Kooste kesän 2019 kirjankansibingosta

Osallistuin jälleen Oksan hyllyltä -blogin MarikaOksan ideoimaan kirjankansibingoon kesälle 2019, jossa ideana oli rastittaa sopivia ruutuja 2.6.-25.8.2019 välisenä aikana luettujen kirjojen kansikuvien perusteella. Eli jos kannessa on vaikka ruutuja saa kyseisen ruudun rastittaa. Alla omat osumani, sain täyteen kaksi kokonaista riviä, yhtä vailla kolmannen rivin sekä yhden yksittäisosuman. Tarkemmalla etukäteissuunnittelulla tulos olisi saattanut olla parempi, mutta ilman tavoitteita ja suunnitelma haasteeseen osallistuminen tuntui hauskemmalta. Parin kirjan osalta arvio on vasta tulossa, mutta ne on luettu haasteen aikana.

Tässä vielä kaikki osumat listattuna (nimeä klikkaamalla pääsee arvioon ja kurkkaamaan kunkin kansikuvan, paitsi kahden viimeisen osalta arviota ei vielä ole):

Matkalla: Matti Rämö: Polkupyörällä Thaimaasta Vietnamiin - Hymyn voimaa ja sodan jälkiä
Nainen: Laurent Gaudé: Montepuccion aurinko
Raitoja: Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin 
Piirroskuva: J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi  
Hauska kansi: Terhi Tarkiainen: Pure mua
Yö: Risto Isomäki: Viiden meren kansa
Kaunis vaate: Johanna Valkama: Kaukosaarten Aino
Jännitys: Mariette Lindstein: Ehdoton valta
Väh. 5 eri väriä: Joanne Harris: Kesäviiniä
Harrastus: C. J. Tudor: Liitu-ukko
Kotieläin: Jari Korkki: Valtakunnan ykköskoira Lennu
Puu: Sanna Hukkanen & Inkeri Aula: Metsänpeitto (arvio tulossa)
Ei kuvaa: Niina Repo: Vyöry (arvio tulossa)

Kiitos haasteesta MarikaOksa, tämä oli yhtä kivaa kuin aiemminkin!

Jari Korkki: Valtakunnan ykköskoira Lennu

Jari Korkki: Valtakunnan ykköskoira Lennu

readme.fi, 2019

44 sivua

Luettu: 22.8.2019 (#7 lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

Valtakunnan ykköskoira Lennu kurkisteli kirjaston hyllystä muiden äsken palautettujen kirjojen lomasta. En voinut vastustaa kannessa olevaa, hieman närkästyneen näköistä julkkiskoiraa ja lainasin kirjan.

Lennu, vuonna 2011 syntynyt bostoninterrieri, valtakunnan vahtikoira, kertoo paitsi itsestään, hoitajistaan ja reviiristään myös hoitajamitoituksesta, kättelyn jalosta taidosta, lahjoista, valtiovierailuista, ulkomaanpolitiikasta, vaaleista, kulttuurista ja urheilusta. Lennun yksinpuheluiden tukena on valokuvia, joissa esiintyy Lennun lisäksi esimerkiksi S (Lennun antama koodinimi uroshoitajalleen), muu lähipiiri ja herkkuja.

En tiennyt mitään kirjasta, mutta oletin siihen tarttuessani, että siinä esitellään Lennua. Lennu esittäytyy lyhyesti, mutta sen jälkeen saa lukea Lennun suuhun laitettuja ajatuksia päivänpolttavista aiheista. Lennun ihmistäminen on hauska ja monista sosiaalisen median eläinprofiileista tuttu idea, jonka avulla Lennu sekä samalla hänen "hoitajansa", Suomen tasavallan presidentti Sauli Niinistö tuodaan lähemmäs ihmisiä ja ihmisten arkea. En vain ole varma pidänkö kirjan esittelemästä Lennun äänestä. Kuulostaako Lennu koiramaisella huumorilla varustetulta bostoninterrieriltä vai pelkästään kirjan kirjoittajalta, politiikan toimittaja Jari Korkilta? Osa aiheista sentään liittyy myös koiran arkeen, kuten koirarekisteri.

