Joel Haahtela: Perhoskerääjä

Joel Haahtela: Perhoskerääjä

Otava, 2006

189 sivua

Luettu: 21.2.2018

Mistä: kirjastosta

Lukuvuorossa (kiitos lukupiirin, oi onnea, minäkin olen viimein päässyt sellaiseen!) oli Joel Haahtelan Perhoskerääjä, vasta toinen lukemani Haahtela. Muutama vuosi sitten lukemani Lumipäiväkirja sopi nimensä puolesta paremmin talviseen lukuhetkeen, mutta lepattakoon nyt sitten perhoset pakkasen keskellä. 

Mies saa kirjeen, jossa hänen kerrotaan perineen Henri Ruzicka -nimisen miehen. Hänellä ei vain ole minkäänlaista käsitystä siitä kuka Ruzicka oli tai miksi tämä testamenttasi omaisuutensa hänelle. Asianajajalta saamastaan osoitteesta mies löytää villiintyneen puutarhan sekä talon, jossa on kokoelma perhoskirjoja, perhosia sekä kirjeitä. Mysteeri valtaa yhä enemmän miehen ajatuksia, hänen on selvitettävä kuka Ruzicka oli ja miten he liittyvät toisiinsa.

Kirjan alku tuo mieleen nykyajan ilmiön, niin kutsutut nigerialaiskirjeet eli rahanhuijausyritykset, mutta mistään sellaisesta ei tässä ole kyse vaan päähenkilön matkasta Henri Ruzickan jäljille. Tosin tarinan edetessä herää kysymys etsiikö päähenkilö Henri Ruzickan haamua vai itseään, niin hukassa päähenkilö tuntuu olevan elämässään.

Tuskin kukaan voi mitään sille, että muistot alkavat kerrostua toistensa päälle, sekoittua toisiinsa, kunnes on mahdoton erottaa mikä omasta elämästä on ollut muiden kertomaa, muille tapahtunutta, mikä luettua, mikä valokuvista muistettua ja mikä todella omaa.

Lyhyestä sivumäärästä huolimatta kirjassa ehtii tapahtua paljon, mutta silti tunnelma on koko ajan hyvin verkkainen ja viipyilevä. Kerronta on täyteläistä, samaan aikaan herkkää ja voimakasta, se huokuu erikoista värinää niin kuin astiat astiakaapissa kun juna kiitää ohitse. Symboliikka tulee vahvasti esiin. Muutosta symbolisoi niin joka puolella vastaan tulevat perhoset kuin eetteri, joka välillä tainnuttaa (perhoset) ja välillä herättää (naiseuden). Ihailen Haahtelan taitoa tiivistää yhteen lauseeseen paljon tunnetta ja sanoa asioita vaivihkaa, hienovaraisesti. Esimerkiksi päähenkilön avio-ongelmia ei tarvitse vääntää lukijalle rautalangasta, vaan asian voi todeta ikään kuin ohimennen:

Muistan hänen ilmeensä ennen kuin hän katosi muiden matkustajien joukkoon, hänen hymynsä, joka pysähtyi ilmaan niin kuin kaikki meidän välillemme.

Olisin ehkä pitänyt tästä vielä enemmän jos ei olisi pitkin matkaa tuntunut siltä kuin olisin lukenut kirjan ennenkin. Vähän liian moni Lumipäiväkirjasta tuttu asia toistui Perhoskerääjässä. Päähenkilön hämmennys, avio-ongelmat, Saksa, kirje(et), muistaminen, muistot, vuosien kerrostumat jne... Asioiden pohtimista, pähkäilyä ja vatulointia oli tässäkin, mutta ehkä se on osa Haahtelan kerronnan viehätystä. Loppuun päästyäni jäi kiinnostus lukea lisää Haahtelaa. Ei kai kaikissa hänen teoksissaan toistu samat teemat?

Sitaattikunniamaininnan saa:

Minä ajattelin, että joskus vähäpätöinenkin asia voi riittää, mtta tuskin perhonen voi kannatella kokonaista elämää.

Helmet-lukuhaaste 2018: 43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle. Perhoskerääjän voi lukea suomen lisäksi ainakin saksaksi, eestiksi ja venäjäksi.