Stephen King: Maantievirus matkalla pohjoiseen

Stephen King: Maantievirus matkalla pohjoiseen
14 kolkkoa tarinaa

Loisto, 2004
427 sivua
Suomentanut Ilkka Rekiaro
(Everything's Eventual. 14 Dark Stories, 2002)
Luettu: 24.4.2013
Mistä: oma ostos

King -lukuprojektini on ollut taas tauolla. Myös tämän tekstin kirjoittaminen on odotuttanut itseään, mutta syyt siihen ovat muualla kuin kirjan aiheuttamissa ajatuksissa. Moni kirja ohitti lukupinossa tämän lukuvuorossa olleen novellikokoelman, novellit jäävät siis edelleen kakkoseksi kisassa romaaneja vastaan vaikka olisivatkin Kingin kirjoittamia. Kun sain tartuttua kirjaan tuli sitä luettua pitkän aikaa, yksi novelli kerrallaan, muiden kirjojen ohessa.

Novellikokoelma sisältää nimensä mukaisesti 14 kolkkoa tarinaa, joiden lisäksi King on kirjoittanut kirjaan johdannon sekä jokaisen novellin yhteyteen lyhyen selityksen tai taustoituksen tarinalle. Nämä Kingin "jutustelut" olivat kaltaiselleni King-fanille mieluista luettavaa ja tärkeä, sanoisinko jopa erottamaton osa kirjaa. Ne kertoivat paljon sekä Kingistä itsestään että hänen kirjoittamisprosessistaan. Oman suosikkiääneenlukunovellinsa (LT:n lemmikkieläinteoria) aluksi hän myös paljastaa odotuksensa lukijan suhteen:

Minä haluan saada sinut joko nauramaan tai itkemään, kun luet tarinoitani... tai nauramaan ja itkemään yhtä aikaa. Toisin sanoen minä haluan sinun sydämesi. Jos taas haluat oppia jotain uutta, mene kouluun.

Entä sitten novellit? Ne tarjoavat kurkkauksen ruumiinavaussaliin erikoisesta näkökulmasta (Ruumiinavaussali numero 4), vanhuksen pelottavaan lapsuusmuistoon (Mustapukuinen mies), kaupparatsun elämän käännekohtaan (Kaikesta rakkaasta joutuu luopumaan), Dillingerin ja kumppaneiden gangsterikoplaan (Jack Hamiltonin kuolema), kuulusteluhuoneeseen jossain Keski-Amerikassa (Kalmanhuoneessa), viimeisen revolverimiehen käyntiin Eluriassa (Elurian pikku sisaret), unelmatyöpaikkaan (Kaikki on rentoo), pariin sotkuiseen avioeroon (LT:n lemmikkieläinteoria, Lounaalla ravintola Gothamissa), epäonniseen taidehankintaan (Maantievirus matkalla pohjoiseen), kahden naisen déjà vu -tunteisiin (Se tunne jolle on nimi vain ranskaksi, Onnenmyntti), pahaan hotellihuoneeseen (1408) ja liftaamisen vaaroihin (Luodin kyydissä).

     Olin, vieraanvarainen isäntä, ojensi kätensä tarttuakseen Miken laukkuun. "Sallikaa minun."
     "Kiitos, kyllä se kulkee", Mike sanoi. "Siinä on vain vaihtovaatteet ja hammasharja."
     "Oletteko varma?"
     "Olen", Mike vastasi. "Minulla on jo päällä onnea tuova havaijinpaitani." Hän hymyili. "Se jossa on kummituskarkotetta."
     Olin ei vastannut hymyyn. Sen sijaan hän huokaisi, pieni pyöreä mies mustassa saketissa kaulassaan huolellisesti sidottu solmio. "Mainiota, herra Enslin. Seuratkaa minua, olkaa niin ystävällinen."

Varsin moninainen kattaus siis, niin aiheiltaan kuin tasoltaankin. Osa tarinoista kuten Ruumiinavaussali numero 4 ja niminovelli Maantievirus matkalla pohjoiseen karmivat selkäpiitä. Mukaan mahtui myös vähemmän jännittäviä tarinoita, mutta nekin olivat taattua Kingiä eli vetävästi kirjoitettuja. Vaikka en erityisemmin pitänyt esimerkiksi Jack Hamiltonin kuolema -novellin aiheesta, huomasin silti lukevani sitä mielenkiinnolla ja nauttivani kerronnasta. Erityisesti minua ilahdutti Elurian pikku sisaret -novelli, sainhan tavata pitkästä aikaa vanhan ystäväni, viimeisen revolverimiehen Roland Deschainin ja kulkea pienen matkan hänen kanssaan kohti Mustaa tornia.

Kyllä näiden tarinoiden parissa viihtyi, vaikka odotankin innolla King-lukuprojektissa seuraavana olevaa romaania (Buick 8). Maantieviruksen kyydissä on vastikään ollut myös Llintu (jolle voin lämpimästi suositella Mustan tornin lukemista, hitaasta alusta huolimatta!).


Sitaattikunniamaininnan saa tällä kertaa kaksi lausetta (elämän vastakohtia, pieniä ja suuria paloja):

Olen jäänyt kiikkiin karkkiansaan.

Kun aamulla nousee sängystä, ei voi aavistaakaan, miten moni asia elämässä saattaa muuttua siihen mennessä kun painaa illalla päänsä tyynyyn.

Ykstoistaset, viitoset, kymppi ja yksi muu

Tunnustus- ja haastetuulet ovat puhaltaneet viime aikoina tiuhaan tahtiin ja minunkin blogiini niitä on saapunut useita. Tasapuolinen ja lämpöinen kiitos kaikille minua muistaneille sekä anteeksipyyntö muutamille viipyneistä vastauksista! En jaa näitä tällä kertaa eteenpäin, sen verran laajasti ovat blogeissa liikkuneet. Jos joku on unohtunut mainita niin saa huikata ja huomauttaa hajamielistä bloggaajaa! Vetäkää henkeä, nyt seuraa mammuttipostaus.


Tiinalta Ei vain mustaa valkoisella -blogista, Annamilta Anna minun lukea enemmän -blogista, Jenniltä Kirjakirppu -blogista, Piiltä Maailman ääreen -blogista ja Tintiltä Tarinoiden taikaa -blogista sain seuraavanlaisen tunnustuksen:

Tämän pienen palkinnon tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä joilla on alle 200 lukijaa.

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaajaa jolla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

Harppaan ensimmäisen kohdan yli ja vastaan tällä kertaa vain kysymyksiin, eivätköhän ne kerro tarpeeksi :)


Tiinan kysymykset:

1. Milloin aloitit bloggaamisen ja minkä vuoksi?
Syyskuussa 2010. Seurasin muutamia (lähinnä käsitöihin keskittyviä) blogeja ja halusin luoda oman paikan, johon kirjoitella ylös tekemiäni käsitöitä ja lukemiani kirjoja sekä saada mahdollisuuden yhteisöllisyyteen vinkkeineen ja keskusteluineen. Pian löysin kirjablogit ja se oli menoa!

2. Kirja, jonka ottaisit mukaan autiolle saarelle?
Apua! Jos kirjan voisi käsittää laajemmin niin ottaisin Stephen Kingin Musta torni -sarjan, mutta jos voisin ottaa vain yhden ottaisin J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -yhteisniteen.