     Koirien rekisteri aloittaa aikaisintaan 2022. Kissojen kanssa on otettu aikalisä. Minusta se voisi olla aika pitkäkin. Yhtä asiaa en kumminkaan ihan jaksa sulattaa. Mitä ihmettä se Lepän Jari oikein mahtoi tuumia kun keksi, että koirarekisteriä ylläpitää ruokavirasto. Ruoka?

     Kas kun ei Eläintarhan Neste.

     Ei millään pahalla, mutta tässä tuli jo mieleen kaikenlaista, kun aasialainen keittiö jatkaa voittokulkuaan Suomessakin.

     Pelkään, että tähän on koira haudattuna.

Kuvista ja osittain myös tekstistä erottuu valtavalla egolla varustettu pieni koira. Lennun valtavuus paistaa jo kannesta. Kun Lennu on läsnä jää hänen hoitajansa varjoon, tai ainakin hoitajan kasvot voi rajata kuvasta pois. Keskitytään olennaiseen, voisi Lennu tokaista. Lennu on koira isolla k:lla. Koira, joka marssii omavaltaisesti haistelemaan hoitajilleen tuotuja lahjoja. Koira, joka näyttää väliin närkästyneeltä, riemastuneelta tai tylsistyneeltä. Koira, joka uskaltaa käyttää arvovaltaista uroshoitajaansa ponnahduslautana nähdäkseen jotain kiinnostavaa. Koira, joka tekee kaiken tämän välittämättä vähääkään kuinka virallisesta tilaisuudesta on kyse.

Kuva: Heikki Saukkomaa

Kirja on mukava, hauska ja sympaattinen, mutta olisin mieluummin lukenut enemmän lennumaisia ajatuksia valtakunnan ykköskoiran arjesta kuin politiikasta.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Täällä määrään minä.

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 24. Umpimähkään valittu kirja (ei ihan sokkona, mutta osui sattumalta käden ulottuville ja nappasin mukaan)

Helmet-lukuhaaste 2019: 39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja

Kirjankansibingo kesälle 2019: Kotieläin

Lukumaraton #7

 

Minulla ei ollut torstaille mitään suurempia suunnitelmia ja koska lukumaratonhermoani on kutkuttanut päätin pitää tälle kesälle vielä toisen lukumaratonin. Kasasin pikaisesti muutamia kirjaehdokkaita, pinosta löytyy niin kotimaista, ulkomaista, faktaa, fiktiota, fantasiaa kuin kauhua. Toki pinon ulkopuolelta löytyy lisää luettavaa jos nämä eivät iske. Fintiaanien mailla ja Ratkaisujen aika ovat minulla kesken, ehkä luen ne ensimmäisenä loppuun. Aloitan lukemisen keskiyöllä ja yritän päivittää tänne väliaikatietoja.

klo 11.30 / 130 luettua sivua
Jaksoin lukea vain yhteen, sitten laitoin nukkumaan. Aamulla heräsin jatkamaan lukumaratonia rakennustyömaalla, tarkemmin sanottuna Tampereen Vainiokadulla, jossa Kalle Päätalo työskentelee tuntitimpurina rakentamassa Tampellan tehtaan henkilökunnalle asuinrakennuksia. Luettavana on siis ollut Kalle Päätalon Ratkaisujen aika. Kirja etenee sujuvasti (hitaasti, mutta varmasti), mutta nyt tarvitsen jotain erilaista luettavaa. Taidan tutustua paremmin Lennuun, valtakunnan ykköskoiraan.

klo 12.10 / 174 luettua sivua
Jani Korkin Valtakunnan ykköskoira Lennu oli hymyilyttävää luettavaa. Yllättäen Lennusta kuoriutuu kirjassa melkoisen kärkäs ajankohtaisten aiheiden kommentoija, koiramaisella huumorilla ja valtavalla egolla höystettynä. Parissa kuvassa esiintyy puistossa hoitajansa S:n kanssa lenkkeilevä Lennu, josta tuli mieleen, että voisin lukea seuraavaksi jo edellisen lukumaratonin kirjapinossa olleen Metsänpeiton. Sen seuraksi taidan keittää kahvit, ehkä otan kupin ja kirjan ulos ja haistelen samalla tuoksuuko ulkona kesä vai syksy...


