31 tammikuuta 2014

Sami Lopakka: Marras

 


Sami Lopakka: Marras
Like, 2014
345 sivua
Luettu: 28.1.2014
Mistä: pyydetty arvostelukappale


Minulla pääsi hienoinen Hoo! -huuto kun huomasin Sami Lopakan julkaisevan esikoisromaaninsa Liken lipun alla. Vuonna 2005 lopettanut Sentenced on yksi suosikkibändejäni, joten minun oli pakko ottaa selvää miten kyseisessä bändissä kitaristina olleelta, nykyään KYPK -bändin ("kursk") kitaristina vaikuttavalta Lopakalta sujuu kitaransoiton ja laululyriikoiden kirjoittamisen lisäksi romaanin kirjoittaminen. Pakko tunnustaa, että en ole pitkään aikaan rynnännyt postilaatikolta sisälle niin kiireellä kuin Marraksen kanssa, maltoin juuri ja juuri kuoriutua toppavaatekerroksista ennen kirjekuoren avaamista. Siinä sai Päätalon Huonemiehen poika jäädä sivuun odottamaan aikoja parempia.

On marraskuu. Hautamaa, Raunio, Korpisuo, Suopunki ja Maaninen ponnistavat lentoon Oulunsalon lentokentältä kohti Tukholmaa. Edessä on Euroopan kiertue, lukemattomat kilometrit ja hetket keikkabussissa, lavoilla ja takahuoneissa. Tupakansavun ja viinanhuurujen verhoamat tunnit muuttuvat päiviksi ja viikoiksi ja Hautamaan, kirjan kertojan, ajatukset ovat jatkuvassa myllerryksessä. Kiertue-elämä ei maistu niin kuin ennen ja ajatukset ovat kotona viimeisillään raskaana olevan vaimon luona. Ei ole helppoa bändin muillakaan jäsenillä, rokkitähteys ei ole niin upeaa kuin päälle päin saattaisi luulla.

     Käännyin arkussani ja vetäisin toisen puolen verhoa. Tummennetun lasin taakse oli parkkeerattu autoja jonoiksi. Valkoisen hallin seinät hohkasivat maalattua metallia, ja olin haistavinani parkkitilan hajun bussiin asti.
     Katse jumi arkun kattoon. Tähän lootaan hautaisin itseni ilta toisensa jälkeen. Tästä haudasta nousisin kummittelemaan päivittäin, mutta vain palatakseni yön korvalla takaisin, pyörimään, ahdistumaan, hikoilemaan, palelemaan, kuolemaan yhä uuden tukahduttavan kuoleman, yhden monista.

Heti kirjan alusta asti tuntui kuin olisin tavannut vanhan ystävän pitkästä aikaa ja päässyt vaihtamaan kuulumisia hänen kanssaan. Marraksen päähenkilöt profiloituivat mielessäni ihan huomaamatta ja hyvin vahvasti Sentencedin jäseniin, etenkin kirjassa minulle läheisimmiksi käyneet Hautamaa ja Raunio saivat Lopakan ja Laihialan kasvot. Pienet viittaukset, kuten Intro lähti soimaan ja sali täyttyi pahaenteisestä kurjenraakunnasta(.) ja Well, fuck you too(!) saivat heti päässäni soimaan The Cold White Light -albumin avausraidan Konevitsan kirkonkellot sekä Excuse Me While I Kill Myself -biisin. En tiedä onko Lopakka ripotellut tarinan lomaan näitä kultahippuja muuten vain vai Sentencedin faneja ajatellen, mutta se toimii. Vaikka Marras on fiktiivinen romaani paistaa omakohtaisuus mukavasti läpi. Kirja myös avaa sitä koneistoa ja kokonaisuutta, jota bändin ja kiertueen pyörittäminen vaatii.

     - Anna mää... tapan ees vähän?

