Tsempit ja synttärit

Sain Luen ja kirjoitan -blogin Paulalta Tsemppaava blogiystävä -tunnustuksen. Kiitos, sinäkin olet omasi ansainnut :) Enpä olisi arvannut, että yhteisöllisyydestä tulee bloggaamisen kantava voima sen sijaan, että se toimisi "vain" oman muistin virkistäjänä luettujen kirjojen osalta. Vaikka moni bloggari on tuttu ainoastaan ruudun välityksellä tuntuu kuin olisi tunnettu pidempäänkin :) Kiitos ja kumarrus siis kaikille blogitutuille ja -ystäville tasapuolisesti!

EDIT: Sain tsemppikukat myös ihanan Oota, mä luen tän eka loppuun -blogin Minnalta. Kiitos sinnekin suuntaan, palaan maljapuheeseen myöhemmin :)
 

Jätän tällä kertaa tunnustuksen ihastuttamaan omaa blogiani enkä jaa sitä eteenpäin. Olen maininnut tämän ennenkin, mutta tuolta sivupalkin Tällaista muualla -otsikon alta löytyy loistavia blogeja, käykää tutustumassa :)

Alkuperäisen idensa lisäksi tämä kaunis kukkakimppu saa luvan toimittaa myös blogini 2-vuotissynttäreiden juhlallisuuksia. Tuo merkkipäivä tuli täyteen jo 21. päivä, mutta hajamielinen bloggari muisti päivän väärin. Hups.

Koska en ole (vielä?) saanut tehtyä facebook -linkkiä tuonne sivupalkkiin niin mainitaan nyt tässä yhteydessä, että Villasukka kirjahyllyssä -blogi löytyy myös sieltä.

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa

Gummerus, 2012

282 sivua

Aika mennyt palaa kiinnosti tämän syksyn kotimaisista uutuuskirjoista ehdottomasti eniten. Jopa niin paljon, että en odottanut sen löytymistä kirjaston hyllystä kuten yleensä, vaan varasin sen ennen kuin se oli edes saapunut lähikirjastoomme. Olen seurannut Karoliina Timosen Kirjava kammari -blogia pitkään ja pidän kovasti hänen tavastaan kirjoittaa, joten kirjan lukeminen oli oikeastaan itsestäänselvyys.

Klarissa matkustaa Yhdysvaltoihin miehensä ja kahden lapsensa kanssa. Edessä on vuosi kotiäitinä Bostonissa miehen ulkomaankomennuksen myötä. Muutto maasta toiseen ja muutos uranaisesta kotiäidiksi ei ole helppoa Klarissalle. Lisäksi hänen lapsuudestaan tutut painajaiset palaavat elävinä ja yhä yksityiskohtaisempina mikä saa pian Klarissan pään pyörälle. Mistä löytää uusi tasapaino arkeen ja mitä unet tarkoittivat?

Havahduin hereille jälleen peloissani ja kylmä hiki otsallani. Olin nähnyt jotakin muuta kuin lapsuuteni painajaisen, mutta jotakin yhtä ahdistavaa. Ja erilaista kuin unissani yleensä.
     Yritin tyynnytellä itseäni. Tunsin outoa pelkoa, mutta olin myös ihmeissäni, sillä uni oli ollut kuin kohtaus elokuvasta. Olin kokenut kaiken hyvin todentuntoisesti, kuin paikan päällä, enkä ollut silti ollut oma itseni, en Klarissa.

Kirja ei aivan osunut tyypilliseen lukumukavuusalueeseeni, mutta huomasin ahmivani kirjaa alusta lähtien. Tosin alussa häiriinnyin hieman amerikkalaistyylisistä nimivalinnoista, mutta loppujen lopuksi nekin tuntuivat sopivan tarinaan. Kerronta vei minut mukaansa niin vahvasti, että huomasin olevani kirjan puolivälin tienoilla enkä ollut malttanut tehdä minkäänlaisia merkintöjä kirjan välissä pitämääni muistilappuun. En myöskään malttanut lukea rinnalla mitään muuta, sillä halusin tietää mitä kirjassa tapahtuu ja mihin se päättyy.

