Annukka Salama: Piraijakuiskaaja

Annukka Salama: Piraijakuiskaaja (Faunoidit #2)

WSOY, 2013

377 sivua

Luettu: 22.12.2013

Mistä: kirjastosta

Emmin hieman Annukka Salaman Faunoidit -sarjan ensimmäinen osan Käärmeenlumooja aloittamista, mutta onneksi päätin lukea sen. Tätä toista osaa tiesin odottaa kieli pitkällä. Kummasti se kuitenkin sai odottaa pitkään ennen kuin tulin tarttuneeksi siihen. Postauskin sai odottaa aikansa kun on tullut keskityttyä hyvään seuraan ja kinkun, suklaan sekä muiden jouluruokien (kyllä, jouluna suklaakin lasketaan ruoaksi) herkutteluun.

Unnan opiskelu Sumunkurun lukiossa ei suju ihan toivotusti, sillä liikunnanopettaja ja koulukaverit harakkaystävä Joonea lukuunottamatta ottavat poikamaisen tytön ikävällä tavalla silmätikukseen. Siksi pakollinen, osittain itse aiheutettu tauko koulussa ei harmita Unnaa yhtään, nyt hän voi keskittyä selvittämään adoptionsa taustoja yhdessä lohikäärmepoikaystävänsä Rufuksen kanssa. Jäljet johtavat Suomen rajojen ulkopuolelle, Kalifornian voimaeläinvaltuustosta ja sen maailman suurimmasta faunoidirekisteristä voisi löytyä Unnan kaipaamat tiedot. Matkassa on kuitenkin muutama mutka: Unna pelkää kuollakseen matkustamista suljetussa ja ahtaassa lentokoneessa, vanhemmille voi olla hankala perustella ulkomaanmatkaa suhteellisen uuden kaveriporukan kanssa eikä matka ole täysin vaaraton.

     "Mä tunnen oloni ihan idiootiksi", Unna sanoi ja kiersi käsivarret ympärilleen. "Miksi Ronnin pitää tsekata paikat edeltä ku joku henkivartija?"
     "Koska faunoideja on olemassa sellasia lajeja, jotka tunnistaa toisten voimaeläimet. Mä haluan säilyttää voimaeläimeni omana tietonani. Ja samoin sun. Metsästäjien takia ei olisi järkevää antaa sellaisen tiedon levitä edes faunoidien keskuudessa, että me ollaan maailman ainoa lohikäärme ja faunoidinaaras."
     Oli helpottavaa kuulla, että filmitähtikohtelu ei johtunut ainoastaan hänestä, Unna ajatteli ja pudotti kädet syliinsä. "Miksi just Ronni? Miksei vaikka Vikke tai Joone voi toimia tiedustelijana?
     "Koska hevosiin ja harakoihin ei reagoida välttämättä mitenkään. Lepakko sen sijaan paljastaa ne pirun salamatkustajat aina saman tien."
     "Miksi?"
     "Koska kameleontit reagoivat lepakon voimat huomatessaan niin vahvasti, että sen haistaa. Häkeltyvät yhtäkkisestä verenhimostaan tai juoksevat jopa karkuun."
     "Itseään vai Ronnia?"
     Rufus naurahti ja kohautti olkiaan. "Onko sillä väliä?"

Salama sijoittaa faunoidit uuteen ympäristöön erittäin sujuvasti. Maisemanvaihdoksen lisäksi Salama tarjoilee lisää mielenkiintoisia henkilöitä ja juonenkäänteitä. Suomalaiset maailmankiertäjäsisarukset Eden ja Nemo sujahtavat tarinaan aavistuksen verran epäuskottavien sattumusten kautta, mutta sopivat kuitenkin tutun faunoidijengin "jatkoksi" mukavasti. Vaikka Edenillä ja Nemolla on osansa juonessa jatkaa Salama ensimmäisestä osasta tutun tarinan kuljettamista eteenpäin ja tutuista faunoideista etenkin Rufus ja Ronni saavat henkilöinä lisää syvyyttä.

Valitettavasti Salama sortuu muutamassa kohdassa mustavalkoisuuteen ja ääripäiden käyttöön. Etenkin Unnan, Joonen ja Viken kohdalla korostetaan heidän voimaeläintensä luonteita: oravan arkuus ja ketteryys, harakan kimalluksen himo ja huomionhakuisuus sekä hevosen korskeus ja komea ulkonäkö toistuvat turhan paljon vieden huomiota pois itse juonenkulusta. Piraijakuiskaajaa vaivaa myös hienoinen kielellinen epätasaisuus, jota en Käärmeenlumoojassa huomannut. Puhekielen suhteen minulla ei ole valittamista, mutta tehostesanoja on makuuni hieman liikaa tai ainakin suomen- sekä englanninkieliset huudahdukset sekaisin eivät ihastuta, varsinkin kun osa on kirjoitettu lausuma-asussaan (tsiisus) ja osa kirjoitusasussaan (geesh, fuck). Erityisen kovasti särähti anglismi jos Edenille tulisi kylmät jalat kesken kaiken. Termi cold feet on kuitenkin melko tunnettu samoin kuin fuck ja geesh, miksi siis vain se on suomennettu? Lisäksi henkilöiden välisen jatkuvan ja tutun sanailun sekä vitsailun lomasta nousevat syvälliset maailman (biologisten) epäkohtien pohdinnat tuntuvat silmiinpistävän erilaisilta muuhun kielenkäyttöön nähden.

Kaikesta tästä huolimatta pidin Piraijakuiskaajasta lähes yhtä paljon kuin Käärmeenlumoojasta. Toki uutuuden viehätys on karissut pois ja tiesin minkätyylistä tarinaa odottaa, joten olisi ollut melko mahdoton tehtävä yltää ensimmäisen osan tasolle. Piraijakuiskaaja oli pakko ahmia enkä juurikaan malttanut laputtaa muistettavia kohtia kirjasta. Salama myös piti huolen siitä, että seuraava osa on lähes pakko lukea. Kiitos vain koukuttavasta tarinasta ja lopun yllätyksestä :)

Marjiksen piti ahmaista kirja kerralla, Kirsin mielestä Piraijakuiskaajaa on pari astetta sarjan aloitusosaa synkempi, Sallan mielestä kirja kaipasi vielä oikolukemista, Linnea piti (minua häirinneistä) biologisista tietoiskuista ja Morrea oli monien muiden tavoin (minä mukaanlukien) häirinnyt muutamat epäloogisuudet.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Voi hyvää päivää, sielläpähän oltiin sitten.

Taas toivotus hyvän joulun, taas toivotus hyvän joulun...

Ihanaa, rauhallista ja hyvää joulua

sekä tietenkin onnellista ja kirjaisaa uutta vuotta 2014!

