24 syyskuuta 2018

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä



Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä
Gummeruksen äänikirja, 2017
Kesto 13 h 43 min
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Suomentanut: Päivi Pouttu-Delière
(I Let You Go, 2014)
Kuunnteltu: 20.9.2018
Mistä: ilmaiskappale (Elisa Kirja)


Olen kuunnellut tänä vuonna useita äänikirjoja cd-levyltä, nyt siirryin välillä puhelimella kuunteluun ja Elisa Kirjan äänikirjatarjonnan puoleen. Toimii näinkin. Annoin sinun mennä on taas niitä kirjoja, jotka ovat jääneet mieleen blogiarvioista. Varoitan, että jos kirja kiinnostaa suosittelen, että jätät tämän tekstin lukematta ja tartut suoraan kirjaan. Mitä vähemmän kirjasta tietää sitä paremmat mahdollisuudet siitä on pitää. Kirjasta on vaikea kirjoittaa niin, että en tule paljastaneeksi liikoja ja jos kerron juonesta liikaa on kirjaa turha(uttava)a lukea.

     "Otetaan kisa, äiti!" Poika on aina liikkeellä, täynnä energiaa heräämisestä aina siihen saakka, kun hänen päänsä illalla painuu tyynylle. Hyppii ja juoksee koko ajan.
     "Tule nyt!"
     Se tapahtuu silmänräpäyksessä. Nainen tunee tyhjän tilan rinnallaan, kun poika juoksee kotia kohti odottaen eteisen lämpöä ja ulkovalon loistetta.
     Maitoa, keksi, kaksikymmentä minuuttia televisiota, kalapuikkoja iltaruoaksi. Heille on muodostunut oma rutiininsa jo ennen ensimmäisen lukukauden puoliväliä.

Auto ilmaantuu kuin tyhjästä.

Bristolissa, Fishpondsin kaupunginosassa tapahtuu auto-onnettomuus, jossa 5-vuotias poika kuolee. Kuljettaja pakenee paikalta ja rikoskomisario Ray Stevens tiimeineen alkaa tutkia tapausta. Se vain on vaikeaa sillä johtolangat tuntuvat puuttuvan täysin, auton merkistä, mallista tai edes väristä ei ole havaintoja, sillä äiti on täysin shokissa. Jenna Grayn elämä ja työ murskaantuvat palasiksi, hän repäisee itsensä irti entisestä, pakenee Walesin rannikolle syrjäiseen pikkukylään Penfachiin, yrittää jättää taakseen kipeät muistot onnettomuudesta, kaikesta, ja aloittaa uuden elämän, mutta se on vaikeaa. Mitä tuona marraskuisena iltana - ja sitä ennen - oikein tapahtui?

Kun lukupäätös oli jo tehty en (taaskaan) lukenut edes takakantta. Alussa meni pitkän aikaa pohtiessa onko tämä dekkari ollenkaan ja eihän se ole, vaikka poliisit astuvatkin kuvioon heti alussa. Jos olisin lukenut takakannen olisi selvinnyt, että kyseessä on psykologinen trilleri. Samalla olisi myös selvinnyt, että luvassa on juonen osalta jotain ennennäkemätöntä ja ihmeellisintä ikinä. Oikeastaan takakannen lukematta jättäminen kannatti, suhtauduin tarinaan avoimin mielin enkä tiennyt odottaa takakannessa hehkutettua käännettä.

Kirjan kuuntelu oli melkoista vuoristorataa. Ensimmäisen osan ajan minua ärsytti Jenna Gray, kaikki se epävarmuus, arkuus, salaperäisyys ja tietynlainen naiivius. Toisessa osassa minua vihastutti ja inhotti muuan Ian Petersen, joka tihkuu sen luokan kylmyyttä ja narsismia, että puistattaa. Myös rikoskomisario Ray Stevensin perhe-elämä ja -ongelmat ihmetyttävät, niiden käsittely vaikuttaa irralliselta muuhun tarinaan nähden, kuin extratäytteeltä, joka on liikaa ja josta tulee ähky. Nautin Walesin rannikon maisemasta, joka muistuttaa Suomen syksyä, sateen, tuulen tuiverruksen ja rantaan lyövät aallot tuntee elävästi. Sitten se käänne. Käänne! Onhan se varsin onnistunut kiepsautus, hyvin keksitty harhautus, mutta minulle tulee huijattu olo, ratkaisu tuntuu halvalta. Siinä vaiheessa kun viimeinenkin salaisuuden verho revitään alas painutaan jo epäuskottavuuden puolelle, liika on liikaa sattuman ja suunnitelman leikittelylläkin.

