Mia Vänskä: Saattaja

Mia Vänskä: Saattaja

Atena, 2011

308 sivua

Luettu 13.3.2013

Mistä: kirjastosta

Mia Vänskän kirja kiinnitti huomioni jo julkaisuvuonna, sillä kauhukirjallisuuden (pidättäydyin kirjoittamasta väliin Stephen Kingiä) ystävänä myös kotimainen kauhu kiinnostaa. Saattaja on odotellut lukuvuoroaan jo useamman uusimiskerran ajan, mutta vihdoin sain sopivan innostuksen tarttua kirjaan.

Nelikymppinen Lilja jättää Helsingin taakseen ja palaa Keski-Suomen lapsuudenmaisemiin. Lilja ostaa oman lapsuudenkotinsa edellisiltä omistajilta, joilla on kiire muuttaa muualle. Lapsuudenystävä Kristiina ja lähellä asuva äiti auttavat Liljaa kotiutumaan, mutta kellarissa mahdollisesti piilevän vesivahingon, varastohuoneen lattialle toistuvasti ilmestyvän vesilammikon alkuperän selvittäminen vaatii ammattilaisen apua. Talossa ja lähiympäristössä alkaa tapahtuu kummia ja samalla Liljaa vaivaavat oudot tuntemukset, näyt, ja lapsuusmuistot lisääntyvät. Kun Liljan äiti sairastuu on Liljan kohdattava tosiasiat, laajennettava maailmankuvaansa sekä pohdittava pystyykö hän ottamaan vastaan vaativan tehtävän.

     Minä en halua tätä, Lilja ajatteli. Minä haluan vain elää normaalia elämää ja selvitä omista maallisista ongelmistani.
     Mutta halusi hän tai ei, hänelle oli väkisin työnnetty tämä tieto, ja alkoi yhä enemmän vaikuttaa siltä, ettei hän pystyisi ohittamaan sitä hölynpölynä, vanhan kansan uskomuksina. Tiedon kanssa hän ehkä pystyisi vielä elämään, mutta vanha nainen odotti, että hän tekisi asialle jotain. Liljasta tuntui kuin hänen keuhkonsa rutistuisivat kasaan. Miksi minä? Kuka tahansa muu olisi parempi. Kristiina vaikka, se olisi suorastaan innoissaan tästä.
     Ehkä hän voisi unohtaa koko asian.

Alku oli hieman kliseinen, mutta tarina vaikutti kuitenkin lupaavalta. Jotkut kielikuvat kuulostivat hieman omituisilta ja kakistelin myös Liljan sinisilmäisyyttä talokauppojen suhteen, jos myyjillä on kiire saada nimet paperiin niin luulisi hälytyskellojen soivan hieman kovemmin. Tarina eteni yllättävän hitaasti ja kerronnan painopiste tuntui välillä karkaavan kauemmas aiheesta useisiin teemoihin, joista osa vielä toistui useamman henkilön kohdalla. En valitettavasti tavoittanut takakannessa lupailtua piinaavuutta kuin pariin otteeseen, ei vaikka musta viha pulppusi (kyllä sitä pulputusta sitten riittikin!) ja vaikka Vänskä on selvästi yrittänyt luoda jännittävää tunnelmaa. Jotain vain jäi puuttumaan. Osa kauheuksista ennemmin huvitti kuin pelotti, varsinkin kun paikoitellen tuo pimeys ja mustuus muistutti Harry Pottereiden ankeuttajia.

Oli uskomattoman hienojen, Jussi S. Karjalaisen käsialaa olevien kansien välissä kehuttavaakin. Vänskä on ammentanut tarinaansa aineksia kansantarinoista ja myyteistä mielenkiintoisella ja ilahduttavalla tavalla sekä onnistunut yhdistämään ne hienosti nykypäivään. Vaikka kaipasin tarinaan kauhua oli Saattajasta luettava sivu toisensa jälkeen, jotta sain tietää miten Liljan käy. Vänskässä on selvästi tarinankertojan aineksia kunhan hänen onnistuu saada lukijansa pelkäämään ja odottamaan kauhulla seuraavan rivin ja seuraavan sivun tapahtumia, kuten kauhugenreen kuuluisi. Toivottavasti kaipaamaani kauhua löytyy Vänskän toisesta romaanista Musta kuu, jonka luultavasti vielä joskus luen.

Saattajan ovat lukeneet myös mm. Ahmu  ja Morre, jotka pohtivat samoja asioita mitkä mietityttivät minuakin: teemoja oli ehkä liikaa ja Lilja vaikutti ikäistään nuoremmalta.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Kuollut on lakannut olemasta, ei mitään leijumisia tai harhailuja enää.