Timonen on luonut mielenkiintoisen tarinan, jossa yhdistyy äitiys, perhe-elämä ja unimaailma pehmeään jännitykseen (sai ahmimaan, mutta ei vienyt yöunia) ja ripaukseen romantiikkaa. Kirjan tunnelma tihenee vaivihkaa ja loppupuolella Timonen saa Klarissan todellisuuden ja unimaailman rajat hämärtymään taidokkaasti. Juoni kantaa ja kasvaa loppuun asti eikä kirjassa tule suvantokohtia. Lukiessani kävi mielessä, että Timosen kerronta muistuttaa hieman Nora Robertsia ja nimenomaan niitä jännityspainotteisia kirjoja, ei rakkausvetoisia. Timosen kirja kun ei missään nimessä ole luokiteltavissa kevyeksi rakkausromaaniksi!

Minua ilahdutti erityisesti useat kirjamaininnat. Huomaa kyllä, että Timonen itsekin on melkoinen lukutoukka ;) Timosen esikoinen on kokonaisuudessaan hieno ja tasapainoinen romaani, joka saa myös ajattelemaan. Oli ilo kulkea Laineen perheen kotikadulla ja muissa Bostonin maisemissa!

Lisää arvioita voi käydä kurkkaamassa Kirjavasta kammarista.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Täytyi vain jaksaa tämä hetki.

Charlaine Harris: Verenjanoa Dallasissa

Charlaine Harris: Verenjanoa Dallasissa (#2)

(Living Dead in Dallas, 2002)

Gummerus, 2010

292 sivua

Kuten jo aiemmin mainitsin, pari hitaasti edennyttä  kirjaa aiheutti jonkinasteista lukujumia ja kaipasin jotain vähemmän syvällistä ja nopeasti luettavaa. Tähän lukujumiin löytyi sopiva lääke Harrisin vampyyrisarjasta ja niinhän siinä sitten kävi, että luin Sookie Stackhouse -sarjan toisen osan heti aloitusosan perään.

Merlotte'sin kokki Lafayette löytyy kuolleena etsivä Andy Bellefleurin autosta. Sookie haluaa puhdistaa Andyn maineen ja selvittää työtoverinsa murhaajan, mutta hänellä pitää kiirettä myös epävirallisen kakkostyönsä kanssa, Eric nimittäin tarvitsee jälleen hänen telepaatinkykyjään. Matkalla Ericin luo Sookie törmää vaaralliseen mainadiin eikä myöskään työmatka Dallasiin kadonnutta vampyyriä etsimään suju ilman vaaroja.

     "Muistatko mitä lupasit minulle, Sookie? Että käyttäisit telepaattista kykyäsi auttaaksesi minua, kunhan minä jätän asiaan sekaantuneet ihmiset henkiin?"
     "Tietenkin muistan." Minä en unohda lupauksiani, varsinkaan lupausta jonka olen tehnyt vampyyrille.
     "Sen jälkeen kun Billistä tehtiin Viidennen alueen tarkastaja, meillä ei ole ollut arvoituksia ratkottavana. Mutta Kuudennella alueella, Teksasissa, tarvitaan erityiskykyäsi, joten lupasimme lainata sinua sinne."
     Minut oli siis vuokrattu, kuin jokin moottorisaha tai kaivinkone. Mietin, olivatko Dallasin vampyyrit joutuneet maksamaan pantin vahinkojen varalta.

Täytyy sanoa, että Merlotte'sissa tuntuu käyvän melkoinen kato työntekijöiden suhteen kun yksi toisensa jälkeen joutuu murhatuksi! Kirja etenee alusta asti vauhdikkaasti ja hahmoihin (sekä "lajeihin") tulee lisää syvyyttä kun heidät oppii tuntemaan paremmin. Pientä ärtymystä aiheutti Sookien nokkeluus, joka sai epäuskottavia piirteitä hänen osuessaan heti oikeaan epäilyissään. Pakko kritisoida myös kahden rinnakkaisen juonikuvion toimivuutta, murhan ratkaiseminen jäi mielestäni jotenkin laimeaksi kun taas kadonneen vampyyrin etsiminen toimi kerronnallisesti ja nousi näin ehkä merkittävämpään osaan. Lopussa oleva Billin sukuselvitys jäi myös vähän irralliseksi, mutta ehkä tässä pohjustettiin tulevia tapahtumia. Pienestä nurkumisesta huolimatta viihdyin kirjan parissa oikein hyvin, ehkä jopa Veren voimaa paremmin.

Sookien ja Billin vuoristoradan lailla etenevää suhdetta oli hauska seurata, varsinkin, kun Eric pääsi aiheuttamaan pientä kipinöintiä. Mielenkiinnolla odotan, mihin suuntaan kaksikko - tai siis kolmikko - etenee. Kolmas osa on vielä korkkaamatta, mutta eiköhän sen aika tule hyvinkin pian.

