Gillian Philip: Verikivi

Gillian Philip: Verikivi

(Kapinaenkelit #2)

Alligaattori, 2014

376 sivua

suomentanut: Jussi Hirvi

(Bloodstone, 2011)

Luettu: 29.12.2014

Mistä: tarjottu arvostelukappale

Gillian Philipin Kapinaenkelit-sarjan aloittanut Tulimieli osoittautui ehdottomasti yhdeksi lukukesäni positiivisista yllättäjistä. Onneksi seuraavan osan suomennosta ei tarvinnut odottaa kauaa vaan pääsin pian uudestaan Sethin ja Conalin matkaan. Kieltämättä veljeksiä ehti jo tulla vähän ikävä. Koska kyseessä on sarjan toinen osa saattaa arvio sisältää pieniä määriä juonipaljastuksia, lukeminen siis omalla vastuulla.

     On mahdotonta vastustaa johonkin kuulumisen tunnetta. Se elää muistona luissa, se imeytyy ytimiin. Sitä vastaan voi taistella niin kauan kuin haluaa - ja jumalat tietävät, että taistelinkin, ja paljon kauemminkin kuin olisin halunnut - mutta sitä ei voi voittaa. Voi vain pitää kasvonsa vedenpinnan yläpuolella, voi yrittää hengittää, vaikka paikkaan kuulumisen tunne vetää hiuksista kohti pohjaa.
     Olin alkanut jo hukkua. Tiesin sen nyt. 

Kuningatar Kate on karkottanut Sethin ja Conalin sithejen maailmasta ihmisten maailmaan etsimään Verikiveä, ennustuksessa mainittua talismaania. Ennustuksen mukaan Verikiven avulla voi pelastaa Hunnun, joka erottaa keijujen ja ihmisten maailmat toisistaan, mutta Katen tavoitteena on Hunnun lopullinen hajottaminen, maailmojen yhdistäminen ja ihmisten alistaminen valtaansa. Veljekset ovat jatkaneet etsintää satojen vuosien ajan, poistuen hetkittäin omaan maailmaansa helpottaakseen koti-ikäväänsä, mutta yhdellä käynnillä on kohtalokkaat seuraukset. Aika on käymässä vähiin ja 2000-luvulla Huntu repeilee jo liitoksissaan. Täyskuolevaisten on vaikea huomata sithejä, mutta yllättäen nuori varas Jed kiinnittää huomionsa Finniin, Conalin sisaren Stellan ja Aonghasin tyttäreen. Nuoret ystävystyvät ja Finn esittelee pojan myös perheelleen, Jed ei kuitenkaan tunnu muistavan Sethiä, vaikka he ovat tavanneet aiemminkin. Jed on tottunut huolehtimaan pikkuveljestään Rorysta, mutta hänellä ei ole aavistustakaan kuinka pitkälle joutuu menemään suojellakseen veljeään.

Kun Tulimieli tempaisi alusta asti tiiviisti mukaansa oli Verikiven alku (oikeastaan puoliväliin saakka) jotenkin tahmea, tarina tempoilee ja poukkoilee moneen suuntaan ja tapahtumista oli vaikea saada kiinni. Kerrontaa kuljetetaan Sethin lisäksi Finnin ja Jedin näkökulmasta, mutta ratkaisu ei tunnu kovin toimivalta. Seth on edelleen vahva kertoja, joka vie tarinaa sujuvasti eteenpäin kun taas Finnin ja Jedin mukaan nimetyt luvut ovat sekavampia. Finnin ja Jedin persoonat pääsevät kuitenkin hiljalleen esille ja samalla heidän osuutensa toimivat paremmin.

Verikiven juoni on siis runsas ja osa yksittäisistä tapahtumista jää väistämättä ohuemmiksi. Esimerkiksi Leonoran rooli tapahtumien kulussa on merkittävä, mutta hänen tekemänsä valinnan perustelut ja asian käsitteleminen ohitetaan lähes kokonaan. Irralliseksi jäävät myös yhdessä kohtauksessa vilahtavat selkyrit, viholliset, joiden ulkonäkö kuvataan lyhyesti, mutta joiden taustoja ei selitetä samaan tapaan kuin lammyrien taustat Tulimielessä.

Puolivälissä tarina selkiytyy, syyt ja seuraukset alkavat näkyä. Kirja imaisee viimein mukaansa, jos ei yhtä vahvasti niin ainakin lähes samalla teholla kuin Tulimieli. En enää kiinnitä huomiotani pieniin juonenmutkien oikaisuihin tai ristiriitaisuuksiin, ne tuntuvat sivuseikoilta kun tapahtumat vyöryvät päälle. Philip kieputtaa juonta mukavasti ja tarjoilee väliin sellaisia ratkaisuja, joita ainakaan minä en osannut odottaa tai pelätä. Philip ei kohtele henkilöhahmojaan silkkihansikkain. Pidän kovasti tällaisista (nuorten) kirjoista, joissa tehdään koviakin ratkaisuja eikä mennä siitä missä aita on matalin tai missä on ruusunpunaisin loppuratkaisu. Kirja osoittautui paljon paremmaksi kuin alusta aavistelin. Tekisi oikeastaan mieli lukea kirja uudelleen kun loppuratkaisu on selvillä. Seuraavaa osaa odotellessa!


Sitaattikunniamaininnan saa (ajankohtaan sopiva):

Raketit räjähtelivät yötaivaalla kuin miljoona ilmaan heitettyä jalokiveä, kuin kipinäkukat, jotka hetkeksi levittäytyivät yön mustalle tyynylle.

Tove Jansson: Muumit - sarjakuvaklassikot I ja II

Mietin mikä kirja sopisi joulupäivän leppoisan rauhalliseen tunnelmaan ja muistin, että kirjastopinossani odottaa lukemistaan pari muumisarjakuva-albumia. Kun Tove Janssonin juhlavuosi on lähenemässä loppuaan päätin viimein tutustua sarjakuvamuotoisiin muumeihin. Luin albumit putkeen ilman taukoja, siksipä päätin tarjoilla näistä yhteisen arvionkin.

Tove Jansson: Muumit - Sarjakuvaklassikot I

WSOY, 2008

95 sivua

Suomentanut: Anita Salmivuori

(Mumintrollet I, Mumintrollet II,

julkaistu alunperin The Evening News -lehdessä vuodesta 1954 alkaen)

Luettu: 25.12.2014

Mistä: kirjastosta

Tove Jansson: Muumit - Sarjakuvaklassikot II

WSOY, 2009

84 sivua

Suomentanut: Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen

(Mumintrollet II, Mumintrollet III,

julkaistu alunperin The Evening News -lehdessä vuosina 1955-1956)

Luettu: 25.12.2014

Mistä: kirjastosta

Ykkösalbumin aloitustarinassa Muumipeikko vieraat ovat valloittaneet Muumin kodin (kirjassa puhutellaan Muumipeikkoa pelkästään Muumiksi, Muumimammaa äidiksi ja Muumipappaa isäksi). Nipsu keksii, että kuuluisana ja rikkaana Muumilla olisi varaa rakentaa uusi talo. Kuuluisuutta tavoitellaan hinnalla millä hyvänsä eikä tulos aina ole odotettu, yrityksen lomassa Muumi sentään tapaa Niiskuneidin. Muumiperhe kertoo siitä kuinka Muumin yritys hukuttautua muuttuu iloiseksi jälleennäkemiseksi hänen vanhempiensa kanssa. Rauhallinen perhe-elämä alkaa pian ahdistaa isää, hän kaipaa seikkailua ja sellaisen Muumi yrittää hänelle järjestää. Muumin vanhemmat vaikuttavat kuitenkin kadonneen suursiivouksessa. Sekasorron keskelle saapuu vierailulle Mimmi-täti, jota Muumin isäkin hiukan pelkää. Muumiperhe Rivieralla sijoittuu Rivieralle, jonne muumiperhe ja Niiskuneiti lähtevät purjehtimaan isän ja Niiskuneidin päähänpistosta, he nimittäin tahtovat oikein kovasti etelään. Muumin ja hänen äitinsä epäluulot osoittautuvat oikeiksi, jetset-elämä ei ole muumeja varten. Laskuttaa? Hotelli? Menu? Mitähän ne tarkoittavat? miettii Muumin äiti. Yksinäinen saari kertoo retkestä, jolle muumit ja eräs professori lähtevät myrskystä huolimatta koska Muumin kolikonheitto sanoo niin. Muumin äiti hylkää periaatteensa ja metsästää villisian ruoaksi, Muumi pelastaa Mymmelin merirosvojen kynsistä ja löytää esi-isiä.

Kakkosalbumin ensimmäisessä tarinassa Vaarallinen talvi muumit päättävät rikkoa esi-isien ikiaikaisia traditioita ja valvoa läpi talven. Urheiluhulluaktiivi herra Virkkunen tulee Muumilaaksoon pitämään urheilukisat ja miehestä tulee melkoinen riesa, helpompaa olisi ollut nukkua talviunta. Kuvitteluleikki-tarinassa muumit saavat uuden naapurin, Vilijonkan, joka patistaa Muumin äidin hankkimaan kotiapulaisen, vaikka tämä kokee pärjäävänsä hyvin ilmankin. Valituksi tulee Miska, joka pelkää kaikkea, ei ymmärrä kuvittelua ja kärsii koiransa Surkun kanssa salaisuuksista. Talonrakennus on kuvaus siitä kuinka Muumi päätyy rakentamaan oman talon, sillä Mymmelin lapsi Myy on vallannut hänen huoneensa. Rakentaminen ei ole helppoa jos hännän tupsu jää sementtiin, seinistä tulee vinot ja kattoikkuna valuttaa vedet sisään, mutta onneksi hauskinta ei ole asua vaan rakentaa. Aloitamme uuden elämän kertoo profeetasta, joka kehottaa muutokseen, luontoon palaamiseen ja vapaaseen elämään. Muumin isä ja Niiskuneiti villiintyvät aatteesta ja Muumi ajautuu epätoivossaan rosvoksi. Pian kuitenkin tulee toinen profeetta toisenlaisine oppeineen... Ketä uskoa ja kuinka elää oikein?

Olen niin tottunut nauttimaan muumiannokseni television animaationa sekä romaaneina, että sarjakuvamuotoisiin muumeihin tottuminen vei aikansa. Ensimmäisenä oudoksutti aiemmin mainitsemani muumiperheen puhuttelu Muumina, äitinä ja isänä, mutta ovat muumit muutenkin erilaisia stripeissä. He ovat astetta villimpiä ja vapaampia, paikoitellen myös ärhäköitä ja synkkyyteen taipuvaisia. Muumin isä ja Niiskuneiti tuntuvat olevan melkoisia huithapeleita ja tunteidensa viemiä, Niiskuneiti on myös välissä todella ärsyttävä itsekkyydessään. Myös hattivatit poikkeavat muumiromaanien vastaavista siten, että sarjakuvassa he puhuvat, ainakin vähän. En millään muista kuinka tarkasti Mörön taustat on selvitetty muumiromaaneissa, mutta Muumipeikko-tarinassa Muumi ja Nipsu kaatavat sekoittamaansa muutosvettä pienen ötökän päälle, jolloin siitä kasvaa valtava Mörkö, tai ainakin jokin hyvin samannäköinen otus.

