Risto Isomäki: Viiden meren kansa

Risto Isomäki: Viiden meren kansa
Into, 2018
333 sivua
Luettu: 13.7.2019
Mistä: ennakkokappale

Risto Isomäen Viiden meren kansa oli kevään viimeisen lukupiirin kirjana, mutta päällekkäisen menon sekä ehkä vielä suuremmasta syystä takkuavan lukemisen vuoksi sain luettua kirjan toukokuun sijaan vasta heinäkuussa. Hupsista... Ehdin sentään ennen lukupiirin syyskauden starttia.

Viiden meren kansa on esihistoriallinen novellikokoelma, joka koostuu kahdeksasta tarinasta sekä jälkisanoista. Tarinat ajoittuvat aikajanalle, joka alkaa 11 000 vuoden takaa ja päättyy noin 1200-luvulle.

Jäiset rannat -tarinassa Isomäki kuvaa kuinka ensimmäiset asukkaat saapuvat Suomeen hylkeennahkaisilla kanooteillaan jäävuoria väistellen. Maailmanmeren rannalla kertoo kuinka Maailmanmeren rannalla asuvat ihmiset kokivat ulapalta pakenevien eläinten kintereillä saapuvan uhkan, hurjannäköiset, tatuoidut ja vihamieliset muukalaiset. Hylkeiden kansassa siirrytään hylkeenmetsästäjien pariin Yli-Iin Kierikkiin, jossa heimon nuorukainen valmistautuu vaimonhakumatkalle ja metsästää hylkeitä myötäjäisiksi. Lemminki ja lohikäärme -tarinassa tavataan Kalevalasta tuttuja hahmoja. Lemminki näkee taivaalla hohtavan kirkkaan ja kuuman tulipallon. Lemminki sekä seppä Ilmari lähtevät tutkimaan lohikäärmettä muistuttavaa ilmestystä, joka jätti kulkiessaan jälkeensä metsäpaloja, tuhoa ja myös erikoista kiviainesta. Skyytit kertoo metsässä joukkojensa kanssa kulkevasta prinsessasta, joka on valmis uhraamaan itsensä pelastaakseen kansansa. Paholaisen tyttärissä osallistutaan pakanallisiin kesäpäivänseisauksen juhliin Pyhällä Vuorella. Karsikkopuun kuolema tarjoaa vaihtoehtoisen taustan Lallin ja piispa Henrikin synkälle kohtaamiselle. (Erään) maailman loppu kuvaa ristiretkien kiillotetun kuvan taakse piiloutuvaa järjettömyyttä ja silmitöntä, perusteetonta väkivaltaa.

Kerrottuaan tarinansa Isomäki muistuttaa, että kokoelma ei ole tietokirja vaan kaunokirjallinen teos siitä huolimatta, että tarinoiden taustalla on historiallisia faktoja. Isomäki myös avaa tarinoiden taustalla oleva historiallisia tapahtumia ja viittaa erinäisiin tutkimuksiin. Yksityiskohtia vilisee yksi toisensa jälkeen ja vaikka Isomäen tarinat olisivatkin fiktiota niin jälkisanat painavat kokonaisuutta vahvasti faktan puolelle.

Viiden meren kansan kohdalla voisi käyttää kulunutta erofraasia eli vika ei ole sinussa (kirjassa) vaan minussa (lukijassa). En pääse tarinoiden imuun ja novelliallergia nostaa vahvasti päätään. En saa mistään kiinni, tarinoiden alussa olevat faktaosiot saavat kirjan tuntumaan historiankirjalta eikä tilanne muutu tarinoiden kohdalla. Tarinoiden henkilöt, paikat ja tapahtumat jäävät kaukaisiksi, ainoastaan tuttuihin Kierikin maisemiin sijoittuva tarina saa hieman innostumaan. Paholaisen tyttäret lähinnä huvittaa, se tuo kerronnaltaan mieleen eroottisen (tusina)kioskikirjallisuuden. (Erään) maailman loppu on kiinnostava ja se saa hieman heräämään lukuhorroksesta. Kaiken kaikkiaan tarinoista paistaa Isomäen tietämys historiasta, mutta jos tarinan lukee kaunokirjallisena novellikokoelmana joksi se ilmeisesti on tarkoitettu en lämmennyt kirjalle ollenkaan.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Ihmisen mieli kun on sellainen, että se pystyy sopeutumaan melkein mihin tahansa niin, että kaikenlaisista asioista tulee arkipäivää emmekä enää osaa pitää niitä kummallisina vaikka vain muutamaa päivää tai viikkoa aiemmin olisimme pitäneet niitä poikkeuksellisina.

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 19. Novellikokoelma

Helmet-lukuhaaste 2019: 3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue (esihistoriallinen novellikokoelma ei ole minulle mitään arkilukemista)

Kirjankansibingo kesälle 2019: Yö

Terhi Tarkiainen: Pure mua

Terhi Tarkiainen: Pure mua

Tammi, 2018

403 sivua

Luettu: 2.7.2019

Mistä: kirjastosta

Saatoin nähdä Tarkiaisen romaanin viime vuonna Tammen kirjakatalogissa, mutta se ei noussut heti luettavien listalle. Nyt kirja oli nostettu kirjastossa esiin ja kiinnitin huomioini sen erikoiseen kanteen. Kyllä vain, vampyyriromaanihan se siinä!

Anna saa 30-vuotislahjaksi vanhemmiltaan ihkaeläv- tai siis elävän kuolleen lahjan, häkissä olevan vampyyrin, jotta voi opetella miten miesten kanssa toimitaan. Anna ei ole innoissaan lahjasta, ensinnäkin hän ei oikein usko vampyyrien olemassaoloon ja toiseksi hänellä olisi parempaakin tekemistä kuin perehtyä vampyyrin ohjekirjaan ja nauttia lahjastaan, kuten esimerkiksi viimeistellä graduaan vuoden 1918 punakapinasta tai juhlia syntymäpäiviään ystäviensä kanssa. Vampyyri on palautettava pian, ennen kuin on liian myöhäistä.