Lopakka viljelee läpi kirjan mustanpuhuvaa huumoria ja se sopii kirjaan hyvin, se ei kuitenkaan ole kirjan ainoa anti, Lopakka nimittäin osaa käyttää kieltä monipuolisesti. Paikoin teksti on hyvin kuvailevaa ja herkkää, kuten silloin kun Marraskuinen aamu oli valkenemassa, mutta tummat pilvet vammauttivat orastavan kajon harmaaksi massaksi. Kuvatessaan Hautamaan harhaisia painajaisia tai painajaismaisia harhoja, ihan kummin päin vain, Lopakan teksti taipuu jopa kauhukirjamaiselle tasolle. Kuvaus on niin todentuntuista, että minuakin alkaa ahistaa, niin kuin Hautamaan tavoin sanoisin. Kirja ei kuitenkaan ole pelkkää synkistelyä vaan bändin jäsenet saavat myös palasia ilosta ja onnesta. Marras saa siis nauramaan (ääneen, mikä on minulle aika harvinaista!), ahdistumaan ja jopa liikuttumaan.

Kokonaisuudessaan kirja on hienosti kuvattu road trip, kiihtyvä kujanjuoksu kohti kiertueen (kaiken?) loppua. Mutta miten pohjoisen poikien käy, pilkistääkö arkun kannen raosta valoa vai ropiseeko multa päälle pimentäen kaiken? Marras on upea kirja monimerkityksellistä nimeään myöten ja varmasti yksi vuoden parhaimpia teoksia. Voin vain toivoa, että Lopakalla on uusi romaanin aihe mielessään, lukisin häneltä mielelläni lisää.



Sitaattikunniamaininnan saa:

Sen tuhossa asui kauneus.
 

27 tammikuuta 2014

Ehdokkaani Blogistanian vuoden 2013 parhaiksi kirjoiksi

Tänä vuonna osallistun Blogistanian vuoden 2013 parhaiden kirjojen äänestykseen jokaisessa kategoriassa: kotimaisen kaunokirjallisuuden Finlandiassa, käännetyn kaunokirjallisuuden Globaliassa, lasten- ja nuortenkirjallisuuden Kuopuksessa sekä tietokirjojen Tiedossa. Vaikka lukemiseni painottuu hieman vanhempaan kirjallisuuteen olen lukenut niin hienoja viime vuonna ilmestyneitä kirjoja, että en voi jättää äänestystä väliin. En kuitenkaan käytä jokaisessa kategoriassa kaikkia pisteitäni, vaan annan pisteeni niille kirjoille, jotka ne ansaitsevat. Tässä siis ehdokkaani pisteineen (toivottavasti ajastus toimii!):




3. pistettä saa:
Maaria Päivinen: Pintanaarmuja
Vahva ja ravisteleva kirja perheväkivallasta sekä naisen asemasta upealla kielellä kirjoitettuna.

2. pistettä saa:
Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Pelottavan todentuntoinen dystopia.

1. pisteen saa:
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Kauniisti soiva kuvaus rakkaudesta, uskosta ja uupumisesta.


- - -




3. pistettä saa:
Joanne Harris: Persikoiden aikaan
Herkullisia tuoksuja ja makuja yhdistettynä mukaansatempaavaan juoneen sekä pienen ranskalaiskylän tunnelmaan.


- - -



3. pistettä saa:
Annukka Salama: Piraijakuiskaaja
Vauhdikas ja ahmittava fantasiaromaani.


- - -



3. pistettä saa:
Jenny Belitz-Henriksson: Naisen iholla - 32 tarinaa tatuoinneista
Tatuointeja ja tarinoita niiden takana. Mustekuume nousi taas pintaan.

2. pistettä saa:
Jukka Salminen: Polkupyörällä maailman ympäri
Rennon letkeä matkapäiväkirja. Tätä kirjaa lukiessani oireili puolestaan matkakuume.

1. pisteen saa:
Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä - kirjablogikirja
Selkeä opas kirjablogien ihmeelliseen maailmaan. Herätti paljon tunteita ja nostalgiaryöpsähdyksiä.


