Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira

Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira

Elisa Kirjan e-kirja, 2012

206 sivua

Suomentanut: Yrjö Weilin

(The Hound of the Baskervilles, 1902.
Alunperin julkaistu jatkokertomuksena lehdessä 1901-1902)

Luettu: 1.4.2014

Mistä: Elisa Kirjan ilmaiset klassikot

Minulla on ollut yleissivistyksessäni Baskervillen koiran kokoinen aukko, tai itse asiassa Arthur Conan Doylen kokoinen, sillä en muista lukeneeni häneltä mitään. Toki tiedän Doylen tunnetuimman (?) hahmon Sherlock Holmesin television ja elokuvien kautta ja olen lukenut Baskervillen koirasta Aku Ankka -lehdessä ilmestyneen version, mutta tämä aito ja alkuperäinen tarina oli minulla lukematta. En kuitenkaan ole ollut sivistyksen mustassa aukossa yksin, sillä ainakin Emilie, Morre ja Tiina ovat tunnustaneet saman. Kun sain työpaikan kautta mahdollisuuden testata iPadia tartuin tilaisuuteen, rekisteröidyin Elisa Kirjan sivuille, selasin ilmaisten klassikoiden valikoimaa ja valitsin Baskervillen koiran kirjahyllyyni ja luettavakseni.

     Taivaan nimessä! Mikä tärisyttävä tapahtuma!

En tiennytkään, että kirjassa on nimitarinan lisäksi kaksi muuta tarinaa. Baskervillen koirassa salapoliisi Sherlock Holmesin luo (kuuluisaan Lontoossa sijaitsevaan osoitteeseen 221B Baker Street) saapuu tohtori James Mortimer, joka kertoo Holmesille ja tämän ystävälle tohtori John H. Watsonille Devonshiressä Baskerville Hall -nimisen kartanon mailla sattuneesta kuolemantapauksesta. Vanhan tarinan mukaan paholaismainen koira vainoaa Baskervillen sukua ja ilmassa leijuu epäilys, että kartanon isännän Charles Baskervillen kuolemaan liittyy jotain outoa. Viimeinen Baskervillen suvun jäsen, Henry Baskerville, on saapumassa kartanoon, mutta onko hänkin vaarassa? Merisopimuksessa Holmes yrittää estää kansainvälisen katastrofin selvittämällä erittäin salaisen asiakirjan varkautta ja Viimeisessä tehtävässä Holmes yrittää saada kiinni kaikkien aikojen pahinta rikollista, professori Moriartya. Nämä kaksi jälkimmäistä tarinaa ovat aika lyhyitä.

     "Kuulkaahan!" huusin minä. "Mitä tuo on?"
     Matala, pitkä, valittava ääni liehui surullisena uikutuksena nummen yli. Se täytti koko ilman ja kumminkin oli mahdotonta sanoa, mistä se tuli. Synkästä muminasta se paisui syväksi karjunnaksi ja vaipui sitten jälleen surulliseksi, hiljaa väreileväksi ääneksi. Stapleton katsoi minuun omituinen ilme silmissään.
     "Tämä on  merkillinen paikka", sanoi hän.
     "Mitä tuo sitten oli?"
     "Talonpojat sanovat Baskervillen koiran noin ulvovan saalista. Olen kyllä kuullut sen pari kertaa ennenkin, mutta en koskaan niin selvään."
     Minä katselin kauhun ja vavistuksen tunteilla ympärilläni paisuilevaa tasankoa vihreine täplineen ja mehukkaine vesikasvineen. Laajalla aukealla ei liikkunut mitään muuta kuin pari korppia, jotka huusivat äänekkäästi eräällä kallionkielekkeellä takanamme.

Erehdykseni jatkuivat, en nimittäin tiennyt sitäkään, että minäkertojana tarinoissa ei suinkaan ole Holmes, kuten olen jostain syystä olettanut, vaan tohtori Watson. Välillä hän kertoo tarinoita nykyhetkessä, välillä taas muistiinpanojensa avulla. Watson on paitsi miellyttävä kertoja myös henkilönä sympaattisen oloinen, kun taas Sherlock Holmes vaikuttaa oman arvonsa tuntevalta ja kovin mahtipontiselta mieheltä, joka mielellään korostaa omaa älykkyyttään ja päättelykykyään muiden -varsinkin Watsonin- kustannuksella. Kaikki kunnioitukseni hänen rikostenselvittelytaidoilleen, mutta en välttämättä haluaisi viettää aikaani hänenlaisensa seuramiehen kanssa

Vaikka Holmes aiheuttikin minussa ajoittain ärsytystä pidin silti kirjasta kovasti. Onhan siinä sumuisia nummia, suuri kartano palvelijapariskuntineen ja vanhojen aikojen tuulahduksia hevosvaunujen, ajureiden, lähettien sekä sigarettien muodossa. Kieli on mukavan sujuvaa ja myös vanhahtavaa, esimerkiksi ylenluonnollinen yliluonnollisen tilalla tai aaveellisen aavemaisen sijasta. Sanoista saattaa myös puuttua tai muuttua kirjaimia, esimerkiksi aamusin (aamuisin), akkuna (ikkuna) jälet (jäljet) jne... Tarinat eivät olleet niin jännittäviä kuin kuvittelin vaan jännitys oli sellaista... miten tämän nyt sanoisi, mukavan leppoisaa kuppi teetä ja pala kakkua auringonpaisteessa nautittuna -tyylistä jännitystä, se ei siis nostattanut sykettä tai niskavilloja vaan kirjaa luki miljööstä ja kerronnasta nauttien. Silloin harvoin kun luen dekkareita tai salapoliisikirjoja olen usein ihan pihalla tarinan lomaan ripoteltujen johtolankojen suhteen, mutta nyt sain onnitella itseäni napatessani kiinni eräästä Baskervillen koirassa annetusta vihjeestä.

Näistä kolmesta tarinasta suosikikseni nousi ehdottomasti Baskervillen koira. Myös Viimeinen tehtävä oli vauhdikkuutensa ja dramaattisuutensa vuoksi hyvä. Merisopimus puolestaan ei hirveästi ihastuttanut, se tuntui jopa hieman tylsältä.

Entä miltä maistui e-kirjan lukeminen iPadillä? Paremmalta kuin puhelimella tai tietokoneella lukeminen, mutta ei missään tapauksessa niin mukavalta kuin perinteisen painetun kirjan lukeminen. En siis aio ainakaan tässä vaiheessa hankkia sähköistä lukulaitetta vaan kannan uskollisesti laukussani perinteistä kirjaa niska-hartiakipujen uhallakin. Onneksi on ohuempia kirjoja ja pokkareita.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Hermojani pudistutti seikkailun-tunne.

Ps. Esikoinen ehdotti omaa koiraamme postauskuvaan kirjankannen seuraksi, mutta mieluummin esittelen hänet erikseen, hirviökoirasta kertova kirja ei mielestäni oikein sovi samaan postaukseen oman koiramme kanssa (eikä hän välttämättä olisi antanut iPadin olla rauhassa nuuskutuksilta ja nuolaisuilta) ;) Kuvausrekvisiitaksi valikoitui sitten kuopuksen Kuusamon matkamuisto(uni)kaveri Karkulainen, joka sekin nimestään huolimatta on kyllä ihan siivo tapaus.