     Loivasti kihartuvat hiukset olivat kiiltävän mustat mutta pahasti sotkussa. Vaatteet olivat teeman mukaisesti synkät ja selvästi uudet: mustat nahkahousut istuivat tiukassa ja syntisen violettina kiiltävässä paidassa saattoi yhä nähdä pakkauksen jättämät painaumat. Kaulassa miehellä oli jonkinlainen nahkakoru, musta ja mauton, jossa näkyi välähdys metallista. Kaiken kaikkiaan mies näytti liikaa vampyyrilta, mikä sai hänet vaikuttamaan pikemminkin teiniangstinsa ylipitkäksi venyttäneeltä gootilta kuin vuosisatoja kaulojen perässä vaeltaneelta yön lapselta.
     Ehkä isää oli sittenkin huijattu? Ehkä kaikki oli pelkkää näytelmää? Ehkä maailmassa oli yhä järkeä? 

Vampyyrit on helppo sijoittaa (totutusti) Yhdysvaltoihin, mutta ajatus verenimijöistä kotoisessa Suomessa vaatii totuttelua. Vielä kun vampyyrit yhdistetään Suomen sisällissotaan saa tarina kiinnostavan vivahteen. Välillä tarinan puitteet tuntuvat kovin uskomattomilta ja kaukaisilta, mutta jos tarina pitää sisällään vampyyrejä on kummallisuudet enemmän sääntö kuin poikkeus.

Pure mua on nopealukuinen, kohtuullisen viihdyttävä ja hetkittäin hauska. Tarinassa on jonkin verran muista vampyyriromaaneista tuttuja kliseitä, en vain ole varma pitäisikö niille nauraa vai ovatko ne tahattoman koomisia. Tässä tullaankin kirjan ongelmaan. Etu- ja takakansi lupaavat ääneen naurua ja villiä huumoria, mutta minulle jää hämäräksi onko kirjan tarkoitus olla hauska, jännittävä vai jotain muuta. Nyt tarina tuntuu jäävän kaiken välimaastoon Joka tapauksessa on virkistävää lukea välillä kotimaista vampyyrikirjallisuutta.

Sitaattikunniamaininnan saa:

"Oikeasti! Ruoka-aika on ohi. Ja pese naamasi, sulla on veriviikset."

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 6. Kirja, jonka valitsin kannen perusteella

Helmet-lukuhaaste 2019: 4. Kirjailijan ainoa teos (esikoisromaani)

Kirjankansibingo kesä 2019: Hauska kansi

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi
(Harry Potter #1)

Tammi, 2011

335 sivua

Suomentanut: Jaana Kapari

(Harry Potter and the Philospher´s Stone, 1997)

Luettu: 24.6.2019 (#6 lukumaratonilla)

Mistä: oma ostos

Olen lukenut seitsemänosaisen Harry Potter -sarjan vuosia sitten. Kun sarja täydentyi (viimeisellä? viimeisimmällä? vieläkö Rowling mahtaa palata sarjan pariin?) Harry Potter ja kirottu lapsi -näytelmäkäsikirjoituksella päätin, että koska sarjan lukemisesta on jo aikaa luen ne uudelleen ennen kuin luen uusimman osan. Uudelleenluku tuli ajankohtaiseksi lukumaratonilla, Harry Potter ja viisasten kivi tuntui loistavalta valinnalta rankan Rakkaudesta aseisiin -romaanin jälkeen.

Harry Potterin vanhemmat kuolivat kun Harry oli pieni. Siitä lähtien Harry on asunut tätinsä Petunia Dursleyn luona, jossa hän on elänyt ankeaa ja yksinäistä elämää. Petunia-täti, Vernon-setä ja heidän poikansa Dudley pitävät Harryä lähinnä pahan ilman lintuna tai parhaimmassa tapauksessa palvelijana. Harryn 11-vuotispäivänä kaikki muuttuu, ensin joku yrittää lähettää hänelle todella sinnikkäästi postia ja lopulta hän saa yllätysvieraan, joka ravistelee koko Harryn tähänastisen elämän perustuksia.

     "Mitä minulta on salattu?" Harry kyseli kiihkeästi.

     "SEIS! MINÄ KIELLÄN!" Vernon-setä karjui hädissään.

     Petunia-täti haukkoi kauhusta henkeä.

     "Äh, painukaa te vaikka keittämään päänne, kumpiki", Hagrid sanoi. "Harry – sinä oot velho."

     Mökissä oli hiljaista. Vain meri kohisi ja tuuli humisi.

     "Mikä minä olen?" Harry henkäisi.

     "Velho tietty", Hagrid sanoi ja istui takaisin sohvalle, joka narisi ja vajosi yhä syvemmälle kuopalle, "ja himputin hyvä kaiken kukkuraks, kunhan saat vähän harjotusta. Kun sun äitees ja isäs oli semmoset kun oli, niin mitä muuta sinä voisit olla? Ja nyt sun taitaa olla aika lukee kirjees."

Harryn koti Likusteritie 4:n portaiden alla olevassa komerossa vaihtuu Tylypahkan linnaan, hyvään ja arvostettuun velhokouluun sekä uusiin ystäviin, mutta myös vihollisiin, joiden rinnalla ilkeä ja hemmoteltu Dudley-serkku vaikuttaa kovin mitättömältä vastukselta. Kaikki on Harrylle uutta ja niin luokissa kuin myös koulun käytävillä saattaa kohdata yllättäviä asioita. Osa yllätyksistä on varsin suuria ja niistä selviämiseen tarvitaan neuvokkuutta ja ystävien apua.

