Stephen King: Unensieppaaja

 

Stephen King: Unensieppaaja

(Dreamcatcher, 2001)

Tammi 2001

562 sivua

Luettu: 26.12.2012

Mistä minulle: oma ostos (miehelle joululahjaksi)

Stephen Kingin Unensieppaaja on odotellut (uudelleen)lukuvuoroaan jo pitkään ja samalla King -lukuprojektini on ollut hieman jäissä. Halusin lukea Unensieppaajan "oikeaan" aikaan marraskuussa, jonne pääosa kirjan tapahtumista ajoittuu. Aloitin kyllä lukemisen tuolloin, mutta olen lukenut kirjaa hitaasti Kingin tyylistä nautiskellen ja aika kului kuin huomaamatta joulukuun loppupuolelle.

Joe "Beaver" Clarendon, Pete Moore, Henry Devlin ja Gary "Jonesy" Jones ovat olleet ystäviä lapsesta saakka. Lapsuusvuosinaan he pelastivat kehitysvammaisen Douglas "Duddits" Cavellin isojen poikien kynsistä, jolloin myös Duddits liittyi omalla tavallaan heidän joukkoonsa. Vaikka tarina keskittyy marraskuun 2001 tapahtumiin palaavat ystävykset muistoissaan myös 1970-1980 -luvuille, aikaan jolloin he tutustuivat Dudditsiin, näkivät yhteisen unen ja tekivät urotyön Duddits apunaan. Menneisyydellä onkin osansa nykyhetken tapahtumiin.

Vuosien kuluessa Duddits on jäänyt hieman taustalle. Alkuperäinen nelikko käy edelleen aina marraskuussa Clarendonin mökillä Jeffersonissa metsästämässä. Kun metsästyksen aika koittaa on Jonesy ampua ampumalavaa lähestyvän miehen peurana. Pian Jonesy jo katuu ettei ampunut miestä, sillä McCarthyksi esittäytyvässä miehessä on jotain pahasti vialla. Ongelma on kuitenkin laajempi kuin ystävät osaavat kuvitellakaan. Metsän eläimet pakenevat, nainen istuu liikkumatta keskellä tietä ja mökin yllä lentää helikopteri, josta ilmoitetaan alueen olevan karanteenissa.

     Henry astui graniittilohkareelle tietäen että hän oli tullut mökkiin viimeisen kerran, tuntien kaikkien  menneiden vuosien painon - naurut, jutut, oluet, ruohon silloin tällöin, ruokatappelun vuonna 1996 (vai olisiko ollut 1997), laukaukset, ruudin ja veren kitkerän hajusekoituksen, joka oli metsästyskauden merkki, kuoleman, ystävyyden ja suurenmoisen lapsuuden hajun.
     Hän seisoi kynnyksellä ja nuuhkaisi taas. Haju oli paljon vahvempi ja nyt pikemmin kemiallinen kuin eloperäinen kenties siksi että se oli niin vahva. Hän katsoi sisään. Lattiallakin oli sitä homeista mönjää, mutta se ei peittänyt lautoja. Sen sijaan se oli kasvanut navahomatolla niin paksuksi, että kuviota oli vaikea nähdä. Oli selvää että mönjä menestyi paremmin lämpimässä, mutta se kasvoi pelottavan nopeasti.

Mikäli Stephen King on ennestään outo kirjailija en välttämättä suosittele lukemaan ensimmäisenä Unensieppaajaa. Jos sattuu olemaan raskaana tai kärsimään vatsavaivoista voi olla järkevää jättää kirja myöhempään ajankohtaan. Tämä avaruusolioiden, eräänlaisten loisten, paskan, veren ja muiden epämääräisten eritteiden värittämä kirja ei ole Kingiä parhaimmillaan, vaikka tarina itsessään onkin ihan hyvä ja jännittävä. Jos edellämainitut aiheet eivät häiritse kannattaa tämä(kin) Kingin kirja lukea, tosin kannattaa varautua siihen, että King ei kohtele päähenkilöitään silkkihansikkain ja "sankari selviää aina" -säännön voi aivan hyvin unohtaa.

Jos heillä olisi kerho, sen tunnuslause olisi SPEP. (---)

     Samaa paskaa, eri päivä.

Välillä minua vaivasi epämääräinen tuttuus, kunnes huomasin Jonesyn tilan muistuttavan hieman Stephenie Meyerin Vieras -romaanin asetelmaa Melanien osalta (anteeksi salaperäisyyteni, mutta yritän olla paljastamatta liikoja. Vieraasta ja Melaniesta enemmän täällä). Tarinan loppuratkaisu tuntui osittain hieman sekavalta ja jouduin miettimään sitä hetken jos toisenkin. Silti olin kannet suljettuani tietyllä tapaa ihastunut, tosin vähemmän kuin yleensä Kingiä luettuani, avaruusoliot eivät vain ole suosikkiaiheitani. Morrekaan ei hirveästi ihastunut Unensieppaajaan.

King kuvaa inhottavuuksien ja jännityksen lomassa ystävyyttä lämpimästi ja kipua sekä selviytymistä todentuntuisesti. Kingillä onkin jälkimmäisistä omakohtaista kokemusta, sillä hän on kirjoittanut Unensieppaajan sen jälkeen kun itse selvisi lähes kohtalokkaasta auto-onnettomuudesta vuonna 1999. Saatesanoissa King kertookin kivuistaan ja siitä kuinka ne seurasivat myös tarinaan. Onneksi King selvisi ja kirjailijan ura jatkui.

King-lukuprojektini jatkuu taas ensi vuonna, samoin kuin TBR100 -listan (joka sisälsi myös Unensieppaajan) lukeminen. So American -haaste sen sijaan ei jatku, Unensieppaaja on viimeinen kirja, jonka ehdin haasteeseen lukea.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Sinä olet unensieppaaja, etkö olekin?