klo 13.50 / 340 luettua sivua
Voi minkä lukuelämyksen Sanna Hukkanen ja Inkeri Aula Metsänpeitto-kirjallaan tarjosivatkaan! Oli nappivalinta lukea kirja ulkona, tuulen nostattamaa puiden ääntä kuunnellen. Kirjan luettuani teki mieli mennnä halaamaan pihan puita, etenkin omaa sydänpuutani pihlajaa sekä koivua. Tuntuu vielä ihan kesältä, piti vaihtaa ylle kesämekko ja aurinkolasit. Aurinko lämmittää niin mukavasti, että otan vähän välipalaa ja lähden takaisin ulos lukemaan. Vyöry on Metsänpeiton tapaan odotellut lukemistaan edellisestä lukumaratonista asti, nyt taitaa olla sen aika.

klo 19.30 / 581 luettua sivua
Huh millainen Niina Revon Vyöry oli. Ilma ulkona ehti alkaa jäähtyä tai sitten vain kirja aiheutti vilun. Joka tapauksessa siirryin lukemaan sisälle. Nyt taidan lähteä taas ulos, tuulettamaan Vyöryn jälkitunnelmat, käymään kävelyllä. Samalla mietin mitä (kevyempää) lukisin seuraavaksi.

klo 23.45 / 729 luettua sivua
Aloittelin lenkin jälkeen J. K. Rowlingin Harry Potter ja salaisuuksien kammio -romaania. Se sopi hyvin iltalukemiseksi, mutta nyt väsyttää niin paljon, että lukumaratonin viimeinen vartti saa jäädä vajaaksi ja lähden nukkumaan.

C. J. Tudor: Liitu-ukko

C. J. Tudor: Liitu-ukko

Wsoy, 2018

426 sivua

Suomentanut: Raimo Salminen

(The Chalk Man, 2018)

Luettu: 14.8.2019

Mistä: kirjastosta

Eddie Munster, Fat Gav, Hoppo, Metal Mickey ja Nicky muodostavat jengin, neljän pojan ja yhden tytön tiiviiksi hitsautuneen kaveriporukan. Lapset viettävät hauskaa päivää kaupunkiin saapuneessa tivolissa, mutta ilo ja nauru muuttuu peloksi ja kauhunhuudoiksi kun sattuu onnettomuus. Lopulta häly onnettomuuden ympärillä rauhoittuu ja ystävykset saavat muuta ajateltavaa kuten Fat Gavin syntymäpäiväjuhlat, joissa hän saa joltain lahjaksi ämpärillisen väriliituja. Kaverukset alkavat jättää toisilleen merkkejä, salaisia viestejä kukin omalla värillään. Sitten liitu-ukkoja alkaa löytyä lisää. Käynnistyy tapahtumien vyöry, joka seuraa Eddien ja koko jengin mukana aikuisuuteen asti.

Meistä on jäänyt jälki historiaan. Pieni liitu-ukon muotoinen jälki, kuten tapaan katkerasti ajatella.

Liitu-ukon idea on loistava. Kahdessa ajassa etenevä tarina yhdistää sujuvasti lasten viattomat leikit, kasvamisen, erilaisuuden, eriarvoisuuden, pelon, koston, uskonnon, elämän ja kuoleman, murhan. Liitu-ukko vetää kuin häkä, se johdattaa sujuvasti harhaan, se yllättää. Varsinkin loppu on hyytävä. Tarinan luettuani on palattava alkuun, sitten on selailtava kirja vielä kertaalleen ja jo vain, sieltä niitä löytyy, pieniä merkkejä, palasia, joista kokonaisuus hahmottuu, mutta jotka jäivät lukiessa huomaamatta. Ihan kaikkea ei pureskella auki, jotkut asiat jätetään hämärän peittoon ja se sopii, tarinan ylle jää ohut salaperäisyyden (yliluonnollisuuden?) verho. En allekirjoita kannessa olevaa kehua vuoden (2018) pelottavimmasta kirjasta, Liitu-ukko ei ole hirveän pelottava, mutta jännittävä, sujuvasti kerrottu ja hyvä se on.