♥

Villasukka kirjahyllyssä

(Palailen lähipäivinä bloggaamaan eräästä varsin koukuttavan kotimaisen sarjan toisesta osasta... Mutta sitä ennen rauhoitun hetkeksi joulun viettoon.)

Charlaine Harris: Pedon veri

Huh, oli ihan iskeä ahdistus kun on ollut kaikenlaista joulutohinaa ja kirja on odottanut päiväkausia luettuna ja sormet ovat syyhynneet bloggauksen pariin. Nyt on (melkein kaikki) postin mukana lähtevät joulukortit matkalla ja ensimmäiset joulutortut sekä piparit leivottu ja on aikaa keskittyä blogin päivittämiseen.

Charlaine Harris: Pedon veri (#9)

Gummerus, 2012

303 sivua

Suomentanut: Sari Kumpulainen

(Dead and Gone, 2009)

Luettu: 8.12.2013

Mistä: kirjastosta

Edellinen lukukokemus oli sen verran työläs, että tarvitsin jälleen takuuviihdettä. Ja kun sain Paulalta kirjanmerkin, joka sopii minulle kuin nenä päähän ei tarvinnut kauaa miettiä minkä kirjan valitsen. Eric ja kumppanit kutsuivat taas.

Muodonmuuttajat tekevät saman minkä vampyyrit joitain aikoja aiemmin, he tulevat julkisuuteen kertarysäyksellä, näyttämällä muuntautumisensa ihmisestä eläimeksi suorassa televisiolähetyksessä yhtä aikaa ympäri maailmaa. Vaikka moni ottaa tilanteen suhteellisen hyvin eivät kaikki hyväksy jo toisen yliluonnollisten ryhmän olemassaoloa. Luvassa on levottomuuksia ja pian Merlotte´sin takapihalta löytyy nuoren naisen, ihmispuuman, ristiinnaulittu ruumis.

Sookiella riittää kiireitä, hän yrittää karistaa kannoiltaan pari vampyyrihotelli Gizan pyramidin tapahtumia tutkivaa FBI:n agenttia, selvittää murhaajan henkilöllisyyttä ja  tuuraa pomoaan Samia Merlotte´sin pyörittämisessä, vaikka oikeastaan hänen tekisi mieli selvittää välit muistinsa takaisin saaneen Ericin kanssa. Vähän kuin vahingossa Sookie sitoutuu Ericiin ja yllättäen hän on myös uuden vihollisen, murhanhimoisen keijun joukkoineen, tappolistalla.

Minusta tuntui hetken siltä kuin olisin irtaantunut kehostani ja katsellut elämääni ulkopuolisen silmin. Vampyyrit olivat minulle velkaa sekä rahaa että vastapalveluksia, koska olin auttanut heitä. Shreveportin ihmissudet olivat tehneet minusta laumansa ystävän, koska olin tukenut heitä vastikään päättyneessä sodassa. Olin sidoksissa Ericiin, mikä tuntui merkitsevän sitä, että olimme kihloissa tai ehkä jopa naimisissa. Veljeni oli ihmispuuma. Isoisoisäni oli keiju. Kesti hetken asettua jälleen nahkoihini. Elämäni oli ihan liian outoa. Minusta tuntui jälleen kerran siltä, että olin menettänyt hallinnan, että pyörin liian kiivaasti pystyäkseni pysähtymään.

Edellinen osa jäi kutkuttavaan tilanteeseen Ericin muistin palauduttua ja maltoin odottaa yllättävän kauan (nelisen kuukautta, aika on suhteellista!) ennen yhdeksännen osan lukemista. Täytyy kuitenkin antaa pisteet Harrisille, sillä hän pitää Pedon veren alussa niin sanotusti hullua jännityksessä marssittaessaan ylikset julkisuuteen ja pitäessään Sookien ja Ericin keskustelumahdollisuudet muutenkin minimissä. Silti pariskunnan välinen kissa ja hiiri -leikki sekä aiemmin vahvana huokunut jännite purkautui lopulta yllättävän nopeasti ja -vaikka tämä on vaikeaa sanoa- heidän kanssakäymisensä kävi välillä pelkäksi jyystämiseksi. Sain mitä odotin, mutta en sillä tavalla kuin olisin toivonut. Ollaanpa sitä nyt vaativia. Kyllä heidän suhteensa silti ilahdutti, sitä ei käy kieltäminen. Erikoiset keijut ja heidän suuri osuutensa kirjassa toivat mukavaa lisäväriä tarinaan.

Pidän edelleen kovasti sarjasta. Toimintaa ja vauhtia on tasaisesti, mutta se ei ole niin syvällistä, että kirjan lukeminen vaatisi täydellistä keskittymistä. Siis juuri sopivaa joulunaluskirjallisuutta. Mielenkiinnolla odotan mihin suuntaan Sookie (ja Eric) seuraavaksi suuntaa, vaikka Ahmun tavoin minunkin mielessäni kävi hienoinen juonen paikalleen jämähtämisen tunne. Mitä uutta Harrisilla on sarjassa vielä tarjota?

Sitaattikunniamaininnan saa:

Halusin vain vaihtaa pyjaman päälle, pestä naamani ja kömpiä sänkyyn lukemaan kirjaa.

Ja kirjanmerkki, joka vaikutti myös lukuvalintaani näyttää tältä. Kiitos Paula ♥

Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian

Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian

Avain, 2010

209 sivua

Luettu: 1.12.2013

Mistä: kirjastosta

Maanantai- ja tiistai-iltaisin meillä on yleensä kirjastopäivä. Tytöillä on vuoropäivinä harrastukset ja sillä välin on kätevä käydä toisen tytön kanssa viemässä luetut kirjat kirjastoon ja hakea uusia tilalle. En etsinyt itselleni kirjoja kotona jo ennestään huojuvien kirjapinojen takia, mutta haahuilin kuitenkin hyllyjen tarjontaa silmäillen. Uutuushyllyssä (joka siis näkyy sisältävän myös muutaman vuoden ikäistä tuotantoa, kaikkea sitä oppii) silmiini sattui mielenkiintoisesti nimetty kirja, Jani Saxellin Unenpäästäjä Florian. Ihastelin hienoa unenomaista kantta, luin takakannen ja nappasin kirjan mukaani. On mukava tarttua pitkästä aikaa minulle tuntemattoman kirjailijan kirjaan, luettavien listojen ja kirjasuositusten ulkopuolelta, ajattelin.