Jos kirjaa mitataan pelkästään tunnereaktioiden tasolla niin silloin Annoin sinun mennä on hyvä kirja, se herättää tunteita ja on koukuttava. On kuitenkin harmi, että tarinasta jää pikkuisen nihkeä ja epätasainen olo. Se on käänte(id)en osalta liian hiottu ja laskelmoitu, mutta muuten tarina jää esimerkiksi ihmissuhteiden kehittelyn osalta kovin ohueksi. Poikkeuksena tähän on Ianin osuus, siinä tunnelma ja jännite on niin paksua, että kurkkua kuristaa. Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn pistää itsensä peliin ja tuo arvokkaan lisän kuuntelukokemukseen.

On lopulta vaikea sanoa minkä verran kirjasta pidin.


Sitaattikunniamaininnan saa:

"Mutta sinä", hän pitää aivan lyhyen tauon, "minusta sinun pitää muistaa. Sinun pitää muistaa, että hän oli olemassa. Että hänellä oli äiti. Ja että äidin sydän on murtunut."

Helmet lukuhaaste 2018: 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa (liikennepako sekä parisuhdeväkivalta).

21 syyskuuta 2018

Mark Cotta Vaz: Twilight: Uusikuu - virallinen kuvitettu elokuvaopas



Mark Cotta Vaz:
Twilight: Uusikuu - virallinen kuvitettu elokuvaopas
WSOY, 2009
142 sivua
Suomentanut: Maria Lyytinen
(The Twilight saga: New moon - the official illustrated movie companion, 2009)
Luettu: 18.9.2018
Mistä: ystävän kierrätys/kirpparipinosta


Olen tähän mennessä  suorittanut Helmet 2018 -lukuhaastetta ilman suurempaa ennakkosuunnittelua, lukien ihan vain mitä milloinkin mieli tekee ja vasta kirjan luettuani olen miettinyt mihin haasteen kohtaan se sattuu sopimaan vai sopiiko mihinkään. Nyt haaste alkaa olla siinä vaiheessa, että ihan kaikki lukemani kirjat eivät välttämättä sovi haasteeseen tai voisivat sopia, mutta en ainakaan vielä aio muuttaa aiempien kirjojen kohdalla tekemiäni haastekohtamerkintöjä. Kohta 18 eli elokuvan tekemisestä kertova kirja mietitytti, mutta sitten muistin, että nappasin kerran tämän Twilight-sarjaan liittyvän kirjan ystävän kierrätys/kirpparipinosta.

Kirja siis kertoo Twilight-kirjasarjan toiseen osaan, Uusikuuhun perustuvan elokuvan tekemisestä. Teoksessa käydään läpi lyhyesti tarinan juonta, kuvataan käsikirjoittamista, kuvauspaikkojen sekä lavasteiden valintaa ja rakentamista, näyttelijävalintoja, ohjaamista ja monia muita yksityiskohtia. Mukana on paljon valokuvia sekä näyttelijöiden ja muiden elokuvantekoon osallistuneiden henkilöiden näkemyksiä ja kommentteja.

Tykkään katsoa elokuvia, mutta en ole tainnut aiemmin lukea kirjaa elokuvan tekemisestä (jos ei lasketa mukaan esimerkiksi kirjaa näyttelijä Johnny Deppistä, jossa luonnollisesti tätäkin aihetta sivutaan), vastaavia kirjoja ei ole juurikaan tullut vastaan eikä tällaiset ole aiemmin minua edes kiinnostaneet. Myönnän, että Twilightit ovat minulle hieman heikko kohta ja siksi päätin, että on aika tutustua minulle uuteen kirjalajiin.