3. Kuvaile blogiasi 3 sanalla.
Nyt vedetään tunteella, omasta näkökulmastani: henkireikä, aarrearkku, muistikirja.

4. Fiktiivinen hahmo, jonka haluaisit tavata myös tosielämässä?
Roland Deschain, viimeinen revolverimies (Stephen Kingin Musta torni -sarja). Sillä miehellä olisi taatusti tarinoita kerrottavanaan!

5. Paras kohde, jonne olet joskus matkustanut?
Olen menettänyt sydämeni Pariisille, mutta perheloma Teneriffalla oli myös ihana.

6. Jos voisit muuttaa johonkin fiktiiviseen paikkaan (kuten Pottereiden Tylypahka), mihin muuttaisit?
Muumilaakson leppoisuus ja suvaitsevaisuus ihastuttaa. Sitä paitsi siellä asuu Mörkö ♥

7. Vaikuttavatko vuodenajat siihen, millaista musiikkia kuuntelet?
Ei. Samat HIM, My Chemical Romance, Green Day ja muutamat muut soivat soittimessa ympäri vuoden.

8. Viimeisin saavutuksesi?
Lapsiperheessä tulee jatkuvasti erinäisiä kriisinhallintatilanteita, joiden selvittäminen on aina pieni saavutus ;)

9. Asia/asiat, joiden toivoisit tapahtuvan tulevan vuoden aikana?
Lukuharrastukseen liittyen toivoisin, että kirjabloggareille suunnattuja tapahtumia tulisi myös Ouluun! Helsinki on minun näkökulmastani liian kaukana.

10. Mieleenpainunein tyylimokasi lapsuudessasi/nuoruudessasi?
Ensimmäisenä tulee mieleen etutukkavouku, joka olisi pysynyt paikallaan vaikka olisi kivellä heitetty. (Onneksi kukaan ei sitä kuitenkaan tehnyt.)

11. Kuvaile unelmiesi kirjahyllyä sisältöineen.
Suuri, mielellään valkoinen lasiovellinen kirjahyllykokonaisuus, jonne kirjat mahtuisivat ilman kahteen riviin survomista. Kirjahyllystä löytyisivät kaikki minulle tärkeät kirjat sekä tietenkin paljon lukematonta kirjallisuutta.


Annamin kysymykset:

1. Mikä on suosikkisi elokuvista, jotka on tehty kirjan pohjalta?
Taidan vastata tähän ikisuosikkini, Joanne Harrisin samannimisen kirjan pohdalta tehty elokuva Pieni suklaapuoti.

2. Mikä eläin olisit, jos saisit valita? Miksi?
Norsu. Niissä on jotakin hellyttävää ♥ Sitä paitsi ne ovat vahvoja ja paksunahkaisia.

3. Missä historiallisessa tapahtumassa olisit halunnut olla todistajana? Miksi?
Apua! Eipä tule mieleen...

4. Mihin kirjaan petyit eniten?
Minua harmittaa edelleen vietävästi, että Jostein Gaarderin Sofian maailma jäi aikoinaan kesken. Se huutelee minulle kirjastossa edelleen... Täytynee joskus vastata huutoon ja lainata ja lukea se.

5. Mikä on lempikirjasarjasi?
Stephen Kingin Musta torni. Tunnustan olevani sarjahullu, niitä on kiva lukea ja nytkin on useampi sarja kesken.

6. Mitä luet tällä hetkellä?
Stephen King: Maantievirus matkalla pohjoiseen
Heli Slunga: Jumala ei soita enää tänne
Joules Taylor: Vampyyrit

7. Mistä asiasta pidät eniten talvessa?
Pimeistä illoista, tähtitaivaasta, lumesta, pikkupakkasesta. Siitä, että saa nauttia kynttilöiden valosta ja käpertyä villasukat jalassa sisälle sohvan nurkkaan vaikka lukemaan.

8. Mitä haluaisit osata tehdä hyvin?
Piirtää. Hillitä hermoni paremmin ;)

9. Mistä haaveilet?
Lukemiseen liittyen haaveilen 24h lukumaratonista. Aion toteuttaa sen kesällä.

10. Mikä on mielestäsi bloggaamisessa parasta?
Yhteisöllisyys ja muistijälkien jättäminen luetusta kirjasta.

11. Mihin maahan haluaisit matkustaa? 
Itävaltaan, ensimmäinen kerta jätti nälän nähdä ja kokea lisää.


Jennin kysymykset:

1. Jos voittaisit lotossa, mitä tekisit voittorahoilla?
Maksaisin asuntovelan, remontoisin, matkustaisin.

2. Lempiruokasi?
Pippuripihvi ja vuohenjuusto- tai valkosipulikermaperunat.

3. Mitä muita blogeja seuraat kirjablogien lisäksi?
Muutamia käsityö-, sisustus-, matkustus- ja muotiblogeja.

4. Mikä/mitkä ovat tärkeimmät esineesi?

Puhelinta ja tietokonetta tarvitsen päivittäin, tunnepuolella tärkeimpiä ovat muutamat korut ja tietenkin kirjat.

5. Mitä asioita pidät elämässä tärkeinä?
Perhettä, terveyttä, rakkautta ja ystäviä.

6. Missä asioissa olet hyvä?
Kuuntelemisessa.

7. Millainen olisi unelmatyösi?

Viihdyn nykyisessä työssäni, mutta kirjastontäti ja psykologi/psykiatri ovat olleet haaveammattejani :)

8. Paheesi?
Herkuttelu.

9. Kuka on lempikirjailijasi?
Stephen King.

10. Parasta, mitä elämässäsi on tähän mennessä tapahtunut?
Oma perhe.

11. Mottosi?
Tunne itsesi.


Piin kysymykset:

1. Mitä kirjaa suosittelisit minulle ja miksi?
Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita. En löytänyt tätä blogistasi ja huomasin viime vuoden lukukoosteestasi, että kotimainen kirjallisuus ja novellit olivat vähemmistössä. Pidin itse kovasti Sinisalon todellisuutta kieputtavista tarinoista ja soisin niille lisänäkyvyyttä :)

2. Kirja, jonka tahtoisit ehdottomasti lukea, mutta et ole saanut aikaiseksi?
Raamattu, ihan yleissivistyksen vuoksi. Olen kyllä aloittanut, useamman kerran.

3. Seuraatko muitakin kuin kirjablogeja?
Katso Jennin kysymys 3.

4. Lapsuuden lempikirjasi?
Pidin kovasti mm. Pupu Tupunasta ja Rasmus Nallesta. Löysin kuitenkin hyvin pian Anni Polvan Tiinat, Enid Blytonin Viisikot, Angela Sommer-Bodenburgin Pikku Vampyyrit ja monet muut ihanat kirjasarjat.

5. Miksi aloitit pitämään kirjablogia?
Katso Tiinan kysymys 1.

6. Missä Suomen kaupungissa haluaisit ehdottomasti käydä?
Turussa.

7. Mikä kännykkä sinulla on?
Nokian C6-01, jonka tosin olen uhannut vaihtaa takaisin omaan Nokia 500 -puhelimeeni.

8. Haaveiletko urasta kirja-alalla vai onko lukeminen vain rakas harrastus?
Kirjastontäti on ikiaikainen haaveammattini :) Olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että lukeminen on rakas harrastukseni.

9. Mitä hieman erikoisempaa liikuntalajia haluaisit kokeilla?
Ei tule mieleen mitään erikoisempaa, mutta lämpöjoogaa haluaisin kokeilla.

