Andrew Michael Hurley: Hylätty ranta
WSOY, 2016
427 sivua
Suomentanut: Jaakko Kankaanpää
(The Loney, 2014)
Luettu: 1.2.2017
Mistä: kirjastosta
Hylätty ranta kiinnitti huomioni kiinnostavalla kannellaan ja salaperäisyyttä huokuvalla kuvauksellaan. Kieltämättä myös ikisuosikkini Stephen Kingin kehut takakannessa lupailivat hyvää lukukokemusta.
Loneyn karu ja tuulinen lahti on kaikkea muuta kuin unelmien lomakohde, mutta sinne isä Wilfred ja hänen pieni, mutta uskollinen osa seurakuntaansa on matkustanut aina pääsiäisenä. Hengellisen matkan tarkoituksena on hiljentyminen ja rukoilu, mutta Smithin perheellä on matkalle vielä henkilökohtaisempi päämäärä, parantaa heidän vanhempi poikansa Hanny mykkyydestä. Isä Wilfredin kuoleman jälkeen Loneyn retki on ollut tauolla, mutta kun isä Bernard saapuu seurakuntaan päätetään retki ottaa uudelleen ohjelmaan. Seurue matkustaa jälleen rannikolle kylmänkosteaan Mooringsin taloon ja valmistautuu pääsiäisen viettoon. Tonto ja hänen isoveljensä Hanny viettävät vapaa-aikaansa kuljeskelemalla rannan tuntumassa sotaleikkejä leikkien, kunnes ylittävät vanhat rajansa ja menevät hiekan yli Coldbarrown saarelle....
Kirjassa on paljon kiinnostavia elementtejä, joista odottaa heti tarinan alusta alkaen paljon. On luotaantyöntävä ranta, jonka yhdellä laidalla seisoo vanha eläintentäyttäjän talo, joka toimii seurueen majapaikkana ja toisella laidalla vuoroveden vahtima karu saari ja talo, jossa tarinoiden mukaan kummittelee noitana pidetty Alice Percy. On seurue, johon kuuluu toinen toistaan erikoisempia persoonia, joiden välillä on ristiriitoja ja salaisuuksia. On perinteitä, lähes rituaalin omaisia tapoja, joita varsinkin Smithin perheen äiti haluaa noudattaa viimeiseen asti. On uhkaavalta vaikuttavia miehiä ja outoja ääniä metsässä. On salaperäinen tyttö auton takapenkillä ja on tapahtuma, jonka Tonto, tarinan kertoja, haluaisi jäävän salaisuudeksi.
Valitettavasti tarina ei kuitenkaan missään vaiheessa lähde lentoon. Hetkittäin tarina tuo miljöönsä ja tunnelmansa puolesta mieleen Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut -romaanin, mutta mysteeri antaa odottaa itseään. Mooringsiin majoittuneen seurueen keskinäisiä suhteita on kiinnostava seurata ja odottaa milloin tilanne räjähtää käsiin ja kuka saa ensimmäisenä tarpeekseen. Veljesten Tonton ja Hannyn suhde on hieno ja surullinen, mutta se ei oikein riitä saamaan minua ihastumaan kirjaan. Äiti-Smith on pakkomielteisessä ja kiihkomielisessä uskossaan lähes pelottava hahmo ja hänen käytöksensä tuo tarinaan oman painostavan vivahteensa.
Kirjassa siis on aineksia ja yritystä vaikka kuinka paljon, mutta jotain jää puuttumaan. Silti Hylätty ranta koukuttaa, on pakko lukea mitä vielä on luvassa, miten eri juonenpätkät liittyvät yhteen. Tarinassa vihjataan jatkuvasti johonkin kamalaan, mutta kamaluus on lopulta kovin sekavan tapahtumaketjun lopputulos. Mitä tässä oikein tapahtui?
Pidin Loneyn tunnelmasta ja ajoittain kieli oli upeaa, mutta lopulta jäin haahuilemaan rannalle sumun keskelle.