Enpä olisi voinut tehdä tätä parempaa valintaa lukumaratonille! Tarina vei heti ensisivuilta mukaansa samalla voimalla kuin aikoinaan ensimmäisellä lukukerralla. Rowling on luonut huikean hienon velhomaailman, jossa on runsaasti yksityiskohtia, mutta ei yhtään rönsyilyä, ainakaan vielä tässä ensimmäisessä osassa, jonka sivumääräkin on varsin maltillinen. Viistokujan taikuutta tihkuvat kaupat, Tylypahkaan vievä laituri 9 3/4 King´s Crossin asemalla, Tylypahkan linna muuttuvine portaikkoineen ja elävine muotokuvineen, tuvat aaveineen, opettajat, oppilaat, oppiaineet, lohikäärmeet ja muut ihmeelliset otukset, tarinaa on pakko ahmia sivu toisensa jälkeen.

Tarina on vauhdikas ja jännittävä, mutta siinä on myös rauhallisempia hetkiä sekä syvyyttä. Harryn ja hänen ystäviensä kautta käsitellään esimerkiksi kiusaamista ja eriarvoisuutta, mutta silti kaiken ikävän yläpuolelle nousee ystävyys ja ystävien merkitys. Se, että kaikkea ei tarvitse osata tai pystyä tekemään itse. Se, että lähellä on joku johon voi luottaa, jolle voi uskoutua ja jolta pyytää apua. Kirjan luettuani jäin miettimään, että voi kun jokaisella olisi ainakin yksi Ron tai Hermione, niin kuin Harrylla.

Sitaattikunniamaininnan saa:

 "Sano Voldemort, Harry. Käytä aina kaikesta sen oikeaa nimeä. Nimen pelko kasvattaa asiankin pelkoa."

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 8. Kirja, josta on tehty elokuva

Pohjoisen lukuhaaste 2019, kesälukuhaastebingo: Lue ulkona. Toinen bingorivi täynnä!

Helmet-lukuhaaste 2019: 14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi

Kirjankansibingo kesälle 2019: Piirroskuva

Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin

Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin

Like, 2018

278 sivua

Suomentanut: Terhi Kuusisto

(Gun Love, 2018)

Luettu: 24.6.2019 (#6 lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

14-vuotias Pearl on asunut koko ikänsä äitinsä Margotin kanssa Floridassa Indian Watersin talovaunualueen laidalla, vierasparkkipaikalle pysäköidyssä vanhassa henkilöautossa. Pearl ja äiti ovat toisilleen kaikki kaikessa, kunnes talovaunualueelle ja heidän väliinsä astelee Eli Redmond, mies, joka vie äidiltä jalat alta ja jonka saavuttua kaikki muuttuu.

     Mutta kullanmurut vetävät puoleena läpimätiä tyyppejä ja läpimädät erottavat kullanmurut kaikkien muiden joukosta.
     Äiti avasi suunsa suureksi O-kirjaimeksi ja hengitti sen miehen suoraan sisään.    
En tajunnut. Hän tunsi kaikki laulut, mutta miksi hän silti sotkeutui ja hullaantui siihen mieheen?
     Kun se sanoi nimekseen Eli äiti putosi polvilleen.
     Sen miehen ääni kesytti äidin tuosta vaan. Tarvittiin vain ensimmäiset sanat. Eli puhui laulaen: Mä oon lääkettä beibi juo mua sydämeni huutaa vaan sua.
     Ja siitä lähtien äiti tuli sen miehen vihellyksestä. 

Margot ja Pearl elävät vaatimatonta elämää ilman tavallisia kodin mukavuuksia kuten juoksevaa vettä, jääkaappia tai huonekaluja. Heidän omaisuutensa mahtuu muovipusseihin, auton peräkonttiin ja koloihin. Auto on heidän kotinsa, talovaunualue heidän maailmansa, naapurivaunujen asukkaat heidän perheensä ja lastensuojelu heidän vihollisensa sillä Pearlia ei virallisesti ole olemassa eikä auto ole lapselle sopiva koti. Clement kuvaa äidin ja tyttären pienoismaailman vahvasti ja tunteikkaasti Pearlin silmin. Pearlin kertojaääni on samaan aikaan kuulas, kaunis ja surullisen raadollinen. Lukija näkee ennen Pearlia, että kaikki ei ole hyvin. Margot on rikki, mutta myöskään Pearl ei säily ehjänä.

Clement kuvaa talovaunualueen arjen kautta kuinka yleisiä ja arkipäiväisiä aseet ovat Amerikassa sekä sen räikeän ristiriidan, että aseet voivat sekä tuoda turvaa että kylvää tuhoa. Läheisellä joella ammutaan alligaattoreita, naapureilla on aseita ja aseet tulevat yhä lähemmäs kun pastori Rex ostaa aseohjelmansa myötä aseita pois kadulta ja ihmiset tuovat niitä talovaunualueelle pastorin luo. Pearl pääsee omalla tavallaan lähemmäs aseita kuin muut sillä hän huomaa perineensä hieman erilaisena äidin kyvyn nähdä ihmisten sisälle, Pearl näkee aseiden sisälle, niiden menneisyyteen ja näkee niiden takia eipä-unohdeta-mitä-kaikkea-me-tapettiin-unia.

En osannut kirjan alusta päätellä mitä on luvassa. Äidin ja tyttären vahvan suhteen kuvaus on kaunista luettavaa, mutta tunnelma vaihtuu tarinan edetessä joksikin ihan muuksi. Rakkaudesta aseisiin on samaan aikaan riipaisevan kaunis ja todella rankka kasvutarina. Aiheensa puolesta tarina voisi helposti mennä saarnaamiseksi, mutta Clementin kerronta pysyy tunteikkaana ja elävänä, se soljuu vaivattomasti eteenpäin. Tapahtumat puhuvat puolestaan. Tarinan edetessä kylmä hiki kohoaa niskaan, tuleva on yhtäkkiä edessä raadollisena ja kun tapahtumaketju lähtee vyörymään on sen päätepiste pian kirkkaana näkyvissä. Tekisi mieli painaa pausea tai takaisinkelausnappia niin kuin auton kasettisoittimessa, mutta ei, loppuun on mentävä.

