Ehdokkaani vuoden 2014 parhaiksi kirjoiksi eli Blogistanian kirjapalkintoäänestys

Vuosi 2015 on lähtenyt jo hyvään vauhtiin, mutta nyt on kuitenkin aika kurkistaa vielä kirjavuoteen 2014. On nimittäin aika äänestää vuoden 2014 parhaista kirjoista. Kategorioita on neljä: Blogistanian Finlandia eli paras kotimainen kirja, Blogistanian Globalia eli paras käännöskirja, Blogistanian Kuopus eli paras lasten/nuorten kirja sekä Blogistanian Tieto eli paras tietokirja. Ajastetut äänestyspostaukset ilmestyvät blogeihin 26.1.2015 klo 10.00 (toivottavasti ajastus toimii!). Annan ääneni seuraaville kirjoille:

3 pistettä saa:
Sami Lopakka: Marras
Upea esikoisromaani, roadtrip, joka herätti tunnemyrskyn ilosta itkuun ja ihastukseen. 

2 pistettä saa:
Maaria Päivinen: On nälkä, on jano
Raaka, suora, lihaisa ja el(ä)imellinen tarina prostituutiosta ja mielen järkkymisestä.

- - -

3 pistettä saa:
Diana Gabaldon: Sydänverelläni kirjoitettu
Vahvoja henkilöitä, kiinnostavia juonenkäänteitä, skotteja, entisaikojen lääketiedettä, menneitä vuosisatoja, ripaus seksiä ja huumoria mausteena, mahtava tiiliskivi.

- - -

3 pistettä saa:

Gillian Philip: Tulimieli
Mukaansatempaava fantasiaromaani sithe-veljeksistä ihmisten maailmassa.

2 pistettä saa:

Annukka Salama: Harakanloukku

Onnistunut päätös Faunoidit-trilogialle, vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

1 pisteen saa:

Gillian Philip: Verikivi

Lisää sithe- eli keijukansan seikkailuja, tällä kertaa pääosin sithejen maailmassa.

- - -

3 pistettä saa:

Matti Riekki: Täältä pohjoiseen - Sentencedin tarina

Kymmenen vuotta sitten kuopatun Sentencedin elossa olevat jäsenet avasivat vihdoin sanaisen arkkunsa ja kertoivat Matti Riekille Sentencedin tarinan alusta loppuun. Oikea kultakimpale!

2 pistettä saa:

Ari Väntänen: Apulanta - Kaikki yhdestä pahasta
Kaksi vuosikymmentä punkkia ja yhä vain bändi porskuttaa eteenpäin omia polkujaan.

1 pisteen saa:

Steven Daly: Johnny Depp

Oikea kirjakarkki, upeat kuvat ja tyylikäs ulkoasu.

- - -

Palkintojen saajat julkistetaan äänestystulosten laskemisen jälkeen kutakin kategoriaa emännöivässä blogeissa (linkit päivitetty viemään suoraan tulospostauksiin):

Blogistanian Finlandia 2014: Kirjavinkit

Blogistanian Globalia 2014: Kirsin Book Club

Blogistanian Kuopus 2014: Notko, se lukeva peikko

Blogistanian Tieto 2014: 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä

EDIT:

Ja kuinka kisoissa kävikään? Tässä vielä kisakategorioiden voittajat:

Blogistanian Finlandia 2014:
Anni Kytömäki: Kultarinta
(Mainittakoon vielä, että oma suosikkini Sami Lopakan Marras sijoittui hienosti sijalle 5!)

Blogistanian Globalia 2014:
Kate Atkinson: Elämä elämältä

Blogistanian Kuopus 2014:
Jenna Kostet: Lautturi

Blogistanian Tieto 2014:
Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth
(Minulta ääniä saaneet Matti Riekin Täältä pohjoiseen - Sentencedin tarina sijoittui sijalle 14 ja Ari Väntäsen Apulanta - Kaikki yhdestä pahasta sijalle 6.)

Onnittelut voittajille ja myös muille pistesijoille päässeille!

Matti Riekki: Täältä pohjoiseen - Sentencedin tarina

Matti Riekki: Täältä pohjoiseen - Sentencedin tarina

Like, 2014

262 sivua

Luettu: 21.1.2015

Mistä: pyydetty arvostelukappale

Sami Lopakka vihjaisi viime keväänä Pohjoista kirjallisuutta -illassa tulevasta Sentenced-kirjasta. Siitä alkoi kirjan odotukseni ja tunnetusti odottavan aika on pitkä. Vihdoin ja viimein Like julkaisi Matti Riekin kirjoittaman kirjan ja fanityttö pääsi nauttimaan historian tuulahduksesta Sentencedin tarinan myötä.

Aluksi on pakko hieman avata taustaani Sentencedin osalta. Faniuteni alkoi suhteellisen myöhään, joskus 90-luvun loppupuolella, jolloin bändin laulajana ei enää ollut Taneli Jarva vaan Ville Laihiala. Poikaystäväni (nykyinen aviomieheni) tutustutti minut Sentencedin melankoliseen, tummasävyiseen ja selkärankaan iskevään musiikkiin. En menettänyt sydäntäni bändille ensikuulemalta, mutta nopeasti kuitenkin. Kävimme katsomassa bändiä livenä Oulussa ja olihan se huikea! (Eräs nimeltä mainitsematon henkilö saattoi puolileikillään heittää ääneen kommentin, että bändi alkoi kiinnostaa minua siinä vaiheessa kun NÄIN sen livenä, mutta ei sentään. Ei.) Siitä se sitten alkoi, fanitus. Bändiä on tullut paitsi kuunneltua levyiltä myös käytyä katsomassa mm. Oulun öissä sekä Qstockissa useamman kerran. Uutinen bändin lopettamisesta tuntui surulliselta ja turhalta, kirjan luettuani ymmärrän miksi niin kävi.

Sitten kirjaan. Itsekin bändin faniksi tunnustautuva Matti Riekki on haastatellut bändin eläviä jäseniä -lepää rauhassa bändin perustajajäsen, säveltäjä ja kitaristi Miika Tenkula- ja kirjoittanut Sentencedin tarinan ilman turhia krumeluureja tai millintarkkaa arkistonäpräystä kuten Riekki itse asian esittää. Sentencedin tarina etenee kronologisesti bändin syntyvaiheista jäsenvaihdoksien ja kostean, omaleimaisen sekä menestyksekkään elämän kautta bändin kuolemaan, sen näyttäviin hautajaisiin asti, hyviä hetkiä unohtamatta. Mukana on mustavalko- ja värivalokuvia matkan varrelta, lyhyt katsaus edesmenneen bändin jäsenten nykykuulumisiin ja diskografia. Siinä lyhykäisyydessään kuvaus tästä kultakimpaleesta, katso vaikka kantta, kultaa mustan pinnan alla!

Riekki tekee sen minkä esipuheessaan lupaa, Sentencedin tarina piirtyy lukijan silmiin todentuntuisena, kaunistelematta ja muistoja kultaamatta. Bändin nokkamiehiksi nousseet puhemies Lopakka ja upeaääninen laulumies Laihiala saavat tapahtumien kerronnassa isoimmat puheenvuorot ja asia on painavaa. Alati lisääntyvä ahdistus kiertue-elämää kohtaan, käsistä karkaava juominen, itseinho krapula-aamuina, koti-ikävä, kerta toisensa jälkeen samanlaisena toistuvat kuviot treeneistä levyn tekoon ja keikkakiertueeseen esitetään niin, että lukijan, fanin, on pakko ymmärtää miksi ujouteen ja jurouteen taipuvaiset pohjoisen miehet päättivät bändinsä päivät huipulle. 