Kuvitus on muumiromaaneista tuttua, taattua Tovea. Janssonilla on hauska tapa aloittaa jokainen tarina lukijaa päin pyllistävällä Muumipeikolla ja rajata välillä ruudut strippiin sopivilla elementeillä kuten kukkien köynnöksillä, kettingillä ja Hemulin perhoshaavin varrella tai jättää rajat kokonaan piirtämättä, jolloin stripistä tulee avarampi. Värejä sarjakuvissa ei ole vaan ne ovat mustavalkoiset. Stripeissä vilisee paljon pieniä ötököitä, huikkaapa eräs ötökkä yhtäkkiä sukulaiselleen pyynnön liittyä mukaan: Hei serkku! Tule mukaan tarinaan! Minä en ehdi oikein olla tässä, kun minun on mentävä naimisiin! Ykkösalbumin ötökkäerikoisuutena ovat vilkasliikkeiset ja kovaääniset kirosanat, jotka Muumi, isä ja Nuuskamuikkunen löytävät vedessä kelluvasta laatikosta.

Muumit - Sarjakuvaklassikot I

Albumit on luokiteltu lähikirjastossani lasten osastolle, mutta minusta nämä ovat enemmän aikuisten sarjakuvia. Muumipeikko yrittää itsemurhaa, Muumimamma tarjoaa lapselle rommitotia, Muumipappa salapolttaa viinaa yhdessä Haisulin kanssa, hummailee Rivieralla pitkin yötä korttia pelaten ja kärsii krapulasta. Eivät nämä silti ole missään nimessä paheksuttavia ja varmasti lapsilukijakin näiden parissa viihtyy, silti jos pitäisi valita lapselle joko muumiromaani tai -sarjakuva olisi valintani ehdottomasti muumiromaani (joita villasukkalapset ovatkin innolla jo lukeneet). Aikuislukija todennäköisesti huomaa lapsilukijaa paremmin sarjakuvan isot teemat kuten suvaitsevaisuuden (vain kissoista pitävä Surku-koira on sydäntäsärkevän suloinen), vanhemman velvollisuudet, ulkonäköpaineet, elämäntapavalinnat tai moraalikysymyket. Silti Jansson esittää aiheensa niin hienovaraisesti, ettei lapsi näitä vakavampia virtoja edes huomaa.

Muumit - Sarjakuvaklassikot II

Muumit - Sarjakuvaklassikot II

Sopeuduttuani minulle uuteen muumiformaattiin viihdyin albumien parissa ihan hyvin, mutta en kokenut samanlaista rakastumista kuin muumiromaanien kanssa eivätkä muumit nousseet näiden perusteella suosikkisarjakuvikseni. Mukavaa vaihtelua kuitenkin ja aion lukea näitä lisää.

Sitaattikunniamaininnan saa ykkösalbumista (vaikka lukutoukan huoneentauluksi sopiva):

Ja kakkosalbumista (ihanan anarkistinen ja jouluaaton jälkeisiin laiskoihin päiviin sopiva):

Tässä vielä aiemmat postaukseni Tove 100 -juhlavuoden tiimoilta:
Tove Jansson: Viesti - Valitut novellit 1971-1997
Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva
Käynti Tampereen taidemuseon Muumilaaksossa

 

Kuva: © Moomin Characters™,  www.tove100.fi

Joulupuu on rakennettu...

Olkoon joulunne rauhallinen,

löytyköön kuusen alta paljon hyviä kirjoja

ja aikaa niiden lukemiseen :)

♥

Steven Daly: Johnny Depp

Steven Daly: Johnny Depp

Karisto, 2014

286 sivua

Suomentanut: Elina Lustig

(Johnny Depp - Retrospective, 2013)

Luettu: 18.12.2014

Mistä: pyydetty arvostelukappale

Olin kiljahtaa riemusta kun huomasin Kariston kuvastosta, että Johnny Deppin 50-vuotissyntymäpäivän kunniaksi on kirjoitettu elämäkerta, joka julkaistaan nyt suomeksi. Tällaista herkkupalaa ei Johnny Depp -fani voi ohittaa! Hakiessani pakettia postista kasvoilleni nousi takuulla onnellisen höperö virnistys, sen verran suuren ja painavan paketin sain käsiini.

Kun pääsin kotiin ja avasin paketin höperö virnistykseni sen kuin vain leveni. Tämähän on oikea taideteos! Kansi sai haukkomaan henkeäni, sen mustavalkoinen ulkoasu on tyylikäs. Sivut ovat paksut ja laadukkaat, taitto on selkeää ja ilmavaa. Kuvia on paljon ja varsinkin suuret kokosivun potretit ovat upeita, varsinkin kun viereinen sivu on täysin musta lukuun ottamatta suurehkolla fontilla kirjoitettuja Deppin lausahduksia.

"Ettäkö etsisin kaikkein hulluimman jutun, jonka ikinä pystyn löytämään, ja sitten tekisin sen, niinkö? Vain siksi, että se olisi hulluinta, mitä olen onnistunut löytämään? No, siihen voi vastata vain, että ei se niin ole. Minä vain teen niitä juttuja, joista pidän. Mutta myönnettävä on, että se mistä pidän, näyttäisi aina olevan vähän vinksahtanutta."

Kustantajan verkkosivulla mainitaan Dalyn kirjan olevan ensimmäinen suomennettu elämäkerta tähtinäyttelijästä. Ihmettelin tätä hieman, onhan ainakin Brian J. Robb kirjoittanut Deppistä elämäkerran Johnny Depp - Kapinallinen. Dalyn kirjan johdannossa kuitenkin sanotaan, että kirja on retrospektiivinen katsaus Deppin elokuvauraan eli kyseessä ei olekaan varsinainen elämäkerta vaan kooste Deppin työhistoriasta.

Kirjassa esitellään Deppin tuotanto alkaen hänen ensimmäisestä (pienestä) roolistaan vuonna 1984 julkaistussa Painajainen Elm Streetillä -elokuvassa aina vuonna 2012 ensi-iltansa saaneeseen Tim Burtonin ohjaamaan Dark Shadows -elokuvaan. Toki Deppin työurasta kerrottaessa sivutaan myös hänen henkilökohtaista elämäänsä, mutta minimaalisen vähän. Elokuvakatsausten lomassa on runsaasti valokuvia sekä sitaatteja Deppiltä.Kirjassa kurkistetaan myös kirjan kirjoitushetkellä tiedossa oleviin tuleviin Depp-elokuviin, esimerkiksi sittemmin vuonna 2013 julkaistuun The Lone Rangeriin ja vielä julkaisemattomaan Pirates of the Caribbean 5 -elokuvaan sekä muihin Deppin projekteihin kuten omaan elokuvatuotantoyhtiöön ja kirjakustantamoon.

Tekstisisältö ei vakuuttanut yhtä paljon kuin ulkoasu valokuvineen ja Deppin sitaatteineen. Väärästä alkumielikuvasta johtuen odotin kovasti saavani lukea muustakin kuin Deppin urasta, joten pieneltä pettymykseltä ei voinut välttyä. Harmikseni useamman elokuvan kohdalla paljastetaan tärkeimmät juonenkäänteet loppuratkaisuja myöten. Ehkä ne toimivat fiilistelymielessä silloin kun lukija on jo kyseisen elokuvan nähnyt, mutta jos joku Deppin elokuva on vielä näkemättä saavat juonipaljastukset näkemään punaista. Ihmettelin myös sitä miksi joitain Deppin elokuvia vähätellään, neutraali esittely toimisi paremmin. Dalyn kirja kärsii samasta ongelmasta kuin mainitsemani Robbin kirja; koska Depp ei anna haastatteluissa kovin paljoa itsestään tai tulkitse jälkikäteen roolejaan joutuu kirjoittaja tukeutumaan luuloihin ja oletuksiin. (Arvostan kovasti Deppin valintaa, hänen kaltaiselleen julkisuuden henkilölle ei varmasti ole helppoa pitää yksityisen ja julkisen elämän raja selkeänä.) En tiedä onko ongelma Dalyn alkuperäisessä tekstissä vai Lustigin suomennoksessa, mutta teksti tuntuu välillä jotenkin kömpelöltä salahelinältä outoine kielikuvineen ja teennäisine dramatisointeineen (Eikä kukaan muu ollut tästä asioiden oudosta kehityskulusta järkyttyneempi kuin... Johnny Depp itse.). Tekstiin on jäänyt myös toisteisuutta ja muutamia kirjoitusvirheitä, kirjassa esimerkiksi mainitaan presidentti Roland Reagan, oikea etunimi on tietenkin Ronald.

Kirjassa on kuitenkin niin paljon hyvää ja niin paljon mielenkiintoista asiaa, että vaikka esittämistapa ei välttämättä joka kohdassa toimi, jää kirja ehdottomasti arvosteluvaa'assa plussan puolelle. Minua ei niinkään kiinnosta paljonko kukin elokuva on maksanut tai tuottanut, on paljon kiinnostavampaa tietää minkälaisia vaiheita ja sattumuksia tapahtuu elokuvan näyttelijävalintojen ja julkaisun välillä tai kuinka elokuva-alan ammattilaiset suhtautuvat Deppiin. Esimerkiksi Pirates of the Caribbean 1: Mustan helmen kirous -elokuvan rahoittajaportaan ensireaktio Deppin tulkintaan elokuvan päähenkilö kapteeni Jack Sparrow´sta oli hykerryttävää luettavaa:

     Disneyn johtajat tulivat, näkivät ja saivat melkein sydänkohtauksen ajatellessaan, mitä heidän 140 miljoonan dollarin sijoitukselleen tapahtuisi tämän rappio-otuksen käsissä. Bruckheimer [*] muistelee, millainen käsitys hänelle tuli kuvauspaikalla vierailleiden Disneyn yhtiön herrojen asenteesta: "Mitä nuo oikein luulevat tekevänsä? Niillä on merimies, joka käyttää ripsiväriä!" Depp oli valmistautunut kävelemään lankulle oudon luomuksensa puolesta ja muistelee antaneensa Disneylle uhkavaatimuksen: "Teidän täytyy luottaa minuun. Ja jos ette luota minuun, antakaa potkut."
*Pirates of the Caribbean - Mustan helmen kirous -elokuvan tuottaja

Kirja toimii parhaiten selaillessa, sieltä täältä kuvia ihastel katsellessa ja lukiessa. Tämä kirjakarkki jää mutinoista huolimatta visusti omaan hyllyyni, tulen takuulla palaamaan tämän pariin! On vain oikeus ja kohtuus, että Deppistä on tehty juhlakirja.


