Dysphoria, Kannesta kanteen, sivuista sivuille, Lukupino, Oksan hyllyltä ja Satun luetut.

Kirjankansibingossa rasti ruutuun Siluetti. Jos ehtisin saada rastin vielä yhteen ruutuun ennen haasteen päättymistä (15.8.2015)...