- - -


Palkintojen saajat julkistetaan tiistaina 28.1.2014 klo 10 emäntäblogeissa seuraavasti:
Blogistanian Finlandia: Sallan lukupäiväkirja
Blogistanian Globalia:  Kirjasfääri
Blogistanian Kuopus: les! lue!
Blogistanian Tieto: Luetut, lukemattomat

19 tammikuuta 2014

Virpi Pöyhönen: Hän rakastaa minua



Osallistuin jouluna kirjabloggareiden joululahjarinkiin ja Kirjakko ruispellossa -blogia pitävän Mari Saavalaisen lähettämästä paketista löytyi mysteerikirja. Kiitos Mari! Mysteerikirjan ideanahan on, että kaikki kirjan tunnisteet kannesta nimiösivuun on peitetty eikä kirjasta tiedä ennen lukemista yhtään mitään. Hyökkäsin mielenkiinnolla kirjan kimppuun ja on sanottava, että olen aika ylpeä mielenlujuudestani, en nimittäin kurkkinut yhtään kauniin käärepaperin alle enkä myöskään googlettanut kirjan henkilöitä. Hyvä minä ;) Kirjan luettuani annoin ajatusteni hautua päivän ajan, iltapäivällä poistin kääreen ja sieltä paljastui seuraava kirja:




Virpi Pöyhönen: Hän rakastaa minua
WSOY, 2013
190 sivua
Luettu: 16.1.2014
Mistä: kirjablogiystävältä

Kiira palaa Wyomingista vaihto-oppilasvuoden jälkeen kotiin Turkuun, mutta itsensä ja oman paikan löytäminen tuottavat vaikeuksia. Amerikan kokemukset ja Sheena sekä Jon ovat vahvana ajatuksissa ja varsinkin matkan loppuvaiheet painavat raskaana mielessä. Krista aloittaa suhteen Harrin kanssa, mutta matkassa on muitakin mutkia kuin työtoveruus. Arki ja odotukset eivät kohtaa ja Krista haluaisi enemmän.

Kasvot harmaat kuin loppusyksy, elottomat hiukset, silmien alla mustat pussit. Hän rakastaa minua, koska niin vain kuuluu olla ja vaikka hänen on vaikea löyää hetkiä, hän silti kaipaa minua. Ja minä rakastan häntä, en vaadi mitään, kun rakastaa ei saa vaatia. Täytyy odottaa, antaa hänelle aikaa päästä hankalan hetken yli, ymmärtää että minä olen parasta mitä hänelle on tapahtunut. Että me olemme parasta, mitä voi tapahtua. Ja vielä on hetkiä, Harri järjestää meille aikaa, vielä hänellä on luonani hammasharja ja kahvikuppi.

Kiira ja Krista vuorottelevat kirjan minäkertojina. Ulkoiselta olemukseltaan ja nopeasti vilkaistuna erilaisilta vaikuttavista naisista löytyy loppujen lopuksi paljon yhteistä. Molemmat kaipaavat jotain muuta, jotain enemmän. Voiko itseään määrittää toisen kautta, elää vain toiselle, toisesta, itsensä unohtaen ja joksikin muuksi muuttuen? Nämä kysymykset pyörivät mielessä päällimmäisenä Pöyhösen romaania lukiessa.