Ajattelin usein, että aikaa oli siellä liikaa. Aikaa oli sairaalloisen paljon. Se kummitteli kaikkialla. Aika ei valunut pois niin kuin olisi pitänyt. Sillä ei ollut paikkaa, minne mennä, ei ollut nykymaailmaa, joka olisi hoputtanut sitä jatkamaan matkaa. Aika kerääntyi sinne kuin musta vesi rannan marskimaalle ja jäi samalla tavalla ummehtumaan.
Kirjassa on paljon kiinnostavia elementtejä, joista odottaa heti tarinan alusta alkaen paljon. On luotaantyöntävä ranta, jonka yhdellä laidalla seisoo vanha eläintentäyttäjän talo, joka toimii seurueen majapaikkana ja toisella laidalla vuoroveden vahtima karu saari ja talo, jossa tarinoiden mukaan kummittelee noitana pidetty Alice Percy. On seurue, johon kuuluu toinen toistaan erikoisempia persoonia, joiden välillä on ristiriitoja ja salaisuuksia. On perinteitä, lähes rituaalin omaisia tapoja, joita varsinkin Smithin perheen äiti haluaa noudattaa viimeiseen asti. On uhkaavalta vaikuttavia miehiä ja outoja ääniä metsässä. On salaperäinen tyttö auton takapenkillä ja on tapahtuma, jonka Tonto, tarinan kertoja, haluaisi jäävän salaisuudeksi.
Valitettavasti tarina ei kuitenkaan missään vaiheessa lähde lentoon. Hetkittäin tarina tuo miljöönsä ja tunnelmansa puolesta mieleen Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut -romaanin, mutta mysteeri antaa odottaa itseään. Mooringsiin majoittuneen seurueen keskinäisiä suhteita on kiinnostava seurata ja odottaa milloin tilanne räjähtää käsiin ja kuka saa ensimmäisenä tarpeekseen. Veljesten Tonton ja Hannyn suhde on hieno ja surullinen, mutta se ei oikein riitä saamaan minua ihastumaan kirjaan. Äiti-Smith on pakkomielteisessä ja kiihkomielisessä uskossaan lähes pelottava hahmo ja hänen käytöksensä tuo tarinaan oman painostavan vivahteensa.
Kirjassa siis on aineksia ja yritystä vaikka kuinka paljon, mutta jotain jää puuttumaan. Silti Hylätty ranta koukuttaa, on pakko lukea mitä vielä on luvassa, miten eri juonenpätkät liittyvät yhteen. Tarinassa vihjataan jatkuvasti johonkin kamalaan, mutta kamaluus on lopulta kovin sekavan tapahtumaketjun lopputulos. Mitä tässä oikein tapahtui?
Pidin Loneyn tunnelmasta ja ajoittain kieli oli upeaa, mutta lopulta jäin haahuilemaan rannalle sumun keskelle.
Sitaattikunniamaininnan saa:
Pimeä tuli alas kukkulan rinnettä hiljaa kuin valtavan petolinnun varjo, ohi Mooringsin, suon poikki, rannan yli ja ulos merelle, kunnes jäljelle jäi vain samea oranssi kajastus taivaanrannassa Englannin viimeisen valon haipuessa pois.
Tämä oli todella hyytävä tarina, oikea kauhujännäri.
VastaaPoistaMai, minä jäin kaipaamaan vähän enemmän kauhua, tai ainakin jotain selkeyttä loppuun. Äh, en osaa edes selittää :)
PoistaMinulla kesti jonkin aikaa, että pääsin tarinaan kiinni, ja jotain tyhjäkäyntiä olisi voinut karsia pois. Mutta loppujen lopuksi kiehtova tarina, mielestäni.
VastaaPoistaJonna, minustakin tässä oli kiehtovia elementtejä, mutta kaipasin enemmän. Tuntuu, että tarinassa herutettiin tulevaa jännitystä, mutta lupaus jäi lopulta lunastamatta.
Poista