Terhi Tarkiainen: Pure mua

Terhi Tarkiainen: Pure mua

Tammi, 2018

403 sivua

Luettu: 2.7.2019

Mistä: kirjastosta

Saatoin nähdä Tarkiaisen romaanin viime vuonna Tammen kirjakatalogissa, mutta se ei noussut heti luettavien listalle. Nyt kirja oli nostettu kirjastossa esiin ja kiinnitin huomioini sen erikoiseen kanteen. Kyllä vain, vampyyriromaanihan se siinä!

Anna saa 30-vuotislahjaksi vanhemmiltaan ihkaeläv- tai siis elävän kuolleen lahjan, häkissä olevan vampyyrin, jotta voi opetella miten miesten kanssa toimitaan. Anna ei ole innoissaan lahjasta, ensinnäkin hän ei oikein usko vampyyrien olemassaoloon ja toiseksi hänellä olisi parempaakin tekemistä kuin perehtyä vampyyrin ohjekirjaan ja nauttia lahjastaan, kuten esimerkiksi viimeistellä graduaan vuoden 1918 punakapinasta tai juhlia syntymäpäiviään ystäviensä kanssa. Vampyyri on palautettava pian, ennen kuin on liian myöhäistä.

     Loivasti kihartuvat hiukset olivat kiiltävän mustat mutta pahasti sotkussa. Vaatteet olivat teeman mukaisesti synkät ja selvästi uudet: mustat nahkahousut istuivat tiukassa ja syntisen violettina kiiltävässä paidassa saattoi yhä nähdä pakkauksen jättämät painaumat. Kaulassa miehellä oli jonkinlainen nahkakoru, musta ja mauton, jossa näkyi välähdys metallista. Kaiken kaikkiaan mies näytti liikaa vampyyrilta, mikä sai hänet vaikuttamaan pikemminkin teiniangstinsa ylipitkäksi venyttäneeltä gootilta kuin vuosisatoja kaulojen perässä vaeltaneelta yön lapselta.
     Ehkä isää oli sittenkin huijattu? Ehkä kaikki oli pelkkää näytelmää? Ehkä maailmassa oli yhä järkeä? 

Vampyyrit on helppo sijoittaa (totutusti) Yhdysvaltoihin, mutta ajatus verenimijöistä kotoisessa Suomessa vaatii totuttelua. Vielä kun vampyyrit yhdistetään Suomen sisällissotaan saa tarina kiinnostavan vivahteen. Välillä tarinan puitteet tuntuvat kovin uskomattomilta ja kaukaisilta, mutta jos tarina pitää sisällään vampyyrejä on kummallisuudet enemmän sääntö kuin poikkeus.

Pure mua on nopealukuinen, kohtuullisen viihdyttävä ja hetkittäin hauska. Tarinassa on jonkin verran muista vampyyriromaaneista tuttuja kliseitä, en vain ole varma pitäisikö niille nauraa vai ovatko ne tahattoman koomisia. Tässä tullaankin kirjan ongelmaan. Etu- ja takakansi lupaavat ääneen naurua ja villiä huumoria, mutta minulle jää hämäräksi onko kirjan tarkoitus olla hauska, jännittävä vai jotain muuta. Nyt tarina tuntuu jäävän kaiken välimaastoon Joka tapauksessa on virkistävää lukea välillä kotimaista vampyyrikirjallisuutta.

Sitaattikunniamaininnan saa:

"Oikeasti! Ruoka-aika on ohi. Ja pese naamasi, sulla on veriviikset."

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 6. Kirja, jonka valitsin kannen perusteella

Helmet-lukuhaaste 2019: 4. Kirjailijan ainoa teos (esikoisromaani)

Kirjankansibingo kesä 2019: Hauska kansi

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi
(Harry Potter #1)

Tammi, 2011

335 sivua

Suomentanut: Jaana Kapari

(Harry Potter and the Philospher´s Stone, 1997)

Luettu: 24.6.2019 (#6 lukumaratonilla)

Mistä: oma ostos

Olen lukenut seitsemänosaisen Harry Potter -sarjan vuosia sitten. Kun sarja täydentyi (viimeisellä? viimeisimmällä? vieläkö Rowling mahtaa palata sarjan pariin?) Harry Potter ja kirottu lapsi -näytelmäkäsikirjoituksella päätin, että koska sarjan lukemisesta on jo aikaa luen ne uudelleen ennen kuin luen uusimman osan. Uudelleenluku tuli ajankohtaiseksi lukumaratonilla, Harry Potter ja viisasten kivi tuntui loistavalta valinnalta rankan Rakkaudesta aseisiin -romaanin jälkeen.

