Emmanuel Carrère: Viikset

Emmanuel Carrère: Viikset

Like, 2002

154 sivua

Suomentanut: Kristina Haataja

(La Moustache, 1986)

Luettu: 13.12.2015

Mistä: kirjastosta

Olin säästellyt toista Carrèreani (ensimmäiseni oli Huviretki painajaisiin) lukumaratonille, mutta kun sille ei vielä löytynyt sopivaa aikaa nappasin Viikset luettavakseni jo nyt.

Se saa alkunsa puolihuolimattomasta heitosta, vitsistä, ajatus ajaa viikset pois. Kesken kylvyn mies toteuttaa aikeensa ja ajaa pitkään piilottamansa ylähuulen paljaaksi. Mies jännittää vaimonsa Agnèsin reaktiota, mutta turhaan. Reaktiota ei tule, ei minkäänlaista. Ihan kuin Agnès olisi tahallaan huomioimatta muutoksen miehessään. Hän itse sentään muistaa aina moittia vaimonsa alati muuttuvaa hiustyyliä. Miksi Agnès tekee näin, mitä valtapeliä hän pelaa ja kenet hän on ehtinyt värvätä leikkiin mukaan? Ärtymys vaihtuu epäilyksi ja empiminen peloksi kun viikset tai niiden puuttuminen saa yhä suuremman roolin miehen mielessä.

Osasin Huviretken perusteella odottaa erikoista tarinaa, joten en hätkähtänyt kirjan outoa aihetta. Tai no ehkä vähän, viikset nyt eivät tule ihan ensimmäisenä mieleen miettiessä kiinnostavia kirjan aiheita, anteeksi nyt vain. Koska Carrère kuitenkin pääsi yllättämään edellisellä kerralla en antanut lähtökohtien häiritä. Ja Carrère teki sen taas, tarjoili vallan erikoisen lukukokemuksen. Mikä on totta ja mikä ei ja mistä tietää missä totuuden raja kulkee?

Miehen ajatukset pyörivät hänen ajamiensa viiksiensä ympärillä alati kiihtyvää ympyrää. Hiljalleen mies alkaa epäillä itseään, vaimoaan, ystäviään, kaikkia ja kaikkea vuorotellen. Viikset saavat valtavat mittasuhteet ja tarttuvat jopa vähiin käyviin uniin. Unessa mies miettii miksei tuosta huulen ja nenän välisestä karvakaistaleesta voisi käyttää yksikköämuotoa. Kaiken ahdistuksen ja sekavuuden seassa pilkahtaakin hullua huumoria, joka ei varsinaisesti kevennä tarinaa, mutta tuo siihen oman kirpeänmakean mausteensa.

     Uusi hiljaisuus.

     "En käsitä", Jérôme sanoi lopulta.

     Taas hiljaisuus.

     "Selvästi sanottuna," hän aloitti: "olet varmaan huomannut, että olen ajanut viiksen?"

     Jostain oudosta syystä "viiksi"-sanan yksikkö huolestutti häntä. Jérôme naureskeli hiljaa, kuin unessa.

     "Ei viikseä eikä viiksiä. Siitäkö kenkä puristaa?"

     Hän tarttui sohvan käsinojaan. Nyt karuselli lähti pyörimään toiseen suuntaan, se oli pysäytettävä, siitä oli päästävä pois, hinnalla millä hyvänsä. Nyt oli pysyttävä rauhallisena.

Miehen edestakainen (viiksi)vatvominen on samanaikaisesti lumoavaa, ärsyttävää ja pelottavaa. Mieli murenee, mutta kenen ja miksi? Carrère vie lukijan hulluuden porteille ja työntää varovaisesti, mutta päättäväisesti sen yli, tarjoten kurkistuksen pimeään. Sivu toisensa jälkeen kääntyy kuin huomaamatta, luen kuinka miehen ajatukset kiertyvät yhteen suuntaan ja sitten taas takaisin kuin vieteri. Loppu lähenee vääjäämättä, mutta silti se yllättää. Carrère jättää lukijan hapuilemaan pimeään, kauhuissaan siitä miten äkkiä kaikki kääntyi niin kamalasti vikaan. Lukukokemusta ei voi tarinan luonteen vuoksi sanoa miellyttäväksi, mutta se on kaikessa häiritsevyydessään vahva ja jää takuulla mieleen pyörimään. Luin Viikset loppuun iltamyöhällä, mutta tarvitsin jälkiruoaksi jotain kepeää.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän valvoi keskellä taivasta ja oli yö, sekin oli totta.