10. Haluaisitko muuttaa ulkomaille? Minne?
Saattaisihan sitä joskus kokeilla, esimerkiksi Ranskaan.

11. Mikä on mielestäsi kirja, joka kaikkien pitäisi lukea?
Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja tai sen toinen versio Anne Frank (toim. Otto M. Frank ja Mirjam Pressler): Päiväkirja


Tintin kysymykset:

1. Muistatko, minkä kirjan luit ensimmäisenä lukemaan opittuasi? Jos, niin minkä?

Muistan lukeneeni leikisti (seurasin rivejä silmilläni) Anni Swanin yhtä nuorten romaania kun yhtäkkiä tajusin, että osaan lukea oikeasti (en siis oppinut tavaamaan vaan lukemaan "suoraan"). En enää muista luinko samaisen kirjan kokonaan vai vaihdoinko johonkin toiseen.

2. Piditkö koulussa äidinkielestä?

Kyllä ja en.

3. Miksi pidit tai miksi et pitänyt?

Oli ihanaa kun ensimmäisellä luokalla sain lukea kun muut opettelivat lukemaan, muutenkin äidinkielen tunneilla oli mukavaa. Sijamuotojen opettelusta (varsinkaan niistä termeistä!) en kuitenkaan pitänyt.

4. Mikä oli lempikirjasi lapsena?

Katso Piin kysymys 4.

5. Mikä oli lempikirjasi nuorena?

Hmm... Mitenköhän määrittelisin nuoren? Aloin lukea nuorten kirjoja jo lapsena ja aikuisten kirjojakin melko varhain. Todennäköisesti joku Stephen Kingin kirja, pidin kovasti myös Virginia Andrewsin kirjoista.

6. Kuka on kaikkien aikojen paras kirjailija?

Stephen King.

7. Minkä kirjan aiot hankkia seuraavaksi?

Jonkun puuttuvista Stephen King -suomennoksista. Enää muutama puuttuu!

8. Mistä yleensä ostat kirjasi?

Verkkokirjakaupoista, lähinnä Adlibriksestä ja Cdon.comista (joka yhdistyi Bookplusin kanssa). Jatkossa tilanne saattaa muuttua, kannattaa kurkata Morren tapausta.

9. Kuinka usein käyt kirjastossa?

Kaksi-kolme kertaa kuukaudessa.

10. Miten nuoret saisi innostettua lukemaan?

Hyvä kysymys! Ehkä kouluissa pitäisi panostaa enemmän (en tiedä tämänhetkistä tilannetta!) kirjavinkkaukseen ja antaa enemmän lukuvaihtoehtoja. Hannan blogissa oli juuri aiheesta keskustelua, kannattaa käydä lukemassa!

11. Missä kirjassa on kaikkien aikojen hienoimmat kannet?

Vaikea sanoa yhtä, mutta viime aikoina olen ihastellut seuraavien kirjojen kansia: Sarah Winman: Kani nimeltä jumala, Aki Ollikainen: Nälkävuosi, Erin Morgenstern: Yösirkus, Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille, Elif Shafak: Rakkauden aikakirja.

- - -

Annika K Rakkaudesta kirjoihin -blogista pyysi listaamaan lempiasioitani:

1. Tehtävänä on listata kymmenen lempiasiaa
2. Lähetä haaste vähintään viidelle tykkäämällesi blogille ja ilmoita siitä heille!
3. Muista nauttia listaamistasi asioista mahdollisimman usein.

Tässä kymmenen ensimmäistä mieleeni tullutta lempiasiaani satunnaisessa järjestyksessä, ilman sen pidempiä miettimisiä:
Perhe, ystävät, suklaa, kirjat, villasukat, tietokone, puhelin, tv-sarjat/elokuvat, ruoka, sauna.

- - -

Pihi nainen, Rooibos, Anni, Linnea ja Paula muistivat minua viitoshaasteella:

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle.
2. Kirjaa tähän viisi blogia, jotka haastat:
3. Toivo, että ihmiset joille jätit palkinnon antavat sen eteenpäin.


Viisi asiaa, joita tarvitsen päivittäin:

Perhe, kirja, rasva (kosteus-, huuli-, kasvo-, you name it!), silmälasit, tietokone.

Viisi kirjaa, joita suosittelen muille: 


Anne Frank (toim. Otto M. Frank ja Mirjam Pressler): Päiväkirja

Deborah Spungen: Nancy

Stephen King: Uneton yö. Tai lähes mikä tahansa miehen tuotannosta!

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

Markus Zusak: Kirjavaras
(Jätin tarkoituksella sarjat pois.)

Viisi materialistista joululahjatoivetta:

Kirja, suklaa, lämmin yöpuku, lahjakortti kasvohoitoon (onko tämä materialistinen kun kyseessä on palvelu?), tv-sarjaboksi dvd:nä (True Blood tai Gilmoren tytöt).

Viisi paikkaa, jossa haluaisin käydä:
Ranska, Itävalta/Sveitsi, Iso-Britannia, Irlanti, Kreikka.

Viisi adjektiivia, jotka kuvaavat minua:
Luotettava, pohtiva, herkkä, iloinen, höpsö.

Viisi lempiruokaani:

(Pippuri)pihvi valkosipulikermaperunoilla tai vuohenjuustoperunoilla, lämpimät voileivät, miehen tekemä muusi ja pyykäristys, lihapullat/lihamureke, lasagne.

Viisi elämänohjetta, jotka haluaisin jakaa kaikkien kanssa:
Tunne itsesi.
Ajattele positiivisesti.
Älä murehdi asioita joille et voi mitään.

- - -

Suketus ja Tintti muistivat minua Jos olisin -haasteella, mutta koska postauksella on jo pituutta ja olen tehnyt tämän aiemminkin linkitän tällä kertaa vain aikaisempaan kirjannimin toteutettuun haastevastaukseeni.

- - -

Psst! On niitä kirja-arvioitakin luvassa kohtapuoliin :) Ja jotta ei mene ihan kuvattomaksi laitan muutaman talvi- ja lumikuvan. Kohta se on muisto vain!

Charlaine Harris: Definitely Dead

Charlaine Harris: Definitely Dead (#6)

Ace Books, 2006

324 sivua
(suom. Veren perintö)

Luettu: 2.4.2013

Mistä: kirjastosta

No niin! En sitten vielä hypännytkään Sookien kyydistä hengähdystauolle. Vaihdoin vain vauhdista englannin kieleen, kuten aiemmin vähän uhkasin. Kiitos kirjaston seutuvarauksen, lähikirjastossa näitä nimittäin löytyy ainoastaan suomennettuina. Pääsiäisenä pääsin lukemaan ensimmäistä kertaa ulkoilmaan, pitihän siitä ottaa kuva todisteeksi. Jouduin kylläkin hakemaan viltin kaveriksi vielä lampaantaljan ahterin alle, että tarkenin ;) Ah, kevät!

Hieman jouduin kakistelemaan tuota kantta. Jos suomennettujen Sookie-kirjojen kannet ovat hieman huvittavia kaikessa teatraalisuudessaan niin nämä englanninkieliset versiot ovat aivan kamalia. Tai siis kannet ovat kyllä sinällään ihan kivat, herttaista ja värikästä piirrosjälkeä kuorrutettuna kivalla kimalteella, mutta soveltuvat tyyliltään paremmin lasten satukirjalle kuin aikuisten vampyyrifantasialle. Mur, olen puhunut.

