Joanne Harris: Karamellikengät

Joanne Harris: Karamellikengät

Otava, 2008

511 sivua

(The Lollipop Shoes, 2007)

Luettu: 29.1.2013

Mistä: oma ostos

Ryntäsin Pienestä suklaapuodista kiireellä Viannen ja Anoukin matkaan. Karamellikengät on siis suoraa jatkoa heidän tarinalleen. Edellisestä lukukerrasta ei ole kuin pari vuotta, mutta enhän nyt missään nimessä voi hypätä yhden osan yli ;)

Vianne ja Anouk jättivät suklaapuotinsa ja Lansquenetin ja jatkoivat matkaansa kohti Pariisia. Vanhat nimet ovat jääneet matkan varrelle, he ovat nyt Yanne ja Annie Charbonneau. Perhe on kasvanut toisella tyttärellä, pienellä ja erilaisella pian 4-vuotta täyttävällä Rosettella, jonka Yanne synnytti Rennesin lähellä. Yannella on uusi suklaapuoti, joka on tosin vain varjo entisestään sillä hän on luopunut niin suklaan valmistamisesta kuin taikuudestakin. Eräänä päivänä puotiin astelee toinen henkilöllisyyden vaihtaja, Zozie de L'alba, eräänlainen huijari ja elämien varastaja, joka kiinnostuu salaperäisestä perheestä. Pian Zozie kiemurtelee itsensä 11-vuotiaan Annien ystäväksi, osaksi Charbonneaun perheen elämää ja suklaapuotia, mutta ei suinkaan auttaakseen Yannea vaan viedäkseen häneltä jotain hyvin tärkeää.

     Mutta pelkkä tulolähde ei minulle nyt riitä, vaan haluan paljon enemmän. Ikävystyminen on kammottava ajatus. Minä tarvitsen muuta. Haluan mahdollisuuden käyttää kykyjäni, kaipaan seikkailua, haasteita, vaihtelua.
     Haluan elämän.
     Ja sen kohtalo antoi minulle kuin sattumalta Montmartressa tänä tuulisena aamuna, kun lokakuu on lopuillaan.

 
Vaikka Pieni suklaapuoti oli ihana ei Karamellikengät jää lainkaan huonommaksi, varsinkin kun tämä sijoittuu iki-ihanaan Pariisiin, Montmartren kukkulalle. Juoni on vielä vetävämpi ja lopun tapahtumissa on jopa hieman kauhumaisia piirteitä, ikään kuin varovaisesti ripoteltuna. Myös magian osuus korostuu entisestään - jos Yannessa on ripaus taikaa on sitä Zoziessa roppakaupalla. Minuun taikuus upposi oikein hyvin. Suklaan aromitkin pääsevät oikeuksiinsa (vähemmän suklaisen alun jälkeen) kun Yanne alkaa Zozien kannustamana jälleen valmistamaan herkkujaan. Harmi vain kun kirjaa lukiessa tekisi koko ajan mieli suklaata, tai Yannen kaakaota...

Mutta kaakaota ehtii aina juoda. Äiti valmistaa sen suklaasta, jonka kaakaoprosentti on seitsemänkymmentä - hän on sitä mieltä, ettei muunlaista suklaata kannata edes ostaa - ja lisää mukaan maitoa, raastettua muskottipähkinää, vaniljaa, chiliä, ruskeaa sokeria, kardemummaa. Valmiina se maistuu täyteläiseltä ja kielen takaosan päällä lievästi kitkerältä, samanlaiselta kuin karamelli siinä vaiheessa, kun se muuttuu happaman makuiseksi. Chili antaa kaakaolle kirpeyttä - sitä ei saa panna liikaa, vaan ainoastaan sen verran että se maistuu (...).

Tämä elämästä, luopumisesta, uusista aluista, taisteluista ja rakkaudesta -erityisesti äidinrakkaudesta- kertova kirja oli oikein nautinnollista ja koukuttavaa luettavaa! Samalla heräsi Pariisiin kohdistuvan kroonisen matkakuumeen lisäksi kiinnostus sekä asteekkien että mayojen kulttuuria, tapoja ja historiaa kohtaan.


Sitaattikunniamaininnan saa haikean kaunis ja osuva kuvaus äidin tunteista lapsen kasvua seuratessa:

Minua jaksaa ihmetyttää, miten ihan pienet asiat voivat raastaa sydäntä - unohtunut suukko, hylätty lelu, satu, jota ei haluta kuunnella, ärtyisä ilme vastaukseksi johonkin, mikä aikaisemmin olisi nostattanut hymyn huulille...