Kirjaan on vähän vaikea suhtautua. Toisaalta on kiinnostavaa päästä kurkistamaan elokuvan taustoihin, mutta toisaalta kirja tuntuu vähän turhalta. Neljän varsinaisen Twilight-romaanin lisäksi on nimittäin julkaistu paljon sarjaan liittyvää oheismateriaalia, esimerkiksi romaani yhdestä sarjan sivuhenkilöstä, kuvitettu opas sarjaan, muistikirjoja, sarjakuvia, elokuvia sekä kirjoja elokuvaversioiden tekemisestä. Voisi siis sanoa, että Mark Cotta Vaz on päässyt kirjan myötä ottamaan osansa Stephenie Meyerin luomasta kultakimpaleesta, ilmiöstä, joka Meyerin luoman vampyyrikirjasarjan ympärille on kasvanut. Kirjaa lukiessa ei voikaan välttyä hienoiselta rahastamisen tunnulta.

Vaikka kirja tuntuu puhtaasti kaupalliselta tuotteelta (toisaalta, sitähän kirjat tietyllä tapaa ovat) se tarjosi mukavaa viihdykettä. Lukiessa ymmärtää asioita, joita ei elokuvaa katsoessa tule ajatelleeksi, kuten sen kuinka paljon taustatyötä, henkilöitä ja erilaista kalustoa sekä tehosteita elokuvan teko vaatii.

    "Päätin jo alkuvaiheessa, että halusin kameran liikkuvan eri tavoin riippuen siitä, keiden välistä suhdetta kuvattiin", Weitz [ohjaaja Chris Weitz] kertoi. "Joten, kun Bella on Edwardin kanssa, kamera liikkuu jalustalla ja raiteilla, aina erittäin suorassa linjassa, kuvarajaus on selkeä, erittäin tarkka, sillä heidän suhteeseensa liittyy rajoituksia. Kun Bella on Jacobin seurassa, käytämme Steadicamia, joka liikkuu sulavasti ja eläväisesti, ja kun hän on koulutovereidensa seurassa, kuvaamme enemmän käsivaralla, mikä tuo slangimaisuutta visuaaliseen ilmaisuun.

Kirja myös hoksauttaa yksityiskohdista, jotka huomaa vasta kun ne näkee sanoiksi puettuna. Esimerkiksi sarjan ensimmäisen osan elokuva Houkutus on jälkikäteen ajateltuna todellakin selvästi kylmän sinisävyinen kun taas toinen osa Uusikuu on lämpimän kultainen, ja nämä värivalinnat on harkittu tarkkaan tarinan tunnelman mukaan.

Ei Vazin teos ole mikään kirjallisuuden riemuvoitto, mutta twilighterille eli sarjan fanille se on melkoinen herkkupala, mukava lukaista ja kuvia kelpaa katsoa sekä fiilistellä kirjan avulla niin alkuperäistä romaania kuin elokuvaakin. 


Sitaattikunniamaininnan saa:

Elokuvantekoprosessi on kuin kiertävä taikuriesitys, joka saapuu paikalle, esittää temppunsa ja katoaa jättäen jälkeensä taikapölyä elokuvan muodossa, ja näin kävi myös Twilight - Uudenkuun kohdalla.


Helmet lukuhaaste 2018: 18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä

16 syyskuuta 2018

Jessie Burton: Muusa



Jessie Burton: Muusa
Otava, 2018
447 sivua
Suomentanut: Natasha Vilokkinen
(The Muse, 2016)
Luettu: 8.9.2018
Mistä: kirjastosta


Pidin Burtonin Nukkekaapista ja kuulin kehuja myös Muusasta, joten nyt oli sen vuoro.

1960-luvun Lontoossa trinidadilainen Odelle Bastien aloittaa työt Skeltonin taidegalleriassa. Ystävänsä hääjuhlassa Odelle tutustuu Lawrie Scottiin, joka on perinyt äidiltään erikoisen maalauksen. Maalauksen jäljet johtavat 1930-luvulle pieneen espanjalaiskylään Arazueloon, jossa Harold ja Sarah Schloss sekä heidän tyttärensä Olive asuvat vuokraamallaan tilalla. Paikalliset sisarukset Teresa ja Isaac Robles auttavat Schlosseja, mutta Olivea ja Isaacia yhdistää myös maalaaminen. Lopulta taide sitoo Oliven, Isaacin sekä Teresan yhteen.