Koko Eurooppa kärsii mystisestä unikadosta ja lääkevalmistajat tyrkyttävät markkinoille keinotekoisia kemikaaliunia. Florian Timár, suomalaistunut Romanian romani, unenpäästäjä, tarjoaa myös unia rahaa vastaan, mutta oudon kykynsä avulla. Florianin kaltaisia kosketuksen kautta toisen ihmisen mieleen pääseviä "nukkumatteja" tuntuu olevan muitakin ja nimenomaan romaneiden joukossa. Siunauskirous ei kuitenkaan ole täysin ongelmaton, kaikki eivät katso sen harjoittajia hyvällä ja kyvyllä on vaikutukset myös kantajaansa.

     Mutta kauppaa käytiin Florianin omallakin hyvinvoinnilla. Jokainen vastaanottopäivä merkitsi valvottua tai kännin avulla nukuttua yötä ja kalvavaa päänkivistystä. Hän pelkäsi lopullista brakaamista, unen ja toden sotkeutumista yhdeksi vyyhdeksi: hetkeä, jolloin hämähäkkiaivot, posetiivaritaksikuskit ja muut mutantit materialisoituisivat aulabaariin. Puskisivat tiensä tajuntojen taistelukentältä kaamosajan Helsingin kaduille.
     Ja äiti-Verginia, hänen kohtalonsa... jospa se oli sisäänrakennettuna, geeneihin koodattuna koko maailmalle hajaantuneessa, oudon lahjansa kanssa kukin tahoillaan hajoilevassa Timárien parvessa?

Florianin avustamien unien kautta avautuu välähdyksiä monien mieliin ja menneisyyksiin. Pian tarina tempoilee eri suuntiin, joka suuntaan, niin tiiviillä tahdilla, että kadotin punaisen langan ja aloin epäillä onko sitä edes olemassa. Ihmiset, unet, välähdykset, suvut ja jopa Romanian (lähi)historian kautta kansat marssitetaan nopealla tahdilla lukijan silmien ohitse. Mieleen tuli Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta, molemmissa kirjoissa päähenkilö tuntuu jäävän sivuhenkilöiden rönsyävien tarinoiden jalkoihin. Olisin niin mielelläni halunnut tietää lisää Florianista, hänen taustoistaan ja myös hänen sekä Ann-Stinen matkasta Romaniaan, mutta tuo kaikki jäi ohimeneviksi hetkiksi, puristui kaiken muun väliin.

Saxell on keksinyt kirjalleen hyvän aiheen ja hän maalaa kirjan alussa mielenkiintoisen näkymän unettomasta Euroopasta. Lähteiden perusteella Saxell on myös tehnyt perusteellista pohjatyötä, kirja toimiikin oivallisena romanien puolustuspuheena ja katsauksena Romanian vaiheisiin. Kieli onnistuu paikoitellen maalaamaan kannen hienoa unenomaista tunnelmaa.Valitettavasti kehut tuli nyt sanottua. Lukeminen oli todella raskasta (kirja onnistui päästämään minut useamman kerran hereilläolon ja unen hämärille rajamaille) ja mietin useampaan kertaan keskeyttämistä. Sen verran iso kynnys kirjan keskeyttäminen minulle kuitenkin on, että kirja tuli luettua.

Vuorokausi kirjan lukemisen jälkeen kokonaisuus on hahmottunut hieman enemmän, hämmennys ja ärtymys on ehtinyt jo osittain haihtua ja punainen lankakin löytyi (ehkä). Unenpäästäjä Florian oli minulle valitettavasti pettymys, mutta se vei minut kirjallisella maailmanvalloituksella Romaniaan. Kannattaa kurkata mitä mieltä kirjasta on ollut esimerkiksi Booksy, Erja, Johnny, Joonas Sillanpää, marjis, Merja Lepppälahti ja Naakku.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Eurooppa valui hiljalleen tyhjäksi unista.

Kirjallinen maailmanvalloitus: Romania

Stephen King: Buick 8

Stephen King: Buick 8

Tammi, 2004

354 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(From a Buick 8, 2002)

Luettu: 16.11.2013

Mistä: oma ostos

Hui kamala ja huutava vääryys, olen lukenut Kingiä viimeksi yli puoli vuotta sitten! Kyllä Kingiä pitäisi ehtiä lukea ainakin joka toinen kuukausi. King-lukuprojektini on edennyt jo tämän vuosituhannen puolella kirjoitettuihin kirjoihin (lukuun ottamatta Musta torni -sarjaa, jonka luen uudelleen hieman myöhemmin), alan siis pikkuhiljaa kiriä kiinni herra kirjailijan tahtia. Ehkä jonain päivänä saan tarttua Kingin kirjaan ihan painotuoreena uutukaisena. Toivon siis kirjailijalle vielä paljon vuosia, erittäin tuotteliaita sellaisia ♥

18-vuotias Ned Wilcox viettää aikaansa yleisenä apupoikana edesmenneen isänsä Curtis "Curt" Wilcoxin työpaikalla liikkuvan poliisin D-osastolla Short Hillsin laitamilla Länsi-Pennsylvaniassa. Isä on kuollut virantoimituksessa jäätyään rattijuopon auton alle ja Nedin on vaikeaa hyväksyä tapahtunutta. Pestessään B-tallin ikkunoita Ned näkee pressun luiskahtavan alas vanhan, mutta uutuuttaan kiiltävän auton päältä. Vanha Buick Roadmaster herättää Nedin kiinnostuksen, lähes samanlaisen pakkomielteen kuin aikoinaan isässään. Välttääkseen uteliaisuudesta mahdollisesti seuraavan onnettomuuden päättää ylikonstaapeli Sandy Dearborn kertoa Nedille tarinan siitä miten auto päätyi heidän käsiinsä vuonna 1979 ja mitä sen jälkeen on tapahtunut. Autossa on vielä yli 20 vuoden jälkeenkin jotain outoa, se on kuin uusi ja aika ajoin se tuntuu ikään kuin elävän, puhuvan ja hengittävän...

     Se kyyhötti siinä tuijottaen Buickin lampuillaan ja virnuillen ylimielisesti Buickin säleiköllään. Se kyyhötti siinä paksuilla, leuhkoilla valkosivurenkaillaan, ja sen sisällä oli kojelaudallinen toimimattomia katkaisimia ja ruori jolla olisi melkein voinut ohjata kaapparilaivaa. Sen uumenissa oli jotain mikä ai aseman koiran ulisemaan kauhusta ja tempomaan hihnaansa kuin hurjan magnetismin vetämänäl Oli tallissa ollut aiemmin kylmä tai ei, nyt siellä ei enää ollut; Sandy näki kahden toverinsa kasvojen kiiltävän hiestä ja tunsi että hänen omat kasvonsakin olivat märät.
     Lopulta Huddie sanoi sen ääneen, ja Sandy oli kiitollinen. Hän oli aavistanut sen itsekin mutta ei olisi osannut pukea sitä sanoiksi. Se oli liian posketonta.
     "Se perkele söi hänet", Huddie sanoi ehdottoman varmalla äänellä. "En käsitä, miten se on mahdollista, mutta minusta tuntuu että hän tuli tänne yksin katsomaan sitä ja se vain... jotenkin... söi hänet."
     Curt sanoi: "Se katselee meitä. Tunnetko sinä sen?"