     Tukholman satamasta avautui puolitoista kuukautta kestänyt keikkarupeama, jonka neljää ensimmäistä viikkoa voi kuvailla etenkin Jarvan kohdalla "saumattomaksi ryyppyputkeksi". Lopakan mukaan moinen kierros oli ensikertalaisbändille aivan liian pitkä. Vaikka mies kertoo kiertueella olleen "kaikin puolin hyvä meininki", hirvitys alkoi nostaa päätään jo parin viikon reissaamisen jälkeen.
     "Tuli mieleen, että jos tämä tullee olemaan tämmöstä, se ei pääty hyvin kenenkään kohalla", Lopakka sanoo. "Ihan alakupää oli semmosta, että tätä ei rahalla saa, mutta sitten se jo käänty niin, että siitä ei pääse ees rahalla erroon."

Kirja on hyvin kirjoitettu, arvostan kovasti Riekin tekemää työtä ja tietysti sitä, että jäljellä olevat bändin jäsenet ovat lähteneet projektiin mukaan. Erityiskiitos myös siitä, että murre näkyy, olisi tuntunut oudolta lukea Lopakan ja kumppaneiden sitaatteja kirjakielellä. Oulun murre kuulosti ommaan korvaan kotosalta ja toi lissää lämpyä lukemisseen. Kirjassa ei ole mitään turhaa, mutta paria juttua jäin kaipaamaan.

Vaikka Riekki esipuheessaan sanookin välttäneensä tarkoituksella arkistotietoa olisi ollut mukava nähdä listattuna bändin jäsenet, heidän instrumenttinsa ja ajankohta, jolloin he ovat bändissä vaikuttaneet. Biisien nimet olisivat myös olleet toivottava lisä. Esimerkiksi itselleni bändin vanhempi tuotanto on oudompaa ja albumien biisit olisi ollut kiva tarkistaa suoraan diskografiasta. Nyt tarkistus täytyi tehdä lähimmästä lähteestä, tässä tapauksessa internetistä tai levyhyllystä. Kiiltäväpintainen paperi ja kaikki kuvat värillisinä olisi toki tuntunut ja näyttänyt hienolta, mutta valittu vähemmän pröystäilevä ulkoasu on ehdottomasti sentencedmäisempi. Jos bändi ei ole tehnyt ulkoisesta ilmeestään numeroa bändin olemassaolon aikana, miksi sitä pitäisi tehdä jälkeenpäinkään?

Niin sanotuista imagoasioista ei puhuttu Sentencedin sisällä koskaan, jos nyt puhuttiin paljon muustakaan. Se, että bändille kehittyi maine paljon ryyppäävinä, mustiin pukeutuvina tuppisuina perustui siihen, että bändi ryyppäsi paljon, tykkäsi pukeutua mustiin eikä lätissyt turhia. Ei mihinkään muuhun.

Kirja pääsee jopa ehkä yllättäen bändin mustanpuhuvan kuoren alle. Puhutaan puhumattomuudesta, esimerkiksi siitä miten Lopakan sanoituksia ei juurikaan kommentoitu tai kuinka toimimattomat biisit vaiettiin kuoliaaksi. Sentencedin biisit kertovat usein kuolemasta ja itsemurhasta, joten ei ole yllätys, että samat aiheet nousevat esiin myös haastatteluissa. Lopakan ja Laihialan pohdinnat kuolemasta ja sen merkityksestä heille itselleen on mielenkiintoista luettavaa. Kirja menee paikoitellen kovin herkäksi enkä onnistunut lukemaan kirjaa kuivin silmin.

Kirjan luettuani kunnioitus Sentencediä ja sen jäseniä kohtaan nousi entisestään. He tekivät musiikkia omalla tavallaan, eivät välittäneet siitä mitä muut heistä ajattelivat ja osasivat viedä työnsä kunnialla päätökseen. Kiitos Sentenced! Kiitos Matti Riekki! Tämä kirja on kansallinen (ja toivottavasti tulevaisuudessa myös kansainvälinen) urotyö musiikkimaailmalle! Sentencedin musiikki elää edelleen, vaikka bändi ei.

     "Kyllähän se parhaimmillaan tuntu niinku olis syttyny tulleen", Lopakka tokaisee. Laihiala summaa aiheen koruttomaan tyyliinsä.
     "Sen hyvän illan jakso aina olla elävien kirjoissa." 

Sitaattikunniamaininnan saa ("jäähyväis-dvd:stä" tuttuakin tutummaksi muodostunut Laihialan lausuma):

Mikään ei kestä ikuisesti, ei edes Oulun pojan erektio!

Kirja on onneksi huomioitu muissakin blogeissa kuten seuraavissa: Hannan kirjokansi, Hemulin kirjahylly, Luen, mutta en kirjoita, Notko, se lukeva peikko. Lähdenkin tästä lukukierrokselle fiilistelemään kirjan jälkihöyryissä!

Kirjaostoksilla 1/2015

Olen monena vuonna miettinyt, että pitäisi pistää ylös vuoden kirjahankintani. Missä muualla tiedot olisi paremmassa tallessa kuin täällä blogissani, omalla kirjallisella tontillani. Ainakin tässä vaiheessa aion listata mukaan vain ostamani kirjat. Arvostelukappaleet, lahjat ja esimerkiksi kirjaston kierrätyskärrystä otetut kirjat jäävät siis listausten ulkopuolelle. Tällainen saalis kertyi verkkokirjakaupan tammikuun alesta: 


Erin Morgenstern: Yösirkus
Pidin kirjasta ja sen erikoisesta tunnelmasta kovasti, halusin kirjan myös omaan hyllyyni.

Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri
Fletcherin Noidan rippi oli upea, aion lukea hänen muutkin suomennoksensa. Nyt hyllystä löytyy jo Irlantilainen tyttö, Meriharakat ja tämä uusin.

Väinö Linna: Täällä pohjantähden alla 1-3
Lukematon klassikkotrilogia kätevästi yksissä kansissa. Jospa tämä tulisi luettua helpommin kun se löytyy omasta hyllystä?

Raija Oranen: Ruusun aika
Ruusun aika oli yksi lapsuuteni tv-suosikeista. Useamman kerran kirja on kuitenkin jäänyt ostoskorin ulkopuolelle, mutta nyt viimein klikkasin sen kotiin asti. Raija Orasta en olekaan aemmin lukenut (muistaakseni).

Anni Blomqvist: Myrskyluoto
Myrskyluodon Maija on minulle yhtä kuin lapsuuden kodin seinällä oleva edesmenneen pappani tekemä ristipistotyö. Maijan tarina on pakko lukea.

Jennifer Egan: Sydäntorni
Tämä alkoi kiinnostaa kovasti blogisavujen ansiosta. Olisikohan tässä lomakirjan ainesta...

Juhani Aho: Yksin
Kirja, jonka kansi on huudellut minua useita kertoja. Eiffel-torni ♥ Toivottavasti kirjallinen matka Pariisiin on yhtä houkutteleva kuin kansi.

