Mia Vänskä: Valkoinen aura

Mia Vänskä: Valkoinen aura

Atena, 2014

206 sivua

Luettu: 20.8.2016

Mistä: kirjastosta (e-kirja)

Ajattelin yrittää pitkästä aikaa aktivoitua e-kirjojen pariin ja lainasin kirjastosta Mia Vänskän uusimman teoksen Valkoinen aura. Harmittelin kymmenen päivän laina-ajan lyhyyttä, mutta kirja tuli ahmaistua parissa päivässä vaikka puhelin lukuvälineenä ei olekaan miellyttävin. Sängyssä lukeminen sentään sujui helposti kevyellä puhelimella.

Katariina "Iina" Ketola aloittaa sairaanhoitajaopiskelut kaupungissa ja muuttaa asumaan opiskelija-asuntolaan. Uusi ympäristö, uudet ystävät, opinnot ja välimatka poikaystävään ja perheeseen ovat isoja muutoksia, mutta eniten Iinaa mietityttää hänen lisääntyvät tuntemuksensa jonkun epämiellyttävän läsnäolosta ja tarkkailusta. Ja miksi hän tuntee outoa vetoa tyhjillään olevaan seitsemänteen kerrokseen ja erityisesti käytävän viimeiseen asuntoon?

     Iina katsahti ympärilleen. Käytävä ei näyttänyt erityisen rapistuneelta. Seinät olivat osin liasta läikikkäät ja yhden kattolampun kupu oli rikki, mutta muuten käytävä oli siisti. Hän kääntyi takaisin hissille, mutta sitten toisen haaran käytävästä kuului kolahdus. Hän empi hetken, palasi taitekohtaan ja kurkisti nurkan taakse. Käytävässä ei näkynyt mitään, mutta hän astui silti nurkan ympäri.
    Muutaman askeleen jälkeen hän jähmettyi paikalleen. Outo tunne lipui takaisin. Aivan kuin ilmassa olisi jotain ylimääräistä – tuskin havaittava pahaenteinen värinä, kuin tippa mustetta ammeellisessa vettä. Käänny takaisin, täällä on vain lisää tyhjiä asuntoja, hän ajatteli, mutta pysyi paikallaan kahden vaiheilla. Sitten hän huomasi jatkavansa eteenpäin. Nyt jalat liikkuivat lähes itsestään.

Valkoinen aura alkaa koukuttavan kylmäävästi ja kasvaa kunnon kauhukertomukseksi, mutta jännitys pysyy maltillisella tasolla eikä kirja vie yöunia (tai näin uskon, huomenaamulla voin olla eri mieltä). Jännite pysyy hienosti yllä loppuun saakka, juoni ei lässähdä kesken kaiken eikä siinä ole turhia suvantovaiheita. Unet, vaihtoehtohoidot, piirtäminen ja opiskelija-arki ovat toimiva kehys tarinan kammottaville tapahtumille. En ole lukenut Vänskän toista romaania Musta kuu, mutta ainakin tämän kolmannen kirjan perusteella Vänskä on kehittynyt tarinankertojana hurjasti ja hän on varteenotettava valinta kun tekee mieli lukea kauhua.

Kirjan ainoa ongelma oli hienoinen haparointi aistikuvauksissa tai lähinnä niiden toistossa. Jos Vänskän esikoisromaanissa Saattaja toistettiin kuinka musta viha pulppusi niin Valkoinen aura oli pullollaan värinöitä ja tuntemuksia (sekä kulmien kurtistelua, luvassa otsaryppyjä!) mikä ärsytti alussa, mutta siihen tottui tarinan viedessä muuten mennessään. Suurimmaksi osaksi kerronta oli todella sujuvaa ja sivut kääntyivät kuin huomaamatta.

Henkilömäärä oli maltillinen, mutta riittävä ja tarjosi monta kiinnostavaa persoonaa. Varsinkin Iinan vapaaehtoispalvelun kautta tapaama Rosalind oli ihastuttava tuttavuus. Tällaiset pirteät, persoonalliset ja sanavalmiit (»Minä en tiedä, missä hulluuden raja menee, mutta olen melko varma, että se on jossain minun ja sen naisen välillä.») vanhukset tuntuvat jäävän mieleeni. Mikä parasta kirja ei ollut missään vaiheessa ennalta-arvattava, jopa loppu tarjosi ohhoh-reaktion.

Lukuflow, mikä mahtava olotila!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kaksi katulamppua oli rikki, ja vain kuun kylmä valo valaisi märkää asfalttia, joka kiilteli kuin valtavan pedon niljakas iho.

Iin kirjaston lukuhaaste: 8. Jonkin tunnetun suomalaisen kirjailijan uusin kirja.