King onnistui saamaan minut jälleen lankaan. Odotin kauhua, pahuutta huokuvaa autoa ja ihmettelin hieman hidasta alkua, mutta vasta kirjan loppupuolella tajusin lukeavani selviytymistarinaa siitä miten nuori mies selviää isänsä äkillisestä poismenosta. Sitten tarina kuitenkin keikahtaa kauhuun. Jättääpä King vielä loppuun yhden pysäyttävän juonenkäänteen, mistä kuitenkin sivun kääntämällä selviää säikähdyksellä. "Älä kiinny liikaa henkilöihin!" -mantran muistaminen tulee tässäkin Kingin kirjassa tarpeeseen.

Kauhua odottaessani ja Buickiin tutustumisen alussa en juurikaan pitänyt tarinasta, mutta lopulta King onnistui kuljettamaan minua lukijana kuin pässiä narussa ja kyydistä pystyi vain nauttimaan. Ainoat häiriöt lukemisessa koin kirjoitusvirheiden takia, jotka tuntuivat esiintyvän paikoitellen jopa ryppäissä. Esimerkiksi eräs naisenhakkaaja narkkarikuski esitellään Brian Libbyksi, mutta jatkossa hänestä puhutaan Brian Lippynä. Välillä kirjoitusvirheet sekoittavat koko lauseen: "Äkkiä ennen kuin sieltä pääsee jotain tulos.", ei tulos vaan ulos!

Kirjan lopussa olevat saatesanat olivat mielenkiintoista luettavaa, on aina hauska kuulla mistä tarina on saanut alkunsa. King on työstänyt tätä romaania osittain samaan aikaan oman onnettomuutensa kanssa, tarinan runko auto-onnettomuuksineen on kuitenkin ollut olemassa jo ennen kuin King jäi auton alle. Buick 8 sijoittuu poikkeuksellisesti muualle kuin Kingin omimpiin maisemiin Maineen. Saatuaan idean tarinaan Länsi-Pennsylvaniassa ei hän halunnut siirtää tarinaa Maineen vaan perehtyi itselleen oudompaan ympäristöön ja niin tarina sai sijoittua Länsi-Pennsylvaniaan.

Kaltaistani fanityttöä muuten miellyttää kovasti Kingin tapa päättää kirjansa kirjoituspaikka- ja aikatietoihin sekä (tekstattuun) allekirjoitukseensa. Saatesanoissa oli myös mukava lukijan puhuttelu. Hihkuin myös siksi, että taisin huomata viittauksen Mustan tornin maisemiin, rinnakkaiseen maailmaan.


Sitaattikunniamaininnan saa(jia on kaksi, koska King ansaitsee erityisvapaudet):

Sano vain että se oli sattuma jos haluat, mutta minä olen poliisi enkä usko sattumiin vaan tapahtumaketjuihin, jotka pitenevät ja samalla ohenevat, kunnes joko huono tuuri tai ihmisten pirullisuus ne katkaisee.

Kun edessä oli kyklooppi, jonka aivot (vihreät aivot) olivat rintakehässä, rationaalinen ajattelu tuntui kaiken kaikkiaankin heppoiselta.

En löytänyt muita arvioita kirjasta, mutta hihkaise kommenttikenttään jos olet kirjoittanut tästä niin lisään linkin. EDIT: Irene vertasi ihanan rönsyilevässä arviossaan Buick 8:aa vanhojen pappojen leirinuotiotarinaan. Kiitos vinkkauksesta Irene, mitä Google ei tiedä sen kirjabloggarikollegat kertovat :)

Timo Parvela & Jari Sinkkonen: Kouluun! Ekaluokkalaisen vanhemmille

Timo Parvela & Jari Sinkkonen: Kouluun! Ekaluokkalaisen vanhemmille

WSOY, 2011

207 sivua

Luettu: 10.11.2013

Mistä: kirjastosta

Taisi olla Katjan Lumiomena -blogi, josta sain vinkin tähän Parvelan ja Sinkkosen kirjoittamaan ekaluokkalaisen vanhemmille suunnattuun kirjaan. Esikoisemme aloitti tänä syksynä koulun, joten kirja on meille erittäin ajankohtainen. Vaikka koulutie on itsekin koluttu tuntuu kaikki nyt uudelta ja ihmeelliseltä näin vanhemman näkökulmasta katsottuna ja varmasti myös lapsen mielestä. 

Mikä ja kuka on seitsemän vuoden ikäinen lapsi? Hän on varreltansa vielä vähäinen, hento ja suurisilmäinen. Hän saattaa olla hiukan pöllämystyneen näköinen kuin munasta kuoriutunut linnunpoika. Joku on ikäisekseen hyvin reipas ja ponteva, toinen arka ja pelokas. Yksi osaa lukea ja laskea, toinen on vielä täysin leikkien maailmassa eikä jaksa kiinnostua pitkäksi aikaa mistään, mitä pitäisi opetella. Joku rakastaa näpertelyä ja askartelua, toinen inhoaa sitä. Liima tahraa kädet ja vaatteet, eivätkä sakset tahdo millään totella käyttäjäänsä.
     Ekaluokkalainen on viaton ja lapsellinen, ja niin on hyvä. Hymyillessä näkyy "kouluportti", yläleuasta puuttuvien hampaiden muodostama aukko. Hellyttävä pakkaus kaiken kaikkiaan.

Parvelan ja Sinkkosen kirjan tarkoituksena on lievittää vanhempia mahdollisesti vaivaavaa stressiä liittyen lapsen koulun aloittamiseen ja päivittää vanhempien tietoja siitä minkälainen koulumaailma nykyään on. Kirja on jaoteltu viiteen osaan, joissa kuvataan noin seitsenvuotiaan lapsen olemusta tai kehitystasoa, minkälaista on koulun arki, mitä ekaluokkalaisen tulee osata, mitä hänen odotetaan oppivan, minkälaisia suhteita ekaluokkalaisella muodostuu koulutovereihin ja opettajaan ja millä tavalla vanhemmat koko tähän kuvioon sopivat. Miehet tietävät mistä puhuvat, nykyään vapaana kirjailijana toimivalla Parvelalla on usean vuoden kokemus opettamisesta ja Sinkkonen on mm. lastenpsykiatrian erikoislääkäri, lääketieteen tohtori ja julkaissut useita tietokirjoja lapsista ja nuorista.