Sitaattikunniamaininnan saa (lause, jossa Depp kuvaa roolihahmoaan Barnabasta Dark Shadows -elokuvassa, mutta joka mielestäni kuvaa myös Deppiä itseään):

Tässä kaverissa on hauskasti tyyliä.

Löytyykö lukijoista muita Johnny Depp -faneja? Mikä on suosikkinne Deppin elokuvista? Omat ykkössuosikkini ovat Lasse Hallströmin ohjaamat lempeätunnelmaiset Gilbert Grape ja Pieni suklaapuoti sekä Deppin ja ohjaaja Tim Burtonin yhteiset outoutta huokuvat elokuvat kuten Jali ja suklaatehdas ja Saksikäsi Edward. Jos pitäisi nimetä vain yksi suosikkielokuva se olisi Pieni suklaapuoti, jonka voisin katsoa uudelleen ja uudelleen! Jos ihan tarkkoja ollaan niin edellämainittu väite sopii jokaiseen Deppin tähdittämään elokuvaan, ne kaikki voisi katsoa lukemattomia kertoja. Depp pelastaa huonommankin elokuvan, hän on uskomattoman lahjakas ja monipuolinen näyttelijä (eikä ulkonäöstäkään ole ollenkaan haittaa...)!

Kalle Päätalo: Loimujen aikaan

Kalle Päätalo: Loimujen aikaan
(Iijoki #6)

Gummerus, 1995 (1976)

639 sivua

Luettu: 11.12.2014

Mistä: kirjastosta

Iijoki-sarjan kimppaluku lähenee päätöstään. Kirjavan kammarin Karoliinan alunperin laatima lukusuunnitelma kattoi sarjan kuusi ensimmäistä osaa ja se oli aikataulutettu täksi vuodeksi. Maanantaina 29.12. käydään keskustelu Loimujen aikaan -kirjasta Kirjavassa kammarissa.

18-vuotias Kalle haaveilee maanviljelys- ja savottatöitä helpottavasta hevosesta, kirjailijan uraa varten tarvittavasta kirjoituskoneesta sekä omasta kodista ja perheestä, kiitos erityisesti Pihlajakummun palkollisen. Työt sujuvat ja Kalle on viimeinkin ykkösluokan työmies, pääseepä hän nokittamaan isä-Herkkoakin voimantunnossaan ja saa jopa tältä kiitosta: Olet, perkele, sinä täysi ori... (...) Tarkotan työhommissa. Kiitosta heruu myös työkavereilta työnjohtoa myöten: Se näkyy olevan ihan pöllinkuorimakone...! Lestadiolaisuus leviää voimalla Jokijärvelle ja Veriylkä kutsuu vahvasti myös Kallea. Euroopassa kuohuu kun Hitler laajentaa väkisin Saksan reviiriä. Karjalan kannaksella kaivetaan juoksuhautoja ja ylioppilaat keräävät metalliromua tarkoituksenaan hankkia armeijalle lentokoneita. Tulevaisuudennäkymät synkkenevät ja pian Suomi on sodassa, lopulta tykkien jyly kantautuu myös jokijärveläisten korviin ja tulipalojen loimut näkyvät taivaanrannassa...

     Talot seisoivat epätodellisen pimeinä ja tuntuivat kuuntelevan tykkien jylyä. Kuulosti kuin koirat olisivat aavistaneet, mikä kolkko määräys kiersi parasta aikaa Jokijärveä kattilakunnasta toiseen. Ne haukkuivat joka puolella järveä ja lähettelivät toisilleen ulinaviestejä.

Kirjan alussa tuntui, että nytkö Päätalo iski pienemmän vaihteen päälle, nytkö koitti osa osalta parantuneen sarjan käännekohta ja tylsemmät kuvaukset, mutta ei! Alku on ehkä aiempaa verkkaisempi ja paikoin jopa tylsähkö, mutta tarina etenee tasaisesti. Tosin yhtäkkiä huomaan, että Kallen saunaan lähdöstä on harpattu lähes sadaksi sivuksi kuvaamaan naapuritilojen hiipumista ja sotaväessä käyvien nuorten miesten muuttumista. Seurasin kiltisti kuin pässi narussa kerronnan sivupoluille, itse asiassa tajusin harppauksen vasta kun kerronta palasi takaisin sauna-aiheeseen. Taitava mies tuo Päätalo!

Jaksoin seurata Kallen seuroissa käynnit ja odottaa kiinnostuneena antaako hän saarnata syntinsä anteeksi. Jännitin minkälaisen vastaanoton Kallen ensimmäinen Kuluttajain lehteen lähettämä kertomus saa ja onnistuuko hän kirjoittamaan kokonaisen romaanikäsikirjoituksen Nuoren voiman erikoisromaanikilpailuun. Iloitsin Kallen työmenestyksestä savotassa ja rakennuksella sekä hänen rohkaistumisestaan naisväen kanssa seurustelun suhteen ja muutenkin. Kalle ei enää nöyristele isänsä edessä yhtä paljon kuin ennen, hän uskaltaa lukea ja kirjoittaa isänsä nähden ja istuu jopa samaan ryyppypöytään hänen kanssaan. Kallesta on kasvanut mies.

     Kuuluin nyt ensirivin tukkilaisiin. Olin pystynyt näyttämään, että ne Taivalkosken kunnan kustantamat jauhot, joista leivottua leipää olin joutunut puputtamaan pyöreästi kolmen vuoden aikana, eivät olleet menneet taivaan tuuliin. Että köyhän kotipitäjäni leipä oli kasvattanut poikasesta nuorukaisen, joka ei enää itkenyt ja vapissut työkavereittensa edessä avuttomana. Olin tästä ylpeä ja tunsin kuntaa kohtaan enemmän kiitollisuutta kuin katkeruutta.

Päätalo mainitsee mielenkiintoisia ja historiallisia tapahtumia, joista halusin nostaa kaksi vielä erikseen esille. Isompana asiana on uusi kansaneläkemaksu, joka pidätetään Kallelta ensimmäistä kertaa Iiviön pöllinparkkuun palkasta. Pienempi, mutta silti mielenkiintoinen yksityiskohta on se kun Kallen kirjoittamista harrastava juttukaveri Kanto-Heikki, lempinimeltään Koston viisas, kertoo kuinka hän oppi sotaväessä kirjoittamaan erään varusmieskaverinsa Urho Kekkosen opettamana!

En ole koskaan kokenut olevani sotaromaanien ystävä, mutta kirjan loppuvaiheessa sodan uhan lähestyessä vielä yksi sivu! -himo oli viedä voiton yöunista. En millään malttaisi odottaa, että saan seuraavan osan kirjastosta luettavakseni!


Sitaattikunniamaininnan saa:

On se hänhi yksi tuuttero!

sekä:

Järven lumipinta  ja viittain kuura välpättivät kun hopeahöyhenissä, ja varjot makasi nokimustina lumella...

Sarjan kuuden ensimmäisen osan kimppaluvusta sai hyvän alkuvauhdin Iijoki-sarjan läpiluvulle, kiitos Karoliina kimppaluvun järjestämisestä - tai kuten Kummun Kallen ottotytär Hilja sanoi kiittäessään oikeaa isäänsä karamelleista: Kiitos suuri kun hevonen, mutta ei juuri niin karvanen!

Katja Kaukonen: Vihkivedet

Katja Kaukonen: Vihkivedet

WSOY, 2012

219 sivua

Luettu: 23.11.2014

Mistä: kirjastosta

Kaunis, mystinen ja haastava Odelma talletti Katja Kaukosen nimen suurin, hehkuvin kirjaimin mieleeni, tämän kirjailijan kirjoja täytyy pitää jatkossa silmällä. Kun minulle selvisi, että seuraava kirja on novellikokoelma nosti novelliallergiani taas päätään. Korkeat odotukset ja novellien vierastaminen ei ole hyvä yhdistelmä ja kirja sai odottaa lukemistaan kauan. Ja aivan turhaan!

Vihkivedet sisältää 13 tunnelmaltaan tummaa novellia kolmeen osaan jaettuna. Eletään surun sävyttämiä lapsuuden hetkiä. Kärsitään yksinäisyydestä. Surraan ja kaivataan poissaolevia, kuolleita, syntyneitä ja syntymättömiä. Valmistaudutaan muutokseen, yritetään selvitä luopumisesta ja menetyksestä. Pyristellään ja päästetään irti. Taustalla kohisee vesi, joka ottaa aina omansa, vaatii uhrinsa, mutta joka myös antaa aina jotakin vastineeksi.

 Isä ja setä kisailivat. Ukko kääntyi vedessä selälleen ja katseli taivasta. Hän ei pelännyt, että virta veisi. Sanoi aina, että hänen aikansa on sitten, kun on. Mitä sellaista etukäteen suremaan? Eikä hän surrut, kellui vailla huolia. Niin kevyt on ihminen, joka ei pyristele turhaan vastaan, luottaa vain. Miltä tuntui maata veden päällä kasvot kohti korkeutta, uskoa veteen noin lujasti? Onnelliselta ukko minusta näytti. Hän oli maiseman viiva, osa horisonttia. Merkillinen kupru tukki, joka rikkoi veden kalvon, mutta yhtä lailla ilman, pönötti siinä kuin se kaikki olisi ollut hänen omaansa. Niin kuin olikin.

Heti ensimmäinen novelli Lauteille mahtui vain kolme kuristi kurkkua ja sai kyyneleet silmiini. Miten vedestä ja sen voimasta voi kirjoittaa niin kauniisti ja tunteella? Ehkä peilasin tarinaa lukiessani omaa suhtautumistani veteen, rakastan sen viileyttä, sitä miten se kantaa ja kuinka sen katseleminen rauhoittaa. Aava meri, syvyys, se mikä on pinnan alla saa minut kuitenkin levottomaksi. Kaukonen tavoittaa tuon ristiriitaisen toisaalta vettä kunnioittavan, toisaalta taas sydänalaa kuristavan hiipivän ahdistuksen ja jopa pelon tunteen todella hyvin. Ukko naurahti ja sanoi, ettei jokeen sovi mennä ylpeällä mielellä vaan nöyränä. Niinpä. Nöyryys kuitenkin unohtuu useammassa tarinassa ja vesi vie vallan, tai ainakin yrittää viedä.