(Reijo Mäki: Vares - Pahan suudelma ja Intiaani
Nämä ovat miehelle, mutta saatan lukea itsekin jossain vaiheessa.) 

Stephen King: Tapahtumapaikkana Duma Key

Stephen King: Tapahtumapaikkana Duma Key

Tammi, 2009

639 sivua

suomentanut: Ilkka Rekiaro

(Duma Key, 2008)

Luettu: 13.1.2015

Mistä: oma ostos (vaiko lahja, en ole varma)

Se tempaisi mukaansa heti kun sanoi moi.

Niinpä! Ah, ihan kuin olisi kotiin tullut! Siinä ensireaktioni kirjasta. En tiedä onko olemassa parempaa tapaa aloittaa uusi lukuvuosi kuin oman suosikkikirjailijan kirjan lukeminen, vieläpä sellaisen teoksen, jota ei ole aiemmin lukenut. Pitäisiköhän ottaa tänä vuonna King teholukuun, ehkä sitten pääsisin lukemaan hänen kirjansa tuoreeltaan eikä näin muutaman vuoden viiveellä. Asiasta tietämättömille mainittakoon, että olen lukenut viime vuosina Kingin tuotantoa uudelleen ilmestymisjärjestyksessä alusta alkaen lukuun ottamatta Musta torni -sarjaa, jonka luen uudelleen myöhemmin. Nämä tuoreimmat ovat siis minulta vielä lukematta, lähes kaikki vanhemmat kirjat olen lukenut vähintään kerran.

Menestynyt rakennusurakoitsija Edgar Freemantle käy lähellä kuolemaa työtapaturmassa, mutta jää kuin ihmeen kaupalla henkiin, kivuliaana, raajarikkona ja muistihäiriöistä kärsivänä, mutta henkiin kuitenkin. Vaimo Pam saa tarpeekseen miehensä ailahtelevasta ja agressiivisesta käytöksestä ja ilmoittaa haluavansa avioeron. Psykologi Kamen suosittelee Edgarille maisemanvaihdosta ja mielekästä tekemistä. Edgarin "masennuslääkkeeksi" valikoituu Floridan rannikolla sijaitseva Duma Key, tarkemmin sanottuna Meksikonlahden rantaveden partaalla seisova talo Salmon Point, tuttavallisemmin Big Pink ja piirtäminen, johon Edgar ryhtyy pitkän tauon jälkeen talon yläkerran maisemahuoneessa. Luvassa on kuntouttavia rantakävelyjä, uudet ystävät Wireman, Elizabeth ja Jack, terapiataidetta, auringonpaistetta, lempeää tuulta ja maalauksellisen kauniita auringonlaskuja, mutta myös simpukoiden kuisketta, kädentyngässä säteilevää aavesärkyä ja raastavaa kutinaa sekä näkyjä. Jotain pohjavirroissa aistittavaa pahaa, punaista... Kamenin mukaan Edgar tarvitsi [a]itoja suojaksi yöltä, mutta mitkä aidat suojaavat Duma Keyltä ja sen salaisuuksilta?

     Kun olin valmis, oli lähes sysipimeää.
     Vasemmalla kolme rantapalmua kahisivat.
     Alempana ja edempänä - mutta ei enää kovinkaan kaukana, sillä vuoksi oli alkanut - Meksikonlahti huokaili, kuin sillä olisi ollut takanaan pitkä päivä ja töitä oli silti vielä rästissä.
     Taivaalla oli nyt tuhansia tähtiä, ja lisää tuli näkyviin, kun katsoi ylös.
     Tämä on ollut täällä alusta saakka, minä ajattelin ja muistin jotain, mitä Melindalla oli tapana sanoa, kun hän kuuli radiosta mieluisan kappaleen: Se tempaisi mukaansa heti kun sanoi moi. Raapustin alkeellisen tankkerini alle pienellä MOI. Muistaakseni (ja nyt muistini pelaa paremmin) se oli ensimmäinen kerta elämässäni, kun nimesin piirroksen. Ja eikö olekin hyvä nimi? Huolimatta kaikesta vahingosta, mitä myöhemmin seurasi, se on minusta osuva nimi piirrokselle, jonka piirsi mies, joka yritti parhaansa, jottei olisi enää ollut surullinen, ja joka yritti muistaa, miltä tuntui olla onnellinen.
     Se oli valmis. Laskin kynän kädestä, ja silloin Big Pink puhui minulle ensimmäisen kerran. Sen ääni oli hiljaisempi kuin meren huokaileva hengitys, mutta minä kuulin sen silti.
     Minä olen odottanut sinua, se sanoi.

Jos heittäytyisin oikein lyhytsanaiseksi voisin tiivistää tuntemukseni kirjasta seuraavaan Wiremanin Edgarille tämän maalauksista lausumaan kommenttiin. "Kun teos on onnistunut ja katsoja avautuu sille, seuraa emotionaalinen pamahdus. Minä tunsin sen pamahduksen, Edgar." Minä todellakin tunsin -taas!- sen pamahduksen lukiessani, herra King!

Nautin hitaasta tutustumisesta paratiisimaiseen Duma Keyhin, tunsin lämpimän hiekan varpaideni alla, Meksikonlahden kohinan korvissani, ihailin maisemahuone Little Pinkin tarjoamaa auringonlaskunäytöstä, seurasin ilolla Edgarin ja Wiremanin ystävystymistä, Edgarin kuntoutumista ja sanojen sekä muistojen löytymistä, luovin sujuvasti jopa taidemaailmassa. Ja juuri kun olin vaipumassa rentoon rantatunnelmaan helmeilevän viileän vihreän teen virkistäessä auringon paahtamia huuliani tunsin kylmän kosketuksen niskassani, näin painajaismaisia välähdyksiä ja olin yhtäkkiä pimeässä. Onneksi King tarttui vahvalla otteella käteeni ja kuljetti minut sen läpi. En voi sanoa, että turvallisesti, sillä toki reissussa rähjääntyy, mutta tutulle tyylilleen uskollisesti. King on saattanut pehmentää pelkopuolta uudemmassa tuotannossaan, mutta kyllä Duma Key säikäytti useamman kerran.

"Vesi virtaa virtaa nyt vuolaammin. Pian tullaan koskeen. Tunnetko sen?"
     "Tunnen", minä vastasin. En tiennyt, mistä hän puhui. Tai tiesin sittenkin. 

Ja katsokaa tuota upeaa Mark Stutzmanin kansikuvaa, siinä se on, koko kirja kiteytettynä!


Sitaattikunniamaininnan saajia on kaksi, koska King ♥

Lastenkasvatus jos mikä on sitä, että hyräillään hiukan alkua ja vedetään loput nuotin vierestä.

Aivot ovat outo apina, eikö vain?

Duma Keyssä ovat vierailleet myös Annika K, Morre, Suvi ja torakka. Lisäksi Irene on nimennyt listauksessaan Duma Keyn yhdeksi Kingin parhaista ja tärkeimmistä teoksista.

Kirjallinen kooste vuodesta 2014

Taas on yksi vuosi vilahtanut ohitse ja on vuoden 2014 kirjallisen koosteen aika. Mitä tuli luettua? Mitkä kirjat sykähdyttivät eniten, mitkä vähiten? Miten lukuhaasteissa kävi? Osuiko kohdalle kirjallisia tapahtumia? Ja mitä odotan tältä kirjavuodelta 2015?