Parvela mainitsee yhden ohjeen, jota seuraamalla pääsee pitkälle ja jonka voisi hänen mielestään ottaa koko ensimmäisen kouluvuoden ohjenuoraksi. Se on älkää verratko! Jokainen ekaluokkalainen kehittyy omaan tahtiinsa ja saattaa hallita eri asioita kuin viereisen pulpetin poika tai takarivin tyttö. Tämän lauseen lisäksi käyttöä on myös muutamalle muulle ohjeelle. Koska pidän listoista keräsin kirjan pohjalta oman huoneentaulun, blogintaulun.

• Kymmenen tuntia yössä koko kouluajan. Puhutaan siis nukkumisesta. Ei muuten tekisi pahaa vanhemmillekaan.
• Kun seitsenvuotiasta kielletään tai käsketään, sävyn olisi oltava lempeä ja ohjaava. Vanha kunnon laske kymmeneen ennen kuin reagoit -sääntö pätee siis edelleen.
• Luokkamuodolla, ryhmän koolla ja erityisopetuksella on oma merkityksensä koulunkäynnille, mutta tärkein on sittenkin lapsen ja opettajan välinen suhde. Oman ekaluokkalaisen kommentti opettajasta ensitapaamisen perusteella oli "TOSI kiva!", mikä on häneltä todella vahva kehu. Me vanhemmat olemme samaa mieltä. Oppilas-opettaja -suhde samoin kuin yhteydenpito vanhempiin toimii erittäin hyvin.
• Pienen koululaisenkin itsetunnon tukeminen on halauksen päässä. Tässä on win-win -tilanne. Halauksesta tulee hyvä mieli myös vanhemmille, varsinkin kun se tapahtuu lapsen aloitteesta. 
• Äl-kää ver-rat-ko. Vielä kerran, koska kertaus on opintojen äiti.

En odottanut mitään syvällistä kasvatusopasta vaan lähinnä kurkistusta koulumaailmaan ja seitsenvuotiaan yleiseen olemukseen. Erittäin luettava, sopivasti maalaisjärkeä ja ammattilaisen näkemystä yhdistävä kirja osoittautui tähän tarkoitukseen oikein hyväksi. Parvelan ja Sinkkosen omat kokemukset sekä erilaiset esimerkkitapaukset toivat kirjaan mukavan lisän. Kouluun! Ekaluokkalaisen vanhemmille on oiva kotiläksy koulutietä aloittavan lapsen vanhemmille. Sei ei anna mitään suuria oivalluksia, mutta rauhoittaa mukavasti mieltä ja antaa uskoa siihen, että kyllä se siitä.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Ei ekaluokkalaiselta vielä ihmeitä vaadita.

Ensimmäistä kertaa perheessämme äiti ja tytär luki saman kirjailijan kirjaa! Kuopuksemme on innokas Ella-kirjojen fani ja hän hihkaisikin ilosta kun huomasi tutun nimen lukemani kirjan kannessa.

Jenny Belitz-Henriksson, Laura Oja & Raisa Kyllikki Ranta: Naisen iholla - 32 tarinaa tatuoinneista

Jenny Belitz-Henriksson:

Naisen iholla - 32 tarinaa tatuoinneista

Kuvat: Laura Oja, Raisa Kyllikki Ranta

Tammi, 2013

160 sivua

Luettu: 31.10.2013

Mistä: kirjastosta

Tatuoinnit ovat aihe, joka herättää usein voimakkaita reaktioita, vihastusta tai ihastusta. Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään, joten Belitz-Henrikssonin kirja herätti heti kiinnostukseni.

Ne ovat osa minun ihoani.

Jenny Belitz-Henrikssonin kirjassa esitellään 32 Laura Ojan ja Raisa Kyllikki Rannan valokuvaamaa iältään 17-67 vuotiasta naista tatuointeineen ja tarinoineen. Osa naisista on ottanut ihoonsa vain yhden kuvan, osalla on suuri osa ihosta kuvien peitossa. On mustia ja värikkäitä, isoja ja pieniä, hetken mielijohteesta ja pitkän harkinnan jälkeen otettuja kuvia. On esittäviä kuvia, tribaaleja ja Old Schoolia, valmiita kuvastokuvia ja uniikkeja itse suunniteltuja tatuointeja. Näin Belitz-Henriksson kertoo kirjansa taustoista:

     Kirjan avulla haluan murtaa ennakkoluuloja, lisätä suvaitsevaisuutta ja ennen kaikkea raottaa tatuointien maailmaa naisnäkökulmasta. Kirja on myös tämän aikakauden kuvaus tatuoinneista maassamme, jossa tatuointibuumi jyllää hurjempana kuin koskaan.

Perinteiset, pelkkiä tatuointien kuvia sisältävät kirjat ovat toki mukavia selata, mutta kun kuviin lisätään niiden taustalla olevat tarinat nousee kirja aivan eri tasolle. Kiinnitän usein huomioni muiden tatuointeihin, mutta harvoin kysyn miksi tatuointi on otettu tai mikä sen merkitys on, tämän kirjan lukemalla pääsee tatuointien taakse, pintaa syvemmälle.

Luin ensin monen henkilön tarinat peräkkäin, mutta huomasin, että lukutapa on väärä tälle kirjalle. Monessa tarinassa toistuvat samat asiat, joten putkeen luettuna henkilöiden persoonat eivät pääse erottumaan eivätkä kuvatkaan pääse ansaitsemiinsa oikeuksiin. Puolet kirjasta luinkin sitten rauhassa, yksi tarina kerrallaan ja tarkkailin myös kuvia perusteellisemmin. Oja ja Ranta ovat tehneet hienoa työtä kuvatessaan naisia, kuvat ovat upeita ja niitä on ilo katsoa. Täytyy kehua myös kirjaan valittuja naisia, he ovat taustoittaneet ja esitelleet tatuointejaan avoimesti ja rohkeasti!

Yllätyin hieman siitä, kuinka aika moni kirjassa mukana oleva nainen kokee tatuointiensa saaman huomion häiritseväksi. Minusta on ihan luonnollista, että jos ihoaan koristaa se saattaa herättää huomiota katseiden muodossa ja jopa kommentteja tai kyselyjä. Toki on sitten jokaisen oma asia mitä kuvistaan muille kertoo. Luvatonta tatuointien koskettelua tai asiatonta kommentointia minäkään en hyväksyisi. Minua häiritsi myös se, että vaikka Belitz-Henriksson puhuu esipuheessaan ennakkoluulojen murtamisesta ja suvaitsevaisuuden lisäämisestä huokuu rivien välistä paikoin arvottaminen, tietyt tatuointiaiheet tai tyylit saatetaan nähdä muita vähempiarvoisina. Yleensä tatuoinnit kuitenkin valitaan puhtaasti omista lähtökohdista ja mieltymyksistä, samat kuvat tai aiheet eivät voi miellyttää kaikkia, joten väheksyminen ihmetyttää.