Sookie valmistautuu lähtemään New Orleansiin selvittelemään epämääräisissä olosuhteissa kuolleen serkkunsa Hadleyn jäämistöä. Ennen matkaa Sookiella on kiireitä auttaessaan Claude-keijua, veljeään Jasonia ja tämän tyttöystävää Crystalia sekä työtoveriaan Hollya ja ehtiipä hän vielä treffeille Quinnin, ihmistiikerin kanssa, tosin ilta saa odottamattoman käänteen. Lopulta Sookie pääsee lähtemään New Orleansiin, mutta vaara vaanii sielläkin. Vampyyrikuninkaallisten häät kiristävät tunnelmaa ja totta kai Sookie joutuu sekaantumaan tapahtumiin. Sookie saa myös kuulla jotain epämiellyttävää Billistä ja jotain yllättävää omista taustoistaan.

Oli ihan virkistävää vaihtelua lukea Sookien seikkailuista englanniksi. Tosin ensimmäinen kompastus tuli heti alussa kun Sookie viittasi tapahtumiin, joista minulla ei ollut hajuakaan. Onnekseni löysin Hreathemuksen viittauksen samaan aiheeseen ja sitä kautta pääsin minua vaivanneen mysteerin jäljille. Pahuksen "välitarinat"! Pitääköhän Saran esittelemä kirjakin sitten lukea... Lisäksi päänvaivaa aiheutti Sookien puhetapa, jonka vuoksi jouduin turvautumaan välillä sanakirjaan kun erikoisimmat sanat jäivät häiritsemään. Tiedänpä nyt senkin mitä hoity-toity tarkoittaa. Englanninkielisestä tarinasta puuttui kömpelyys, joka minua häiritsi paikoitellen suomennoksissa. Voihan se toki johtua siitä, että vaikka luen englantia suhteellisen sujuvasti se ei ole äidinkieleni eivätkä kaikki nyanssit erotu. Tilannekomiikka ainakin erottui loistavasti myös alkukielellä ja hihittelin itsekseni useampaan otteeseen.

Two priests walked into the bar.
     This sounds like the opening of a million jokes. But these priests didn't have a kangaroo with them, and there was not a rabbi sitting at the bar, or a blonde, either. I'd seen plenty of blondes, one kangaroo in a zoo, no rabbis. However, I'd seen these two priests plenty of times before. They had a standing appointment to have dinner together every other week.

Olen kuitenkin hieman hämmentynyt. En nimittäin oikein saa otetta Quinnista. Tai siis en tiedä mitä ajatella hänen ja Sookien deittailusta. Entä Eric??? Tai edes Bill tai Alcide? Onhan Quinn ihan mielenkiintoisen oloinen tyyppi, mutta jokin hänessä tökkii. Samoissa mietteissä oli myös Emilie. Uusia, kiinnostavia hahmoja oli useita ja vauhtia riitti, joten eipä tässä kai ole valittamista. Sitä paitsi Sookien kuulemat paljastukset lupailevat mielenkiintoisia juonenkäänteitä myös jatkoa ajatellen. Jatkan sarjan lukemista englanniksi ainakin yhden osan verran, sillä varasin kirjastosta taas kaksi kirjaa kerralla. Ilmeisesti nämä kirjat haluavat liikkua pareittain ;)


Sitaattikunniamaininnan saa (ihan siitä syystä, että lauseen luettuani päässäni soi HIMin Gone With the Sin. Etsikää ja kuunnelkaa! Nyt en jaksa linkittää.):

His deep voice rumbled along my spine.

Hahaa! Huomasin ajoissa, että tv:stä (Yle TV2) alkaa True Bloodin viides tuotantokausi ja sitä ennen neljäs tuotantokausi uusitaan kahdessa osassa. Pääsen siis viimein tutustumaan tv-sarjaankin!

Petteri Hannila: Kaukamoinen

Petteri Hannila: Kaukamoinen

Omakustanne, 2013

190 sivua

Luettu: 23.3.2013

Mistä: Kirjailijan tarjoama arvostelukappale

Täytyy sanoa, että tuskin olisin Kaukamoiseen törmännyt tai ainakaan tullut tarttuneeksi siihen ilman kirjailijan yhteydenottoa. Kirja kuulosti sen verran mielenkiintoiselta, että pakkohan siihen oli tutustua. Vaihtoehtoina oli painettu kirja ja e-kirja, minä valitsin perinteisen painetun version.

Vierra ja Aure, 13-vuotiaat serkukset ja yhdessä kasvaneet ystävykset, lähtevät kahdestaan kesän kuumimpana aikana aikuistumisriitille. Korkealla kalliolla, nuotiotulien kajossa Ensimmäinen Äiti antaa suuntaviivat tyttöjen tulevaisuudelle. Yön jälkeen Vierran ja Auren lapsuus on mennyttä ja he joutuvat pohtimaan Äidin sanoja, tulevaisuuttaan naisina ja osana kainujen heimoa. Voiko omaan kohtaloonsa vaikuttaa vai tuleeko siihen alistua, ottaa se vastaan valmiiksi määrättynä?

     Kiivetessään kallioilta alas kohti rantaa heidän katseensa kohtasivat ja hymyt vakavoituivat. Kumpikin tiesi, ettei toinen kertoisi kenellekään, mitä illalla oli tapahtunut. Se oli kuitenkin muuttanut heitä peruuttamattomasti, eikä paluuta entiseen enää ollut.

Kaukamoinen aloittaa kotimaisen fantasian sarjan, joka pohjaa vahvasti mytologiaan. Kirja koostuu kahdeksasta lyhytkertomuksesta, joita on aiemmin julkaistu englanniksi. Kirja huokuu menneitä aikoja, pohjoisen luonnon havupuiden havinaa ja nuotiosavujen tuoksua. Tarinaa tukevat kalevalamittaisen runon muotoon kirjoitetut tarinat ja laulut. Ennen kirjan aloittamista mietin onko runomitta kuinka suuressa osassa ja miten se vaikuttaa lukukokemukseeni, en nimittäin ole Kalevalaa tai ylipäätään runoja juuri lukenut. Onneksi pelko osoittautui turhaksi sillä runot värittävät tarinaa erittäin onnistuneesti.

Kainujen heimoa johtavat vahvat naiset, asetelmasta tuli heti mieleen Johanna Sinisalon Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita -novellikokoelman tarinat Palvelukseen halutaan kokenut neitsyt ja Metsän tuttu. Lisäksi vahvatahtoinen ja oikeudenmukainen Vierra muistuttaa kovasti Jean M. Untinen-Auelin Maan lapset -sarjasta tuttua Aylaa. Valitettavasti etenkin jälkimmäisen kaiut olivat jopa liian vahvat ja eri kirjojen naiset olivat sekoittua päässäni. On vaikea sanoa pidinkö Kaukamoisesta siksi, että se muistutti minua aiemmin ihastuttaneita tarinoita vai pidinkö tarinasta itsenäisenä teoksena. Yhtä kaikki pidin siitä kovasti. Jos Mia Vänskän Saattaja sai minut janoamaan lisää mytologiaa niin Kaukamoisessa sitä riitti.