     Lehdet alkoivat lakastua puissa, ja lopulta niiden hento ote oksista kirposi. Kaikkialle tuntui leviävän kuihtumisen ja kuolemisen tuntu. Mikään ei enää tuntunut raikkaalta, värikkäältä eikä turmeltumattomalta. Aivan kuin koko kaupunki olisi ohimenevästi suljettu omaan ummehtuneeseen aikakapseliinsa.
     Me kaikki todellakin oddotimme, kuten aikanaan selvisi. Ja kun kalvakka tytönkäsi sitten kutsui tulijoita luokseen puista huolettomasti varisseiden kurttuisten lehtien keskeltä, oli kuin koko kaupungilta olisi pässyt pitkä, kauan pidätelty hengähdys. Sillä se oli tapahtunut. Pahin mahdollinen oli vihdoin saapunut.

Tarina tuo mieleen Stephen Kingin Se-romaanin ja Ruumis-novellin (joka on tuttu myös Stand by Me -elokuvana). Näissä on asetelmaltaan, henkilöiltään ja tunnelmaltaan jotain samaa. Esimerkiksi tiivis ystäväporukka, joka kokee yhdessä jotain pahaa, jotain mikä toisaalta yhdistää heitä, mutta toisaalta repii erilleen.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Jos teet pahoja asioita, niin lopulta ne palaavat luoksesi ja potkaisevat sinua takapuoleen.

 

Helmet-lukuhaaste 2019: 12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan (tapahtumat sijoittuvat englantilaiskylään)

Kirjankansibingo kesälle 2019: Harrastus (piirtäminen. Toinen bingorivi täynnä!)

Joanne Harris: Kesäviiniä

Joanne Harris: Kesäviiniä

Otava, 2001

349 sivua

Suomentanut: Sari Karhulahti

(Blackberry wine, 1999)

Luettu: 8.8.2019

Mistä: kirjaston kierrätyskärrystä (?)

Toistan itseäni, mutta sanon sen taas: Joanne Harris on yksi luottokirjailijoistani silloin kun mieleni tekee lukea jotain vetävää, herkullista, hieman keveämpää ja tunteikasta. Hänen kirjojaan on tullut hankittua omaan kirjahyllyyn, tämän taisin napata joskus kirjaston kierrätyskärrystä. Kesäviiniä vaikutti nimensä, kantensa ja kuvauksensa puolesta juuri sopivalta kesälukemiselta.

Yhden kirjan ihmeeksi jäänyt kirjailija Jay Mackintosh on jumissa elämässään. Hän haikailee mennyttä, lapsuudenkesiä Pog Hillissä, ystäviään Joeta ja Gillyä ja haaveilee uudesta oikeasta kirjasta, kunnon tarinasta, sellaisesta kuin vuosia sitten kirjoittamansa Kolme kesää Maaomenamiehen kanssa. Näiden välissä on nykyisyys, johon kuuluu pintaliitotyttöystävä Kerry ja salanimellä Jonathan Winesap kirjoitetut tusinascifitarinat. Kun eteen tulee pienessä ranskalaiskylässä myynnissä oleva viinitila Jay ostaa sen hetken mielijohteessa. Ehkä sieltä löytyy ratkaisu kaikkeen? Jay pakkaa kiireellä tavaransa, ottaa mukaan pienen valikoiman viinipulloja ja jättää Lontoon taakseen.