P.S. Rakastan kirjoja -blogissa arvion lisukkeena on kuvia tv-sarjasta,  Kirjamielellä -blogissa iloittiin Eric-osuuden kasvusta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

"Sookie-neiti, olette juonut enemmän vampyyrinverta kuin luulinkaan"

Tämäkin kirja vilahtaa osaksi So American -haastetta.

Richard Adams: Ruohometsän kansa

Richard Adams: Ruohometsän kansa

(Watership down, 1972)

WSOY, 2010

413 sivua

Ruohometsän kansa tuli luettavakseni Bibliofile -blogin Disan suosiollisella avustuksella, osana marjiksen ideoimaa Ota riski ja rakastu kirjaan -haastetta. Tämä lukuhaaste on nyt osaltani suoritettu ja voin siirtää sen keskeneräisten haasteiden välilehdeltä suoritettujen haasteiden puolelle. Samalla päivitän hieman otsikointiani. Tähän asti kirjailijan nimi on löytynyt ainoastaan tunnisteista, mutta nyt laitan sen mukaan postauksen otsikkoon. Sain miettimäni muutoksen vihdoin ja viimein aikaiseksi Paulan vanavedessä. Mutta sitten kaniinien pariin.

Viikka kertoo veljelleen Pähkinälle kaniiniyhdyskuntaa pian uhkaavasta vaarasta. Se on ennenkin saanut ennakkoaavistuksia, joten Pähkinä uskoo veljeään vaikka näky onkin epämääräinen. Kun veljekset eivät onnistu vakuuttamaan ylikaniinia uhkaavasta vaarasta ne päättävät muutaman muun kaniinin kanssa lähteä pakoon kotikylästään. Alkaa pitkä seikkailu kohti tuntematonta.

     Pähkinä katseli ulkona tovereiden kokoontumista tummenevan iltapäivän valossa sateen tunkiessa silmiin ja hännän alle. Siinä ne olivat. Tarkkaavainen ja älykäs Vatukka joka katseli ojaa kumpaankin suuntaan ennen kuin ylitti sen. Isopää joka iloitsi toiminnan mahdollisuudesta. Tasainen ja luotettava Hopea. Voikukka, loistava jutunkertoja, joka oli lähdöstä niin innoissaan että juoksi niitylle muiden edelle ja jäi sitten odottamaan. Tammenterho, Maitiainen ja Tädyke, kunnon rivikanit, joita ei saanut ajaa liian ahtaalle. Viimeisenä tuli Viikka masentuneena ja vastenmielisesti kuin pääsky pakkasessa.

Olen jostain syystä ollut täysin tietämätön tästä klassikosta. Mielessäni oli ainastaan jonkinlainen kuva piirroselokuvan kohtauksesta, mutta en ole varma liittyikö se edes tähän tarinaan. Täytyy sanoa, että tuskin olisin tullut tarttuneeksi kirjaan ilman haastetta. Hieman arvelutti kun hain kirjan kirjastosta, tarina ei vaikuttanut takakannen perusteella erityisen houkuttelevalta ja fontti oli aika pientä. Aloitin kuitenkin lukemisen mielenkiinnolla, minkälaisen tarinan suhteellisen suuri sivumäärä (erityisesti pieneen fonttiin suhteutettuna) pitää sisällään ja mistä tarinan klassikkoasema kumpuaa?

Ruohometsän kansan näkökulma on erikoinen. Aikuisille (ainakin lähikirjaston luokittelun mukaan) suunnattu fantasia, jossa kerrotaan sadunomaisesti kaniineista. Luvut alkavat eri teoksista peräisin olevilla sitaateilla, jotka liittyvät osuvasti kyseisen luvun sisältöön. Lisäksi tarinassa vilahtelee yhtymäkohtia muihin tarinoihin aina Raamatusta lähtien, osaa en varmasti edes huomannut. Kaniineille on luotu oma kieli, jonka sanoja voi tarkistaa kirjan lopussa olevasta sanastosta, lisäksi kaniinit käyttävät muiden eläinten kanssa kommunikoidessaan yksinkertaista puskamurretta. Kaiken kaikkiaan Adams on luonut hyvin yksityiskohtaisen ja moniulotteisen tarinan.