Vuonna 2014 luin yhteensä 50 teosta (laskin tähän mukaan myös sarjakuva-albumit). Se on määrällisesti hieman vähemmän kuin edellisenä vuonna, mutta veikkaan sivumäärän olevan viimevuotista suurempi, onhan joukossa monta tiiliskiveä, esimerkiksi Päätaloa tuli luettua yli 3500 sivua. Émile Zolan Nana on melkein luettuna, mutta sen loppu jäi tälle vuodelle. Lähemmin tarkasteltuna vuoden 2014 lukemiseni näyttää tältä:

• Kotimaisia 23, ulkomaisia 26, lisäksi 1 jossa kirjoittajia molemmista.

• Naisten kirjoittamia 25, miesten kirjoittamia 25 ja tässäkin lisäksi 1 jossa molempia.

• Vuonna 2014 julkaistuja (tai suomennettuja) uutuuksia 12, vanhempia 38 (mukaan laskettu yksi vuonna 2014 julkaistu uusintapainos).

• Tutustuin 21 uuteen kirjailijaan (tosin esimerkiksi Sami Lopakka ja A.W. Yrjänä ovat minulle ennestään tuttuja nimiä musiikkimaailmasta), 11 kirjailijan teoksia olin lukenut ennenkin. Viime vuonna tuli luettua useampia kirjoja mm. Stephen Kingiltä, Kalle Päätalolta ja Charlaine Harrisilta, siksi kirjailijoiden yhteismäärä jää 32:een. Lisäksi Granta 2 - Outo -aikakauskirjassa oli sekä minulle uusia että vanhoja tuttuja kirjailijoita, mutta en erittele ja laske heitä nyt tähän.

• Fiktiota 31, faktaa 5, lisäksi vaikeammin määriteltäviä Kalle Päätaloja (omaelämäkerrallista Iijoki-sarjaa) 6, runoja 3 ja sarjakuvia 5.

• Kirjastosta lainattuja 26, jostain muualta lainattuja 3, ilmaiseksi saatuja (kirjaston kierrätyskärrystä, lahjana tms.) 4, itse ostettuja 4 ja arvostelukappaleita 13 (tarjottuja 4, pyydettyjä 8, pyytämättä saatuja 1). Tästä voi vetää suoran johtopäätöksen, että omasta kirjahyllystä pitäisi lukea paljon enemmän.

Ja sitten ne vuoden kohokohdat, hyvässä ja vähän pahassakin. (Kuvaa klikkaamalla pääsee kunkin kirjan postaukseen.)

Vuoden helmi löytyi heti alkuvuodesta, Sami Lopakan Marras nauratti, itketti ja ihastutti ♥

Vuoden hutiksi nousi Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -sarjan päätösosa Sydänverellä. Pitkän (piiiiitkitetyn) sarjan taso laski hiljalleen, viimeisessä osassa heitettiin romukoppaan jopa aikaisemmista osista tuttu toimiva kerronta. Myös loppuratkaisussa oli toivomisen varaa... Pääosin kuitenkin viihdyin sarjan parissa loistavasti. Jätin siis kirjasarjalle hyvästit kovin ristiriitaisissa tunnelmissa. (Sain joululahjaksi kirjaan perustuvan True Blood -sarjan 5 ensimmäistä kautta dvd-boksina, joten seikkailuni Sookien matkassa kuitenkin jatkuvat.)

Lukuvuoteni top 10 -listan tekeminen oli yllättävän vaikeaa. Listalle oli tunkua, mutta tällä hetkellä nämä, Lopakan Marras mukaan luettuna, ovat vahvimpana mielessäni:

   

     

     

Haasterintamalla oli yllättävän vilkasta. Pelasin Le Masque Rouge -blogin Emilien johdolla kirjabingoa, osallistuin myös hänen kirjakuva päivässä -haasteeseen blogini facebook-sivulla. Kirjavan kammarin Karoliina Timosen järjestämässä Kalle Päätalon Iijoki-sarjan kimppaluvussa pääsin hyvään vauhtiin ja luin aikataulussa sarjan kuusi ensimmäistä kirjaa. Jatkan matkaa itsekseni omaan tahtiin, niin vahvasti Päätalo on minut koukuttanut. Anna minun lukea enemmän -blogin Annami johdatti ranskalaiseen kirjallisuuteen Vive la France! -haasteella, sain kuudella luetulla kirjalla Ranskan lipun valmiiksi. Suomen Pakolaisavun #lukuhaasteessa autoin viemään lukutaitoa Ugandan, Liberian ja Sierra Leonen pakolaisille 6 euron panoksella. Karo Hämäläisen innoittamana luin marraskuussa joka päivä vähintään 30 sivua, kuukauden luettujen sivujen määrä nousi lopulta 2003 sivuun 900 sivun vähimmäismäärän sijaan (kiitos sairaslomani). Les! lue! -blogin Reeta Törrösen Tove Jansson 100 vuotta -haasteeseen osallistuin lukemalla 4 Tove Janssonin kirjaa ja käymällä vihdoin ja viimein Tampereen taidemuseon Muumilaaksossa. Pari lukuhaastetta on vielä kesken, Lumikin luetut -blogista nappaamani kirjallinen maailmanvalloitus -haaste etenee todella hitaasti, vasta 13/223 maata luettuna, P.S. Rakastan kirjoja -blogin Saran ideoimaan runohaasteeseen olen lukenut 3 runoteosta. Lukuhaasteista voi lukea tarkemmin haastevälilehdiltä.

Yksi kirjavuoden ehdottomista kohokohdista oli Oulun kaupunginkirjastolla järjestetty Pohjoista kirjallisuutta -ilta, jossa olin parin kirjabloggarikaverin kanssa kuuntelemassa Sami Lopakan mietteitä hänen esikoisromaanistaan Marras, samalla sain Lopakan signeerauksen omaan kappaleeseeni. Kesällä kävin Tampereella, pääsin sekä muumimaiselle museovierailulle että Tampereen seudun kirjabloggareiden tapaamiseen, mahtavaa!

Mitä sitten tänä vuonna? Yritän lukea oman kirjahyllyn kirjoja, mutta en missään nimessä aio kääntää selkääni kirjastolle tai uutuuksille. Odotan erityisen paljon Matti Riekin kirjaa Täältä pohjoiseen - Sentencedin tarina. Ikisuosikiltani Stephen Kingiltä on tulossa parikin uutta suomennosta, ne ostan omaan hyllyyn odottamaan lukuvuoroaan (nyt lukuvuorossa on Tapahtumapaikkana Duma Key, etenen siitä aikajärjestyksessä uudempiin). Muitakin mielenkiintoisia uutuuksia on tulossa, mutta en ole varsinaisesti tehnyt niistä vielä lukusuunnitelmia. Yritän malttaa mieleni lukuhaasteiden suhteen, mutta pari mielenkiintoista on tullut jo vastaan...

Hyvää ja kirjaisaa alkanutta vuotta 2015, joka muuten sattuu olemaan Kirjan vuosi!