Pöyhönen kirjoittaa tiiviitä ja selkeitä lauseita, joissa on kuitenkin paikoitellen paljon tunnelatausta. Aluksi Kiiran ja Kristan kertojaäänet eivät hirveästi erottuneet toisistaan, mutta mitä pidemmälle kirjaa luki sitä enemmän heidän omat äänensävynsä tunnisti. Odotin koko ajan sitä punaista lankaa, joka yhdistäisi naiset toisiinsa ja tulihan se lopulta. Siitä eteenpäin tarina ja tunnelma vain vahvistuivat ja voimistuivat eli tarina kehittyi loppuun asti. Hän rakastaa minua on Pöyhösen ensimmäinen romaani, mutta paikoitellen tuntui kuin olisi lukenut konkarikirjailijan tekstiä, niin hiotusti Pöyhönen asettelee sanansa. Tyyli ei kuitenkaan ole liian hiottu vaan esimerkiksi sulkujen käyttö ja lauserakenteilla leikittely tuovat tekstiin sopivaa särmää 


Sitaattikunniamaininnan saa:

Että on me, että illan jälkeen tulee yhteinen aamu, ettei tarvitse herätä yksin, että joku vetää luokseen, suojaa tuulelta.


Entä miltä tuntui lukea mysteerikirja? Todella kummalliselta kun kirjasta ei tiennyt yhtään mitään, ei kirjailijaa, kirjan nimeä tai alkuperämaata. Tai no, aika pian pystyi päättelemään, että kirja on todennäköisesti kotimainen romaani, mutta siihen tunnistukseni jäivät. Kirjan luettuani arvelin kirjailijan olevan nuorehko nainen, mikä osui oikeaan. Mietin kirjalle nimeä pelkän lukemisen perusteella, mutta nimeämiset olivat aika kömpelöitä. Kirjan nimi on osuva ja kuvaa kirjan perusideaa hyvin. Suosittelen ehdottomasti kokeilemaan mysteerikirjan lukemista, oli loppujen lopuksi aika huikeaa lukea kirja ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia. En välttämättä olisi tullut lukeneeksi Pöyhösen kirjaa oma-aloitteisesti, mutta olen erittäin iloinen, että nyt tuli tutustuttua jälleen (minulle) uuden kotimaisen kirjailijan tuotantoon. Mari, valintasi oli oikein onnistunut!

Toki kirjaa on luettu myös muualla, esimerkiksi Mari itse piti kirjan tarinaa ehjänä ja hyvin etenevänä, Elinan mielestä kirjan parasta antia oli ulkomaiden kuvaukset.


12 tammikuuta 2014

Patrick Süskind: Parfyymi - Erään murhaajan tarina

 


Patrick Süskind: Parfyymi - Erään murhaajan tarina
Otava, 1986
302 sivua
Suomentanut: Markku Mannila
(Das Parfum - Die Geschichte eines Mörders, 1985)
Luettu: 9.1.2014
Mistä: kirjastosta


En ollut pari-kolme vuotta sitten kuullutkaan Süskindin kirjasta kun satuin tv:n ääreen juuri kun kyseisen kirjan pohjalta tehty elokuva oli alkamassa. Katsoin elokuvan ja hämmästelin sen vahvaa, tuoksuvaa, haisevaa ja hirvittävää otetta alusta loppuun asti. Päätin heti, että Süskindin kirja on luettava. Tässä sitä nyt ollaan.

17.7.1738 syntyy helteisessä ja haisevassa Pariisissa Rue aux Fersillä lapsi kalakojun pöydän alle, kalanperkeiden päälle. Liekö joku kohtalon kuu väärässä, julmassa asennossa, sillä lapsen äiti kaatuu tajuttomana kadulle ja poikavauvan alkaessa kirkua vastasyntynyt löydetään veristen jätteiden joukosta ja lapsi jääkin vastoin äidin toiveita ja odotuksia henkiin. Tuosta imettäjien ja monien muiden hylkimästä oudosta, tuoksuttomasta vauvasta kasvaa hyljeksitty poika, joka elää hajuista ja metsästää aina vain uusia ja erilaisia hajuja poikkeuksellisen tarkan nenänsä ulottuville haaveillen erityisesti paljaasta meren tuoksusta, haluten hengittää sitä sellaisia määriä, että voisi juopuoa siitä. Lopulta pojan, Jean-Baptiste Grenouillen nenään tarttuu vastustamattoman vangitseva ja ainutlaatuinen tuoksu, jonka alkuperä on selvitettävä. Nenä johdattaa Grenouillea eteenpäin parfymöörin opin kautta aina hulluuden ja pahuuden rajoille ja paljon niiden yli. 