Hänen innostuksensa ei laantunut millään vaikka tilanne oli tukala, sillä kohtalo tuntui määränneen senkin, että hän joutuisi jäämään Lansquenetiin.
     Kukaan ei tiennyt, missä hän oli – ei kerta kaikkiaan kukaan.
     Viinipullot kilahtelivat, kun hän otti merimieskassin pientareelta. Kosteasta maasta leyhähti tuoksua, joka toi mieleen kesän, villin pinaatin, seisovan veden ja pölyksi kuivuneen saven. Jay huomasi kukkivan orapihlajan oksalla jotakin, mikä lepatti tuulessa, tarttui oksaan mitään ajattelematta ja taivutti sen lähemmäs.
     Siihen oli sidottu punainen flanellikaistale.
    Pullot alkoivat kolista merimieskassissa niin että viini kuohui niiden sisällä. Ne kuiskivat, kähisivät, huokailivat ja hörähtelivät hetki hetkeltä äänekkäämmin salaperäisiä konsonantteja ja arvoituksellisia vokaaleja. Tuulenpuuska tarttui yhtäkkiä Jayn vaatteisiin, ja hän tunsi, miten koko lauha ilta sykki hiljakseen sydämen lailla. »Koti on maailman paras paikka.» Se oli yksi Joen lempisanonnoista. »Lähinnä sydäntä.»

Voi miten ihanaa oli päästä yllättäen matkalle vanhaan tuttuun Lansquenet-sous-Tannesiin, kylään, jonne karnevaalituuli kerran kuljetti erään äidin ja tyttären, Viannen ja Anoukin! Kyseinen kaksikko on jo jatkanut matkaansa, mutta heidän jälkensä voi vielä havaita kylästä. Nyt Lansquenetiin saapuu kuitenkin Jay, joka  asettuu taloksi, tutustuu kylään ja kyläläisiin, saa kiinni tarinan juuresta ja kokee pitkästä aikaa sitä samaa arjen taikaa, jota Joe hänelle aikoinaan opetti. Itse asiassa tuntuu kuin talossa ja puutarhassa olisi enemmän kuin ripaus taikaa, ihan kuin Joe olisi läsnä, opastamassa ja myös arvostelemassa Jaytä. Myös Joen kotiviinit tuntuvat elävän omaa elämäänsä, houkuttelevan oudolla tavalla esiin muistoja ja näkyjä.

Taika ulottuu myös kerrontaan, sillä tarinan hetkittäin ääneen pääsevä minäkertoja on viini, vuoden 1962 Fleurie. Fleurien lisäksi kuudella muukalaisella, Joen tekemillä erikoisviineillä, vadelmanpunaisella, seljankukanvihreällä, karhunvatukansinisellä, kiulukankeltaisella, kriikunanmustalla sekä ruskealla nauhalla merkityllä Vuoden 1975 erikoisviinillä on tarinassa osansa. Tarina etenee kahdessa ajassa. Aikuisen Jayn tarina alkaa vuoden 1999 keväästä Lontoossa, rinnalla kulkee Jayn lapsuusmuistot vuodesta 1975 alkaen kun hän oli 12-vuotias ja vietti kesänsä isovanhempiensa luona Kirby Moncktonissa, kierteli Aliperässä ja Pog Hill Lanella ja tutustui Joe Coxiin. Lontoosta ja Pog Hillistä tarina kulkee Pariisin ja Marseillen kautta Lansquenetiin.

Harris loihtii niin englantilaisen laidoiltaan jo ränsistyneen ja osittain autioituneen entisen kaivoskaupungin kuin pienen ranskalaiskylän ympäristöineen ja asukkaineen elävänä lukijan silmien eteen. Vaikka pidin Kirby Moncktonista niin rakastin Lansquenetiä, joka puhutteli minua (ja minussa asuvaa sisäistä ranskatarta). Jayn uusi koti Château Foudouin puutarhoineen, kahvilanpitäjä Joséphine Muscat, rakennusfirmaa pyörittävä Georges Clairmont ja hänen utelias vaimonsa Caroline, naapurissa asuva erakko Marise d'Api ja hänen pieni tyttärensä Rosa sekä kaunainen Mireille Faizande, tässä maisemassa ja seurassa viihtyi mainiosti.

Pidän valtavasti Harrisin aisteja hivelevästä kerronnasta. Tarina on nopealukuinen, mutta parhaimmillaan se on hitaasti, ajatuksella, aistit avoinna luettuna. Silloin kerronnasta saa enemmän irti. Jos jonkun niin tämän tarinan kanssa sopii lasi viiniä, mieluiten täyteläistä kotiviiniä, jossa saattaa tuntua erikoinen sivumaku ja vahva tuoksu, joka kutittaa nenää. Hé!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kesä oli ovi joka avautui salaiseen puutarhaan.