En halunnut mennä veteen makaamaan. Seisoin paikallani, annoin joen tunnustella tulijaa, kävelin hitaasti syvemmälle. Jäin siihen, missä pinta kosketti napaa. En antaisi sille enempää itsestäni. Viileät vedet, loputtomat rispaantuneet loimilangat pohjan tuntumassa koskettelivat jalkoja ja yrittivät punoutua solmuiksi nilkkojen ympärille, kaataa minut, saada virtaamaan mukanaan. En antautunut. Joki sai tyytyä rypyttämään ihoani ja merkitsemään sillä tavalla omakseen.

Samaisessa aloitusnovellissa, kuten myös Aloitin tinasotilaista ja Minun vuoroni astua näyttämölle -novelleissa, on ihailtavan uskottavat ja tarkkanäköiset lapsikertojat, jotka näkevät paljon enemmän kuin aikuiset uskoisivat, mutta joiden tulkinta on samalla lapsenomainen ja vääristynyt. Heidän tarinansa riipaisevat syvältä ja kovaa. Niin tekee myös  Kirjoitan nimeni, jossa yksinäisyys saa aivan uuden ulottuvuuden. Sylissä kokonainen elämä ja Aurinko ei tänä yönä laske saavat miettimään omia läheisiäni, sukuani ja juuriani, omaa paikkaani kokonaisuudessa.

Tämä hiljaisuus. Sinun isäsi ainoat sanat minulle:
     "Voisimme tulla sinne aina joskus sitten, kun sinua ei enää ole. Kuuntelemaan hiljaisuutta. Rauhoittumaan."
     En ymmärrä. Kyllä tänne olisi mahtunut useita kuuntelijoita jo nyt, en minä tätä kaikkea tarvitse, en ole sitä itselleni kokonaan halunnut. Ei hiljaisuuskaan yhtä kerrallaan valitse, tasapuolisesti olisi itsestään antanut, loputtomiin siitä riittää. Mutta ei minulta kysytä enää mitään, ei ole aikoihin kysytty. Odotin, että edes sinä olisit halunnut tietää jotakin. Elämästä ennen, minusta. Ehkä tunnet minut kysymyksittäkin. Nuoret ovat tarkkanäköisiä, näette vaikkette katso päin. Tässä on kuolema, näin elävänä. Sinun katoavat juuresi.

Vihkivedet on pakahduttava, kaunis, kuulas, melankolinen ja ehjä novellikokoelma. Se ei pakene tulkintoja kuten Odelma ja jos Odelma jätti kauneudestaan huolimatta jälkeensä hienoisen ärtymyksen ja hämmennyksen tunteen korvasi Vihkivedet ne moninkertaisesti. Maltoin lukea novellit hiljalleen, muuta mahdollisuutta ei ollutkaan, niin vahvoja tunteita ne herättivät. Laputin kirjan täyteen muistettavia sitaatteja ja olisin halunnut nostaa ne kaikki postaukseeni. En haluaisi palauttaa kultakimpaletta kirjastoon, mutta pakkohan se on, hankin tämän myöhemmin omaan hyllyyn. Viimein koitti tämäkin hetki, että koin puhdasta novellirakkautta!


Sitaattikunniamaininnan saisi koko kirja, mutta tässä pari helmeä:

Täällä äänet olivat olivat pyöreitä ja päivissä auringon antama rytmi.

Makasin kauan aalloilla, annoin niiden huuhdella paljasta ihoani. Sain aaltojen huminan, hyräilyn johon kadota.

Sanataituri Sara on kirjoittanut tästä(kin) kirjasta hienosti.

Maaria Päivinen: On nälkä, on jano

Maaria Päivinen: On nälkä, on jano

into, 2014

257 sivua

Luettu: 19.11.2014

Mistä: pyydetty arvostelukappale

Olen aiemminkin sanonut, että Maaria Päivinen on yksi suosikeistani kotimaisessa kaunokirjallisuudessa, joten On nälkä, on jano oli pakko lukea tuoreeltaan. Tartuin kirjaan erikoisista lähtökohdista, olen nimittäin "tavannut" kirjan päähenkilön Emilien aiemmin. Tutustuin Emilieen noin 2,5 vuotta sitten, jolloin sain kunnian toimia Päivisen silloisen romaanikäsikirjoituksen alun ulkopuolisena lukijana ja antaa siitä palautetta hänelle. Päivisen mukaan tarina on muuttunut käsikirjoituksen ajoista täysin, joten päätin pyytää kirjasta arvostelukappaleen ja kirjoittaa siitä blogiini. Oli mielenkiintoista huomata kuinka päähenkilö ja tarina voivat matkan varrella muuttua, vaikka en siis aiemmin lukenutkaan koko tarinaa.

Emilie Silvia Grassin, neljääkymmentä lähestyvän matematiikan lehtorin maailma järkkyy kun seinän taakse muuttaa uusi naapuri. Kodin rauha on mennyttä kun lökäpöksyinen rauhanrikkoja aloittaa jatkuvan metelöintinsä eikä työskentelykään suju entiseen tahtiin. Lopullisesti Emilien maailma romahtaa kun hänen saksalainen avomiehensä herra Blumen hylkää Emilien jättäen jälkeensä vain yllättävän kansion lipaston laatikkoon. Kostaakseen Blumenille ja koko miessukupuolelle Emilie ryhtyy sutenööriksi, miesten myyjäksi ja miestennielijäksi.

     Mutta tiedätkö, miten löydän niitä kadulta? Katson jokaista mehukasta maskuliinirukkaa niin että niiden silmiä alkaa särkeä ja joskus esitän kainoa. Kuka nyt kylmää naista katsoo. Kyllähän sinä tiedät millainen olen.
     Kidutan niitä kuin tarantella. En edes häpeä.
     Kieltämättä litistäisin sinutkin, kuten sinä minut kymmenen kertaa uudelleen ja uudelleen. Tosin toisinaan tarvitsen sinut elävänä. Onhan miehilläkin halunsa, yleensä ne niin kuin sinä joskus hieraisevat silmiään kuin olisin unta, minä olen aurinko ja kärvennän, ja ne tietävät että aurinkoon ei saa katsoa mutta silti ne katsovat ja sokeutuvat.
     Olen susi lampaiden vaatteissa.

Päivinen siis keikauttaa perinteisen asetelman katolleen. Huorien välittäjänä ei ole mies vaan nainen, näyttävä, pinnalta kova ja kylmä opettajatar, joka ei katso miesten kansalaisuutta, ammattia tai ikää - eivätkä sitä tee myöskään asiakkaat. Miehet alistuvat naisten uhreiksi, naiset tallovat rahoillaan ja vartaloillaan miehet alleen, käyttävät hyväksi, esineellistävät tavaraksi.

Päivisellä on taito kääriä kärsimys ja kauheus kauniisiin sanoihin ja kielikuviin. Vahva ja leikittelevä kieli näkyy parhaiten Emiliessä sekä hänen epätoivoisissa ja tunnepitoisissa kirjeissään herra Blumenille. Kaupankäyntitilanteista Päivinen raastaa kauneuden kadoksiin, kuvaa aktit ja leikittelyt suoraan ilman korupuheita ja räväyttää karun todellisuuden päin lukijan näköä. Katso, näe! Uhrille ei anneta sananvaltaa paria lausetta enempää, asiakkaiden persoonat hukutetaan lihalliseen kosketukseen, miehistä käytetään alentavia nimityksiä kerta kerran jälkeen. Ostotapahtumien kerronta tuntui aluksi häiritsevältä, kaikki kuulostivat samalta vaikka henkilöt vaihtuivat, mutta kieltämättä ratkaisu on tehokas ja ehkä jopa tarkoituksellinen, etäännyttää persoonat taustalle ja nostaa aihe pääosaan. Ja aihe todellakin nousee esiin. Viimeistään uhri XIII saa voimaan pahoin ja kyyneleet kohoamaan silmiin.

Entä sitten tarinan päähenkilö Emilie? Voi miten minua kylmäsi seurata hänen syöksykierrettään! Kuinka koko hänen elämänsä murenee hiljalleen ympäriltä palasiksi ja hulluus kolkuttelee vihaksi, katkeruudeksi ja kostoksi pukeutuneena jokaisen kulman takana, askel askeleelta lähempänä tarttumaan kiinni punaisista hiuksista ja syömään sielun, sisimmän. Välillä teki mieli huutaa, pyytää Emilietä heräämään tilanteeseen, avaamaan silmät todellisuudelle ja puhaltamaan peli poikki, pysähtymään, mutta Emilie vain uppoaa hetki hetkeltä syvemmälle kostoonsa.

On nälkä, on jano ei kuitenkaan yltänyt lukukokemuksena samanlaiseen raastavaan tunneryöppyyn kuin Pintanaarmuja, joka on suosikkini Päivisen teoksista. Jotkut yksityiskohdat tuntuivat hieman epäuskottavilta ja toistuvasti sivalletut haukkumasanat välillä jopa huvittavilta, mutta tarina on kokonaisuudessaan vahva ja se jää takuulla mieleen. On nälkä, on jano on raaka, suora, lihaisa, el(ä)imellinen, kova ja tunteikas, Emilien osalta myös paikoin surullisen kaunis.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Sydän sihisi eri ilmansuunnista, raaoista sanoista, joita Emilie vielä laskettelisi itseään palvovien miesten korviin, ruhjomisen voimasta, toisten kivuista ja omista nautinnoista.

Kirjan ovat lukeneet myös Annika K, Krista ja Leena Lumi.

Diana Gabaldon: Sydänverelläni kirjoitettu

Diana Gabaldon: Sydänverelläni kirjoitettu

(Matkantekijä #8)

Gummerus, 2014

1209 sivua

Suomentanut: Anuirmeli Sallamo-Lavi

(Written in My Own Heart´s Blood, 2014)

Luettu: 14.11.2014

Mistä: pyydetty arvostelukappale

Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarja, yksi suosikkisarjoistani, on edennyt jo kahdeksanteen osaansa. Ja on tätä odotettu, hieman jännityksellä kyllä, mutta odotettu yhtä kaikki! Jännityksellä siksi, että sarjan edellinen osa Luiden kaiku (luettu juuri blogin aloittamisen aikoihin, mutta siitä ei ole arviota - perfektionismiin taipuvainen listafriikki kauhistelee asiaa itsekseen) alkoi jo olla kovin laajalle rönsyävä ja koska lukemisesta on jo aikaa halusin hieman kerrata sen tapahtumia. Joku oli lainannut kirjan kirjastosta, joten otin avukseni Googlen. Tämä sarja olisi ehdottomasti parhaimmillaan putkeen luettuna, niin paljon henkilöitä tässä vilahtelee. Kuten hurjasta sivumäärästä voi päätellä ei Gabaldon heittäydy kovin lyhytsanaiseksi tässäkään osassa ja ilman kertausta olisin varmasti ollut aivan pihalla joistakin sivuhenkilöistä ja tapahtumista. Onnistuuko rouva Rönsy pitämään uutukaisessaan juonen langat käsissään vai onko tarina lopulta levällään kuin kuuluisat jokisen eväät?