Satatuhatta tuoksua ei ollut enää yhtään mitään tämän yhden tuoksun rinnalla. Se oli perusprinsiippi, jonka esikuvan mukaan oli kaikki muut järjestettävä. Se oli kauneus itse.
     Grenouillelle oli selvää, ettei hänen elämällään olisi enää mitään tarkoitusta, ellei hän saisi tuota tuoksua omakseen. Hänen oli saatava tutustua siihen pienintä yksityiskohtaa, viimeisintä hentoa uloketta myöten; hänelle ei riittänyt pelkkä monimutkainen muistikuva. Hän halusi painaa tuon jumalaisen parfyymin kuin leimasimella mustan sielunsa syövereihin, halusi tutkia sen läpikotaisin ja ajatella, elää ja aistia vastedes vain tuon loitsukaavan sisäisten rakenteiden mukaisesti.

Süskindillä on uskomaton taito levittää hajut ja tuoksut lukijan nenän eteen, samoin kuin loihtia 1700-luvun Pariisi ja Grasse eläväksi, nähtäväksi ja koettavaksi. Kirjan hajupainotteiseen kuvaukseen uppoaa heti alusta alkaen eikä Pariisin löyhkästä ja Grenouillen elämästä haluaisi irrottautua hetkeksikään. Tarina etenee paikoitellen hitaasti, mutta silti vääjäämättä kohti kammottavuuksia, jotka kuitenkin lopulta ovat vain ohimeneviä välähdyksiä. Silti ne piirtyvät mieleen piinaavan tarkasti. Tarina on kuin hitaasti vauhtiaan kiihdyttävä juna, jonka kyydistä ei enää tietyn pisteen jälkeen voi -tai edes halua- hypätä pois, ei vaikka tietää raiteiden loppuvan kauempana. Kliseistä, mutta parempaan kuvaukseen en pysty.

Parfyymi myös haastoi minut lukijana. Grenouille on kaikessa karmeudessaan iljettävä hahmo ja paha kuin mikä, mutta silti huomasin asettuvani hänen puolelleen. Kieroa, Süskind, kerrassaan kieroa! En osaa sanoa kumpi on parempi, kirja vai elokuva, mutta molemmat olivat hyvin vahvoja elämyksiä. En enää muista kuinka uskollisesti kirjan loppua noudatettiin elokuvassa, mutta kirjassa se oli todella omaa luokkaansa.

Päivi mainitsee hajuaistin olevan kirjan lukemisen jälkeen herkempi, Marile nautti kirjan lukemisesta valtavasti, Miss Shi puolestaan kuvaa kirjaa karmivaksi, jäätäväksi ja todella addiktoivaksi. Olen täysin samaa mieltä.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Sillä tuoksu oli hengityksen veli.


Ps. Kyseinen parfyymi (tarkemmin sanottuna eau de parfum) on kuvassa, koska... no, se on hyväntuoksuinen ja sopii aiheeseen. Toivottavasti en kuitenkaan yhdistä jatkossa tätä tuoksua kirjaan. Minulla nimittäin on aika tarkka hajumuisti ja tietyt asiat tai ärsykkeet yhdistyvät mielessäni tiettyihin tuoksuihin tai hajuihin. En halua joka kerta tuoksua käyttäessäni muistaa Jean-Baptiste Grenouillen hirmutekoja.