On se kumma, että voin lukea sujuvasti vampyyreista, ihmissusista, muodonmuuttajista ja muista omituisista otuksista, mutta ihan tavalliset kaniinit saavat minut ymmälleni. Huomasin useampaan kertaan kaniinien muuttuneen ajatuksissani ihmisiksi kunnes havahduin missä mennään. Ehkä se on puhtaasti kirjailijan vahvuus, luoda niin vahvat puitteet tarinalle, että siihen uppoaa huomaamattaan. Kaniinit eivät kuitenkaan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta jääneet erottuvina yksilöinä mieleeni, joten jouduin välissä selaamaan takaisin tarkistaakseni kenestä oli puhe. Erillinen sanasto ärsytti minua aluksi, mutta sanat jäivät pian muistiin eikä niitä onneksi ollut kovin paljoa. Puskamurre huvitti, mutta se johtui omista mielleyhtymistäni eikä tarinasta.

Tarina ei missään vaiheessa saavuttanut vastustamatonta lukuintoa, mutta huomasin kiintyneeni "omiin kaniineihini" ja jännittäväni heidän vaiheitaan. En siis rakastunut kirjaan, mutta tavallaan ihastuin. Ja huomaan ihastukseni vain kasvavan kirjoittaessani kirjasta, tarina jää kummasti mieleen pyörimään. Erityiskiitosta saa loppu ja tarinan kaari. Kirjoitan itselleni ylös kirjojen ensimmäisen ja viimeisen lauseen, Ruohometsän kansassa alku ja loppu oli sidottu hienosti yhteen. En kuitenkaan kirjoita niitä tänne, etten pilaa kenenkään lukuiloa. Lukekaa itse ja kurkatkaa myös muita arvioita, tässä muutamia: Kirjavinkit, TwAK, Lukuisa ja Aamuvirkku yksisarvinen.

Sitaattikunniamaininnan saa vuodenaikaan sopiva:

Oli hiljaisten lähtöjen aika, kaiken sen katoamisen aika joka ei kestäisi talvea.

Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste

10 klassikkoa (6/10)

Veren voima (100. postaus)

Tässä sitä ollaan! Blogi lähestyy kahden vuoden (uhma?)ikää ja näin merkkipäivän kynnyksellä tulee ulos sadas postaus. Kiitos vanhoille lukijoille kun olette pysyneet mukana sekä kommentoineet ja tervetuloa uusille! Teroittakaa kulmahampaanne tai suojautukaa hopeakoruilla, miten vain parhaalta tuntuu, täältä tulee (taas) vampyyrejä! Saanko esitellä, Sookie Stackhouse ja kumppanit:

Charlaine Harris: Veren voima (#1)

(Dead Until Dark, 2001)

Gummerus, 2010

336 sivua

Sookie Stackhouse on Bon Tempsin pikkukaupungissa asuva 25-vuotias näpsäkkä tarjoilijatar. Viehättävyydestään huolimatta Sookiessa on pientä erakon vikaa. Hän asuu isoäitinsä kanssa eikä juurikaan käy treffeillä, sillä hän kuulee muiden ajatukset. Sookie saa pian muuta ajateltavaa, sillä hänen työpaikalleen Merlotte´siin astelee vampyyri. Sookie ja komea, tummahiuksinen vampyyri Bill Compton tutustuvat ja pelastavat siinä sivussa vuorotellen toistensa henget (tai hengen, Bill kun on teknisesti ottaen jo kuollut). He eivät kuitenkaan ole ainoat hengenvaarassa olevat, sillä Bon Tempsissa liikkuu murhaaja, joka tuntuu olevan kiinnostunut tappamaan lähinnä nuoria naisia. Toinen yhteinen piirre on uhreista löytyvät vampyyrin puremajäljet. Sookie haluaa selvittää tappajan ennen kuin hän on itse yksi uhreista.

Vampyyrejä, telepaatti, muodonmuuttaja, hammashaukkoja, synteettistä verta, jännitystä, huumoria ja jopa Elvis! Kysyn vain, voiko mennä vikaan? Ei, tai sitten Sookie Stackhouse - tai Southern Vampires - sarjan aloitusosa vain sattui tulemaan juuri sopivaan lukuväliin, vähemmän onnistuneiden lukuvalintojen lomaan.