Claire Fraser, aikamatkaajarouva vuoden 1778 Yhdysvalloissa, Philadelphiassa, on saanut selville, että hänen miehensä Jamie Fraser ei olekaan hukkunut vaan on täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Täten Clairen ja lordi John Greyn sopima järkiavioliitto ei olekaan pätevä ja Claire alkaa haaveilla paluusta kotiin Pohjois-Carolinaan Fraserin Harjulle Jamien kanssa. Matkassa on kuitenkin muutama mutka, suurimpana Yhdysvaltain vapaussota, johon Jamie joutuu George Washingtonin joukoissa. Samassa ajassa seurataan Fraserin perheen lisäksi myös lordi John Greytä sekä Ellesmeren yhdeksättä jaarlia William Ransomia, joka on juuri saanut kuulla olevansa Jamien eikä Johnin poika. Vuoden 1980 Skotlannissa Clairen ja Jamien tytär Brianna etsii miehensä Rogerin kanssa heidän kidnapattua poikaansa Jemiä. Onko Jem viety kivikehän kautta menneisyyteen? Rogerin on lähdettävä ottamaan asiasta selvää Briannan jäädessä Mandy-tyttären kanssa jatkamaan etsintöjä omaan aikaansa.

     Seisoimme toisiimme kietoutuneina ja saimme lohtua perheestämme alapuolella, kaipasimme niitä perheenjäseniä joita emme ehkä koskaan enää näkisi, olimme samanaikaisesti kotona ja kodittomia tasapainotellessamme siinä vaaran ja epävarmuuden veitsenterällä. Mutta olimme yhdessä.
     "Sinä et lähde sotimaan ilman minua", sanoin tiukasti, suoristin selkääni ja niiskahdin. "Turha kuvitellakaan."

Oi, en muistanutkaan, että Gabaldonin kerronta on näin vetävää ja voi miten nautinkaan päähenkilöiden jälleentapaamisesta! Claire, Jamie ja heidän suuri värikäs perheensä - on yhteistä, omaa, aviotonta ja kasvattilasta puolisoineen ja kumppaneineen, lastenlapset ja sisar perheineen siinä sivussa - ovat tulleet kovin tutuiksi sarjan osien aikana ja yhä edelleen heidän vaiheistaan jaksaa lukea! Rakkaus ja kunnioitus sukua ja perhettä kohtaan kukoistaa kaiken toiminnan keskellä. Toisesta pidetään huolta, vaikka veriside ei niin vahva olisikaan tai vaikka se puuttuisi kokonaan.

"Kun me mentiin naimisiin, mää sanoin sulle, että mää suojelen sua nimelläni, klaanillani - ja ruumiillani."

Henkilöitä on paljon, mutta silti Gabaldon onnistuu tekemään persoonallisen ja omaäänisen jokaisesta, jonka näkökulmasta tarinaa kerrotaan tai joka esiintyy kirjassa vähänkään useammassa kohtauksessa. Henkilöt ja tapahtumat myös pysyvät hyvin järjestyksessä, kirjan rakenne on toimiva ja heti kirjan alusta löytyvä sukupuu vielä helpottaa kokonaiskuvan muodostamista. Lukujen nimeäminen sen sijaan tuntui turhalta ja vei huomiota itse tarinalta, varsinkin kun lukujen otsikointi oli välillä yhtä lennokasta kuin jaksonimet tv:n ikiliikkujassa eli Kauniit ja rohkeat sarjassa. Kirjan sisällysluettelo (9 osaa, yhteensä 145 lukua eli lyhimmillään vain muutaman sivun pituisia) muistutti laajuudessaan tietokirjan vastaavaa eikä todellakaan houkutellut tai ollut tarpeellinen.

Tarina on kuitenkin pääosassa ja se veti kuin häkä! Pidin erityisen paljon paitsi pääparista myös Jamien sisarenpojasta Ianista, joka on skotti ja mohawk. Taistelukuvaukset eivät olleet suosikkejani, mutta niiden ansiosta innostuin hakemaan lisätietoja Yhdysvaltojen historiasta eli sivistyin samalla. Jossain sivun 940 paikkeilla alkoi tuntua, että tämä ei jää tähän ja kirja päättyy jälleen cliffhangeriin, mutta lopputulos on kuitenkin sellainen, että tarina voisi olla tässä. Silti, Sydänverelläni kirjoitettu tuskin vuodatti Gabaldonia kuiviin (sic!) ja epäilen, että hänellä on vielä pisara jos toinenkin vuodattamatta, tarina tai kaksi kertomatta. Eikä minua lukijana haittaisi, vaikka Jamien ja Clairen tarina jatkuisikin vielä. Pariskunnan jälkikasvun varaan en ehkä kuitenkaan sarjaa enää jättäisi, niin vahva Claire ja Jamie -leima sarjassa on. Sarja pitää osata lopettaa silloin kun se vielä toimii.

Vahvoja henkilöitä, kiinnostavia juonenkäänteitä, skotteja, entisaikojen lääketiedettä, menneitä vuosisatoja sekä ripaus seksiä ja huumoria mausteena, tykkään! (Säkkipillin näkeminen saattaa jatkossa aiheuttaa naureskelua, kiitos Suurenmoiselle siittimelle -runon.) Varsinkin kirjan loppu, viimeiset vajaa sata sivua oli puhdasta rakkautta, loistava päätös mieleisessäni maisemassa. Karsiminen ei olisi haitannut, mutta oli ihanaa kun luettavaa riitti ja tarinan parissa viihtyi. Ehkä paria pientä haparointia lukuun ottamatta Gabaldon onnistui pitämään langat tiukasti otteessaan.

Mutta miksi muuttaa sarjan ulkoasu kesken sarjan? Aiemmissa osissa on ollut Mika Launiksen piirtämät persoonalliset kannet valokuvakannen sijaan. On uusi kansi toki ihan kiva, mutta olisin suonut kansien jatkuvan yhtenäisenä sarjan loppuun asti, olisihan valokuvakannen voinut ottaa vain pokkaripainoksiin.


Sitaattikunniamaininnan saa (anteeksi vain ranskalaiset):

Kaikki ranskalaiset, jotka tunnen, ovat ihan mahdottomia terveysintoilijoita, ja heillä on valtava kokoelma kaiken maailman virvoitusjuomia, pastilleja ja peräruiskeita.

Hyllytonttu ei malttanut odottaa suomennosta vaan luki kirjan englanniksi, Kirjaneito kirjoitti mietteitään kirjasta Risingshadow-sivustolle.

Annukka Salama: Harakanloukku sekä marraskuun lukuhaaste

Annukka Salama: Harakanloukku (Faunoidit #3)

WSOY, 2014

446 sivua

Luettu: 4.11.2014

Mistä: kirjastosta

Harvinaislaatuinen tilanne, minulla on tällä hetkellä peräti neljä kirjaa kesken. Siitä huolimatta jätin keskeneräiset kirjat odottamaan ja nappasin sairaalaan* mukaani Annukka Salaman Faunoidit-trilogian päätösosan. Tarvitsin sujuvaa ja kevyehköä (myös fyysiseltä painoltaan) luettavaa ja Harakanloukku sopi tilanteeseen mainiosti.
* Ei hätää, olen jo kotona. Koneella olo ja blogien seuraaminen jää nyt hetkeksi vähemmälle ja arviot saattavat olla lyhyempiä, mutta onneksi mikään ei estä lukemista :)

Joone huolestuu kun tunnollisesti joka yö kotiin saapuva Vikke ei baari-illan jälkeisenä aamuna olekaan huoneessaan eikä häneen saa puhelimella yhteyttä. Metsästäjät ovat aiemminkin päässeet faunoidien jäljille, joten Rufus ottaa tilanteen vakasti ja lähtee voimaeläinsuojeluyhdistykseen saadakseen apua. Jäljittäjien mukaan Viken jäljet johtavat metsästäjien salaperäiseen kaupunkiin Venoriin. Ystävää ei jätetä, joten koko faunoidijengi lähtee etsimään Vikkeä, vaikka yksikään faunoidi ei ole palannut Venorista elävänä.

     Baari oli tupaten täynnä. Sama elävä ihmisvirtakäärme, joka kiemurteli pihalla jonona, velloi sisällä mustekalana. Jengiä roikkui häkeissä katosta ja pyöri tangoissa pöytien päällä. Joone ajatteli erämaata, jonka keskellä Venorin kaupunki oli. Muuria ympäröivässä korvessa vallitsi hiljainen rauha. Luonto kylpi kuunvalossa ja seisoi vaiti upean tähtitaivaan alla lukuun ottamatta kirottua helvetinrotkoa, jossa umpihullut ja humalaiset metsästäjät mellastivat sairaan katteensa alla.

Salama lataa päätösosaan melkoiset juonikuviot! Viken etsinnän lisäksi tarinassa solmitaan aiemmissa osissa auki jääneitä langanpätkiä kuten Rufuksen ja Unnan tilanne sekä faunoidien valtakuviot, esitellään uusi hahmo metsästäjä Ivar eli Iivari, taistellaan ja rakastetaan. Suurin osa tapahtumista sijoittuu karmaisevaan Venoriin, mutta minulle jäi epäselväksi missä se sijaitsee. Erämaassa kyllä, mutta missä (lumisessa) maassa, Suomessa vai jossain muualla? Joone on kirjassa isossa roolissa ja harakkapoikaan oli mukava tutustua paremmin. Pidin kovasti myös Iivarin osuudesta sekä siitä miten Salama hyödynsi tarinassa perinteistä englantilaista lastenlorua. Tylsää hetkeä ei kirjasta juuri löydy, ehkä ihan loppua lukuunottamatta. Loppu tuntui aavistuksen verran liian täydeltä, siihen oli otettu niin paljon kaikkea, että minua jo hieman puudutti.

Harakanloukku on dialogiltaan ehkä jopa aiempaa sujuvampi, vauhtia on sen verran paljon, että ylimääräiselle sanailulle ei jää juurikaan tilaa ja tyyli on siten napakampaa. Aiemmin kritisoimani kielelliset epätasaisuudet (englanninkielisten tehostesanojen/huudahdusten määrä ja käyttötapa sekä faunoidien luonteenpiirteiden jatkuva korostaminen) ovat vähentyneet ja lukeminen oli todella nautinnollista ja vauhdikasta. Harakanloukku on hyvä päätös Faunoidit-sarjalle. Olisi mielenkiintoista lukea Salamalta myös puhtaasti aikuisille suunnattua kirjallisuutta.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Meni kyllä harvinaisen lujaa, jos kadehti kuollutta sepelkyyhkyä.