En ole ihan omalla lukumukavuusalueellani kuvataiteen ympärillä pyörivän tarinan parissa, mutta Burton maalaa kahteen aikaan ja paikkaan sijoittuvaa tarinaa kuva kuvalta näkyviin niin, että solahdan siihen sujuvasti. Burtonin kerronta on viipyilevää, ehkä paikoitellen jopa hidasta, mutta se sopii tarinan tunnelmaan. Pidin hieman enemmän 1930-luvulle sijoittuvasta osasta tarinaa niin henkilöiden kuin tapahtumienkin vuoksi. Mitä tulee ympäristön kuvaukseen Burton kuvaa sekä Espanjan lämpöä että sateista ja savuista Lontoota houkuttelevasti.

     Kenkäni kopisivat asvaltilla ja seikkailumieleni virisi. Oli aivan kesän loppu; Lontoo oli yhtä kuin autojen pakokaasu, tupakantumppi jalkakäytävällä, höyhenpilvet taivaalla. Olin jo kaupungin talojen epäsäänöllisten kasvannaisten ja arpien kokenut tarkkailija. Postinumerot, tiili, ruusupensas tai sen puute, kenkäralli, etuoven porraskorkeus tai portaiden puuttuminen oli kieltä, jota olin oppinut lukemaan. Kaupungissa ei voinut asua panematta merkille, millä kaduilla vallitsi rauha ja millä kaaos, missä oli kapisia koiria loikomassa katuojan vierellä, resupekkalapsia, siistejä pensasaitoja, valoverhon heilahdus. Lontoossa oli monia erilaisia tapoja elää, mutta harvoja tapoja muuttaa sitä elämää jota eli.

Muusa jättää jälkeensä hieman ristiriitaisen tunteen. Periaatteessa kirjassa on kaikki kohdallaan, siinä on kaksi hiljalleen ja taitavasti yhteen liittyvää tarinaa ja aikaa, kaksi toisistaan poikkeavaa ja omalla tavallaan kiehtovaa paikkaa sekä kiinnostavia henkilöitä. Silti tarinaa "vain" lukee, en uppoa siihen niin kuin haluaisin. Luen, mutta en elä, koe ja tunne tarinaa. En siis ihan vakuuttunut, mutta siitä huolimatta Muusa on omalla tavallaan kiehtova tarina.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kirkonkello soi jossain kaukana, murheellinen kahdentoista kumahduksen sarja, joka pidätteli aikaa ennen kuin se luikahti taas matkoihinsa.


Helmet lukuhaaste 2018: 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja (suomennos on julkaistu v. 2018)

02 syyskuuta 2018

Torgny Lindgren: Pylssy

 


Torgny Lindgren: Pylssy
Tammi, 2003
239 sivua
Suomentanut: Liisa Ryömä
(Pölsan, 2002)
Luettu: 26.8.2018
Mistä: kirjastosta


Olin onnistunut ohittamaan Torgny Lindgrenin Pylssyn ja täytyy sanoa, että tuskin olisin tarttunut tähän ilman lukupiiriä. No nyt on kirja luettu, seuraavaksi täytyy vähän pureskella (hah!) sitä.

Kirjan minäkertoja kirjoittaa paikallislehteen uutista otsikolla ARVOITUKSELLINEN MIESHENKILÖ, uutista Avabäckin kylän laitamille saapuneesta muukalaisesta, jota epäilee saksalaiseksi sotarikolliseksi. Päätoimittaja väittää miehen sepittäneen uutisiaan ja kieltää tätä kirjoittamasta lehteen enää sanaakaan. Mies tekee työtä käskettyä ja pakkaa kirjoitusvälineensä. 53 vuotta myöhemmin päätoimittaja kuolee ja 107-vuotias kirjoittajamies ottaa kynän jälleen käteensä ja jatkaa juttua siitä mihen se aikoinaan jäi.