Kaukamoisen tarina on vahvasti ja vetävästi kirjoitettu, vaikka välillä tarina hajoaa ja hyppii ajassa eteenpäin. Jäin hieman miettimään kenelle kirja on suunnattu. Välillä kerronta muistuttaa nuorten kirjallisuutta, mutta välillä taas meno on hyvin aikuismaista ja jopa raakaa. Olisin toivonut, että jos/kun Vierran tarina jatkuu seuraavassa kirjassa olisi Kaukamoisen loppuun viritetty houkuttelevampi koukku, nyt minussa ei herännyt vastustamatonta paloa lukea seuraava osa vaan saatan jättää Vierran jatkamaan matkaansa. Mutta toisaalta... Olisihan se mukava tietää lunastaako Vierra Ensimmäisen Äidin asettaman ennustuksen. Pienistä puutteistaan huolimatta Kaukamoinen on upea kirja!

Vierran kanssa samoissa metsissä ovat vaeltaneet myös Morre, Dee, Kuutar, Tiina, Katri, Tintti ja moni muu. Monta lukijaa ja monta mielipidettä, omani jäi kirkkaasti plussan puolelle!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Tytöt tunsivat pystyyn nousevissa niskavilloissaan kuoleman kuiskauksen.

Mia Vänskä: Saattaja

Mia Vänskä: Saattaja

Atena, 2011

308 sivua

Luettu 13.3.2013

Mistä: kirjastosta

Mia Vänskän kirja kiinnitti huomioni jo julkaisuvuonna, sillä kauhukirjallisuuden (pidättäydyin kirjoittamasta väliin Stephen Kingiä) ystävänä myös kotimainen kauhu kiinnostaa. Saattaja on odotellut lukuvuoroaan jo useamman uusimiskerran ajan, mutta vihdoin sain sopivan innostuksen tarttua kirjaan.

Nelikymppinen Lilja jättää Helsingin taakseen ja palaa Keski-Suomen lapsuudenmaisemiin. Lilja ostaa oman lapsuudenkotinsa edellisiltä omistajilta, joilla on kiire muuttaa muualle. Lapsuudenystävä Kristiina ja lähellä asuva äiti auttavat Liljaa kotiutumaan, mutta kellarissa mahdollisesti piilevän vesivahingon, varastohuoneen lattialle toistuvasti ilmestyvän vesilammikon alkuperän selvittäminen vaatii ammattilaisen apua. Talossa ja lähiympäristössä alkaa tapahtuu kummia ja samalla Liljaa vaivaavat oudot tuntemukset, näyt, ja lapsuusmuistot lisääntyvät. Kun Liljan äiti sairastuu on Liljan kohdattava tosiasiat, laajennettava maailmankuvaansa sekä pohdittava pystyykö hän ottamaan vastaan vaativan tehtävän.

     Minä en halua tätä, Lilja ajatteli. Minä haluan vain elää normaalia elämää ja selvitä omista maallisista ongelmistani.
     Mutta halusi hän tai ei, hänelle oli väkisin työnnetty tämä tieto, ja alkoi yhä enemmän vaikuttaa siltä, ettei hän pystyisi ohittamaan sitä hölynpölynä, vanhan kansan uskomuksina. Tiedon kanssa hän ehkä pystyisi vielä elämään, mutta vanha nainen odotti, että hän tekisi asialle jotain. Liljasta tuntui kuin hänen keuhkonsa rutistuisivat kasaan. Miksi minä? Kuka tahansa muu olisi parempi. Kristiina vaikka, se olisi suorastaan innoissaan tästä.
     Ehkä hän voisi unohtaa koko asian.

Alku oli hieman kliseinen, mutta tarina vaikutti kuitenkin lupaavalta. Jotkut kielikuvat kuulostivat hieman omituisilta ja kakistelin myös Liljan sinisilmäisyyttä talokauppojen suhteen, jos myyjillä on kiire saada nimet paperiin niin luulisi hälytyskellojen soivan hieman kovemmin. Tarina eteni yllättävän hitaasti ja kerronnan painopiste tuntui välillä karkaavan kauemmas aiheesta useisiin teemoihin, joista osa vielä toistui useamman henkilön kohdalla. En valitettavasti tavoittanut takakannessa lupailtua piinaavuutta kuin pariin otteeseen, ei vaikka musta viha pulppusi (kyllä sitä pulputusta sitten riittikin!) ja vaikka Vänskä on selvästi yrittänyt luoda jännittävää tunnelmaa. Jotain vain jäi puuttumaan. Osa kauheuksista ennemmin huvitti kuin pelotti, varsinkin kun paikoitellen tuo pimeys ja mustuus muistutti Harry Pottereiden ankeuttajia.

Oli uskomattoman hienojen, Jussi S. Karjalaisen käsialaa olevien kansien välissä kehuttavaakin. Vänskä on ammentanut tarinaansa aineksia kansantarinoista ja myyteistä mielenkiintoisella ja ilahduttavalla tavalla sekä onnistunut yhdistämään ne hienosti nykypäivään. Vaikka kaipasin tarinaan kauhua oli Saattajasta luettava sivu toisensa jälkeen, jotta sain tietää miten Liljan käy. Vänskässä on selvästi tarinankertojan aineksia kunhan hänen onnistuu saada lukijansa pelkäämään ja odottamaan kauhulla seuraavan rivin ja seuraavan sivun tapahtumia, kuten kauhugenreen kuuluisi. Toivottavasti kaipaamaani kauhua löytyy Vänskän toisesta romaanista Musta kuu, jonka luultavasti vielä joskus luen.

Saattajan ovat lukeneet myös mm. Ahmu  ja Morre, jotka pohtivat samoja asioita mitkä mietityttivät minuakin: teemoja oli ehkä liikaa ja Lilja vaikutti ikäistään nuoremmalta.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Kuollut on lakannut olemasta, ei mitään leijumisia tai harhailuja enää.

 

Charlaine Harris: Verta sakeampaa

Charlaine Harris: Verta sakeampaa (#5)

Gummerus, 2011
341 sivua

(Dead as a Doornail, 2005)

Luettu: 7.3.2013

Mistä: kirjastosta

Hiihtoloma- ja mökkilukemistoon sujahti seuraava Sookie Stackhouse -kirja kuin itsestään. Ulkoilupäivän jälkeen on lähes pakko saada lukea jotain viihdyttävää eikä mitään hirveän vakava(sti otettava)a.

Bon Tempsin kaksiluontoiset ovat vaarassa, sillä useampaa heistä on ammuttu eikä syyllisestä ole tietoakaan. Sookie pelkää veljensä Jasonin puolesta, sillä jouduttuaan ihmispuuman puremaksi veli muuttuu puumaksi täysikuulla ja on näin mahdollisesti vaarassa tulla ammutuksi. Sookie itse tuntuu myös olevan tapansa mukaan vaarassa. Hänellä on veljensä ja oman turvallisuutensa murehtimisen lisäksi muitakin kiireitä, sillä hän joutuu hankkimaan työpaikallensa Merlotte´siin väliaikaista työvoimaa ja osallistumaan Shreveportin ihmissusilauman erinäisiin tilaisuuksiin ystävänsä Alciden seuralaisena. Miesrintamalla sentään on hieman rauhallisempaa, vaikka ympärillä pyörii ex-poikaystävä vampyyri-Billin lisäksi merirosvovampyyri, ihmissusi, ihmiskoira ja vampyyri-Eric, joka kyselee muistinmenetyksensä aikaisista tapahtumista.

"Mitä me oikein teimme, Sookie? Ja kenelle?"

     "Tahrat olivat kananverta. Lahtasin kanan ja laitoin siitä ruokaa", valehtelin. Olin nähnyt pienenä mummin tappavan kanan monta kertaa, mutta en ollut koskaan tehnyt sitä itse.

     "Sookie, Sookie. Paskanjauhantamittarini huutaa punaisena", Eric sanoi ja pudisti päätään nuhtelevasti.