Faunoidit-sarja:

1. Käärmeenlumooja

2. Piraijakuiskaaja

3. Harakanloukku

 

- - -

Aloitin Harakanloukulla Karo Hämäläisen ideoiman marraskuun lukuhaasteen. Marraskuussa luetaan joka päivä 30 sivua (saa toki lukea enemmän!) kaunokirjallisuutta perinteisenä kirjana eli haasteeseen ei lasketa mukaan tietokirjoja tai esimerkiksi sähkökirjoja. Eihän tällaista haastetta voi jättää väliin :)

Kalle Päätalo: Nuoruuden savotat sekä synttäri- ja blogituumailua

Kalle Päätalo: Nuoruuden savotat
(Iijoki #5)

Gummerus,1975

608 sivua

Luettu: 17.10.2014

Mistä: kirjastosta

Hetken aikaa jo luulin, että jään Iijoki-sarjan kimppaluvun aikataulussa jälkeen. Toisin kävi, hyvinhän tässä ehti! Vauhdittajana toimi paitsi Päätalon sujuva kerronta myös kaksi uutuuskirjaa, jotka polttelevat lukupinossa...

Aurinko alkaa vihdoin paistaa risukasaan, tai siis Kallioniemeen Päätalon perheeseen. Isä-Herkko on parantunut mielisairaudestaan ja tunnelma kodissa on keventynyt. Kirjan alussa eletään kesää 1936, töitä on tehdä asti ja niistä jopa maksetaan hyvin. 17 vuoden ikää lähestyvän Kallen ei tarvitse olla enää yksin vetovastuussa perheen elättämisestä, sillä Herkko on päässyt takaisin kiinni työnsyrjään. Kalle työskentelee niin Kalle-setänsä luona heinätöissä kuin vieraalla pöllin teossa ja uitossa. Töiden lomassa Kalle jatkaa luku- ja kirjoitusharrastustaan, urheilee, laajentaa maailmankuvaansa käymällä ensimmäistä kertaa Oulussa (kylläpä kaupunki tuntuu muuttuneen Kallen ajoista!), käy tansseissa -vain katsomassa, tanssimaan hän ei ole vieläkään opetellut- ja maatalousnäyttelyssä, jossa näkee ihailemansa kirjailijan Ilmari Kiannon. Kirjoittaminen kiinnostaa Kallea yhä enemmän, hän jopa hankkii Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi? -kirjoitusoppaan oppiakseen paremmaksi tarinankertojaksi ja haaveilee kirjailijan urasta. Herkko ei tue poikansa kirjallisia harrastuksia ja se aiheuttaa riitautumista isän ja pojan välille.

- Miksi sinä olet niin upetto kaiken maaliman novellilukkuin perrään...? Vaikka mitä minä ennää sen jäläkeen ihmettelen kun erehyn pestaamaan Satusetän muurariksi! Myöhästähän on hiiren haukotella kun on kissan suussa...
     Tiesin mitä isä ajoi takaa, mutta silti sanoin väliin:
     - Mitä vasten sinä sekotat Korpi-Antin tähän asijaan?
     - Niin kun et ite tietäsi! Se helevetin Satusetähän opetti sulle ihan käistä pittäin tämmösiä joutavuuksia kun muurata nuivasi vanhan pirtin uunia. Sehän on ilimi assia, kun kolomannella oleva poijjanmulukku kuunteloo päivät pitkät korvat höröllä semmosta lorsaa, että sille ei loppuin lopuksi kunnian kukko laula. Minulla oli jo sillon mielessä, että ei semmosesta hyvää seuraa ja yritin sinnua häkästää pois sen lorsausta kuuntelemasta... Ja tässä nyt ollaan! Hoh-hoi, saapi sanoa että hoh-hoi...! Ei ne harmit vielä riittäny, kun muurata nuivasi lähes kuukauven pienen pirtin uunia ja lopultahi tärväsi hyvät värkit. Vielä vihelijäinen pilasi hyvän työmiehen alun. 

Tässä Iijoki-sarjan viidennessä osassa oli havaittavissa paljon elävää, jokijärveläisen silmin katsottua historiaa. Kylän oloa ja eloa paikallisella tasolla kuten maanviljelytapojen kehittymistä ja asutusalueiden muodostamista kuvataan enemmän kuin aiemmissa osissa ja kaukana Saksassa tapahtuva Hitlerin valtaannousu ja kolmannen valtakunnan kehittyminen sekä kevyempänä aiheena Berliinin olympialaiset puhuttavat, myös Talvisodan enteitä on havaittavissa. Päätalo kuvaa myös naisten asemaa, pukeutumisessa näkyy pitkiä housuja ja jopa hattuja ja onpa eräällä työmaalla nainen pöllinteossa! Samalla kun yleinen ajankuvaus lisääntyy tuntuu Päätalon oman elämän kuvailu jäävän vähemmän pikkutarkaksi, joitain tapahtumia sivutaan vain pikaisesti. Päätalo esimerkiksi mainitsee, että hänen veljensä Manne on ollut useamman kerran mukana metsätöissä, tästä ei kuitenkaan ole ollut sen tarkempaa kuvausta vaan asia todetaan ohimennen jälkikäteen. Työn kuvausta kirjassa on paljon, mutta se on mielenkiintoista luettavaa. Lisäksi kirjasta löytyy Kallen varhaista tarinointia ja tarinaideoita.

Tuntuu uskomattomalta kuinka tunnelma voi muuttua osien välillä. Edellisessä osassa Kalle möyri niin syvällä pohjamudissa kun taas nyt hänen mielensä ja olonsa on niin valoisa ja vapautunut. Aiemmista osista tutusta epävarmasta ja arasta Kallesta alkaa kuoriutua salskea, työteliäs ja itsevarmempi nuorukainen. Kyllä hän vieläkin esimerkiksi tyttöjen suhteen arkailee, mutta uskaltautuu välillä juttelemaan ja tekemään lähempää tuttavuutta heidän kanssaan. Hän tuntuu löytäneen paikkansa (työ)maailmasta, vaikkakin varhaisemmat hyvin menneet opiskelut ja lukuharrastus mahdollisesti avaavatkin ovia uudelle uralle.

Työmaailmassa Kallelle tärkeä tuki ja turva on edelleen Herkon sairauden aikana Kallen uudeksi isäksi muodostunut Hiltu Jakki, vaikkakin Jakki on täysin eri mieltä suojeluskunnasta. Kalle on läheinen myös setänsä Kummun Kallen kanssa. Vaikka Herkko on parantunut on Riitu-äiti yhä edelleen Kallelle vanhemmista se läheisempi. Hehän ovat pitäneet toinen toisensa puolta Herkon sairastamisen ajan ja yhä edelleen he luottavat tiukan paikan tullen toisiinsa, äitinsä kanssa Kalle juttelee myös parhaimman ystävänsä Hoikkalan Kallen kohtalosta. Jokijärven miehet eivät tunteitaan näytä, mutta Kallen suhtautuminen äitiinsä on hyvin lempeää ja lämmintä, vaikka Kalle aika ajoin yrittääkin peitellä tunteitaan tiuskimisella. Äidilleen Kalle voi puhua asioita, joita ei voisi kuvitellakaan isälleen paljastavan.

     - Minulla on, äiti, semmonen tunne, että minä en kuole pöllintekiänä! En pysty sanomaan, mikä henki mulle sitä kuihkii... Tuntuu ihan kun oisin käsittämässä jotahi, jonka tiijän olevan, mutta en ole vielä ihan nähny... En minä ossaa selevittää.

Odotan mielenkiinnolla, mitä seuraava osa tuo tullessaan. Hieman harmittelin kun Päätalo tekee itse juonipaljastuksia tulevasta hypätessään eräässä kohdassa noin 15 vuotta eteenpäin vuoteen 1952. Mielellään olisin jättänyt tapauksen lukematta, mutta en tietenkään voinut. Pidin valtavasti kirjasta ja sen vapautuneesta tunnelmasta. Erityisen hauskaa oli lukea Kallen intoutumisesta kirjoihin niin kirjastossa, opettajan puolison rouva Wallinin luona kuin kaimojen tehdessä kirjatilausta. Tosin epäilen, että iloinen tunnelma ei tule kestämään kovin pitkään, sotavuodet lähestyvät uhkaavasti.

Sitaattikunniamaininnan saa (puiden tuoksun nenään tuova lause):

Metsät seisoivat tykkynsä ravistaneina ympärillä, ja työmaamme parkin ja pihkan tuoksut hunajoivat ilmassa.

 - - -

Syksy on ollut sellaista hässäkkää, että blogisynttärit ovat menneet (taas) ohitse ilman kummempia juhlallisuuksia. Olen pitänyt blogiani neljä vuotta ja aika on mennyt kuin siivillä! Ulkoasu-uudistusta samoin kuin arvontaa olen miettinyt jo jonkin aikaa, mutta niihin ei ole vielä löytynyt sopivaa inspiraatiota tai aikaa. Olen kuitenkin tehnyt blogiini muutamia muutoksia kuten lisännyt tunnisteisiin kustantajat ja mistä kukin lukemani ja arvioimani kirja on minulle tullut. Tuorein uudistus liittyy nimeeni, Villasukka kirjahyllyssä -nimimerkillä bloggaaminen alkoi tuskastuttaa (ei mikään helpoin taivutettava puhuteltaessa), joten muutin nimen lyhyempään ja tuttavallisempaan muotoon Villis. Nimihän on ollut jo epävirallisesti käytössä, mutta vihdoin ja viimein muutin nimen profiiliin asti.

Kiitos teille, että olette seuranneet blogiani ja piristäneet minua kommenteilla! Ja tervetuloa uudet lukijat, on aina kiva huomata, että joku löytää tontilleni ja jää seuraamaan juttujani.

Jarkko Jokinen: Uneni sijaitsevat sammakoiden valtatiellä

Jarkko Jokinen: Uneni sijaitsevat sammakoiden valtatiellä

Kuvittanut: Teemu Juhani

Helsinki Poetry Connection, 2014

68 sivua

Luettu: 10.10.2014

Mistä: tarjottu arvostelukappale

Juho Nieminen Helsinki Poetry Connection -runoyhdistyksestä otti minuun yhteyttä sähköpostitse ja tarjosi luettavakseni Jarkko Jokisen esikoirunoteoksen. Koska olen luvannut lukea enemmän runoja Saran runohaasteen myötä ja Helsinki Poetry Connectionin blogista löytyvät Jokisen runot vaikuttivat kiinnostavilta päätin tarttua tilaisuuteen. Katsotaan miten tämän runoilevan raitiovaunukuljettajan runokynä kulkee.