En tiennyt yhtään mitä kirjalta odottaa, jo nimi aiheutti ihmetystä. Mikä ihmeen pylssy? Mitä se on? Sukellus Ruotsin maaseudulle pylssyn perään osoittautui aika erikoiseksi ruokamatkaksi. Kirjan minäkertoja todetaan heti alussa epäluotettavaksi satujen sepittäjäksi ja hän kutoo tarinaansa, tai siis kertoo uutistaan ja samalla elää elämäänsä palvelutalossa, käy keskusteluja hoitohenkilökunnan kanssa, pohtii elettyä elämäänsä, kirjoittamista ja ihmettelee nuorentuvaa olemustaan.

     Lyhyesti sanoen: häntä käsiteltiin kuin aivan tavallista vanhusta. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan. Mutta vaippoja hän ei suostunut käyttämään.

Ilman kirjoitusta aika vain valuu ohi. Jos joku olisi kysynyt häneltä: Mitä sinä olet tehnyt kaikkina näinä vuosina, mitä sinulle on tapahtunut? hän olisi vastannut: En tiedä. Saan varmaan nähdä sitten jos ja kun kirjoitan sen.
     Hän oli jäänyt vanhuudestaan henkiin, se oli ainoa mistä hän oli varma. Useimmat antavat periksi. Hän ei ollut antanut.

Aina välillä mietin onko kirjoittajamiehen tarina totta, väritettyä totuutta vai täysin valhetta. Pylssy on sikäli hienosti kerrottu tarina, että kirjan alkuasetelma, syytös uutisten sepittämisestä, ohjaa vahvasti lukijaa. Tarina on myös hämmentävä. Se sekoittaa romaania ja uutista. Kerronnan lomaan on ripoteltu sinne tänne pieniä inforuutuja, jotka muistuttavat lyhyitä paikallisuutisia ja ne liittyvät tiiviisti kirjoittajamiehen kulloinkin kertomaan asiaan. Henkilöt ovat värikkäitä persoonia, heillä jokaisella tuntuu olevan jokin erikoispiirre.

Uutinen tekstiilejä myyvästä Robert Maserista, keuhkotuberkuloosista kiinnostuneesta opettajasta Lars Högströmistä, huoneita vuokraavasta Eva Marklundista, omalaatuisesta tarkkailijasta Bertilistä ja pylssystä on pitkä ja polveileva. Pylssyn merkitys samoin kuin sen monet versiot koostumuksineen selviävät lopulta. Kaiken pylssyyn ja arvoitukselliseen henkilöön liittyvän tohinan keskellä myös minäkertojan henkilöllisyys selviää, vähän huolimattomasti ja ohimennen, mutta siellä se mainitaan. Tai niin minä olin lukevinani, mutta en kirjan suljettuani ollut enää varma ja jouduin vielä palaamaan tarinaan ja tarkistamaan. Hieman luotaantyöntävältä vaikuttava harmahtava, kaikkea ylijäämäistä sisältävä pylssy tuntuu sumentavan tarinan jälkimaun, turruttavan muistijäljet. Mielessä pyörii vain kirjoittajamiehen kirjoituspulpetti, Robert Maserin vihreäksi maalattu tekstiilibussi, höyryävä pylssykattila ja muutama muu juttu.

Vaikka tarina pyörii vahvasti ruoan ympärillä se ei missään nimessä herätä ruokahalua tai saa mahaa kurnimaan kuten teki esimerkiksi hiljattain lukemani Joanne Harrisin Appelsiinin tuoksu. Ennemminkin pylssy saa työntämään vieressä olevan voileivän vähän kauemmas. Pylssy ei siis ole ruokapöytäkirja. Pylssy on kirja elämästä, vanhenemisesta, kirjoittamisesta ja ruoasta. Pylssy on varsin vakava asia, se on kuin elämä tai uskonto.

     Ja mitä enemmän pylssylle omistautuu, Lars Högström sanoi, mitä syvemmälle siihen tunkeutuu, sitä suurempi on ihastus ja liikutus. Se joka kerran on antautunut pylssylle, ei enää koskaan palaa entiselleen.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Pylssyn suhteen pitää olla hemmetin hienovarainen. Sekä oman että muiden.

Helmet lukuhaaste 2018: 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi (kiitos pylssyn).