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 5. Kirja, jonka nimessä on vuodenaika, jolloin luen kirjaa

Pohjoisen lukuhaaste 2019, kesälukuhaastebingo: Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kesään (koko bingoruudukko täynnä!)

Helmet-lukuhaaste 2019: 48. Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä (yhteen sivuhenkilöistä liittyy kuulovamma)

Kirjankansibingo kesälle 2019: Väh. 5 eri väriä (oranssia, punaista, ruskeaa, violettia ja hopeaa nyt ainakin)

Mariette Lindstein: Ehdoton valta

Mariette Lindstein: Ehdoton valta

Lahko #1
Atena, 2018

494 sivua

Suomentanut: Christine Torel

(Sekten på Dimön, 2018)

Luettu: 26.7.2019

Mistä: kirjastosta

Sofia Bauman lähtee ystävänsä kanssa kuuntelemaan Franz Oswaldin esitelmää miehen kehittämästä ViaTerra -opista, joka lupaa mannaa niin sielun kuin ruumiin hyvinvoinnille. Pian Sofia lupautuu tutustumiskäynnille Dimöllä eli Sumusaarella sijaitsevaan liikkeen kartanoon, suorittamaan liikkeen ohjelman ja sitten, yllätykseksi jopa itselleen, ottamaan vastaan työprojektin kartanon kirjastossa. Kun aika kuluu alkaa kultapöly liikkeen ja sen karismaattisen johtajan ympäriltä karista ja Sofia huomaa olevansa tiukasti Oswaldin vallassa.

Sofia aavisti, että ViaTerra oli merkittävä paikka. Se ei ollut vain kaunis. Siinä oli jotakin muutakin. Epätavallista rauhaa. Tuntui kuin he olisivat tulleet toiseen ulottuvuuteen, jossa kaikki telkkarit, kännykät, tietokoneet ja tabletit oli suljettu yhtä aikaa. Aivan kuin maailman taukoamaton humina olisi vaiennut muurien sisäpuolella. Samaan aikaan paikan yllä leijui jotakin pahaenteistä. Sofia ei oikein osannut sanoa, mitä se oli. Täällä on niin kaunista että ihan pakahdun ja silti minua puistattaa, hän ajatteli.

Etuliepeessä kerrotaan, että tämä psykologinen trilleri on saanut vaikutteita kirjailijan omakohtaisista kokemuksista skientologialiikkeen parissa sekä hänen paostaan liikkeestä. Taustan, kirjan kuvauksen ja takaliepeen kehujen perusteella odotin hyytävää ja hyvin kerrottua tarinaa, mutta valitettavasti jouduin pettymään.

Kirjan idea sumuiselle saarelle sijoittuvasta new age -liikkeestä ja sen johtajan ympärille kietoutuvista salaisuuksista on hyvä ja kiinnostava. Hyvistä puitteista huolimatta tarina ei missään vaiheessa imaise mukaansa. Tarinassa tapahtuu ikäviä ja inhottavia asioita, mutta ne kerrotaan jotenkin apaattisesti, tunteettomasti, niin että lukijan ja tarinan välille jää kuilu. Kirjan lukee nopeasti, mutta se ei juurikaan herätä tunteita, ei jännitä eikä inhota vaan jättää kylmäksi. Tosin välissä hieman ärsyynnyin henkilöiden käyttäytymiseen ja epäloogisilta tuntuviin ratkaisuihin. Vaikka Lindsteinin kerronta ei tunnetasolla ihastuta tarinasta kuitenkin välittyy se kuinka nopeasti ja täydellisesti ihminen voi uppoutua jonkin järjestön aatemaailmaan ja kuinka vaikea siitä on pyristellä irti.