Nimi ja kansi kutkuttavat mielikuvitusta. Runoissa on samanhenkistä unen- ja sadunomaista tunnelmaa mielikuvitusolentoineen, kummallisine sattumuksineen ja hieman vinksahtaneine maailmoineen. Teemu Juhanin mustavalkoinen kuvitus tukee runoja hyvin ja antaa mukavan säväyksen runokokoelmalle. Teosta on kuitenkin vaikeahkoa puhutella runokokoelmaksi, kyse on ennemmin minitarinoista, välähdyksistä tapahtumista, tarinoista tai unista. Toki joissakin teksteissä runomaisuus pulpahtaa vahvemmin pintaan.

Ylitin veneellä suurta vettä. Veden henget ääntelivät minulle "jatka soutamista". Hyppäsin veneestä syvyyksiin katsomaan niitä. Nyt olen yksi veden hengistä ja ääntelen ohikulkeville veneilijöille "jatka soutamista", puhuen yhtä, tarkoittaen toista.

Monessa runossa hauskan pinnan alla velloo katkera ja syvällinen pohja. Osansa saa niin hektinen oravanpyöräelämä, pinnallisuus kuin houkutuksiin lankeaminen. Runojen minäkertoja seurustelee painavien hahmojen kuten paholaisen, viikatemiehen ja Jeesuksen kanssa ja tasapainoilee kahden sivupersoonansa välillä. Aiheita on laidasta laitaan ja ainakin minulta punainen lanka jää löytymättä. Silti viihdyin useiden runojen parissa, osa niistä herätti vahvoja tunteita.

Katsot yksinäisyydessäsi tuikkivaa tähtitaivasta. Myös tähdet ovat yksin, mutta sinusta ne näyttävät yhteisvoimin valaisevan avaruuden. Et ehkä tiedä, mutta myös sinä tuikit kirkkautta ympärillesi ja monet eksyneet olennot koettavat suunnistaa kotiin sinun valosi mukaan. Sinä olet Aurinko.

Jokinen leikittelee myös uudissanoilla. Ensimmäinen tällainen runo riemastuttaa ja tuntuu veikeältä, mutta toistuessaan vitsin terä katkeaa ja hauskuus muuttuu ärsytykseksi. Kieltämättä mielessä käy jopa lukijan aliarvioiminen. Sanoilla kikkailu on taitolaji, joskus se onnistuu ja joskus ei.

(...) Olen aamoittunut! Diddaraa! Daddaraa!

Runokokoelma kärsii jonkin verran epätasaisuudesta. Paikoin runot ovat viiltävän osuvia, ajatuksia herättäviä ja hyviä, mutta huonoimmillaan hieman vaivaannuttavia. Ehkä tässä olisi ollut aineksia useampaan erityyliseen runokokoelmaan, yksiin kansiin laitettuna kokonaisuudesta tuli hieman hajanainen. Myös Mai Laakso esittää arviossaan samansuuntaisen ajatuksen. Jokisen runoteos on kuitenkin mielenkiintoinen tuttavuus.
 

Sitaattikunniamaininnan saa:

Maailma astui ovestani sisään mantereet kolisten.

Runohaaste 2014 (3. runokokoelma)

Enid Blyton: Viisikko vapauttaa lentäjät sekä Viisikko ja lapsenryöstäjät

Kesäksi varatusta kirjapinosta jäi pari Viisikkoa pyörimään hyllyyn ja ajattelin lukaista ne pois alta ennen syksyn uutuuksia. Jotenkin Viisikoista vain huokuu sellainen kesäinen tunnelma, ettei näitä tee niin hirveästi mieli lukea myöhään syksyllä tai talvella.

Enid Blyton: Viisikko vapauttaa lentäjät (#14)

Tammi, 1987

164 sivua

Suomentanut: Lea Karvonen

(Five Go Billycock Hill, 1957, #16)

Luettu: 27.9.2014

Mistä: kirjastosta

Viisikko suuntaa viikon helluntailomallaan Pauliin kotiin Kirriniin, josta matka jatkuu pyöräillen Billycock Hilliin retkeilemään. Leon ja Dickin koulutoveri Toby on kertonut Billycock Hillissä sijaitsevasta perhosfarmista sekä luolista, joihin viisikko tietysti haluaa tutustua. Lasten leiripaikan läheisyydessä on myös ilmavoimien lentokenttä, jossa työskentelee Tobyn serkku, ilmavoimien luutnantti Jeff Thomas ja jossa Tobyn kertoman mukaan tehdään salaisia kokeita uudenlaisilla lentokoneilla. Yhtäkkiä kukkulalla tuntuu olevan tekeillä jotain outoa, miksi sekä perhosten kerääjät että lentäjät ovat liikkeellä myrsky-yönä?

Jopa sujui lukeminen melko tahmeasti. Vaikka Viisikot ovat yleensä kevyitä ja nopealukuisia tuntui tämä osa selvästi muita takkuisemmalta. Huomioni kiinnittyi useisiin outoihin sanoihin ja sanontoihin kuten vilpas tuuli, ota hapan karamelli jos sinua vielä huikaisee, lystäily, olen oikein koppava hänestä (asiayhteydestä päätellen ylpeä), me viereksimme täällä nyt jne... En tiedä miten nämä on alkukielisessä tekstissä ilmaistu, mutta suomennokset tuntuivat jotenkin vanhahtavilta ja kömpelöiltä. Onneksi kirjasta löytyy kömpelyyden vastapainoksi myös mukavan sujuvaa ja jopa kaunista kuvailua.

     En minä oikeastaan välittäisi tulla aikuiseksi, sillä mitään mukavampaa kuin tällainen ei varmasti voi olla, hän ajatteli. Kun saa olla yhdessä toisten kanssa ja pitää hauskaa! Ei, mitä tämän kummempaa voi isoillakaan ihmisillä olla?
     Sitten Annekin nukahti, ja yö hiipi hiljalleen maisemaan, miljoonat uudet tähdet syttyivät näkyviin ja äänettömyys oli miltei täydellinen.

Kirjassa ei tökkinyt pelkästään suomennoksen outoudet vaan myös muutamat muut jutut. Tyttöjä vähäteltiin kuten joissain sarjan aiemmissa osissa ja myös tuossa Viisikko ja lapsenryöstäjät -kirjassa ja eräästä kohtauksesta tuntui unohtuneen yksi henkilö kokonaan. Tobyn veli Beni lemmikkipossuineen nimittäin lähtee viisikon ja Tobyn seurassa perhosfarmille, mutta siellä Beniä ei mainita lainkaan ja heidän pois lähtiessään vain Toby pyydetään syömään leiriin ja Beni on ilmeisesti kadonnut kuin tuhka tuuleen. Ja ei, katoaminen ei selity juonenkäänteillä. Sitten puolestaan eräiden henkilöiden silmien kirkkauteen ja silmien erikoisuuteen tartuttiin pariinkin kertaan ilman, että se olisi selittynyt millään tavalla. Tästä jäi vahva välityön maku, mutta mahtuuhan hyvään ja pitkään sarjaan muutama huti väliin.


Sitaattikunniamaininnan saa:

     - Oli miten oli, tätä juttua sietää tutkia sekä oikealta että nurealta puolelta, Dick sanoi vakavasti.

- - -

Enid Blyton: Viisikko ja lapsenryöstäjät (#15)

Tammi, 2005

167 sivua

 Suomentanut: Lea Karvonen

(Five Have Plenty of Fun, 1954, #14)

Luettu: 29.9.2014

Mistä: kirjastosta

Viisikko on juuri aloittanut yhteisen lomansa Kirrinissä kun Peter-sedän amerikkalainen kollega Elbur Wright järjestää yllättäen tyttärensä Bertan Kirriniin piiloon. Rikolliset ovat uhanneet kidnapata tytön ja vaatia hänen palauttamisestaan lunnaiksi Elburin, Peterin ja kolmannen tiedemiehen uuden tärkeän keksinnön piirustukset. Poikatyttö Pauli ei ole hyvillään kuullessaan, että Bertalla on mukanaan pieni koira ja tyttö on vieläpä puettava pojaksi rikollisten hämäämiseksi. Varotoimet eivät ole turhia, sillä vaikuttaa siltä, että joku on jo salaisuuden jäljillä.

     Mutta silloin Anne erotti outoa ääntä. Hän kuunteli etäistä tykytystä: tuk-tuk-tuk-tuk!

     - Moottorivene! kuiskasi Anne ääneen ja kuunteli.

     - Vai mitä sanot, Tim? Joku on hyvin myöhään liikkeellä. Näetkö valoa, Tim? Minä en näe.

     Moottori pysähtyi, ja aaltojen loisketta lukuun ottamatta tuli aivan hiljaista. Anne ponnisteli nähdäkseen paremmin, mutta hän ei nähnyt muuta kuin pimeyttä. Kuitenkin oli kuulostanut siltä kuin moottorivene olisi ollut lahdessa. Miksei siitä ollut tuikkinut mitään valoa? Ja miksi se oli pysähtynyt keskelle selkää? Miksi se ei mennyt aallonmurtajalle?

     Juuri silloin häämötti hyvin heikkoa valoa lahden suulta. Se loisti hetken, liikkui edestakaisin ja sitten katosi.

     Anne oli tyrmistynyt.

Huh! Olisin jo hieman huolestunut, jos toinen peräkkäinen Viisikko olisi osoittautunut pettymykseksi, mutta onneksi näin ei käynyt. Tarina kulki ihan eri tavalla kuin edellinen, pieniä epäuskottavuuksia lukuun ottamatta. Lapsilukija ei välttämättä kiinnittäisi näihin huomiota, mutta aikuislukijana jäin miettimään mm. sitä eikö Berta paljastu tytöksi kun lapset ovat rannalla uima-asuissaan ja jättäisikö Fanny-täti todellakin lapsikatraan keittäjättären hoteisiin etenkin jos yksi heistä on uhattu siepata. Vanhempi villasukkalapsi ottaa minut kohta kiinni Viisikkojen luvussa, joten täytyy muistaa kysäistä hänen mielipidettään juonenkäänteistä ja niiden uskottavuudesta.

Kirja ansaitsi lisäpisteitä kansainvälisyydestä, tivolitunnelman ripauksesta, hyvistä eväistä ja myös vanhan tutun Jon vierailusta tarinassa. Ovathan vieraan vallan uhka ja muut mainitsemani teemat tuttuja muistakin sarjan osista, mutta ne tuntuvat toimivan edelleen. Miksi mennä turhaan muuttamaan hyväksi havaittua konseptia, sanon minä ;)

Sitaattikunniamaininnan saa (helteisestä kesästä muistuttava):

- Mutta mitä enemmän nahka käristyy, sitä kylmemmältä vesi tuntuu.

