John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen
Gummerus, 2010
607 sivua
Suomentanut: Jaana Nikula
(Låt den rätte komma in, 2004)
Luettu: 11.7.2025
En näemmä pitänyt kiirettä tarttua toiseen John Ajvide Lindqvistin kirjaan eli tähän TBR100-listallani olevaan Ystävät hämärän jälkeen -romaaniin. Ensitutustumisesta, Kuinka kuolleita käsitellään -kirjasta bloggasin niinkin kauan sitten kuin vuonna 2012!
Tukholman lähiö, Blackeberg, syksy 1981. 12-vuotias Oskar on joutunut taas kerran välitunnilla Jonnyn ja Micken käsittelyyn, tällä kertaa avattuaan kiusaajiensa mielestä suun väärässä paikassa ja väärälle henkilölle. Sellaista Oskarin arki on, hän on aina liikaa jotain tai liian vähän jotain muuta, aina kiusaajien maalitauluna teki tai oli tekemättä mitä tahansa. Oskar saa lohtua karkeista ja leikekirjasta, johon hän kerää artikkeleita väkivaltarikoksista, kuten läheisessä Vällingbyssä tapahtuneesta nuoren pojan murhasta. Sitten Oskar tutustuu kerrostaloon muuttaneeseen uuteen tyttöön, Eliin ja he ystävystyvät. Eli on hieman erikoinen, ihan kuin Oskar itsekin, mutta eri tavalla. Eli pukeutuu ja puhuu hassusti ja häntä voi tavata vain illalla hämärän jälkeen. Oskarilla on epäilyksensä Elistä, mutta ystävä on ystävä, oli se sitten tyttö tai... jotain muuta.
- hänessä oli jotain, jotain... Kauheaa. Kaikkea mitä pitää varoa. Korkeita paikkoja, tulta, lasia nurmikolla, käärmeitä. Sellaista mitä vastaan äiti yritti suurella vaivalla suojella häntä.
Jo kirjan nimi herättää arvailuja tai viitteitä siitä, mitä tarinassa on luvassa. Jonkinlaisia yön hirviöitä, tässä tapauksessa vampyyri. Johan Ajvide Lindqvistin vampyyrilaji, tai ainakin yksi sen edustaja, poikkeaa perinteisimmästä vampyyristereotyypistä esimerkiksi ravinnon hankinnan osalta. Tarina ei kuitenkaan keskity pelkästään yön hirviöön, sillä osa tarinan hirviöistä, ihmiset, kulkevat myös päivän valossa. On koulukiusaajaa, pedofiiliä, murhaajaa...
Synkkien asioiden rinnalle tuo pienen pilkahduksen valoa ystävyys ja rakkaus, mutta nekään eivät tässä tarinassa oikein kestä tarkempaa tarkastelua. Esimerkiksi Oskarin ja Elin suhteessa on oma päivänvaloa kestämätön (sic!) sivujuonteensa johtuen Elin todellisesta olemuksesta. Ikivanhan vampyyrin ja nuoren pojan ystävyyden taittuminen ihastumiseksi tuntuu inhottavalta. Samoin Elin ja Håkanin, Elin niin kutsutun isän, välinen suhde, tällä kertaa ei Elin todellisen vaan hänen ulkoisen olemuksensa takia. Tarinassa kuvattu nuoren tytön ja keski-ikäisen miehen yhteiselo ei todellakaan sovi tyttären ja isän rooleihin. Tarinassa seurataan myös varttuneempaa kaveriporukkaa, jengiä, jota tuntuu yhdistävän etenkin päihteiden käyttö. Tässä porukassa ystävyys tai kaveruus on paljon tasapainoisempi, heidän välillään ei ole samanlaista sopimatonta asetelmaa kuin aiemmin mainittujen henkilöiden välillä. Kun Jocke, yksi jengin jäsenistä katoaa alkaa tarinalankojen päät löytää toisensa.
Kirjan lukeminen herätti hyvin ristiriitaisia tunteita. Tarinassa oli jonkin verran jännitystä, vetoa ja koukkuja, mutta sen verran paljon inhottavia kohtauksia, että ne etäännyttivät tarinasta. Tarinassa esiintyvä pahuus oli minun mittapuulleni ja tälle lukuhetkelle liikaa. Ettei menisi ihan synkistelyksi mainittakoon pari mieleen jäänyttä kielikuvaa: Oskar juo laimistunutta eli väljähtynyttä colajuomaa ja Håkania ellottaa eli etoo tai inhottaa.
Sitaattikunniamaininnan saa:
Häneltä pääsi kimeä nauru, se viipotti kuin linnunliverrys siltarummun alla.
Sekä (kaunis kuvaus, oli tässä sentään sellaisiakin):
Yö oli jääkylmä, lumi timanttien meri kuunvalossa.
Pohjoinen lukuhaaste 2025: 24. Kirjan nimestä tulee mieleen laulu
Helmet-lukuhaaste 2025: 14. Kirjan kääntäjä on voittanut Mikael Agricola -palkinnon tai muun käännöspalkinnon
TBR 25/100