TBR 16/100

06 tammikuuta 2014

Jukka Salminen: Polkupyörällä maailman ympäri



Jukka Salminen: Polkupyörällä maailman ympäri
SKS, 2013
367 sivua
Luettu: 2.1.2014
Mistä: pyydetty arvostelukappale


Huomattuani Jukka Salmisen kirjan kustantamon kuvastossa kiinnostuin aiheesta kovasti, Polkupyörällä maailman ympäri oli yksi eniten odottamiani syksyn uutuuskirjoja. Mikä saa miehen hyppäämään pyörän selkään ja lähtemään takuulla rankalle matkalle maailman ympäri ja kuinka hän siinä onnistuu? Pisin polkemani matka taitaa olla hieman yli 40 kilometriä, joten minulla ei ole omakohtaista kokemusta pitkänmatkanpyöräilystä, odotinkin innolla pääseväni lukemaan Salmisen kokemuksista. Eino-myrskyn ulvoessa ulkona päätin vihdoin tarttua kirjaan, joka ehti odotella lukuvuoroaan pitkään. Mikä sen mukavampaa kuin käpertyä nojatuoliin, ottaa pala suklaata ja lähteä kirjalliselle maailmanympärimatkalle.

On oikeastaan mahdotonta sanoa, miksi ja milloin aloitin matkani. Yhden syyn takaa paljastuu aina toinen. Aivan kuin sille ei edes olisi syytä. Niin vain tapahtui.

Vuonna 1982 syntynyt Jukka Salminen piti jo lapsena liikunnasta sekä maantiedosta ja hän luki mielellään karttakirjoja. Urheilu maistui ja vuosien saatossa Salmisen harjoitusmäärät kasvoivat ja kovenivat. Armeijan jälkeen mies alkoi kärsiä pahasta unettomuudesta eikä maantieteen yliopisto-opinnot sujuneet väsyneenä. Salminen päätti pitää vapaata pidemmän pyöräilymatkan merkeissä. Nälkä tunnetusti kasvaa syödessä ja miehen suunnitelma kymmenen kuukauden Kaakkois-Aasian pyöräilystä laajeni pian koskemaan Australiaa ja ja ja... matkasta tuli pitkä, niin matkalla kuin ajalla mitattuna, noin 60 000 kilometriä ja kuusi vuotta. Salminen lähti matkaan 23-vuotiaana vaatimattomin varustein, vailla kokemusta pidemmistä pyörämatkoista saati yksin ulkomailla matkustamisesta. Silti hän hyppäsi rohkeasti ja avoimin mielin lentokoneeseen ja aloitti pyörämatkansa Bangkokista. 

En ole aiemmin lukenut matkakertomuksia joten minulla ei ole vertailupohjaa. On kuitenkin aina hyvä merkki jos kirja saa alusta asti liimautumaan paikoilleen ja lukemaan sivun toisensa jälkeen. Salmisella on erittäin miellyttävä ote kirjoittamisessa, kuvaus on rennon letkeää ja sujuvaa. Kirja ei ole missään nimessä matkaopas vaan Salminen keskittyy kerronnassaan selkeästi tunnelmiin, kokemuksiin ja tapahtumiin tien päällä. Väliin mahtuu toki tietoa matkan varrella olevista kohteista, mutta ne uppoavat mukavasti matkan etenemisen kuvailuun. Salminen on myös selkeästi huumorimiehiä, se elävöittää tekstiä entisestään.


     Yö oli ollut lämmin ja aamuaurinko oli niin kuuma, että kaikkien turkkilaisnaisten iloksi kaivoin vaatepussini pohjalta sääreni paljastavat pyöräilyshortsit ensimmäistä kertaa sitten Intian. Lahkeen lyhentäminen ei kuitenkaan tehnyt toivottua vaikutusta pelloilla kyykkiviin naisiin, enkä saanut osakseni ainuttakaan lentosuukkoa tai rakkaudenosoitusta. Myötätuulessa lepakkomaisesti liitäen saavuin pian Batmanin kaupungin liepeille, mutta kiehtovan nimen herättämät odotukset kaupungin jännittävyydestä haihtuivat nopeasti pyöräiltyäni halki harmaiden ja kolkkojen teollisuusalueiden ja asuinlähiöiden. Batmanin värit olivat selvästikin valahtaneet sitä ympäröivän alangon niityille, joiden kukkaloisto oli vertaansa vailla. Tietä reunustivat monenkirjavan punaiset, siniset, valkoiset, violetit, keltaiset ja oranssit kukkameret, joista huokui viettelevän parfyyminen tuoksu. Viimeiset peninkulmat nautin Tigrisjoen varren sumuisista ja jyrkistä kalliomaisemista ennen saapumistani maineikkaaseen Hasandeyfin
4 000 asukkaan historialliseen kaupunkiin, jossa pidin lepopäivän.