     Pelästyin niin , että aloin nauraa. Oli tullut sopiva hetki lähteä. Näin Charles Twiningin seisovan baarin etuoven pielessä kaikin puoliin nykyaikaista toppatakkia pidellen. "Hei sitten, Eric, ja kiitos baarimikosta", sanoin aivan kuin Eric olisi lainannut minulle sormiparistoja tai kupillisen riisiä. Hän kumarsi ja hipaisi poskeani viileillä huulillaan.

Näin peräkkäin luettuna aiempien tapahtumien kertaaminen ja samojen asioiden toisto häiritsi aika paljon. Olenkin samoilla linjoilla marjiksen kanssa, tästä jäi hieman välikirjan maku. Liiallisiin yksityiskohtiin jääminen ärsytti myös. Juonen kannalta ei ole välttämätöntä tietää, että Sookiella menee kirjastossa kaksi minuuttia suunniteltua vähemmän, vaikka toki muiden kirjastokäyttäytyminen minua kiinnostaakin... Minua mietitytti myös Sookien uskonnollisuus, se tuntui puskevan tässä osassa esille aiempia enemmän. Onneksi tarina vie tuttuun tapaan mukanaan ja juonta värittävä musta huumori, näpsäkkä sanailu ja Sookien häpeilemätön miesten (ulkonäön) ihailu viihdytti. Sitä paitsi Eric on jälleen oma itsensä ja samalla hänen ja Sookien välinen jännitekin palaa ihan erille tasolle. Kieltämättä odotan innolla seuraavan osan lukemista, jotta saan tietää mihin suuntaan Sookien mieskuviot lähtevät etenemään ;)

Sitaattikunniamaininnan saa Ericin punaisena huutavan paskanjauhantamittarin (katso lainaus ylempänä) lisäksi:

Minulla ei ole juuri ystäviä, joten arvostan niitä jotka olen onnistunut saamaan - vaikka epäilenkin, että he haluaisivat yllättää minut pimeällä kujalla ja tehdä minulle veriset temppunsa.

Charlaine Harris: Veren imussa

Charlaine Harris: Veren imussa (#4)

Gummerus, 2011
328 sivua

(Dead to the World, 2004)

Luettu: 2.3.2013

Mistä: kirjastosta

Edellisen huikean, mutta rankan lukukokemuksen jälkeen tarvitsin jotain nopeasti nieltävää viihdettä. Nappasin huojuvasta kirjastolainapinosta seuraavan Sookie Stackhouse -kirjan ja luin sen parissa päivässä, mitä ei minulle tapahdu kovin usein.

Sookie on totutellut viikon verran rauhalliseen sinkkunaisen elämään jätettyään petollisen poikaystävänsä Billin. Eräänä iltana töistä kotiin ajaessaan Sookie näkee pimeällä tiellä puolialastoman, juoksevan miehen. Mies on Eric, joka ei tunnista Sookieta tai edes itseään. Sookie vie miehen kotiinsa ja keskusteltuaan tämän lähimpien työtovereiden kanssa selviää, että Shreveportissa on noitia, jotka haluavat vallata Ericin liiketoiminnan. Noitien johtajatar on mieltynyt viikinkivampyyriin ja haluaa hänetkin itselleen, mutta kun Eric ei noitien ehdotuksiin suostunut langetettiin hänen ylleen kirous, joka vei hänen muistinsa. Rauha on mennyttä, kun Sookie ryhtyy Ericin suojelijaksi, etsii kadonnutta veljeään ja joutuu osalliseksi vampyyrien, ihmissusien ja noitien väliseen taisteluun.

     Jestas, miten hyvin minä hommani hoidinkin. Minun piti pitää Eric piilossa, mutta tässä me nyt loikimme hautausmaan poikki kohti Lännen Pahaa Noitaa sen sijaan että olisimme piilossa jossain pimeässä kolossa mistä hän ei löytäisi meitä. Tosi fiksua.

Varoitus! Saattaa sisältää pieniä määriä juonipaljastuksia! Kun Bill on poissa kuvioista pääsee Eric mellastamaan rauhassa Sookien lähellä, vaikkakin muistinsa menettäneenä sekä muuttuneena, ja suhdehan siitä seuraa. Vaikka Sookieta osittain häiritsee Ericin luonteen muuttuminen vie fyysinen vetovoima voiton. Täytyy sanoa, että vaikka iloitsin siitä, että he löysivät toisensa pidin enemmän "tavallisesta" Ericistä. Muistinsa menettänyt Eric on liian tylsä ja tasainen! Onneksi tutusta Ericistä ehtii nähdä vilauksen kirjan lopussa, siitäkin huolimatta, että muistin palautumisen seurauksena Sookien ja Ericin suhde muuttuisi takaisin kissa ja hiiri -leikiksi peiton heiluttelun ja lepertelyn sijasta. Juonipaljastukset loppuivat.

Harris esittelee liudan uusia yliksiä eli yliluonnollisia olioita, joten touhu ei käy yksitoikkoiseksi. Toivottavasti noitia ja keijuja vilahtelee myös jatkossa Bon Tempsissä, heistä lukisi mielellään enemmänkin. Viihdyin Sookien matkassa edelleen oikein hyvin, mutta lukisin silti mieluummin sarjaa jatkossa alkukielisenä. Uskoisin tarinan olevan sujuvampi englanniksi, nyt osa jutuista tuntui vähän kömpelöiltä. Katsotaan nyt vielä seuraavan osan verran, se kun on jo lainattuna kirjastosta suomenkielisenä. Hieman muuten taas ärsyynnyin Sookieen, joka välillä loistaa tyhmyydellään ja välillä taas tuntuu hyvinkin fiksulta. Nurinoista huolimatta taidan jatkaa saman tien seuraavaan osaan.

Veren imussa on viihtynyt myös mm. marjis ja Morre.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Luoja minua sarkastisilta vampyyreiltä varjelkoon.

Johonkinhan se raja nyt sentään on vedettävä, muunlaiset vampyyrit siis ilmeisesti menettelevät ;)

Maaria Päivinen: Pintanaarmuja

Maaria Päivinen: Pintanaarmuja

ntamo, 2013

259 sivua

Luettu: 26.2.2013

Mistä: pyydetty arvostelukappale kirjailijalta

Luettuani Maaria Päivisen aikaisemmat romaanit Silja ja Mai sekä Minä rakastan sinua nuori mies odotin jo kieli pitkällä hänen seuraavaa teostaan. Päivinen onkin noussut kahdella romaanillaan yhdeksi kotimaisista suosikkikirjailijoistani.

Anna on särkynyt sisältä ja ulkoa. Häntä hallitsee aviomies Veikko, joka ruhjoo ja alistaa, rakastaakin ehkä, mutta raa'alla tavalla. Anna pakenee arkea Hermanin lähelle, mutta ehkä huomaamattaan hallitsee tuota rakastavaa naapurin miestä osittain samalla tavalla kuin Veikko häntä. Riittääkö Annasta Veikon lisäksi Hermanille, odottamastaan lapsesta puhumattakaan, kun Anna on jo itselleenkin liikaa? Anna yrittää pyristellä irti Veikon vallan alta sekä rajoittuneesta elämästään, mutta tavat ja tunteet istuvat tiukassa. Hän tekee viimein ratkaisunsa, mutta sen toteuttamiseen hän tarvitsee Hermania.