Kuvat ja tarinat ovat hienosti tasapainossa, ulkoasu on tyylikäs ja naisellinen. Lukeminen tapahtuu kuitenkin omalla vastuulla, se saattaa aiheuttaa kuvakuumeen! Kirjan kuvitusta voi käydä ihastelemassa kirjan www-sivulla. Kirjan ovat lukeneet myös mm. Anki, Anni, Satu ja Suvi.


Sitaattikunniamaininnan saa:

 Minulle kuvat ovat muistilappuja matkan varrelta ja pidän itsestäni juuri tällaisena.

Enid Blyton: Viisikko ja tornin salaisuus, Viisikko löytää jäljen ja Viisikko lähtee merelle

Hamstrasin tässä taannoin Viisikko-huumassani kolme kirjaa kolmesta eri kirjastosta (eläköön OUTI-verkkokirjasto!). Kauhukseni, mutta myös ilokseni huomasin, että joku muukin haluaa näitä lukea ja oli tehnyt varauksen. Täytyi siis pistää vauhtia lukemiseen ja luin kaikki kolme peräkkäin. Niin ihania kuin Viisikot ovatkin taidan laittaa lukuprojektini syys- tai talvilomalle. Koska postausta odottavien kirjojen jonolla on paha tapa aiheuttaa minulle lukujumi raapaisen kerralla tunnelmat kaikista kolmesta. Olkaa hyvät!

Enid Blyton: Viisikko ja tornin salaisuus (#11)

Tammi, 1997

175 sivua

Suomentanut: Lea Karvonen

(Five Have a Wonderful Time, 1952)

Luettu: 20.10.2013

Mistä: kirjastosta

Anne, Dick ja Leo ovat jo lomailemassa luokkakaveriltaan lainatuissa talovaunuissa Faynight Castlessa kun Pauli kiukuttelee kipeänä kotona. Onneksi flunssa helpottaa ja Pauli pääse Tim-koiransa kanssa serkkujensa luo. Kentälle majoittuu myös kiertävä sirkusseurue, johon lapset haluavat innolla tutustua. Mustalaiset eivät suhtaudu viisikkoon suopeasti ja erään ikävän tapahtuman jälkeen lapset suunnittelevat jo lähtöä kentältä, mutta tulevat toisiin ajatuksiin nähtyään läheisellä kukkulalla sijaitsevan vanhan feodaalilinnan tornissa jotain kummallista.

     Kaikki viisi tunsivat mieluisaa jännityksen väristystä. Tim jyskytti hännällään maata. Se oli kuunnellut koko ajan, aivan kuin olisi ymmärtänyt.
     - Otamme sinutkin mukaan, siltä varalta että joutuisimme pulaan, sanoi Pauli.
     - Emme me ollenkaan joudu pulaan, penäsi Leo.
     - Me vain menemme vähän katselemaan, mutta en usko alkuunkaan, että löydämme mitään, koskapa olen aivan varma, ettei meidän onnistu päästä tornin lähellekään. Mutta ainahan voimme silti yrittää. Emme voi jättää tätä tornin mysteeriä oman onnensa nojaan. Meidän täytyy tehdä jotakin, vaikkapa emme sitten osaisi tehdä mitään muuta kuin harhailla kehämuurin ympärillä.

Kadonneita tiedemiehiä, kukkuloita ja raunioitunut linna. Jäätelöjä, hedelmäkakkua, hillosipuleita ja nuotiolla paistettuja makkaroita. Sirkustemppuja, pythonkäärme Simasuu sekä vanha tuttu Jo. Viisikon 11. seikkailu on oikein onnistunut tarina!

Aiemmissa osissa Blyton on mielestäni osoittanut ilkimykset ja rikolliset melko suoraviivaisesti ja varhaisessa vaiheessa, mutta nyt hän on yrittänyt jopa hieman harhauttaa lukijaa väärille jäljille. Tämä ilahdutti minua kovasti ja aiheutti mukavaa vaihtelua ja ripauksen lisäjännitystä (Viisikoiden) lukemiseen. Blyton myös valistaa lukijaa useaan otteseen esimerkiksi suvaitsevaisuudesta, kanarialintujen vapauttamisen ongelmallisuudesta, käärmeiden hoidosta ja käyttäytymisestä sekä vanhoista linnoista asukkaineen, kirjaan mahtuu siis yllättävän paljon varsinaisen tornin mysteerin lisäksi.

Nyt tekisi mieli paitsi hedelmäkakkua ja teetä myös hillosipuleita, joista en yleensä pidä muuta kuin voileipäkakun päällä... Voileipäkakkua! Hmm... Voi sappermentti sentään! Nix!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Olen todellakin tehnyt päätökseni, ja olen melkein varma että se pysyy.

- - -

Enid Blyton: Viisikko löytää jäljen (#12)

Tammi, 1987

147 sivua

Suomentanut: Lea Karvonen

(Five on Secret Trail, 1956, #15)

Luettu: 23.10.2013

Mistä: kirjastosta

Tässä vaiheessa lähti sarjan suomennusjärjestys poikkeamaan alkuperäisestä, kuten ylläolevista tiedoista näkyy (alkuperäinen järjestys tarkistettu Enid Blyton -sivustolta) . Kieltämättä piti pohtia hetki seuraanko alkuperäistä vai suomennettua järjestystä, mutta luen suomennosten järjestysnumeroinnin mukaan...

Tim on saanut päähänsä tikkejä vaativan haavan. Kun Timin raapimista estävä kauluri herättää ei-toivottua huomiota tuijotuksen ja naurun muodossa päättää Pauli paeta Timin kanssa yhteismaalle telttailemaan ja odottamaan Timin haavan paranemista. Pauli ja Tim saavat seurakseen Annen, Leo ja Dick ovat edelleen luokkaretkellä Ranskassa. Eräänä yönä Anne havaitsee outoja valoja ja ääniä läheiseltä autiomökiltä. Onneksi seikkailu ei mene Leolta ja Dickiltä ohitse vaan he ehtivät juuri sopivasti paikalle selvittämään tapahtumia yhdessä Annen, Paulin ja Timin kanssa.