Suomen Pakolaisavun #lukuhaasteen loppurutistus, yhteensä 6 euroa kerättynä

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi

WSOY, 2006

95 sivua

Suomentanut: Irma Packalén

(Le Petit Prince, 1944)

Luettu: 24.9.2014

Mistä: oma ostos

Ostin de Saint-Exupéryn Pikku Prinssin jo vuosia sitten. En ole kiirehtinyt sen lukemista, mutta nyt vihdoin tuli sen aika, sillä Pikku Prinssi tuntui olevan sopiva päätös ranskalaisen kirjallisuuden lukuhaasteelle.

Nimetön minäkertoja, lentäjä, tekee pakkolaskun Saharan autiomaahan. Lähimpään asutukseen on matkaa ja lentäjällä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin yrittää korjata lentokone omin avuin. Eräänä aamuna hän herää siihen, että kuin tyhjästä ilmestynyt pikkumies pyytää häntä piirtämään hänelle lampaan. Päivien kuluessa lentäjä ja ilmeisesti asteroidilta B 612:lta monen mutkan kautta saapunut pikku prinssi tutustuvat ja ystävystyvät pikku prinssin kertoessa tarinaansa kotitähdestään ja muista tähdistä joilla hän on vieraillut, kysellessään väsymättä kysymyksiään ja väistellessään vastausten antamista.

     Hän punastui ja jatkoi sitten:
     - Jos joku rakastaa kukkasta, jota ei ole enempää kuin yksi mijoonissa ja taas miljoonissa tähdissä, niin hän voi olla onnellinen, kun saa vain katsella sitä. Hän voi ajatella: >>Kukkaseni on täällä jossain...>> Mutta jos lammas syö kukan, tuntuu hänestä, kuin yhtäkkiä kaikki tähdet sammuisivat! Ja eikö tämä muka ole tärkeätä!

Pikku Prinssistä on hyvin vaikea sanoa mitään. Se on tarina ystävyydestä, uskollisuudesta, aikuisten järjettömyydestä, mielikuvituksen voimasta, koti-ikävästä, onnesta, kasvamisesta, oivaltamisesta ja luopumisesta. Tuntuu siltä, että Pikku Prinssiä ei kestä ajatella liikaa, sen teemat alkavat paisua päässä, tuntuu kuin se kasvaisi käsittämättömään kokoon. Se pakenee määritelmiä ja tulkintoja. Ei Pikku Prinssiä voi oikein lukea myöskään "pelkkänä" satuna, ainakaan aikuisena, silloin se ei tee oikeutta tarinalle, sen syvällisyydelle. Miten kirja sitten tulisi lukea? Pikku Prinssi antakoon siihen vastauksen itse. Silmät ovat sokeat. Pitää etsiä sydämellä.  Niinhän se on. Pikku Prinssi tulee lukea tunteella, ei järjellä.

Pikku prinssin tarina on kaunis, syvällinen ja opettavainen. Kirjaa lukiessani mielessäni käväisi useammankin kerran Tove Jansson muumeineen. Pikku Prinssistä nimittäin tuntui kuitenkin puuttuvan jokin pieni juttu, se viimeinen silaus, jonka myötä kirja painuisi syvälle sydämeni sopukoihin kuten muumit. En tiedä onko vertaus hieman epäreilu, onhan minulla ja muumeilla kuitenkin pidempi yhteinen historia, mutta jäin kuitenkin kaipaamaan jotain hieman enemmän. Ehkä jäin kaipaamaan sitä muumimaista piirrettä, että kirja sopii sekä lapsille että aikuisille. Pikku Prinssi tuntuu jollain tavalla lapselliselta, mutta samalla myös siltä, että se sopii paremmin aikuislukijalle, tietyllä tavalla ristiriitaista siis. Pikku Prinssi vaatinee useamman lukukerran, tuntuu kuin sen ulottuvuudet eivät täysin avautuisi kerralla. Hieno ja tunteisiin vetoava se kuitenkin on!

Pikku Prinssi ja hänelle tärkeä ruusu sai aikaan myös järjettömän kaipuun erään toisen ruusun luo, joka löytyy tietenkin ikisuosikistani Stephen Kingin Musta torni -sarjasta...

Sitaattikunniamaininnan saa:

Ainoastaan sydämellään näkee hyvin.

Luettua elämää -blogin Elina luki Pikku Prinssin samoihin aikoihin kuin minä, hänen arviostaan löytyy lisää linkkejä muihin arvioihin tästä pienestä klassikosta.

Suomen Pakolaisavun #lukuhaaste

TBR 19/100

Vive la France! -haaste, sininen, valkoinen ja punainen raita eli haaste suoritettu!

Tässä vielä linkit Vive la France! -haasteeseen lukemiini kirjoihin:

Sininen raita = 2 kirjaa:
Emmanuel Carrère: Huviretki painajaisiin 
Claudie Gallay: Tyrskyt

Sininen ja valkoinen raita = 4 kirjaa:
Anna Gavalda: Karkumatka 
Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja

Sininen, valkoinen ja punainen raita = 6 kirjaa:
Laurent Gaudé: Hurrikaani 

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi

Kiitos Annamille hauskasta haasteesta! Aion ehdottomasti jatkaa ranskalaisen kirjallisuuden parissa.

Laurent Gaudé: Hurrikaani

Laurent Gaudé: Hurrikaani

Bazar, 2012

219 sivua

Suomentanut: Maija Paavilainen

(Ouragan, 2010)

Luettu: 21.9.2014

Mistä: kirjastosta

Tein pitkästä aikaa kirjastossa täysin satunnaista sukkulointia hyllyjen välissä etsien viime hetken luettavaa Vive la France! -lukuhaasteeseen. Laurent Gaudén Hurrikaani osui käteeni ensimmäisenä ja päätin ottaa sen lähempään tarkkailuun. Hyllystä näkyvän hillityn selän ja värikkään kannen kontrasti hätkähdytti ja kun varovasti silmäilty takakansi lupaili hyvää nappasin kirjan mukaani. Kyllä kannatti!

Kuuden öljynkatkuisen vuoden jälkeen henkisesti eksyksissä oleva Keanu Burns näkee televisiossa uutisen New Orleansiin iskevästä hurrikaanista ja päättää lähteä kaupunkiin entisen rakastettunsa Rose Peckerbyen luo. New Orleansissa suurin osa kaupunkilaisista pakenee tuhon tieltä, mutta vähäosaiset jäävät jäljelle, joko omasta halustaan tai tahtomattaan. Pastori ei voi jättää seurakuntaansa, Parish Prisonin vangeilta ei kysytä mielipidettä, vanha tummaihoinen nainen Josephine Linc. Steelson haluaa päättää asioistaan itse ja Rose, osaansa alistunut ja kaikkeen turtunut nainen jää kaupunkiin yhdessä poikansa Byronin, jonka jääräpäiseen vaikenemiseensa mahtuu kokonainen maailma, kanssa. Ja hetki hetkeltä hurrikaani lähestyy kaupunkia

- ja se onkin varsinainen narttu, sanon minä, Josephine Linc. Steelson, lähes satavuotias neekerinainen, ja minä kyllä tiedän mistä puhun, koska olen nähnyt niitä liudan, niillä on aina tytön nimi, lutkan nimi, ja minä tunnistan ne jo hajusta joka kulkee niiden edellä, minä tiedän jo ennalta ovatko ne vahvoja vai eivät, ja voin kertoa että tämä joka kohta tulee on oikea nälkäinen ja pahansuopa noita-akka -

Ei voi muuta sanoa kuin että Gaudé on taitava! Hän piirtää muutamalla sanalla esiin persoonallisuuden piirteet, luonnonvoiman, ihmisen raadollisuuden, epätoivon, himon, sekasorron ja tuhon. Gaudé antaa kirjassaan puheenvuoron kaupungin tummaihoiselle köyhälle väestölle. Hänen luomansa henkilöhahmot ovat persoonallisia ja omaäänisiä, varsinkin itsepäinen, ylpeä ja suorasanainen Josephine Linc. Steelson on ihastuttava hahmo. Tarinan voi myös nähdä kunnianosoituksena luonnolle, ihmisen voimattomuudelle ja pienuudelle sen voimakkuuden edessä.

Kirjan tyyli aiheutti alkuun oman haasteensa, sillä tarinan näkökulma/kertoja vaihtuu kappale kappaleelta, joskus kappaleen ja jopa lauseen sisällä, joten aina ei heti tiennyt kuka on äänessä. Tyyliin kuitenkin tottui pian ja se sopii erittäin hyvin hurrikaanin aiheuttamaan kaoottiseen tunnelmaan. Lisää kaoottisuutta tuovat muutamat hengästyttävän pitkät lauseet, joiden pituuden huomaa itse asiassa vasta sitten kun piste tulee vastaan.

Hurrikaani oli paitsi erittäin hyvä, rujo, kaunis, yllättävä ja taitavasti kirjoitettu, mutta myös hieman hämmentävä kirja, sillä siitä ei huokunut tuttua ranskalaista tunnelmaa. Ranskalainen Gaudé on sijoittanut tarinansa Yhdysvaltoihin New Orleansiin ja mitä ilmeisimmin vuoden 2005 hirmumyrsky Katrinan yhteyteen. Kirja tuntuu paikoin hyvin amerikkalaiselta, vaikka New Orleansin kaupungilla onkin ranskalainen taustansa. En tiedä onko tapahtumapaikan sijainnilla merkitystä sille, että kirja ei tunnu ranskalaiselta, mutta tarinan vetävyyden ja hienouden kannalta kirjailijan taustalla saati sillä minkä maalaiselta tarina tuntuu ei ole mitään merkitystä.

Hurrikaani vei minut mukanaan, kuljetti läpi narttukoiran hetken kohti sakaalien, varjojen ja alligaattorien hetkeä, sai minut liikuttumaan, haukkomaan henkeäni ja ahmimaan kirjan nopeasti loppuun. Lukemisen jälkeen oloni on hieman typertynyt, ihan kuin olisin kokenut hirmumyrskyn.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Ulkona kaikki ratkeaa liitoksistaan.

Myös Anita, Lukuneuvoja ja Tintti ovat olleet Hurrikaanin armoilla.

Suomen Pakolaisavun #lukuhaaste

Vivé la France! -haaste, sininen, valkoinen ja 1/2 punaisesta raidasta suoritettu


Kirjoittamista aloittaessani huomasin, että kirjan välissä ollutta muistilappua ei löydy mistään. Etsin aikani kunnes tajusin, että se todennäköisesti tipahti eilen mökille. Piti sitten käydä melkein 40 kilometrin pituisella ilta-ajelulla pienen suttupaperin takia. Mitäpä sitä ei bloggaamisen eteen tekisi ;) Ja kyllä, lappu löytyi juuri siitä kohtaa mihin arvelinkin sen tippuneen, sängyn vierestä.