Jos haluat lukea kepeän kesäkirjan niin tämä ei ole sellainen. Rakkaudesta aseisiin ihastuttaa, pakahduttaa ja ahdistaa, se jää takuulla mieleen.

Sitaattikunniamaininnan saa (äidin kaunis kommentti Pearlista):

Omena minun puustani, äiti sanoi.

Sekä (Pearlin kaunis kommentti äidistä):

Äiti ei ollut antanut minulle paljoa, ei ollut ostanut minulle paljon mitään, mutta oli täyttänyt minut sanoillaan ja lauluillaan. Olin ensyklopedia täynnä hänen juttujaan ja nuoren äidin toiveitaan. Puhuin äitiä aakkosten alusta loppuun. Hänen vokaalinsa ja konsonanttinsa laulaisivat minussa ikuisesti ja ikuisen ikuisen ikuisesti.

Pohjoisen lukuhaaste 2019, kesälukuhaastebingo: Lue epätyypillinen kesäkirja (aseteema), ensimmäinen bingorivi täynnä!

Helmet-lukuhaaste 2019: 16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla (Margotin ja Pearlin erikoiset kyvyt nähdä ihmisten tai esineiden sisälle/menneisyyteen)

Kirjankansibingo kesälle 2019: Raitoja

Lukumaraton #6

Olen useana päivänä katsellut levottomasti kirjahyllyjä tietyllä silmällä ja senhän tietää mitä se merkitsee. On perinteisen kesälomaohjelman eli vuorokauden lukumaratonin aika. Starttaan nyt keskiyöllä ja koko maanantai on pyhitetty lukemiselle. Tässä kirjoja, jotka keräsin lukupinoon, toki saatan lukea myös pinon ulkopuolelta. Näistä kesken on Jennifer Clementin Rakkaudesta aseisiin, taidan aloittaa sillä. Yritän päivittää väliaikatietoja vuorokauden mittaan.

klo 1.00 / 34 luettua sivua
Päätin, että aloitan sittenkin Jennifer Clementin Rakkaudesta aseisiin -romaanin alusta enkä jatka siitä mihin jäin kirjassa ennen lomamatkaa. Maratonin aloittaminen viivästyi hieman, luin hetken ja laitan nukkumaan niin jaksan aamulla herätä lukemaan.

klo 13.15 / 278 luettua sivua
Huh mikä aamupäivä! Rakkaudesta aseisiin oli samaan aikaan riipaisevan kaunis ja rankka. Nyt on pakko paeta taikamaailmaan, otan vihdoin ja viimein Harry Potter -sarjan uusintalukukierrokselle. Vuorossa on siis Harry Potter ja Viisasten kivi.

klo 20.50 / 613 luettua sivua
Paluu Tylypahkaan oli riemuisa! Aika ei onneksi ole kullannut Potter-muistoja vaan viihdyin loistavasti Harryn ja kumppaneiden kanssa. Viisasten kivi myös tasoitti mukavasti Clementin hurjan kirjan tunnekuohun. Mietin jo jatkaisinko seuraavaan osaan, mutta taidan tarttua seuraavaksi kotimaiseen vampyyriromaaniin eli lukuvuoron saa Terhi Tarkiaisen Pure mua.

klo 00.00 / 760 luettua sivua
Ilta vierähti nopeasti Tarkiaisen vampyyriromaaniin upotessa, olisin voinut jäädä pitempäänkin Annan ja Vladin seuraan, mutta nyt täytyy luovuttaa ja lähteä nukkumaan. 

Laurent Gaudé: Montepuccion aurinko

Laurent Gaudé: Montepuccion aurinko
(aiempi suomennos nimellä Kirottu suku)

Bazar, 2012

267 sivua

Suomentanut: Anna-Maija Viitanen

(Le soleil des Scorta, 2004)

Luettu: 12.6.2019

Mistä: oma ostos

Lomamatkalukemisen suunnittelu on tarkkaa puuhaa. On mietittävä lukuolosuhteet, ennakoitava minkälaista kirjaa tekee mieli lukea ja on myös valittava varakirjat siltä varalta, että ykköskirjavalinta ei imaise mukaansa tai lukeminen sujuu niin hyvin, että tarvitsee monta kirjaa. Selailin pokkarivalikoimaani (joita on kätevin kuljettaa laukussa) ja nappasin mukaani Montepuccion auringon, vaikka sen kuvaus ei ehkä ollut niin lupaava kuin Hurrikaanissa tai Eldoradossa, jotka molemmat olivat hienoja lukuelämyksiä.

Karjavarkauksilla, maantierosvouksella ja muulla rötöstelyllä itsensä elättävä Luciano Mascalzone iskee silmänsä montepucciolaiseen Filomena Biscottiin vaikka tietää, että hänellä ei huonon maineensa vuoksi ole mitään mahdollisuutta saada häntä. Luciano joutuu vankilaan ja 15 vuoden tuomionsa aikana naisesta tulee hänelle pakkomielle. Päästyään vapauteen Luciano lähtee aasilla Montepuccioon, jossa hänen kohtalonsa odottaa.

Omistaa Filomena Biscotti ja kuolla. Muulla, millään muulla ei ollut arvoa.

Yhden erehdyksen seurauksena saa alkunsa Scortan suku. Sukupolvi toisensa jälkeen Scortat raatavat, pyristelevät ja pettyvät, mutta kokevat myös onnen hetkiä, kuin varkain, kunnianosoituksena Lucianolle, hänen elämäntavalleen ja vuosikymmeniä sitten varastamalleen onnen hetkelle. Scortat ovat samaan aikaan hyljeksittyjä ja arvostettuja, pelättyjä ja kunnioitettuja, he ovat sitkeitä kuin vanhimmat oliivipuut, jotka kärventyvät Italian kuuman auringon alla ja silti jatkavat elämäänsä.