Eihän siitä mihinkään pääse, että vertasin kirjaa väkisinkin Stephenie Meyerin Houkutus/Twilight -sarjaan. Molemmissa on keskiössä naispuolinen ihminen ja vampyyrimies, molemmissa asetelma aiheuttaa ongelmatilanteita ja joku uhkaa avutonta ihmis(nais)parkaa. Mutta sitten ne erot. Siinä missä Meyerin sarja (hei hei Morre, opin läksyni enkä puhu enää saagasta ;)) on suunnattu teini-ikäisille on Harrisin sarja enemmän aikuisille. Ja sen huomaa. Twilightissa romantiikka on enemmän kihelmöivää odotusta ja pidättäytymistä, kun taas Sookie Stackhouse -sarjassa... ei odoteta eikä pidättäydytä ;) Myös vampyyreissä on eroja, Twilightissa Forksin kaupungin vampyyrit eivät juo ihmisten verta, Sookie Stackhousen kotikaupungissa vampyyrit ovat verenhimoisia, enemmän tai vähemmän. Aiemmin mainitsemaani huumoria ei Twilightissa juurikaan ollut, tässä sitä oli ja se sopi tarinaan oikein hyvin.

     "Eikö sinua pelota olla yksin nälkäisen vampyyrin kanssa?" hän kysyi, ja sanojen takaa kuulsi jotain alentuvaista mutta kuitenkin vaarallista.
     "Ei."
     "Arveletko, että olet turvassa koska tulit avukseni, että minussa on kaikkien näiden vuosien jälkeen vielä rahtunen sentimentaalisuutta? Vampyyrit kääntyvät usein niitä vastaan jotka luottavat heihin. Tiedät varmaan, ettei meillä ole ihmisten moraalia."
     "Monet ihmiset kääntyvät niitä vastaan jotka luottavat heihin", minä huomautin. Osaan olla käytännöllinen. "En ole täysi typerys." Nostin käsivarttani ja käänsin kaulaani. Sillä aikaa kun vampyyri kokosi voimiaan, olin kietonut Rottien ketjut kaulani ja käsivarsieni ympärille.
     Vampyyri värähti silminnähtävästi.
     "Mutta sinulla on mehukas valtimo nivusissa", hän sanoi hetken päästä äänellä, joka oli liukas kuin luikerteleva käärme.
     "Älä puhu rivoja", sanoin hänelle. "Sellaista minä en kuuntele."

Veren voima oli siis ensikosketukseni Sookie Stackhouseen, olen kyllä kuullut paljon niin kirja- kuin tv-sarjastakin. En ole myöskään voinut välttyä kuulemasta hehkutusta (ja näkemästä kuvia) eräästä vampyyri-Ericistä. Jostain kumman syystä luin kirjaa pitkään kuvitellen, että Bill on Eric. Huokaus. Miten minä saatoinkin mennä nimissä noin sekaisin? Ehkä Sookien jatkuva säärikarvojen ajelu sekoitti minut - vähempikin toisto olisi riittänyt! Onneksi kaksi seuraavaa osaa on lainattuna kirjastosta, pääsen jatkamaan ja viihtymään tarinan parissa piakkoin. Tällä kertaa jätän linkitykset väliin, Google kyllä löytää!

Kumman kruunaisin vampyyrisarjakuningattareksi, Stephenie Meyerin vai Charlainen Harrisin? Ääneni menee Meyerille. Houkutus vei mennessään ensisivuilta lähtien, Veren voima antoi hieman odottaa.


Sitaattikunniamaininnan saa (perjantain kunniaksi valittu):

"Sitten punaviiniä, kiitos", mies sanoi, ja hänen äänensä oli viileä ja kirkas kuin puro joka virtaa sileiden kivien yli.

TBR 5/100
So American -haaste

Marian ilmestyskirja

Kannen kuva: Rainer Schmid
Kuvan lähde: http://www.ilmestykset.net/

Maija Haavisto: Marian ilmestyskirja

Muruja, 2011

232 sivua (pdf-tiedostossa)

Jo on hieno kansi, tuumin kun näin Maija Haaviston Marian ilmestyskirjan ensi kerran. Aihekin vaikutti mielenkiintoiselta. Kun kirjailija tarjosi kirjaa luettavakseni pdf-muodossa olin juuri lukenut - tai siis kuunnellut - ensimmäisen äänikirjani, joten tuntui sopivalta kokeilla seuraavaksi sähköistä kirjaa. Kiitin Haavistoa ja lupasin lukea kirjan, kun se kerran kiinnosti jo ennestään.