     Anne katsoi suurta, valkoista kivipaatta, jonka päällä Pauli seisoi. Näkyi selvästi, että sitä oli nostettu, sammalet olivat hankautuneet pois reunoista ja koko kivi oli hiukan vinossa.
     - Niin, tämä kivi on kiinnostanut jotakuta - tai se, mikä on kiven alla, Dick sanoi. - Lyön vaikka vetoa, että sen alla on koira haudattuna.
     - Nuo eiliset miehet - niillä on jotakin tämän asian kanssa tekemistä, Pauli sanoi. - He kävivät täällä tallissa ja nostivat kiveä. Mutta miksi?
     - Siitä asiasta otetaan pian selvä, Leo sanoi. - Tulkaapas avuksi, niin nostetaan kivi paikoiltaan.

Viisikko löytää jäljen ei vaikuttanut yhtä tutulta kuin muut tähän asti lukemani osat enkä olekaan varma olenko lukenut tätä aiemmin. Vähemmän tuttu tarina ei kuitenkaan onnistunut pelastamaan lukukokemusta vaan tämä oli ensimmäinen Viisikko-kirja, jonka lukeminen ärsytti suunnattomasti! Timin kauluri tuskin aiheuttaisi nykypäivänä naurua ja ihmetystä samassa mittakaavassa kuin 50-luvulla, eli kaulurikohu tuntui auttamattomasti vanhanaikaiselta. Sitäpaitsi kirja tuntui muutenkin hieman väliteokselta, hämmästyttävän suuri osa kirjasta kului tyhjänpäiväiseen jahkailuun. Lapset nimittäin ihmettelevät leiripaikkansa lähellä arkeologisia kaivauksia tekevää poikaa ja sitä miten hän käyttäytyy kummallisesti ja tuntuu olevan kahdessa paikassa yhtä aikaa. Asiaa mietitään sivutolkulla, useaan kertaan. Sen verran fiksuja lapsia kun ovat luulisi heidän oivaltavan vähemmälläkin aivotyöllä mistä on kyse. (Keskenään riidoissa olevat kaksoset, jotka eivät pukahda toisen olemassaolosta sanaakaan).

Sitaattikunniamaininnan saa (suklaan mahdista, tässä tapauksessa todistusvoimasta kertova):

Tahdotko palan suklaata, silloin ainakin tiedät, että me olemme tulleet?

- - -

Enid Blyton: Viisikko lähtee merelle (#13)
Tammi, 1995

162 sivua

Suomentanut: Lea Karvonen

(Five Go Down to the Sea, 1953, #12)

Luettu: 28.10.2013

Mistä: kirjastosta

Viisikko matkustaa junalla Cornwallin rannikolle ja majoittuu Tremannon Farmille, herra ja rouva Penruthlanin kartanoon. Illallisella lapset kuulevat, että seudulle on saapumassa kiertävä teatteriseurue Stormerit, jotka tulevat esiintymään myös Penruthlanien aittaan. Lapset tutustuvat myös Yaniin, likaiseen ja resuiseen poikaan, joka asuu kukkulalla yhdessä isoisänsä kanssa ja seuraa viisikkoa jatkuvasti. Leo, Dick, Anne ja Pauli päättävät lähteä jututtamaan Yanin isoisää, jonka isä on aikoinaan ollut rannikolla hylynryöstäjänä. Vanha lammaspaimen kertoo tarinaa hylynryöstäjistä ja väittää, että heidän aikoinaan käyttämässään tornissa kukkuloiden lomassa syttyy yhä myrskyöinä valo. Viisikko unohtaa lupauksensa kääntää seikkailulle selkänsä ja päättää tutkia asiaa.

     Pensaiden muodostaman tunnelin päässä kääntyi villiintynyt polku jyrkästi oikealle - ja siellä - ei kaukanakaan heistä - oli torni. He vain seisoivat ja tuijottivat sitä. Täältä oli siis valo tuikkinut sata vuotta sitten ja ohjannut laivoja turmioon. Ja täällä oli valo loistanut vielä eilisiltanakin.

Huh! Onneksi edellisen Viisikon aiheuttama ärsytys ei toistunut vaan nautin kolmannentoista Viisikon lukemisesta todella paljon. Ainoastaan nimi hieman hämäsi, kirjassa kun ollaan rannikolla eikä varsinaisesti merellä. Kohottelin kulmiani myös rouva Penruthlanin rajulle reaktiolle Leon kertoessa oletuksiaan jännittävän illan kulusta. Nipotinipoti. Pidin kovasti meri-ilmastosta, tyrskyistä, luolista, hylynryöstäjien tarinasta ja jättimäisestä herra Penruthlanista hampaattomine ääntelyineen ja tietysti hassusta Clopperista, teatteriseurueen vetonaulasta.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Oh, ah, ook! sanoi Dick juhlallisesti.

Tähän väliin on hyvä ottaa tauko Viisikoista, viimeisin jätti sen verran hyvän mielen.

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Johanna Sinisalon Auringon ydin joutui odottelemaan vuoroaan kun halusin lauantaina fiilistellä kirjabloggareiden tapaamista Oulussa. Teki oikeastaan ihan hyvää kuulostella kirjan aiheuttamia jälkitunnelmia useamman päivän ajan ja selkeyttää sen herättämiä ajatuksia. Olen lukenut Sinisalolta aiemmin novellikokoelman Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita sekä Finlandia-palkitun romaanin Ennen päivänlaskua ei voi. Pidin kovasti Sinisalon tuttuutta ja vinksahtaneisuutta yhdistävistä tarinoista ja siksi Auringon ydin kiilasi ansaitusti lukupinoni huipulle.

Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Teos, 2013
339 sivua
Luettu: 14.10.2013
Mistä: pyydetty arvostelukappale

Vuosisatojen saatossa Suomesta on kehittynyt kansalaisten hyvinvointia sekä terveyttä korostava ja edistävä Eusistokraattinen Tasavalta. Vuonna 2016 perheenperustaminen on tarkoin ohjattua ja tytöille tehdään jo lapsena sukupuolenmääritys, jotta Terveysvirasto voi taata tulevaisuudessa tavoiteltavien geenien siirtymisen seuraaville sukupolville. Kaikenlaiset nautintoaineet, päihteet ja huonot elämäntavat on kitketty pois. On kuitenkin olemassa yksi päihteeksi luokiteltava koukuttava tuote, chili, jota on yhä saatavilla kun tietää mistä etsiä.