Harry Potterin vanhemmat kuolivat kun Harry oli pieni. Siitä lähtien Harry on asunut tätinsä Petunia Dursleyn luona, jossa hän on elänyt ankeaa ja yksinäistä elämää. Petunia-täti, Vernon-setä ja heidän poikansa Dudley pitävät Harryä lähinnä pahan ilman lintuna tai parhaimmassa tapauksessa palvelijana. Harryn 11-vuotispäivänä kaikki muuttuu, ensin joku yrittää lähettää hänelle todella sinnikkäästi postia ja lopulta hän saa yllätysvieraan, joka ravistelee koko Harryn tähänastisen elämän perustuksia.

     "Mitä minulta on salattu?" Harry kyseli kiihkeästi.

     "SEIS! MINÄ KIELLÄN!" Vernon-setä karjui hädissään.

     Petunia-täti haukkoi kauhusta henkeä.

     "Äh, painukaa te vaikka keittämään päänne, kumpiki", Hagrid sanoi. "Harry – sinä oot velho."

     Mökissä oli hiljaista. Vain meri kohisi ja tuuli humisi.

     "Mikä minä olen?" Harry henkäisi.

     "Velho tietty", Hagrid sanoi ja istui takaisin sohvalle, joka narisi ja vajosi yhä syvemmälle kuopalle, "ja himputin hyvä kaiken kukkuraks, kunhan saat vähän harjotusta. Kun sun äitees ja isäs oli semmoset kun oli, niin mitä muuta sinä voisit olla? Ja nyt sun taitaa olla aika lukee kirjees."

Harryn koti Likusteritie 4:n portaiden alla olevassa komerossa vaihtuu Tylypahkan linnaan, hyvään ja arvostettuun velhokouluun sekä uusiin ystäviin, mutta myös vihollisiin, joiden rinnalla ilkeä ja hemmoteltu Dudley-serkku vaikuttaa kovin mitättömältä vastukselta. Kaikki on Harrylle uutta ja niin luokissa kuin myös koulun käytävillä saattaa kohdata yllättäviä asioita. Osa yllätyksistä on varsin suuria ja niistä selviämiseen tarvitaan neuvokkuutta ja ystävien apua.

Enpä olisi voinut tehdä tätä parempaa valintaa lukumaratonille! Tarina vei heti ensisivuilta mukaansa samalla voimalla kuin aikoinaan ensimmäisellä lukukerralla. Rowling on luonut huikean hienon velhomaailman, jossa on runsaasti yksityiskohtia, mutta ei yhtään rönsyilyä, ainakaan vielä tässä ensimmäisessä osassa, jonka sivumääräkin on varsin maltillinen. Viistokujan taikuutta tihkuvat kaupat, Tylypahkaan vievä laituri 9 3/4 King´s Crossin asemalla, Tylypahkan linna muuttuvine portaikkoineen ja elävine muotokuvineen, tuvat aaveineen, opettajat, oppilaat, oppiaineet, lohikäärmeet ja muut ihmeelliset otukset, tarinaa on pakko ahmia sivu toisensa jälkeen.

Tarina on vauhdikas ja jännittävä, mutta siinä on myös rauhallisempia hetkiä sekä syvyyttä. Harryn ja hänen ystäviensä kautta käsitellään esimerkiksi kiusaamista ja eriarvoisuutta, mutta silti kaiken ikävän yläpuolelle nousee ystävyys ja ystävien merkitys. Se, että kaikkea ei tarvitse osata tai pystyä tekemään itse. Se, että lähellä on joku johon voi luottaa, jolle voi uskoutua ja jolta pyytää apua. Kirjan luettuani jäin miettimään, että voi kun jokaisella olisi ainakin yksi Ron tai Hermione, niin kuin Harrylla.

Sitaattikunniamaininnan saa:

 "Sano Voldemort, Harry. Käytä aina kaikesta sen oikeaa nimeä. Nimen pelko kasvattaa asiankin pelkoa."

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 8. Kirja, josta on tehty elokuva

Pohjoisen lukuhaaste 2019, kesälukuhaastebingo: Lue ulkona. Toinen bingorivi täynnä!

Helmet-lukuhaaste 2019: 14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi

Kirjankansibingo kesälle 2019: Piirroskuva

Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin

Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin

Like, 2018

278 sivua

Suomentanut: Terhi Kuusisto

(Gun Love, 2018)

Luettu: 24.6.2019 (#6 lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

14-vuotias Pearl on asunut koko ikänsä äitinsä Margotin kanssa Floridassa Indian Watersin talovaunualueen laidalla, vierasparkkipaikalle pysäköidyssä vanhassa henkilöautossa. Pearl ja äiti ovat toisilleen kaikki kaikessa, kunnes talovaunualueelle ja heidän väliinsä astelee Eli Redmond, mies, joka vie äidiltä jalat alta ja jonka saavuttua kaikki muuttuu.