Viidennelle luokalle menevä Maria sairastuu ja joutuu pyörätuoliin. Miten tulisi suhtautua tuohon tuttuun, mutta nyt niin erilaiseen tyttöön? Kysymystä miettivät niin koulutoverit kuin Marian vanhemmat, Mariasta itsestään puhumattakaan. Onko Maria edelleen se sama Maria kuin ennen kesälomaa, vai onko pyörätuoli muuttanut häntä? Kirja on Marian kasvutarina, mutta myös taistelutarina sairautta ja sen aiheuttamia muutoksia, ennakkoluuloja ja haasteita vastaan.

Odotin innolla kirjan lukemista tarinan ja minulle uuden lukuformaatin vuoksi. Huomasin kuitenkin jo varhaisessa vaiheessa, että kirja ei ole minun juttuni. Tosin ei pdf-tiedostokaan tuntunut omimmalta lukumuodolta ainakaan ensikosketukselta, tiedä sitten kuinka paljon se vaikutti mielipiteeseeni kirjasta. Pohdin vakavasti luenko edes kirjaa loppuun, kun usein päällimmäisenä tunteena lukiessani oli ärtymys. Kynnykseni kirjan keskeyttämiselle on suuri, joten kirja tuli luettua. Lukemisessa meni hävettävän kauan, monta kuukautta! Halusin vielä sulatella lukukokemustani muutaman päivän ja eritellä mielessäni kirjan huonoja ja hyviä puolia, että en ainakaan kirjoita tunnekuohussa hätiköityä arviota.

Mikä kirjassa sitten tökki? Kerronta. Alussa kertojan ääni vastasi päähenkilön ikää, mutta Marian varttuessa kerronta kuulosti samalta kuin alussa, se ei mielestäni kasvanut aikuisen naisen ääneksi. Kerronta oli periaatteessa sujuvaa ja nopealukuista, mutta minua se ei siitä huolimatta temmannut mukaansa. Välillä sujuvuus katosi ja kuvailu ajautui aiheen viereen tai meni liian yksityiskohtaiseksi. Voihan se olla tietoinen ratkaisu, että asioita käsitellään pohjamutia myöten sen sijaan, että ne ohitettaisiin nopeasti. Esimerkiksi piirtäminen: vaikka se on Marialle tärkeää en olisi halunnut lukea pitkää analyysia irtopapereiden, muistikirjojen, viivallisten ja viivattomien papereiden eroista. Tarina myös hyppi ajallisesti useammassa kohdassa, se ei tapahtunut sujuvasti joten jouduin pariin kertaan tarkistamaan hyppäsinkö vahingossa jonkun sivun yli. Kirjassa oli myös minun makuuni liikaa lääketieteellistä kuvausta. Päähenkilön kohdalla se oli perusteltua, mutta muiden osalta se tuntui vähän liioittelulta. Huomasin myös tarttuvani epäuskottavuuksiin ja muutamiin kirjoitusvirheisiin.

Se mistä pidin kirjassa oli aihe ja näkökulma. Erilaisuus ja siihen liittyvät ennakkoluulot on tärkeää nostaa esille ja pyörituolissa istuva Maria oli hyvä äänitorvi aiheelle. Myös Marian ironisuus toimi hyvin ja toi Marian jotenkin lähemmäs lukijaa. Hänen ajatuksensa ja kommenttinsa osuvat ja viiltävät, ne olivat kirjan parasta antia.

     - Maria sairastui kesän aikana ja sairauden takia hän tarvitsee nyt pyörätuolia.
     Ihanko tarvitsee. Huviksenihan minä tässä istun. En olisi saanut tarpeeksi huomiota pelkästään ostamalla uudet lenkkarit tai uuden penaalin, jossa on viisitoista erilaista lokeroa. Samalla vältyn kokonaan osallistumasta liikuntatunteihin. Ei nelistä, korista, sählyä, sulkapalloa eikä uintia, ei liikunnanopettajan itse keksimiä temppuratoja, joissa tehdään kuperkeikkoja sinisillä patjoilla ja roikutaan köysissä kuin marakatit.

Kirja loppui todella yllättäen, skrollasin sivuja eteenpäin hämmentyneenä. Tulin viimein siihen tulokseen, että loppu sopi tarinaan ihan hyvin.

Kirjaa on luettu myös muualla, tässä muutamia esimerkkejä: Jossun lukupäiväkirja, Järjellä ja tunteella, Kaiken voi lukea, Kirjavinkit, Pinon päällimmäinen, Susan kirjasto, Yöpöydän kirjat.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Miten ihminen lentää kuuhuun ja Marsiin ja vaikka minne, mutta Mariaa ei saada kuntoon.

Kuusi kovaa kotimaista -haaste (5/6)