Nuori Vanna on lapsesta asti elänyt kaksoiselämää. Julkisesti hän on eloi, kauniiksi laittautunut tyhjäpäinen tytönhupakko, joka elää vain miellyttääkseen miestään, tarkoituksenaan toteuttaa tämän toiveet ja tahto sekä pitää huolen heidän yhteisestä kodistaan ja saada lapsia. Viraston valvovilta silmiltä piilossa Vanna on kuitenkin jotain muuta, omilla aivoillaan ajatteleva nainen, mutta myös narkomaani, joka elää yhdestä fiksistä toiseen. Vanna ja Jare tietävät toistensa salaisuudet ja toimivat yhdessä, Jaren täytyy ansaita rahaa ja Vannan on saatava tarvittava annos huumettaan, chilin sisältämää kapsaisiinia pitääkseen itsensä toimintakykyisenä. Vanna haluaa myös selvittää mitä hänen kuolleeksi julistetulle sisarelleen Mannalle todella tapahtui. Jare tutustuu luontoa kunnioittavaan gaialaisten kulttiin ja he tarjoavat Jarelle tehtävää, joka hyödyttää sekä Jarea että Vannaa, mutta saattaa heidät kaikki vaaraan.

Poltetta on suojeltava kuin hiipuvaa liekkiä. Sen on annettava elää, sitä ei pidä tukahduttaa leivällä tai maitotuotteella tai viileällä juomalla. Sillä niin kauan kuin suu ja vatsa tuntee pyhää tuskaa, ruumis pumppaa elimistöön hekumallisia opiaatteja. Parasta on kiiihdyttää liekki aina uuteen raivoon, jos kamaa on vielä jäljellä; suun kipureseptorit reagoivat pieneenkin uuteen suupalaan kuin se olisi bensiinillä kasteltuun olkikasaan heitetty tulitikku. Habanerossa on huikeat diskantit, sen poltto on kimeää ja korkeaa kuin hampaan hermoon osuva pora. Habaneron makuväri on keltainen, melkein valkoisen keltainen, sen salamointi välkkyy näköhermoissani. Tämä on paras veto ikinä, ikinä, ikinä.

Sinisalo on luonut pelottavan uskottavan dystopian! Voi hyvin kuvitella, että terveyden ja hyvinvoinnin ihannointi menee helposti yli ja seurauksena olisi Sinisalon kuvaama valtio, jossa normaali järjenkäyttö sumenee ja tilalle tulee täydellinen kontrolloinnin tarve ja yksilön oikeuksien polkeminen. Sinisalo kietoo yhteiskuntakritiikin taitavasti ja ajatuksia herättävästi tarinan sisään ja kuvaa niin henkistä kuin fyysistä riippuvuutta onnistuneesti.

Onneksi olen lukenut Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -romaanin, joten kirjailijan tarinan lomaan lisäämiä erilaisia artikkeleja, eloisten koulutehtäviä ja muita faktamaisia osuuksia ei tarvinnut ihmetellä vaan ne tunnisti Sinisalolle ominaiseksi tyyliksi ja saatoin keskittyä tarinaan. En tosin tiedä onko vastaavia faktaosuuksia myös muissa Sinisalon romaaneissa vai vain näissä kahdessa. Tyyli kuitenkin toimi, sillä nyt Vanna ja Jare kertojina saivat enemmän tilaa ja erottavuutta omina persooninaan.

Pidin kirjasta kovasti ja erityisesti minua ihastutti Vannan ja Mannan tarina sekä Vannan Mannalle kirjoittamat kirjeet, joihin Sinisalo on luonut vahvan tunnelatauksen. Pientä puutumista aiheutti gaialaisten viljelytietous, jota olisi saanut olla minun makuuni vähemmän. Auringon ytimeen (jonka merkitystä en avaa vaan se selviää kirjan lukemalla) liittyvä salaisuus oli hieman yllättävä ja vaati vähän sulattelua. Loppuratkaisu muuten toi mieleeni Stephenie Meyerin Vieras -romaanin. Loppu oli kuitenkin jotenkin kaunis ja se sai minut jopa herkistymään. Sinisalon taitavuus tuli taas todistettua!

Toivottavasti Auringon ydin saa lisää blogisavuja, se todellakin kannattaa lukea!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Pohjakosketuskin on sentään pohja, mistä ponnistaa.

Kirjallinen iltapäivä Oulussa

Vakaa aikomukseni oli kirjoittaa tänään eräästä syksyn uutuuskirjasta, mutta se saa odottaa vielä hetken, nyt on hieman erilaisen tunnelmoinnin vuoro! Tänään lokakuisena, lumisena lauantai-iltapäivänä koitti minun kirjasyksyni kohokohta, kirjabloggaritapaaminen Oulussa. Edellisestä tapaamisesta olikin jo aikaa!

Elma Ilona, Jaana Märsynaho, Kaisa, MeTu, Minna, Niina T., Paula ja minä kokoonnuimme Oulun kaupungin pääkirjaston aulaan ja lähdimme siitä Jaanan johdolla tutustumaan kirjaston niin tuttuihin kuin hieman salatumpiin syövereihin. Jaanahan siis työskentelee pääkirjastolla tietopalveluissa kirjastonhoitajana ja vastaa mm. maakuntakokoelmasta. Saimme kuulla kattavan esittelyn kirjaston eri osastoista kokoelmineen ja palveluineen, mutta ainakin minun kohdallani yksi oli ylitse muiden. Varasto, tuo yleisöltä suljettu salainen aarreaitta, jossa on kirjoja hyllymetri toisensa jälkeen. Löytyipä sieltä myös harvinaisten kirjojen osasto, jonka upeista, satoja vuosia vanhoista teoksista piti saada napattua muisto kuvien muodossa.

Varastossa oli aistittavissa myös pientä dramatiikkaa kun Jaana esitteli siirreltäviä hyllyjä ja maalaili kauhukuvia niiden väliin jäämisestä. Leikittelimme myös hetken ajatuksella jäädä jumiin varastoon uloskäyntiä etsiessämme. Pääkirjastolla on nimittäin menossa remontti ja osa kulkureiteistä ja paikoista oli poissa käytöstä. Tulimme siihen lopputulokseen, että ei meillä olisi mitään hätää ollut, olihan tila täynnä kirjoja ja myös hyvää seuraa. Pääsimme kuitenkin pois varastosta, kävimme kuuntelemassa musiikkiosastolla kirjastonhoitaja Ilkka Järvenpään mielenkiintoista esittelyä kyseisen osaston palveluista ja jatkoimme pienemmällä porukalla vielä "jatkoille" Cafe Biskettiin. Keskustelut pyörivät yllättäen pääosin kirjoissa ja kirjablogeissa, mikä sen mukavampaa!

Mahtavaa, että tapaamiseen pääsi näinkin moni kirjabloggari, oli mukava nähdä teitä kaikkia! Erityiskiitokset vielä Paulalle ja Jaanalle järjestelyistä :)

Tässä vielä kuva niistä litistäjäkirjahyllyistä, kun kuitenkin kiinnostaa ;) Noista rivoista siis pystyy veivaamaan hyllyt erilleen toisistaan, jolloin kirjoihin pääsee käsiksi. Kätevää!