     Mutta kullanmurut vetävät puoleena läpimätiä tyyppejä ja läpimädät erottavat kullanmurut kaikkien muiden joukosta.
     Äiti avasi suunsa suureksi O-kirjaimeksi ja hengitti sen miehen suoraan sisään.    
En tajunnut. Hän tunsi kaikki laulut, mutta miksi hän silti sotkeutui ja hullaantui siihen mieheen?
     Kun se sanoi nimekseen Eli äiti putosi polvilleen.
     Sen miehen ääni kesytti äidin tuosta vaan. Tarvittiin vain ensimmäiset sanat. Eli puhui laulaen: Mä oon lääkettä beibi juo mua sydämeni huutaa vaan sua.
     Ja siitä lähtien äiti tuli sen miehen vihellyksestä. 

Margot ja Pearl elävät vaatimatonta elämää ilman tavallisia kodin mukavuuksia kuten juoksevaa vettä, jääkaappia tai huonekaluja. Heidän omaisuutensa mahtuu muovipusseihin, auton peräkonttiin ja koloihin. Auto on heidän kotinsa, talovaunualue heidän maailmansa, naapurivaunujen asukkaat heidän perheensä ja lastensuojelu heidän vihollisensa sillä Pearlia ei virallisesti ole olemassa eikä auto ole lapselle sopiva koti. Clement kuvaa äidin ja tyttären pienoismaailman vahvasti ja tunteikkaasti Pearlin silmin. Pearlin kertojaääni on samaan aikaan kuulas, kaunis ja surullisen raadollinen. Lukija näkee ennen Pearlia, että kaikki ei ole hyvin. Margot on rikki, mutta myöskään Pearl ei säily ehjänä.

Clement kuvaa talovaunualueen arjen kautta kuinka yleisiä ja arkipäiväisiä aseet ovat Amerikassa sekä sen räikeän ristiriidan, että aseet voivat sekä tuoda turvaa että kylvää tuhoa. Läheisellä joella ammutaan alligaattoreita, naapureilla on aseita ja aseet tulevat yhä lähemmäs kun pastori Rex ostaa aseohjelmansa myötä aseita pois kadulta ja ihmiset tuovat niitä talovaunualueelle pastorin luo. Pearl pääsee omalla tavallaan lähemmäs aseita kuin muut sillä hän huomaa perineensä hieman erilaisena äidin kyvyn nähdä ihmisten sisälle, Pearl näkee aseiden sisälle, niiden menneisyyteen ja näkee niiden takia eipä-unohdeta-mitä-kaikkea-me-tapettiin-unia.

En osannut kirjan alusta päätellä mitä on luvassa. Äidin ja tyttären vahvan suhteen kuvaus on kaunista luettavaa, mutta tunnelma vaihtuu tarinan edetessä joksikin ihan muuksi. Rakkaudesta aseisiin on samaan aikaan riipaisevan kaunis ja todella rankka kasvutarina. Aiheensa puolesta tarina voisi helposti mennä saarnaamiseksi, mutta Clementin kerronta pysyy tunteikkaana ja elävänä, se soljuu vaivattomasti eteenpäin. Tapahtumat puhuvat puolestaan. Tarinan edetessä kylmä hiki kohoaa niskaan, tuleva on yhtäkkiä edessä raadollisena ja kun tapahtumaketju lähtee vyörymään on sen päätepiste pian kirkkaana näkyvissä. Tekisi mieli painaa pausea tai takaisinkelausnappia niin kuin auton kasettisoittimessa, mutta ei, loppuun on mentävä.

Jos haluat lukea kepeän kesäkirjan niin tämä ei ole sellainen. Rakkaudesta aseisiin ihastuttaa, pakahduttaa ja ahdistaa, se jää takuulla mieleen.

Sitaattikunniamaininnan saa (äidin kaunis kommentti Pearlista):

Omena minun puustani, äiti sanoi.

Sekä (Pearlin kaunis kommentti äidistä):

Äiti ei ollut antanut minulle paljoa, ei ollut ostanut minulle paljon mitään, mutta oli täyttänyt minut sanoillaan ja lauluillaan. Olin ensyklopedia täynnä hänen juttujaan ja nuoren äidin toiveitaan. Puhuin äitiä aakkosten alusta loppuun. Hänen vokaalinsa ja konsonanttinsa laulaisivat minussa ikuisesti ja ikuisen ikuisen ikuisesti.

Pohjoisen lukuhaaste 2019, kesälukuhaastebingo: Lue epätyypillinen kesäkirja (aseteema), ensimmäinen bingorivi täynnä!

Helmet-lukuhaaste 2019: 16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla (Margotin ja Pearlin erikoiset kyvyt nähdä ihmisten tai esineiden sisälle/menneisyyteen)

Kirjankansibingo kesälle 2019: Raitoja