Maa tuntui halkeavan auringon hehkusta. Oliivipuissa ei tuulen värähdystäkään. Oli liikkumatonta. Kukkulat olivat kadottaneet tuoksunsa. Kivet vaikersivat kuumuudessa. Elokuu lepäsi Garganon ylängön yllä painavana, korskeana kuin valtias. Oli mahdoton uskoa, että näilläkin seuduilla saattoi sataa. Että vesi kasteli peltoja ja juotti oliivipuita. Mahdoton uskoa, että eläimet tai kasvit saattoivat elää ja löytää ravintoa tämän kuivan taivaan alta. Keskipäivästä oli kaksi tuntia ja maa oli tuomittu kärventymään.

Heti ensi sivuilta lähtien Italian paahtava kuumuus, auringon kirkkaus ja kuumuuden tuoksu hyökyivät iholle, silmiin ja nenään. Elin Lucianon, Roccon, Domenicon, Giuseppen, Carmelan, Raffaelen, Elian ja Donaton mukana, tunsin heidän sisunsa, kuohuvan verensä, jossa on ripaus kostoa, hetkittäin kipunoivaa vihaa ja katkeruutta, heidän menetyksensä ja ilonsa. Oli vielä muitakin, Mykkä sekä muut puolisot ja lapset, Anna viimeisimpänä, sekä kirkon isät, jotka vaihtuvat siinä missä Scortat pysyvät. Kirja tuntui sivumääräänsä suuremmalta, täyteläiseltä ja runsaalta.

Gaudé kertoo monen sukupolven tarinan tiiviisti, ilman rönsyilyjä ja kuitenkin niin, että jokaisesta henkilöstä saa otteen, jokainen suvun jäsen nousee omaan arvoonsa, jättää jäljen. Jos kirjan tunnelma pitäisi tiivistää yhteen tai kahteen sanaan niin se olisi haikea ja katkeransuloinen. Elämä toisensa jälkeen alkaa ja päättyy, jokainen luopuminen sattuu, en haluaisi päästää irti vaan kuulla lisää.

Kolmen kirjan perusteella Gaudésta on tullut yksi suosikkikirjailijoitani. Kerronta on kaunista ja tiivistä, se jättää samaan aikaan nälän ja kylläisyyden tunteen. Toisaalta haluaisin lukea lisää, toisaalta kaikki on jo sanottu. Montepuccion aurinko on upea kirja, joka tuli luettua juuri oikessa paikassa oikeaan aikaan. Vaikka luin kirjan Italian sijaan Kreikassa tuntui kuin olisin ollut Montepucciossa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Scortilla on kyltymätön nälkä. Sammumaton halu syödä taivas ja juoda tähdet.

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 12. Kirjan nimi on mielestäni kaunis

Pohjoisen lukuhaaste 2019, kesälukuhaastebingo: Kirja, jonka olet halunnut lukea lomallasi tai kun sinulla on aikaa

Helmet-lukuhaaste 2019: 42. Kirjailijan nimi viehättää sinua

Kirjankansibingo kesälle 2019: Nainen

Matti Rämö: Polkupyörällä Thaimaasta Vietnamiin - Hymyn voimaa ja sodan jälkiä

Matti Rämö: Polkupyörällä Thaimaasta Vietnamiin

- Hymyn voimaa ja sodan jälkiä

Ylen äänikirja, 2018

Kesto: 12 h 38 min

Lukija: Matti Rämö

Kuunneltu: 6.6.2019

Mistä: ilmaiskappale (Yle Areenasta)

Päätin antaa Yle Areenan äänikirjoille uuden mahdollisuuden. Edellisestä kerrasta viisastuneena kokeilin ladata kunkin jakson puhelimelleni ja kas, kuuntelu sujui ihan mallikkaasti ilman ylimääräisiä pätkimisiä.

Tällä kertaa Rämö pakkaa polkupyöränsä sekä varusteensa ja lentää Bangkokiin. Thaimaasta Rämö polkee Kamputseaan, Vietnamiin ja Laosin kautta takaisin Thaimaahan. Parin kuukauden ja 4 510 kilometrin pituisen polkaisunsa aikana Rämö ehtii näkeä ja kokea paljon. Keppostelijat säikäyttelevät matkalaista, välillä menoa kirittävät paikalliset lapset, poliisit sekä ärhäkät koirat. Taukopaikaksi saattaa vahingossa valikoitua kioskin tai majatalon sijaan maaseutubordelli. Vastaan tulee upeita maisemia ja myrskytuhoja. Paikoitellen kieli aiheuttaa ongelmia ja käteen saattaa jäädä ajo-ohjeen sijasta tupakka-aski, myös perusmuonan eli nuudelikeiton pyytämisessä on omat vaikeutensa.

Toriruokalassa tapailen pho'-nuudelikeiton vietnaminkielistä lausumista: föö-ö'. Onnistun vihdoin tavoittamaan yksinkertaisen sanan sävelkulun tarpeeksi oikein, eikä muonakojun nainen kysy mitään vaan viittaa istumaan muovituolille.

Fyysisen voimankoitoksen lisäksi matka käy myös henkisesti raskaaksi, sillä Rämö käy katsomassa sotien muistomerkkejä kuten punakhmerien Tuol Slengin vankilamuseota sekä muita historiallisia paikkoja, joissa sodan kauhut tulevat järkyttävällä tavalla iholle. Tämän vastapainoksi Rämö käy myös monissa temppeleissä, joissa voi rauhoittua ja ladata henkisiä akkujaan. Matkallaan Rämö tapaa uusia tuttavia, joilta kuulee kiinnostavia tarinoita, välillä Rämö pitää tapaamilleen ihmisille englannin kielikylpyjä. Yksinäisen puurtamisen väliin on hyvä saada sosiaalisia kontakteja, olivat ne sitten juttutuokioita tai hymyjä.