     Minä se olin, joka hänet työnsi aaltoihin, hän itse sitä toivoi.

     Että minä laittaisin eteenpäin.

     Minä, eikä kukaan muu.

     Hän oli tajuton siinä vaiheessa. Rakastin niin paljon, että annoin hänet merelle, ja hän puolestaan niin kyllästynyt, että tahtoi sinne. Hän rakasti kaikkia meistä niin tukahduttavan paljon, että kyllästyi; hän rakasti liikaa, liikaa voi todella rakastaa. Niin voi, että sattuu.

     Että tulee halu kuolla, tukehtua rakkauteen upota kiveksi maailman pohjaan.

Tarina kerrotaan vuorotellen Annan ja Hermanin sanoin, Veikko pysyy hiljaa. Toisinkin olisi voinut olla, Päivinen nimittäin kertoo blogissaan Veikon olleen alunperin toinen kertoja Annan rinnalla, mutta hän leikkasi Veikon pois ja loi Hermanin. En voi olla miettimättä minkälainen tarina oli alunperin, kuinka paljon ankeutta ja vihaa Veikko olisi siihen tuonut. Nyt Herman suo ne vähäiset onnen ja helppouden hetket, joita ilman Anna olisi saattanut suistua raiteiltaan paljon aikaisemmin.

Päivisen kirja pyörii vahvasti rakkauden ympärillä. Hän kuvaa hienosti rakkautta ja sen varjopuolta sekä sitä miten eri tavalla ihmisen voikaan nähdä omin tai toisen silmin. Anna on ankara itseään kohtaan, uskoo Veikon väheksyntää ja lietsoo sitä vielä ajatuksissaan eli syöksykierre on valmis. Toisen näkökulman tarjoaa Herman, joka näkee Annan kauniisti ja kauniina, hänen puutteistaan huolimatta.

Kirja viiltää, repii rikki ja vereslihalle. Se on enemmän kuin nimensä veroinen, naarmut painuvat pintaa syvemmälle. Se satuttaa Annan kokeman kurjuuden takia ja ihastuttaa Päivisen kauniin ja elävän kielen ansiosta. Myös Anni Halosen kansikuva on todella pysäyttävä ja onnistunut. Se kuvaa Annan tarinaa ja kirjan tunnelmaa todella hyvin. Jos kansi herättää voimakkaita tunteita niin samaa tunnemyrskyä on luvassa kansien välissä. Ainoa herpaantumisen hetki koitti kirjan loppupuolella kun ihmettelin mistä Mauku-kissa yhtäkkiä ilmestyi Annan kotiin. Oliko sitä mainittu aiemmin vai olinko vain niin uppoutunut kolmikkoon Anna-Veikko-Herman, että olin ohittanut sen kokonaan? Tuon miettiminen ja mainitseminen on kylläkin täysin nippelinillitystä ja epäoleellista tarinan ja lukuelämyksen kannalta! Koin lukiessani jatkuvasti kylmiä väreitä ja kirjan kannet suljettuani palelu vain jatkui. Anna pysyttelee vahvasti ajatuksissani ja huomaan kuvittelevani kirjan loppuun pientä takaporttia. Entä jos...?

Taisin juuri lukea Päivisen parhaan romaanin ja yhden kirjavuoteni helmistä! Voin suositella kirjaa kaikille, jotka nauttivat kauniista kielestä eivätkä pelkää rankkoja aiheita. Myös Leena Lumi koki kirjan vahvasti.

Sitaattikunniamaininnan saa poikkeuksellisesti kaksi lausetta. Ei ole kirjailijan vika, että hän kirjoittaa niin riipaisevia ja kauniita sanoja ettei bloggari osaa tehdä valintaa:

Miten yksi henkilö, jota ei kunnolla vielä edes tunne, voi olla tämä kaikki.

Ymmärränkö, että hän on lauseissani iso alkukirjain ja pieni, vahingossa loppuun lisätty piste.

 

Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia

Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia

WSOY, 1991
168 sivua

(Det osynliga barnet och andra berättelser, 1962)

Luettu: 20.2.2013

Mistä: lapsuuden lahja

Tämä postaus on tavallaan koko perheen yhteistyötä, sillä luin kirjan viimeisen Kuusi -tarinan tytöille ääneen jouluaattona ja eilen illalla koko perhe miestä myöten (!) osallistui postauksen "pääkuvan" valitsemiseen. Pakkomielteelleni tavoilleni uskollisena en voinut lukea kirjasta vain yhtä tarinaa vaan luin kirjan kokonaan. Kannesta kanteen tietenkin, eli jouluinen päätöstarina tuli sitten luettua kahteen kertaan. Saattaapa olla, että Kuusen lukemisesta muodostuu meillä vielä jouluperinne.

Kirja koostuu yhdeksästä erillisestä tarinasta ja Tove Janssonin omasta mustavalkoisesta kuvituksesta. Kevätlaulussa Nuuskamuikkunen odottaa uutta sävelmää ja tapaa pienen mönkijän. Kamala tarina kertoo Homssusta, mielikuvituksen voimasta ja valehtelusta. Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin on tarina onnettomuuden odotuksesta. Maailman viimeisessä lohikäärmeessä lohikäärme ei käyttäydy niin kuin erään mielestä pitäisi. Hemuli joka rakasti hiljaisuutta -tarinan hemuli haluaa eläkkeelle. Kertomus näkymättömästä lapsesta kuvaa ironian ja ilkeyden surullisia seurauksia. Hattivattien salaisuudessa Muumipappa lähtee seikkailulle. Sedrikissä Nipsu tuntee luopumisen tuskaa. Kuusi -tarinassa muumiperhe odottaa Joulua, kuka hän sitten onkaan.

Vaikka tarinat ovat erillisiä voi niissä nähdä yhdistävän tekijän, punaisen langan, joka on välillä selvästi näkyvissä ja välillä rivien välissä piilossa. Tarinoita yhdistää pelko. Pienet, suuret, hassut, turhat ja toteutuvat pelot. Muumipappa esimerkiksi pelkää arjen mukanaan tuomaa tylsistymistä, mutta myös arjesta irtautumisessa on omat pelkonsa: Hän oli aivan vapaa, mutta hänellä ei ollut enää halua mihinkään. Myös muutos toistuu useammassa tarinassa.

Tällä kirjalla, tai oikeastaan yhdellä sen tarinoista, on minulle henkilökohtaisesti erityisen tärkeä merkitys ja vaalin tätä kirjaa (ja koko muumiromaaniboksiani) aarteenani. Silti parhaimmistoon nousi ainakin tällä lukukerralla Hattivattien salaisuus sekä Hemuli joka rakasti hiljaisuutta. Molemmat tarinat peilautuvat jossain määrin omaan elämäntilanteeseeni eli lapsiperhearkeen, siihen liittyvään kiireeseen, haaveisiin, ilonaiheisiin ja tietysti myös tuskastumisiin ja harmistumisiin. Eläkkeelle jäämisestä en sentään haaveile ;) Sain molemmista tarinoista kummaa lohtua ja voimaa sekä aina niin tärkeän muistutuksen siitä, että ilo tulee pienistä asioista. Hemulitarina kiihtyy jopa hiljaiseen riemuun.

     Ulkona vallitsi hiljaisuus. Hän kuuli vain purojen solinan ja yötuulen huminan.

     Äkkiä hemuli huolestui. Hän nousi istumaan ja kuunteli. Ei äännähdystäkään.