Gillian Philip: Verikivi

Gillian Philip: Verikivi

(Kapinaenkelit #2)

Alligaattori, 2014

376 sivua

suomentanut: Jussi Hirvi

(Bloodstone, 2011)

Luettu: 29.12.2014

Mistä: tarjottu arvostelukappale

Gillian Philipin Kapinaenkelit-sarjan aloittanut Tulimieli osoittautui ehdottomasti yhdeksi lukukesäni positiivisista yllättäjistä. Onneksi seuraavan osan suomennosta ei tarvinnut odottaa kauaa vaan pääsin pian uudestaan Sethin ja Conalin matkaan. Kieltämättä veljeksiä ehti jo tulla vähän ikävä. Koska kyseessä on sarjan toinen osa saattaa arvio sisältää pieniä määriä juonipaljastuksia, lukeminen siis omalla vastuulla.

     On mahdotonta vastustaa johonkin kuulumisen tunnetta. Se elää muistona luissa, se imeytyy ytimiin. Sitä vastaan voi taistella niin kauan kuin haluaa - ja jumalat tietävät, että taistelinkin, ja paljon kauemminkin kuin olisin halunnut - mutta sitä ei voi voittaa. Voi vain pitää kasvonsa vedenpinnan yläpuolella, voi yrittää hengittää, vaikka paikkaan kuulumisen tunne vetää hiuksista kohti pohjaa.
     Olin alkanut jo hukkua. Tiesin sen nyt. 

Kuningatar Kate on karkottanut Sethin ja Conalin sithejen maailmasta ihmisten maailmaan etsimään Verikiveä, ennustuksessa mainittua talismaania. Ennustuksen mukaan Verikiven avulla voi pelastaa Hunnun, joka erottaa keijujen ja ihmisten maailmat toisistaan, mutta Katen tavoitteena on Hunnun lopullinen hajottaminen, maailmojen yhdistäminen ja ihmisten alistaminen valtaansa. Veljekset ovat jatkaneet etsintää satojen vuosien ajan, poistuen hetkittäin omaan maailmaansa helpottaakseen koti-ikäväänsä, mutta yhdellä käynnillä on kohtalokkaat seuraukset. Aika on käymässä vähiin ja 2000-luvulla Huntu repeilee jo liitoksissaan. Täyskuolevaisten on vaikea huomata sithejä, mutta yllättäen nuori varas Jed kiinnittää huomionsa Finniin, Conalin sisaren Stellan ja Aonghasin tyttäreen. Nuoret ystävystyvät ja Finn esittelee pojan myös perheelleen, Jed ei kuitenkaan tunnu muistavan Sethiä, vaikka he ovat tavanneet aiemminkin. Jed on tottunut huolehtimaan pikkuveljestään Rorysta, mutta hänellä ei ole aavistustakaan kuinka pitkälle joutuu menemään suojellakseen veljeään.

Kun Tulimieli tempaisi alusta asti tiiviisti mukaansa oli Verikiven alku (oikeastaan puoliväliin saakka) jotenkin tahmea, tarina tempoilee ja poukkoilee moneen suuntaan ja tapahtumista oli vaikea saada kiinni. Kerrontaa kuljetetaan Sethin lisäksi Finnin ja Jedin näkökulmasta, mutta ratkaisu ei tunnu kovin toimivalta. Seth on edelleen vahva kertoja, joka vie tarinaa sujuvasti eteenpäin kun taas Finnin ja Jedin mukaan nimetyt luvut ovat sekavampia. Finnin ja Jedin persoonat pääsevät kuitenkin hiljalleen esille ja samalla heidän osuutensa toimivat paremmin.

Verikiven juoni on siis runsas ja osa yksittäisistä tapahtumista jää väistämättä ohuemmiksi. Esimerkiksi Leonoran rooli tapahtumien kulussa on merkittävä, mutta hänen tekemänsä valinnan perustelut ja asian käsitteleminen ohitetaan lähes kokonaan. Irralliseksi jäävät myös yhdessä kohtauksessa vilahtavat selkyrit, viholliset, joiden ulkonäkö kuvataan lyhyesti, mutta joiden taustoja ei selitetä samaan tapaan kuin lammyrien taustat Tulimielessä.

Puolivälissä tarina selkiytyy, syyt ja seuraukset alkavat näkyä. Kirja imaisee viimein mukaansa, jos ei yhtä vahvasti niin ainakin lähes samalla teholla kuin Tulimieli. En enää kiinnitä huomiotani pieniin juonenmutkien oikaisuihin tai ristiriitaisuuksiin, ne tuntuvat sivuseikoilta kun tapahtumat vyöryvät päälle. Philip kieputtaa juonta mukavasti ja tarjoilee väliin sellaisia ratkaisuja, joita ainakaan minä en osannut odottaa tai pelätä. Philip ei kohtele henkilöhahmojaan silkkihansikkain. Pidän kovasti tällaisista (nuorten) kirjoista, joissa tehdään koviakin ratkaisuja eikä mennä siitä missä aita on matalin tai missä on ruusunpunaisin loppuratkaisu. Kirja osoittautui paljon paremmaksi kuin alusta aavistelin. Tekisi oikeastaan mieli lukea kirja uudelleen kun loppuratkaisu on selvillä. Seuraavaa osaa odotellessa!


Sitaattikunniamaininnan saa (ajankohtaan sopiva):

Raketit räjähtelivät yötaivaalla kuin miljoona ilmaan heitettyä jalokiveä, kuin kipinäkukat, jotka hetkeksi levittäytyivät yön mustalle tyynylle.

Tove Jansson: Muumit - sarjakuvaklassikot I ja II

Mietin mikä kirja sopisi joulupäivän leppoisan rauhalliseen tunnelmaan ja muistin, että kirjastopinossani odottaa lukemistaan pari muumisarjakuva-albumia. Kun Tove Janssonin juhlavuosi on lähenemässä loppuaan päätin viimein tutustua sarjakuvamuotoisiin muumeihin. Luin albumit putkeen ilman taukoja, siksipä päätin tarjoilla näistä yhteisen arvionkin.

Tove Jansson: Muumit - Sarjakuvaklassikot I

WSOY, 2008

95 sivua

Suomentanut: Anita Salmivuori

(Mumintrollet I, Mumintrollet II,

julkaistu alunperin The Evening News -lehdessä vuodesta 1954 alkaen)

Luettu: 25.12.2014

Mistä: kirjastosta

Tove Jansson: Muumit - Sarjakuvaklassikot II

WSOY, 2009

84 sivua

Suomentanut: Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen

(Mumintrollet II, Mumintrollet III,

julkaistu alunperin The Evening News -lehdessä vuosina 1955-1956)