Kirja on jaettu lämmittelyn lisäksi kuuteen etappiin matkan etenemisen mukaan jaoteltuna ja kerrontaa tukevat Salmisen ottamat valokuvat. Etenkin kirjan keskelle kerätty värivalokuvaosio oli hieno ja kuvia oli ilo katsoa, varsinkin kun niissä oli myös kuvatekstit. Tekstin osaan sijoitellut valokuvat puolestaan ovat mustavalkoisia eikä niissä valitettavasti ole kuvatekstejä. Kirjan lopusta löytyy myös maailmankarttaan merkitty matkareitti, mutta ainakin itselleni tarkemmat, maittain tai etapeittain kuvatut kartat olisivat auttaneet matkan seuraamista entistä paremmin. Salmisen tavoin minäkin pidän karttakirjoista, mutta olen aika huono sijoittamaan paikkoja kartalle.

Salmisen matkakertomus oli muuten hyvä lukukokemus, mutta loppua kohti hänen juttunsa alkoivat olla makuuni hieman liian maalailevia ja filosofisia pohdintoja. Olisin mieluummin lukenut loppuun asti matkakuvaukseen keskittyvää tekstiä kuin ajatellut esimerkiksi laakson syvintä olemusta tai ihmisen väkivaltaisuutta. Toki usean vuoden tien päällä olo muuttaa miestä, mutta viimeiset 50 sivua olivat tyyliltään huomattavan paljon aiemmasta poikkeavia ja melko raskasta luettavaa. Lopun notkahdusta lukuunottamatta kirja oli mukaansatempaavaa luettavaa!

Salminen mainitsee lämmittelyosiossa, että ei ollut alunperin suunnitellut kirjoittavansa kirjaa vaan idea siitä heräsi matkan päätyttyä ja kirja syntyi blogin matkakirjoituksia muokkaamalla. Kirjasta ei kuitenkaan löytynyt blogin osoitetta, mutta Google auttoi. Osoitteesta www.jukkasalminen.com löytyy matkakirjoitusten lisäksi mm. kaipaamiani tarkempia varustetietoja ja yhteistyökumppaneita. Selviääpä sivustolta myös se, että Salminen on tälläkin hetkellä tien päällä, pyöräilemässä Etelä-Amerikan halki.


Sitaattikunniamaininnan saa (ja herättää matkakuumeen):

Näin edessäni elämän riehakkaan tanssin, tunsin ihollani tuulen ja viileyden ja jalkapohjissani rannan karkean hiekan.


02 tammikuuta 2014

Kooste kirjavuodesta 2013 sekä HIM-fiilistelyä

Kirjavuosi 2013 jäi hieman kesken. Tarkalleen sanottuna noin niiden 60 sivun verran, joita en ehtinyt kesken olevasta kirjasta päättyneen vuoden puolella lukea. Ehtiihän ne viimeiset sivut toki lukea uuden vuoden puolella, mutta nyt jäi yksi kirja roikkumaan yli vuodenvaihteen ja luettujen kirjojen lista vääristyy hieman. Harmittaa tällaista listahullua neurootikkoa. Se puolestaan ilahduttaa, että ehdin lukea useamman kirjan kuin viime vuonna. Eli kirjavuosi 2013 näyttää tältä:

50 luettua kirjaa, lisäksi yksi sarjakuva-albumi eli yhteensä 51 luettua teosta.