     - Entä jos heillä ei ole hauskaa, hän ajatteli levottomana. Jospa heillä ei voi olla hauskaa, elleivät he saa huutaa itseään pökerryksiin... Ehkä he ovat menneet kotiin!

     Hän ryntäsi Kampsun lipaston päälle ja kurkisti katossa olevasta aukosta. Olivat he siellä. Koko puisto rapisi ja vilisi salaista ja hurmaavaa elämää. Loiskahdus, naurun tirske, heikkoja mätkähdyksia, innokkaiden askelten tassutusta kaikkialla. Heillä oli hauskaa.

     - Huomenna, ajatteli hemuli, huomenna sanon heille, että he saavat nauraa ja ehkä hyräillä hiukan, jos siltä tuntuu. Mutta ei enempää. Ehdottomasti ei.

Oivaltavan, moniulotteisen, herkän ja mielikuvituksellisen kerronnan lisäksi ihastelen edelleen myös Tove Janssonin kuvitusta, josta tällä kertaa esimerkkinä kuva Vilijonkasta myrskyn keskellä. Pahoittelen huonoa kuvanlaatua, hieman parempia kuvia ja lisää esimerkkejä Janssonin hienosta piirrosjäljestä löytyy Taikatalvi -postauksestani.

Mutta kuka on tuo punanuttuinen, mustahiuksinen hahmo kansikuvassa? Yritimme yhdessä tyttöjen kanssa etsiä vastausta niin kirjan kuvituksesta kuin Muumioppaasta, mutta arvoitukseksi jäi. Vahvimmaksi veikkaukseksi nousi homssu, vaikka pieniä piirre-eroja huomasimmekin.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Mutta kenelläkään ei ole hauskempaa kuin hän itse itselleen järjestää.

Sirke Happonen: Muumiopas

Sirke Happonen: Muumiopas

SKS, 2012

241 sivua (+lähteet, yht. 248 sivua)

Luettu: 11.2.2013

Mistä: pyydetty arvostelukappale kustantajalta

Törmäsin Sirke Happosen Muumioppaaseen Jenni S.:n Koko lailla kirjallisesti -blogissa ja tiesin, että tätä kirjaa ei Tove Jansson- ja muumifani voi ohittaa. Happonen johdattaa kirjan pariin näin:

Tässä maassa ei voi viettää montakaan hetkeä ennen kuin törmää muumeihin. Ne keikkuvat vastaan lasten repuissa ja aikuisten avaimenperissä, pipoissa, paidoissa ja elokuvissa. Kaikki meistä tietävät muumihahmot, mutta kuinka moni ne todella tuntee - alkuperäisissä tarinoissa, itsessään ja tuttavissaan?
     Muumimaailma on suuri ja syvä. Se on absurdi, hauska ja viisas, välillä viiltävä ja lopulta lohdullinen.

Sirke Happonen on koonnut herkullisen väristen kansien väliin koko Muumilaakson väen vakituisista asukkaista satunnaisiin kävijöihin, tutunnimisistä hahmoista niihin, joilla ei edes ole nimeä. Tove ja Lars Janssonin luomat alkuperäiset hahmot on esitelty aakkosjärjestyksessä, joten pieninkään ötökkä ei ole muita huonommassa asemassa vaan saa ansaitsemansa paikan aakkosten mukaan, toki joistain hahmoista on enemmän sanottavaa kuin toisista. Happonen ei tyydy pelkästään esittelemään hahmoja vaan kertoo myös miten tunnistaa itsestään tai omasta lähipiiristään esimerkiksi Mörkö tai Nuuskamuikkunen. Ja jos tunnistaminen tuntuu liian helpolta niin ei hätää, kirja tarjoaa vinkkejä myös tietyksi hahmoksi muuntautumiseen. Jos elämä tuntuu liian vilijonkkamaiselta voi itsessään harjoittaa vaikka pikkumyymäisiä tapoja ja elkeitä.

Kirjaa elävöittää monipuolinen kuvitus. On hahmoluonnostelmia, kuvia "varhaismuumeista" eli Snorkeista ja nykymuumeista, sarjakuvia ja maalauksia.  Mustavalko- ja värikuvien lisäksi väriä löytyy kirjan sivujen pohjavärityksestä ja otsikoista. (Yhteistyö kameran kanssa oli väliaikaisesti tauolla, joten puhelimen kamera joutui töihin, valitettavasti sen huomaa kuvien laadusta.) Kiitokset ansaitsevat myös kovat kannet ja paksuhkot sivut, tämä kirja ei ole mikään lepare!

Kuvittelin tuntevani muumit hyvin ja pääseväni lähinnä tunnelmoimaan ja verestämään muumimuistoja. Toisin kävi. Vakoojia Muumilaaksossa? Jaa niin kuka tohtori Schrünkel? Aivan uusia tuttavuuksia minulle! Tosin muumitietämykseni painottuu Tove Janssonin muumikirjoihin ja tv:n suomenkieliseen japanilaisanimaatioon, Janssonien sarjakuviin en ole juurikaan tutustunut muutamia yksittäisiä strippejä lukuunottamatta. Minulle kirjan informatiivisin anti olikin sarjakuvat ja niissä kuvatut hahmot. Lars Janssonin sarjakuvat tuntuvat olevan nimenomaan aikuisille suunnattuja kielenkäyttö- ja juonivalinnoiltaan, sainkin selville aivan uusia ulottuvuuksia esimerkiksi Muumipeikosta baarinpitäjänä ja Muumimammasta rosvoliigan jäsenenä.

Loppuun, Kirjallisuus ja lähteet -osioon Happonen on nostanut esille yhden minuakin mietityttäneen seikan. Nimittäin muumihahmojen kirjoitusasun. Käytäntö on vaihdellut jo itsensä Tove Janssonin kohdalla, eli hänkin on kirjoittanut hahmot välillä isolla ja välillä pienellä alkukirjaimella.

Vaikka kirja antaa paljon aikuiselle (muumifanille) oli kirja ehkä parhaimmillaan yhdessä 7 vuotta täyttävän tyttären kanssa selattuna. Keskusteluja heräsi niin Nipsun alkuperäisestä väristä kuin Pikku Myyn ja Nuuskamuikkusen sekä Nipsun, Hosulin ja Sosulin perhesuhteista. On hienoa jos kirja saa lapsessa kytevän muumikipinän roihahtamaan isompaan liekkiin, niin kuin meillä tuntui käyvän. (Ensimmäisessä kuvassa näkyvät hahmotkin pääsivät pitkästä aikaa leikkeihin mukaan.)

Entä ketä Muumilaakson hahmoa muistutan eniten? SKS:n muumitestin (joka löytyi SKS:n facebook -sivuilta, mutta on jo ilmeisesti poistettu) ja myös oman ennakkoarvaukseni mukaan olen Pikku Myy. Kirjaa lukiessani löysin kuitenkin itsestäni myös ainakin hemulimaisia (kokoelmien kartoittaminen) ja homssumaisia (mielikuvitus pelon ruokkijana) piirteitä. Ehkä meissä kaikissa on ripaus useampaakin Muumilaakson hahmoa.

Lyhyesti määriteltynä Muumiopas on muumifanin aarreaitta. Se antaa hahmoille lisää syvyyttä ja sävyjä, jopa uusia yhteyksiä hahmojen välille. Minut kirja sai kiinnostumaan muumisarjakuvista.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Meidän maailmamme lapset syntyvät homssuina, ja ympäristöstä riippuu paljon, miten homssuiksi he jäävät.