Luettu: 25.12.2014

Mistä: kirjastosta

Ykkösalbumin aloitustarinassa Muumipeikko vieraat ovat valloittaneet Muumin kodin (kirjassa puhutellaan Muumipeikkoa pelkästään Muumiksi, Muumimammaa äidiksi ja Muumipappaa isäksi). Nipsu keksii, että kuuluisana ja rikkaana Muumilla olisi varaa rakentaa uusi talo. Kuuluisuutta tavoitellaan hinnalla millä hyvänsä eikä tulos aina ole odotettu, yrityksen lomassa Muumi sentään tapaa Niiskuneidin. Muumiperhe kertoo siitä kuinka Muumin yritys hukuttautua muuttuu iloiseksi jälleennäkemiseksi hänen vanhempiensa kanssa. Rauhallinen perhe-elämä alkaa pian ahdistaa isää, hän kaipaa seikkailua ja sellaisen Muumi yrittää hänelle järjestää. Muumin vanhemmat vaikuttavat kuitenkin kadonneen suursiivouksessa. Sekasorron keskelle saapuu vierailulle Mimmi-täti, jota Muumin isäkin hiukan pelkää. Muumiperhe Rivieralla sijoittuu Rivieralle, jonne muumiperhe ja Niiskuneiti lähtevät purjehtimaan isän ja Niiskuneidin päähänpistosta, he nimittäin tahtovat oikein kovasti etelään. Muumin ja hänen äitinsä epäluulot osoittautuvat oikeiksi, jetset-elämä ei ole muumeja varten. Laskuttaa? Hotelli? Menu? Mitähän ne tarkoittavat? miettii Muumin äiti. Yksinäinen saari kertoo retkestä, jolle muumit ja eräs professori lähtevät myrskystä huolimatta koska Muumin kolikonheitto sanoo niin. Muumin äiti hylkää periaatteensa ja metsästää villisian ruoaksi, Muumi pelastaa Mymmelin merirosvojen kynsistä ja löytää esi-isiä.

Kakkosalbumin ensimmäisessä tarinassa Vaarallinen talvi muumit päättävät rikkoa esi-isien ikiaikaisia traditioita ja valvoa läpi talven. Urheiluhulluaktiivi herra Virkkunen tulee Muumilaaksoon pitämään urheilukisat ja miehestä tulee melkoinen riesa, helpompaa olisi ollut nukkua talviunta. Kuvitteluleikki-tarinassa muumit saavat uuden naapurin, Vilijonkan, joka patistaa Muumin äidin hankkimaan kotiapulaisen, vaikka tämä kokee pärjäävänsä hyvin ilmankin. Valituksi tulee Miska, joka pelkää kaikkea, ei ymmärrä kuvittelua ja kärsii koiransa Surkun kanssa salaisuuksista. Talonrakennus on kuvaus siitä kuinka Muumi päätyy rakentamaan oman talon, sillä Mymmelin lapsi Myy on vallannut hänen huoneensa. Rakentaminen ei ole helppoa jos hännän tupsu jää sementtiin, seinistä tulee vinot ja kattoikkuna valuttaa vedet sisään, mutta onneksi hauskinta ei ole asua vaan rakentaa. Aloitamme uuden elämän kertoo profeetasta, joka kehottaa muutokseen, luontoon palaamiseen ja vapaaseen elämään. Muumin isä ja Niiskuneiti villiintyvät aatteesta ja Muumi ajautuu epätoivossaan rosvoksi. Pian kuitenkin tulee toinen profeetta toisenlaisine oppeineen... Ketä uskoa ja kuinka elää oikein?

Olen niin tottunut nauttimaan muumiannokseni television animaationa sekä romaaneina, että sarjakuvamuotoisiin muumeihin tottuminen vei aikansa. Ensimmäisenä oudoksutti aiemmin mainitsemani muumiperheen puhuttelu Muumina, äitinä ja isänä, mutta ovat muumit muutenkin erilaisia stripeissä. He ovat astetta villimpiä ja vapaampia, paikoitellen myös ärhäköitä ja synkkyyteen taipuvaisia. Muumin isä ja Niiskuneiti tuntuvat olevan melkoisia huithapeleita ja tunteidensa viemiä, Niiskuneiti on myös välissä todella ärsyttävä itsekkyydessään. Myös hattivatit poikkeavat muumiromaanien vastaavista siten, että sarjakuvassa he puhuvat, ainakin vähän. En millään muista kuinka tarkasti Mörön taustat on selvitetty muumiromaaneissa, mutta Muumipeikko-tarinassa Muumi ja Nipsu kaatavat sekoittamaansa muutosvettä pienen ötökän päälle, jolloin siitä kasvaa valtava Mörkö, tai ainakin jokin hyvin samannäköinen otus.

Kuvitus on muumiromaaneista tuttua, taattua Tovea. Janssonilla on hauska tapa aloittaa jokainen tarina lukijaa päin pyllistävällä Muumipeikolla ja rajata välillä ruudut strippiin sopivilla elementeillä kuten kukkien köynnöksillä, kettingillä ja Hemulin perhoshaavin varrella tai jättää rajat kokonaan piirtämättä, jolloin stripistä tulee avarampi. Värejä sarjakuvissa ei ole vaan ne ovat mustavalkoiset. Stripeissä vilisee paljon pieniä ötököitä, huikkaapa eräs ötökkä yhtäkkiä sukulaiselleen pyynnön liittyä mukaan: Hei serkku! Tule mukaan tarinaan! Minä en ehdi oikein olla tässä, kun minun on mentävä naimisiin! Ykkösalbumin ötökkäerikoisuutena ovat vilkasliikkeiset ja kovaääniset kirosanat, jotka Muumi, isä ja Nuuskamuikkunen löytävät vedessä kelluvasta laatikosta.

Muumit - Sarjakuvaklassikot I

Albumit on luokiteltu lähikirjastossani lasten osastolle, mutta minusta nämä ovat enemmän aikuisten sarjakuvia. Muumipeikko yrittää itsemurhaa, Muumimamma tarjoaa lapselle rommitotia, Muumipappa salapolttaa viinaa yhdessä Haisulin kanssa, hummailee Rivieralla pitkin yötä korttia pelaten ja kärsii krapulasta. Eivät nämä silti ole missään nimessä paheksuttavia ja varmasti lapsilukijakin näiden parissa viihtyy, silti jos pitäisi valita lapselle joko muumiromaani tai -sarjakuva olisi valintani ehdottomasti muumiromaani (joita villasukkalapset ovatkin innolla jo lukeneet). Aikuislukija todennäköisesti huomaa lapsilukijaa paremmin sarjakuvan isot teemat kuten suvaitsevaisuuden (vain kissoista pitävä Surku-koira on sydäntäsärkevän suloinen), vanhemman velvollisuudet, ulkonäköpaineet, elämäntapavalinnat tai moraalikysymyket. Silti Jansson esittää aiheensa niin hienovaraisesti, ettei lapsi näitä vakavampia virtoja edes huomaa.

Muumit - Sarjakuvaklassikot II

Muumit - Sarjakuvaklassikot II

Sopeuduttuani minulle uuteen muumiformaattiin viihdyin albumien parissa ihan hyvin, mutta en kokenut samanlaista rakastumista kuin muumiromaanien kanssa eivätkä muumit nousseet näiden perusteella suosikkisarjakuvikseni. Mukavaa vaihtelua kuitenkin ja aion lukea näitä lisää.

Sitaattikunniamaininnan saa ykkösalbumista (vaikka lukutoukan huoneentauluksi sopiva):

Ja kakkosalbumista (ihanan anarkistinen ja jouluaaton jälkeisiin laiskoihin päiviin sopiva):

Tässä vielä aiemmat postaukseni Tove 100 -juhlavuoden tiimoilta:
Tove Jansson: Viesti - Valitut novellit 1971-1997
Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva
Käynti Tampereen taidemuseon Muumilaaksossa

 

Kuva: © Moomin Characters™,  www.tove100.fi

Joulupuu on rakennettu...