19 kotimaista, 32 ulkomaista kirjaa.

6 fakta- tai tietokirjaa (laskin tähän myös ns. fiktiiviset faktat eli tietokirjamaiset teokset niin Muumeista, noidista kuin vampyyreistäkin), 45 fiktiota.

37 naisten (24 eri naista eli muutamalta naiskirjailijalta olen lukenut useamman kuin yhden kirjan) ja 16 miesten kirjoittamaa (vain yhdeltä mieskirjailijalta olen lukenut useamman kuin yhden kirjan, joku saattaa arvata keneltä). Muutamissa kirjoissa on ollut useampia tekijöitä, joten kirjailijoiden yhteismäärä ylittää luettujen kirjojen määrän. 13 nais- ja 11 mieskirjailijaa oli minulle uusia tuttavuuksia eli heidän teoksiaan en ollut aiemmin lukenut. Osa kirjoista oli uudelleenluvussa, mutta ne oli luettu alunperin AEB (aikaan ennen blogia), joten kirjoitin kaikista arviot vuonna 2013.

Mitkä kirjat sitten jäivät parhaiten mieleen? Luin useampia helmiä, mutta jos pitäisi valita vain yksi kotimainen ja ulkomainen kirja olisivat ne nämä (kuva toimii linkkinä arvioon):

Maaria Päivisen Pintanaarmuja, joka nimestään huolimatta upposi pintaa paljon, paljon syvemmälle.


http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2013/03/maaria-paivinen-pintanaarmuja.html



Michael Enden Tarina vailla loppua, joka on lapsuudesta tuttu elokuvana, mutta joka oli kirjana yhtä upea kokemus ja matka.


http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2013/08/michael-ende-tarina-vailla-loppua.html


Myös seuraavat kirjat säilyvät mielessäni pitkään:


http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2013/10/chimamanda-ngozi-adichie.html  http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2013/07/alice-walker-haivahdys-purppuraa.html  http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2013/04/stephen-king-maantievirus-matkalla.html
http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2013/02/tove-jansson-nakymaton-lapsi-ja-muita.html  http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2013/01/erin-morgenstern-yosirkus.html
http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2013/10/johanna-sinisalo-auringon-ydin.html  http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2013/09/pauliina-rauhala-taivaslaulu.html
http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/search/label/Pudas%20Hanna http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2013/06/heli-slunga-jumala-ei-soita-enaa-tanne.html
http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2013/05/hannu-vaisanen-vanikan-palat.html http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2013/02/joanne-harris-persikoiden-aikaan.html

  
- - -


Vuosi vaihtui meillä vähin raketein. Voin kuitenkin sanoa nähneeni mitä mieluisimman "ilotulituksen" jo ennen vuodenvaihdetta, lauantaina 28.12. Club Teatrialla Oulussa Helldone Festivalin päätteeksi. Tässä hieman (kännykkä)kuvamaistiaisia. Valoa ja kumppaneita kansalle joka pimeydessä ja sateessa vaelsi. HIM, jo toisen kerran samana vuonna ♥










Muut esiintyjät olivat Odalisque, Beastmilk ja Pertti Kurikan Nimipäivät, mutta HIMin takia minun piti päästä paikalle. HIM soitti upean keikan mahtavalla energialla, Ville Valo ilahdutti yleisöä laulun ja kitaroinnin lisäksi myös välispiikeillä (välispiikkejä muuten ei Qstockin keikalla juurikaan kuultu) ja bändin miehillä tuntui olevan hauskaa lavalla. Myös harvinaista herkkua oli tarjolla vanhemman tuotannon merkeissä, esimerkiksi Chris Isaak -cover Wicked Game, For You, Death Is In Love With Us, Your Sweet Six Six Six ja iki-ihana In Joy And Sorrow raikuivat luontevasti uudempien biisien lomassa. Voi mitä herkkua, en voi muuta sanoa! Kiitos :)