     Matka jatkuu tienvarsitalojen kujassa. Leveät lautaterassit kurottuvat pientareelta koteihin, jotka hivuttautuvat paalujen päällä pellonreunan ylle. Rakennusten alla kulkee notkea vesiputki talosta toiseen. Kapealle penkereelle on levitetty kuivumaan riisiä, kookospalmun lehtiä, kookospähkinän kuoria, risuja ja puuklapeja. Ihmisiä istuskelee kahviloissa ja kotien edessä, ja saan jatkuvaa kannustusta, kun kaikenikäiset nauravat ja huutelevat ja hymyilevät ja vilkuttavat. Soitan kilikelloa yhtenään. Vaikka jo Kamputseassa päivittäinen innostus on ollut ylitsevuotavaa, niin vietnamilaisten reaktio on vielä vahvempi.

Kirja on mielenkiintoinen yhdistelmä matkailua, sotahistoriaa, kuntoilua ja lähes meditatiivista asioiden pohdiskelua. Rämön itsensä lukema kirjaa on todella helppoa ja mukavaa kuunnella. Elävä luenta toi tarinaan lisäväriä ja esimerkiksi aiemmin mainitsemani nuudelikeiton tilaus kirvoitti useammat naurut, sen verran hauskalta ääntäminen kuulosti. Hain äänikirjan tueksi kirjastosta myös painetun kirjan, sillä Rämön matkaltaan ottamat valokuvat sekä Cira Almentin piirrokset rikastavat tarinaa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Lähdön hetkellä vapauden hurmoksellinen illuusio häivyttää väsymyksen ja huolet ja epäilyt.

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 10. Kirja kirjailijalta, jolla on samat nimikirjaimet kuin minulla

Pohjoisen lukuhaaste 2019, kesälukuhaastebingo: Kirja kesäpuuhista kuten grillauksesta, maalauksesta, puutarhanhoidosta tai uimisesta (pyöräily)

Helmet-lukuhaaste 2019: 23. Kirjan nimessä on jokin maa

Kirjallinen maailmanvalloitus: Vietnam
Lähden mukaan myös Oksan hyllyltä -blogin kirjankansibingoon kesälle 2019 ja rastitan ensimmäiseksi ruudun Matkalla.

Kalle Päätalo: Nouseva maa

Kalle Päätalo: Nouseva maa

(Iijoki #15)

Gummerus, 1985

639 sivua

Luettu: 28.5.2019

Mistä: lahja

Tänä vuonna tulee 100 vuotta Kalle Päätalon syntymästä ja mikä olisi parempi tapa juhlistaa juhlavuotta kuin lukea Pätaloa. Iijoki-sarjan lukuprojektini on edennyt jo yli puolivälin, mutta vielä on luettavaa jäljellä.

Messukylässä Kallen ja Lainan taloudessa eletään jälleen uudenlaista arkea kun Kallen Edith-sisar, "Eeti", asuu heidän luonaan ja kokeilee siipiään tehdastyöläisenä. Maailmalla on edelleen levotonta, eletään toisen maailmansodan loppua ja Yhdysvaltojen hirmuaseet, atomipommit, puhuttavat myös Messukylän asukkaita. Työrintamalla Kalle pääsee toden teolla mukaan Pilvinen & Kurun työporukoihin opettelemaan kirvesmiehen ammattia, mutta työtilanne vaihtelee ja Kalle täyttää tilipussia tekemällä edelleen polttopuita osuusliikkeessä. Myös Messukylän kunnan ja Tampereen kaupungin metsäpalstoilta löytyy työtä tekevälle miehelle. Kirjoittamisellekin pitäisi löytää aikaa, vaikka siitä saatavat palkkiot jäävätkin harmittavan pieniksi. Yllättäen Eetistä on apua myös kirjoittamisessa kun Kalle sanelee ja Eeti kirjoittaa tarinaa ylös, tosin yhteinen kirjoitus on yltyä sisarelliseksi inttämiseksi...

     Havahdun kysymään kertumukseni sanelun välissä: – Kait kirjotat Simon isolla alakukirjaimella?
– Totta kait! Erisnimi... Pölöjänäkö minnua pijät?
– Entä minkälaisella puustamella olet kirjottanu hirven ensimäisen kirjaimen?
– Isolla... Mutta jaa! Hirvihän ei maha ollakkaa erisnimi! Noh, minä korjaan.
– Tässä sitä ollaan, kun hosut! Kirjotat justiin niin kun minä sanon. Välimerkit ja isot puustaimet...
– Oletko ite niistä niin halleluja? Tarkotan pisteitä ja pilikkuja ja tupla- ja puolipisteitä. Ja mihin tullee kysymys- ja karjasumerkki.
– En läheskää halleluja. Mutta tiijän niistä enempi mitä sinä.
– No selevitähän etteenpäin. Että mitä ne Simo ja hirvi sitte touhusivat. Anna kielesi lakratella! Minä tyttö huitelen sanoja paperille.

Kalle juurtuu Tampereelle yhä tiiviimmin, kiitos työpaikan ja ystävien, mutta myös rintamamiestontin, jonka Kalle ja Laina saavat Viialan ja Vilusen mailta. Vielä ei tontille nouse huussia suurempaa rakennusta, mutta saapahan istuttaa perunaa omaan maahan! Vaikka tuleva kotitalo on vasta tulevien vuosien haave on Kallella kirkkaana mielessä yksi asia: Ja minun mökkini vesipumpussa ovat jatkuvasti tiivisteet kunnossa! Niin monet kerrat on Kalle omalla vedenpumppausvuorollaan taistellut viallisen vesipumpun kanssa kiroten saamatonta Kuusisen Ukkia, joka ei viitsi hoitaa pumppua kuntoon...