Olkoon joulunne rauhallinen,

löytyköön kuusen alta paljon hyviä kirjoja

ja aikaa niiden lukemiseen :)

♥

Steven Daly: Johnny Depp

Steven Daly: Johnny Depp

Karisto, 2014

286 sivua

Suomentanut: Elina Lustig

(Johnny Depp - Retrospective, 2013)

Luettu: 18.12.2014

Mistä: pyydetty arvostelukappale

Olin kiljahtaa riemusta kun huomasin Kariston kuvastosta, että Johnny Deppin 50-vuotissyntymäpäivän kunniaksi on kirjoitettu elämäkerta, joka julkaistaan nyt suomeksi. Tällaista herkkupalaa ei Johnny Depp -fani voi ohittaa! Hakiessani pakettia postista kasvoilleni nousi takuulla onnellisen höperö virnistys, sen verran suuren ja painavan paketin sain käsiini.

Kun pääsin kotiin ja avasin paketin höperö virnistykseni sen kuin vain leveni. Tämähän on oikea taideteos! Kansi sai haukkomaan henkeäni, sen mustavalkoinen ulkoasu on tyylikäs. Sivut ovat paksut ja laadukkaat, taitto on selkeää ja ilmavaa. Kuvia on paljon ja varsinkin suuret kokosivun potretit ovat upeita, varsinkin kun viereinen sivu on täysin musta lukuun ottamatta suurehkolla fontilla kirjoitettuja Deppin lausahduksia.

"Ettäkö etsisin kaikkein hulluimman jutun, jonka ikinä pystyn löytämään, ja sitten tekisin sen, niinkö? Vain siksi, että se olisi hulluinta, mitä olen onnistunut löytämään? No, siihen voi vastata vain, että ei se niin ole. Minä vain teen niitä juttuja, joista pidän. Mutta myönnettävä on, että se mistä pidän, näyttäisi aina olevan vähän vinksahtanutta."

Kustantajan verkkosivulla mainitaan Dalyn kirjan olevan ensimmäinen suomennettu elämäkerta tähtinäyttelijästä. Ihmettelin tätä hieman, onhan ainakin Brian J. Robb kirjoittanut Deppistä elämäkerran Johnny Depp - Kapinallinen. Dalyn kirjan johdannossa kuitenkin sanotaan, että kirja on retrospektiivinen katsaus Deppin elokuvauraan eli kyseessä ei olekaan varsinainen elämäkerta vaan kooste Deppin työhistoriasta.

Kirjassa esitellään Deppin tuotanto alkaen hänen ensimmäisestä (pienestä) roolistaan vuonna 1984 julkaistussa Painajainen Elm Streetillä -elokuvassa aina vuonna 2012 ensi-iltansa saaneeseen Tim Burtonin ohjaamaan Dark Shadows -elokuvaan. Toki Deppin työurasta kerrottaessa sivutaan myös hänen henkilökohtaista elämäänsä, mutta minimaalisen vähän. Elokuvakatsausten lomassa on runsaasti valokuvia sekä sitaatteja Deppiltä.Kirjassa kurkistetaan myös kirjan kirjoitushetkellä tiedossa oleviin tuleviin Depp-elokuviin, esimerkiksi sittemmin vuonna 2013 julkaistuun The Lone Rangeriin ja vielä julkaisemattomaan Pirates of the Caribbean 5 -elokuvaan sekä muihin Deppin projekteihin kuten omaan elokuvatuotantoyhtiöön ja kirjakustantamoon.

Tekstisisältö ei vakuuttanut yhtä paljon kuin ulkoasu valokuvineen ja Deppin sitaatteineen. Väärästä alkumielikuvasta johtuen odotin kovasti saavani lukea muustakin kuin Deppin urasta, joten pieneltä pettymykseltä ei voinut välttyä. Harmikseni useamman elokuvan kohdalla paljastetaan tärkeimmät juonenkäänteet loppuratkaisuja myöten. Ehkä ne toimivat fiilistelymielessä silloin kun lukija on jo kyseisen elokuvan nähnyt, mutta jos joku Deppin elokuva on vielä näkemättä saavat juonipaljastukset näkemään punaista. Ihmettelin myös sitä miksi joitain Deppin elokuvia vähätellään, neutraali esittely toimisi paremmin. Dalyn kirja kärsii samasta ongelmasta kuin mainitsemani Robbin kirja; koska Depp ei anna haastatteluissa kovin paljoa itsestään tai tulkitse jälkikäteen roolejaan joutuu kirjoittaja tukeutumaan luuloihin ja oletuksiin. (Arvostan kovasti Deppin valintaa, hänen kaltaiselleen julkisuuden henkilölle ei varmasti ole helppoa pitää yksityisen ja julkisen elämän raja selkeänä.) En tiedä onko ongelma Dalyn alkuperäisessä tekstissä vai Lustigin suomennoksessa, mutta teksti tuntuu välillä jotenkin kömpelöltä salahelinältä outoine kielikuvineen ja teennäisine dramatisointeineen (Eikä kukaan muu ollut tästä asioiden oudosta kehityskulusta järkyttyneempi kuin... Johnny Depp itse.). Tekstiin on jäänyt myös toisteisuutta ja muutamia kirjoitusvirheitä, kirjassa esimerkiksi mainitaan presidentti Roland Reagan, oikea etunimi on tietenkin Ronald.

Kirjassa on kuitenkin niin paljon hyvää ja niin paljon mielenkiintoista asiaa, että vaikka esittämistapa ei välttämättä joka kohdassa toimi, jää kirja ehdottomasti arvosteluvaa'assa plussan puolelle. Minua ei niinkään kiinnosta paljonko kukin elokuva on maksanut tai tuottanut, on paljon kiinnostavampaa tietää minkälaisia vaiheita ja sattumuksia tapahtuu elokuvan näyttelijävalintojen ja julkaisun välillä tai kuinka elokuva-alan ammattilaiset suhtautuvat Deppiin. Esimerkiksi Pirates of the Caribbean 1: Mustan helmen kirous -elokuvan rahoittajaportaan ensireaktio Deppin tulkintaan elokuvan päähenkilö kapteeni Jack Sparrow´sta oli hykerryttävää luettavaa:

     Disneyn johtajat tulivat, näkivät ja saivat melkein sydänkohtauksen ajatellessaan, mitä heidän 140 miljoonan dollarin sijoitukselleen tapahtuisi tämän rappio-otuksen käsissä. Bruckheimer [*] muistelee, millainen käsitys hänelle tuli kuvauspaikalla vierailleiden Disneyn yhtiön herrojen asenteesta: "Mitä nuo oikein luulevat tekevänsä? Niillä on merimies, joka käyttää ripsiväriä!" Depp oli valmistautunut kävelemään lankulle oudon luomuksensa puolesta ja muistelee antaneensa Disneylle uhkavaatimuksen: "Teidän täytyy luottaa minuun. Ja jos ette luota minuun, antakaa potkut."
*Pirates of the Caribbean - Mustan helmen kirous -elokuvan tuottaja

Kirja toimii parhaiten selaillessa, sieltä täältä kuvia ihastel katsellessa ja lukiessa. Tämä kirjakarkki jää mutinoista huolimatta visusti omaan hyllyyni, tulen takuulla palaamaan tämän pariin! On vain oikeus ja kohtuus, että Deppistä on tehty juhlakirja.


Sitaattikunniamaininnan saa (lause, jossa Depp kuvaa roolihahmoaan Barnabasta Dark Shadows -elokuvassa, mutta joka mielestäni kuvaa myös Deppiä itseään):

Tässä kaverissa on hauskasti tyyliä.

Löytyykö lukijoista muita Johnny Depp -faneja? Mikä on suosikkinne Deppin elokuvista? Omat ykkössuosikkini ovat Lasse Hallströmin ohjaamat lempeätunnelmaiset Gilbert Grape ja Pieni suklaapuoti sekä Deppin ja ohjaaja Tim Burtonin yhteiset outoutta huokuvat elokuvat kuten Jali ja suklaatehdas ja Saksikäsi Edward. Jos pitäisi nimetä vain yksi suosikkielokuva se olisi Pieni suklaapuoti, jonka voisin katsoa uudelleen ja uudelleen! Jos ihan tarkkoja ollaan niin edellämainittu väite sopii jokaiseen Deppin tähdittämään elokuvaan, ne kaikki voisi katsoa lukemattomia kertoja. Depp pelastaa huonommankin elokuvan, hän on uskomattoman lahjakas ja monipuolinen näyttelijä (eikä ulkonäöstäkään ole ollenkaan haittaa...)!

Kalle Päätalo: Loimujen aikaan

Kalle Päätalo: Loimujen aikaan
(Iijoki #6)

Gummerus, 1995 (1976)

639 sivua

Luettu: 11.12.2014

Mistä: kirjastosta

Iijoki-sarjan kimppaluku lähenee päätöstään. Kirjavan kammarin Karoliinan alunperin laatima lukusuunnitelma kattoi sarjan kuusi ensimmäistä osaa ja se oli aikataulutettu täksi vuodeksi. Maanantaina 29.12. käydään keskustelu Loimujen aikaan -kirjasta Kirjavassa kammarissa.

18-vuotias Kalle haaveilee maanviljelys- ja savottatöitä helpottavasta hevosesta, kirjailijan uraa varten tarvittavasta kirjoituskoneesta sekä omasta kodista ja perheestä, kiitos erityisesti Pihlajakummun palkollisen. Työt sujuvat ja Kalle on viimeinkin ykkösluokan työmies, pääseepä hän nokittamaan isä-Herkkoakin voimantunnossaan ja saa jopa tältä kiitosta: Olet, perkele, sinä täysi ori... (...) Tarkotan työhommissa. Kiitosta heruu myös työkavereilta työnjohtoa myöten: Se näkyy olevan ihan pöllinkuorimakone...! Lestadiolaisuus leviää voimalla Jokijärvelle ja Veriylkä kutsuu vahvasti myös Kallea. Euroopassa kuohuu kun Hitler laajentaa väkisin Saksan reviiriä. Karjalan kannaksella kaivetaan juoksuhautoja ja ylioppilaat keräävät metalliromua tarkoituksenaan hankkia armeijalle lentokoneita. Tulevaisuudennäkymät synkkenevät ja pian Suomi on sodassa, lopulta tykkien jyly kantautuu myös jokijärveläisten korviin ja tulipalojen loimut näkyvät taivaanrannassa...

     Talot seisoivat epätodellisen pimeinä ja tuntuivat kuuntelevan tykkien jylyä. Kuulosti kuin koirat olisivat aavistaneet, mikä kolkko määräys kiersi parasta aikaa Jokijärveä kattilakunnasta toiseen. Ne haukkuivat joka puolella järveä ja lähettelivät toisilleen ulinaviestejä.

Kirjan alussa tuntui, että nytkö Päätalo iski pienemmän vaihteen päälle, nytkö koitti osa osalta parantuneen sarjan käännekohta ja tylsemmät kuvaukset, mutta ei! Alku on ehkä aiempaa verkkaisempi ja paikoin jopa tylsähkö, mutta tarina etenee tasaisesti. Tosin yhtäkkiä huomaan, että Kallen saunaan lähdöstä on harpattu lähes sadaksi sivuksi kuvaamaan naapuritilojen hiipumista ja sotaväessä käyvien nuorten miesten muuttumista. Seurasin kiltisti kuin pässi narussa kerronnan sivupoluille, itse asiassa tajusin harppauksen vasta kun kerronta palasi takaisin sauna-aiheeseen. Taitava mies tuo Päätalo!

Jaksoin seurata Kallen seuroissa käynnit ja odottaa kiinnostuneena antaako hän saarnata syntinsä anteeksi. Jännitin minkälaisen vastaanoton Kallen ensimmäinen Kuluttajain lehteen lähettämä kertomus saa ja onnistuuko hän kirjoittamaan kokonaisen romaanikäsikirjoituksen Nuoren voiman erikoisromaanikilpailuun. Iloitsin Kallen työmenestyksestä savotassa ja rakennuksella sekä hänen rohkaistumisestaan naisväen kanssa seurustelun suhteen ja muutenkin. Kalle ei enää nöyristele isänsä edessä yhtä paljon kuin ennen, hän uskaltaa lukea ja kirjoittaa isänsä nähden ja istuu jopa samaan ryyppypöytään hänen kanssaan. Kallesta on kasvanut mies.

     Kuuluin nyt ensirivin tukkilaisiin. Olin pystynyt näyttämään, että ne Taivalkosken kunnan kustantamat jauhot, joista leivottua leipää olin joutunut puputtamaan pyöreästi kolmen vuoden aikana, eivät olleet menneet taivaan tuuliin. Että köyhän kotipitäjäni leipä oli kasvattanut poikasesta nuorukaisen, joka ei enää itkenyt ja vapissut työkavereittensa edessä avuttomana. Olin tästä ylpeä ja tunsin kuntaa kohtaan enemmän kiitollisuutta kuin katkeruutta.

Päätalo mainitsee mielenkiintoisia ja historiallisia tapahtumia, joista halusin nostaa kaksi vielä erikseen esille. Isompana asiana on uusi kansaneläkemaksu, joka pidätetään Kallelta ensimmäistä kertaa Iiviön pöllinparkkuun palkasta. Pienempi, mutta silti mielenkiintoinen yksityiskohta on se kun Kallen kirjoittamista harrastava juttukaveri Kanto-Heikki, lempinimeltään Koston viisas, kertoo kuinka hän oppi sotaväessä kirjoittamaan erään varusmieskaverinsa Urho Kekkosen opettamana!

En ole koskaan kokenut olevani sotaromaanien ystävä, mutta kirjan loppuvaiheessa sodan uhan lähestyessä vielä yksi sivu! -himo oli viedä voiton yöunista. En millään malttaisi odottaa, että saan seuraavan osan kirjastosta luettavakseni!


Sitaattikunniamaininnan saa:

On se hänhi yksi tuuttero!

sekä:

Järven lumipinta  ja viittain kuura välpättivät kun hopeahöyhenissä, ja varjot makasi nokimustina lumella...

Sarjan kuuden ensimmäisen osan kimppaluvusta sai hyvän alkuvauhdin Iijoki-sarjan läpiluvulle, kiitos Karoliina kimppaluvun järjestämisestä - tai kuten Kummun Kallen ottotytär Hilja sanoi kiittäessään oikeaa isäänsä karamelleista: Kiitos suuri kun hevonen, mutta ei juuri niin karvanen!