Tässä osassa sukelletaan syvemmälle rakennustyöhön, tekniikkakuvaus ja ammattitermit tuovat tarkkuudessaan hetkittäin mieleen Antti Hyryn Uunin. Osa rakennussanastosta on tuttua, mutta välissä oli pakko kääntyä Googlen puoleen selvittääkseni bulldoglevyjä ja kattoansaita. Työllä on suuri merkitys kirjassa, mutta minua kiinnostaa enemmän Kallen ihmissuhteiden kuin yksityiskohtaisten rakennustöiden kuvaus. Ihmissuhteissa onkin taas kertomista ja selvittelemistä, varsinkin eräiden harjannostajaisten jälkimainingeissa. Kalle tuntuu taas yrittävän keksiä oikeutuksen touhuilleen vaikka kiven kolosta tai kuun väärästä asennosta, ainakin syy voisi olla Lisäkkään Sallin. Ei käy tylsäksi tämän sarjan lukeminen!

Sitaattikunniamaininnan saa (Lainan tokaisu koskien Kuusisella asumista, mutta kuvaa hyvin koko kirjaa):

Tämä on yllätysten talo. Joutuu elämään jatkuvasti epävarmuudessa, mitä milloinkin tapahtuu ja kuinka kukin asia kääntyy.

Pohjoisen lukuhaaste, kesälukuhaastebingo: Lue kotona sateisena iltapäivänä
Helmet-lukuhaaste 2019: 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Alexander McCall Smith: Siveysoppia kauniille tytöille

Alexander McCall Smith: Siveysoppia kauniille tytöille

(Mma Ramotswe tutkii #3)

Otava, 2010

285 sivua

Suomentanut: Jaakko Kankaanpää

(Morality for Beautiful Girls, 2001)

Luettu: 11.5.2019

Mistä: kirjastosta

Tässä taannoin kirjastossa käydessäni iski halu tehdä kirjamatka Afrikkaan Mma Ramotswen seurassa, onneksi sarjan kolmas osa oli sopivasti lainattavissa. Sain myös pitkästä aikaa rastittua kohdan lähes unohtuneesta TBR100-listastani, tällä menolla sen läpikäymiseen menee ikuisuus...

Naisten etsivätoimisto nro 1:ssä puhaltavat muutoksen tuulet. Yrityksen menoja on karsittava ja edessä on muutto samoihin tiloihin Tlokweng Road Speedy Motors -autokorjaamon kanssa. Kun Mma Ramotswen sulhanen J.L.B. Matekoni sairastuu joutuu Mma Ramotswe ja hänen sihteeri-apulaisetsivänsä Mma Makutsi pyörittämään sekä etsivätoimistoa että herra Matekonin autokorjaamoa. Kahden laiskan autokorjaajan paimentamisen lisäksi naisten työlistalla on myrkytysepäily, kauneuskilpailuun osallistuvien tyttöjen kunnollisuuden selvittely ja metsästä ilmestyneen pikkulapsen tapaus.

Afrikan auringon lämpö ja päivien kuumuus hiipivät kirjan sivuilta lukijan iholle. Tunnelma on leppoisa, kenelläkään ei ole kiire mihinkään eikä haittaa vaikka etsivätoimiston toimeksiannot antavat odottaa itseään, iso osa kerronnasta keskittyy ihan muuhun kuin varsinaisiin tutkimuksiin. Naiset juttelevat keskenään, juovat teetä ja ihmettelevät maailman menoa ja kehitystä. Sitten kun naiset pääsevät varsinaisiin töihin ei toimeksiannot ole hirveän jännittäviä vaikka yksi tapauksista koskeekin mahdollista murhayritystä.

Yksi asia muuten mukavassa kirjassa alkaa ärsyttää. Mma Ramotswella on auto ja aina kun se mainitaan muistetaan erikseen kertoa, että kyseessä on pieni valkoinen pakettiauto. Ei vain ensimmäisellä kerralla kun autosta puhutaan vaan joka kerta. Hyvä ettei pieni valkoinen pakettiauto ujuttaudu uniin... Toisto on osasyy siihen, että kerronta kuulostaa hetkittäin hieman lapsekkaalta. Naiiviuden vastapainoksi kerronnassa on hienoja kuvauksia esimerkiksi Afrikan luonnosta.

Mma Ramotswe katseli ympärilleen. Aurinko ei nousisi vielä puoleen tuntiin, mutta sarastuksen kajossa näki jo jotain, ja maailma valkeni hetki hetkeltä. Puut olivat yhä pelkkiä tummia möhkäleitä, mutta pian yksittäiset oksat ja lehdet tulisivat esiin kuin näkymättömän käden maalaamina. Juuri sitä aikaa päivästä hän rakasti, ja siellä, syrjäisellä maatilalla, kaukana teistä, ihmisistä ja ihmisten äänistä, hänen kotimaansa ihanuus tuntui olevan täydellisimmillään. Pian nouseva aurinko tekisi maailmasta karkeamman, mutta vielä hetken pensaat, taivas ja maa näyttäisivät vaatimattomilta ilman turhaa mahtailua.

Leppoisan kerronnan lomassa sivutaan Afrikan synkempiä puolia kuten sotilaiden tekemiä julmuuksia, palvelusväen riistoa tai basarwojen huonoa kohtelua ja orjuuttamista. Myös moraalia pohditaan. Tarina ei ole pelkkää huoletonta eloa ja auringonpaistetta, mutta tunnelma pysyy silti positiivisena, etenkin kiitos kiltin ja lempeän Mma Ramotswen.

Sitaattikunniamaininnan saa:

»Nyt en enää koskaan aja kenenkään perään», Mma Ramotswe sanoi kiitollisena kokeiltuaan uusia jarruja ensimmäistä kertaa. »Voin pysähtyä juuri silloin kun tahdon.»

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 11. Alkuperäiskansan jäsenestä tai kulttuurista kertova kirja (botswanalainen kulttuuri, basarwat, busmannit jne)
Helmet-lukuhaaste 2019: 40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia (kirjassa käsitellään jonkin verran masennusta)

TBR 24/100
Osallistun myös Pohjoisen lukuhaasteen kesälukuhaastebingoon, josta rastitan ensimmäiseksi kohdan kirja kaukaisesta maasta.

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

(Napoli #1)

WSOY:n äänikirja, 2016

Kesto: 12 h 4 min

Lukija: Erja Manto

Suomentanut: Helinä Kangas

(L'amica geniale, 2011)

Kuunneltu: 18.4.2019

Mistä: kirjastosta

Elena Ferranten (pseudonyymi) Napoli-sarjaan ei ole voinut olla törmäämättä, niin paljon julkisuutta se on saanut. Jostain syystä en ole aiemmin innostunut sarjasta, mutta kun aloitusosa oli kirjastossa äänikirjana päätin tutustua ilmiöön. Kannatti.

Eräänä aamuna Elena "Lenù" Greco saa puhelun, hänen lapsuudenystävänsä Raffaella "Lila" Cerullon poika Rino ilmoittaa, että hänen äitinsä on kadonnut. Lila on puhunut Lenùlle jo kolmisenkymmentä vuotta halustaan kadota ja nyt 66-vuotiaana hän on ilmeisesti toteuttanut haaveensa. Kun Lilasta ei löydy jälkeäkään eikä hänestä kuulu mitään alkaa Lenù muistella heidän lapsuuttaan, tutustumistaan ja ystävyyttään, kirjoittaa muistiin heidän tarinaansa, ihan sen alusta, don Achillesta asti.

     Pysyttelimme lähellä seinää, Lila edellä, minä pari askelmaa hänen takanaan miettien, kuroako välimatka umpeen vai antaako sen kasvaa. Muistan yhä, kuinka olkapääni hipoi lohkeilevaa seinää ja kuinka korkeilta raput tuntuivat, korkeammilta kuin meidän talossamme. Tärisin. Jokainen kuulemani askel, ääni, oli don Achille joka hiipi takanamme tai tuli meitä vastaan kädessään pitkä veitsi, jollaisilla kanojen rintoja viillettiin auki. Ilmassa leijui paistetun valkosipulin haju. Maria, don Achille vaimo, heittäisi minut kiehuvaan öljykattilaan, hänen lapsensa söisivät minut, ja don Achille imisi päästäni mehua niin kuin isäni mulloista.

Toisistaan rohkeutta imien Lila ja Lenù kiipeävät asker kerrallaan ylemmäs, kohti don Achillen asuntoa ja samalla kohti ystävyytensä sinetöintiä.

    Hän oli mielestään oikealla ja tarpeellisella asialla, mutta minä olin jo unohtanut kaikki järkisyyt ja pysyin mukana vain hänen takiaan. Kiipesimme hitaasti kohti lapsuusaikamme kauhuista suurinta, menimme altistamaan itsemme pelolle, ottamaan siitä selvää.
     Vähän ennen neljättä kerrosta Lila teki jotakin yllättävää. Hän pysähtyi odottamaan minua, ja kun olin päässyt hänen rinnalleen, hän tarttui käteeni. Se ele muutti kaiken välillämme ainiaaksi.

Lenù ja Lila ovat melkoinen parivaljakko. He ovat erilaisia niin luonteeltaan kuin ulkonäöltään, Lenù on kiltti ja rauhallinen, Lila on villi ja pahanilkinen ja heidän ystävyytensä perustuu ennemmin keskinäiselle kilpailulle kuin tasaväkiselle toveruudelle. Kun Lenúlle selviää, että Lila osaa lukea ja kirjoittaa alkaa Lenú panostaa opiskeluun udella tavalla, yrittäen peitota Lilan etevyyden omilla taidoillaan tai ainakin päästä samalle tasolle ystävänsä kanssa. Sama kilvoittelu jatkuu läpi lapsuuden ja nuoruuden, Lenù peilaa alati omaa elämäännsä Lilan elämän kautta.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat sodanjälkeiseen Italiaan. Lenùn ja Lilan kotikulmat jossain Napolin laitakaupungilla ovat hieman rähjäiset ja väkivalta sekä köyhyys ovat arkipäivää. Lapset leikkivät yhdessä, milloin pienessä ja milloin isommassa porukassa, laajentavat elinpiiriään, tunteet räiskyvät, lapset tappelevat välillä, mutta ovat toistensa tukena. Sama porukka muuntuu vuosien aikana lapsista nuoriksi, jotka alkavat katsoa toisiaan ja elämäänsä uudella tavalla, mukaan tulee ihastuksia, tulevaisuudensuunnitelmia ja uudenlaisia pettymyksiä sekä onnea.

Tämä kirja on taidokkaasti kerrottu ystävyyden ylistys. Pidin kovasti Ferranten kerronnasta niin henkilöiden kuin ympäristön kuvauksen osalta. Ferrante tuo Lilan ja etenkin kirjan minäkertoja Lenùn lukijan lähelle, elin tyttöjen kokeman jännityksen, ilon, epävarmuuden ja pelon tunteet, kädet hikosivat kun kuljin heidän kanssaan pimeässä portaikossa alas kohti kellaria tai ylös kohti don Achillen kotia. Samalla tavalla Ferrante osaa kuvata elävästi nuoriksi naisiksi kasvavien Lenùn ja Lilan elämää ja tunteita. Kirja sytytti paitsi odotukset seuraavaa osaa kohtaan myös matkakuumeen Italiaan.

Sitaattikunniamaininnan saa (sitaatti, joka kuvaa täydellisesti Lenùn ja Lilan suhdetta):

Ennen pitkää minun täytyi myöntää itselleni, ettei mikään mitä tein yksinäni saanut sydäntäni sykkimään, vaan ainoastaan Lilan kosketus antoi asioille merkityksen. Ja jos hän loittoni, jos hänen äänensä loittoni niistä, ne likaantuivat, pölyyntyivät.

Helmet-lukuhaaste 2019: 35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä (useampiakin, mainittakoon Cerullon suutarinliike)
Kirjallinen maailmanvalloitus: Italia