Ehdoton valta ei siis ollut minun kirjani, mutta joku pieni uteliaisuuden siemen jäi kytemään, ehkä luen vielä jatkonkin. Mikäli Lindsteinin tausta kiinnostaa kannattaa lukea Hämeen Sanomien artikkeli. Positiivisempia arvioita kirjasta puolestaan löytyy esimerkiksi seuraavista blogeista: Kirjakaapin kummitus, Luetut kirjat, Lukujonosssa, Kirjasähkökäyrä, Rakkaudesta kirjoihin.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Silmien kiilto on varmasti omistautumista eikä hulluutta.

Pohjoisen lukuhaaste 2019, kesälukuhaastebingo: Pyydä suositus lomalukemiseen kirjastosta tai bongaa se lehdestä (neljäs bingo!)

Helmet-lukuhaaste 2019: 15. Kirjassa käsitellään jotain tabua (tarkemmin erittelemättä, jotta en tee juonipaljastuksia)

Kirjankansibingo kesälle 2019: Jännitys

Johanna Valkama: Kaukosaarten Aino

Johanna Valkama: Kaukosaarten Aino

(Metsän ja meren suku #3)

Otavan äänikirja, 2018

Kesto: 11 h 39 min

Lukija: Petriikka Pohjanheimo

Kuunneltu: 26.7.2019

Mistä: kirjastosta (eKirjasto)

Kaipasin kesälomamatkalla äänikirjaa kuunneltavaksi uima-altaan äärellä ja Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan eKirjastosta löytyi sopivasti heti lainattavaksi seuraava osa Johanna Valkaman Metsän ja meren suku -sarjasta.

     Iki-Kuura nojasi selkänsä Rapolan tukevaan seinään ja katsoi äitiään niin itsevarmasti kuin saattoi – vaikka pelkäsi yhä vanhempansa sanoja. Hän oli mies, mutta siitä huolimatta äidin kannustus tai epäusko enteilivät hänen matkansa onnekkuutta tai vastoinkäymistä.

     Auri nosti viimein katseensa. Iki-Kuura odotti vastustusta ja yllättyi, kun äiti puhuikin lempeästi:

      – Poikani, mene ja etsi omat vastauksesi. Isäsi, sisaruksesi ja Tommo tahtovat pitää sinut täällä, mutta ei sota yhtä miestä kaipaa  – kaipaaminen on sinun äitisi kohtalo.

Itämeren Aurin kuopus Iki-Kuura lähtee selvittämään ennustusta, etiäisrunoa, jota heidän omat taitavat tietäjänsä eivät kykene tulkitsemaan. Matkallaan kotoaan Hämeestä Haithabuun kautta Islantiin Iki-Kuura haaksirikkoutuu Färsaarille, karun Streymoyn eli Virtausten saaren rannalle, josta Erik Tuulihattu pelastaa hänet. Erik opastaa tulokasta karun saaren tavoille sekä varoittaa häntä saaren pohjoisosassa asuvista selkieistä, hyljenaisista, jotka houkuttelevat eläviä mukaansa syvyyksiin. Iki-Kuuraa tarinat ihmisten ja hylkeiden sekoituksesta lähinnä huvittavat, mutta tietämättään hän on jo törmännyt yhteen heistä.

Aika on kulunut ja Aurin silmäterästä, kuopus Iki-Kuurasta on tullut aikuinen, tosin hän ei oikein vielä tiedä miksi ryhtyisi isona. Iki-Kuuran matka onkin yhdenlainen aikuistumisriitti, etsiessään tulkintaa ennustukselle hän etsii samalla itseään ja omaa paikkaansa. Iki-Kuuran sisar Tuuli on sanonut veljeään hemmotelluksi kultapojaksi ja semmoinen Iki-Kuura vähän on, äidinpoika, kokematon ja suojassa kasvanut. Välillä Iki-Kuura käyttäytyy kuin pikkupoika, mutta on hänessä myös rohkeutta ja voimaa kuin aikamiehessä eli hän on varsin moniulotteinen hahmo.

Sarjan edettyä kolmanteen osaan ovat Auri ja muut ensimmäisen osan henkilöt jääneet taustalle ja kerronta keskittyy yhä enemmän nuorempaan sukupolveen, uusiin henkilöihin ja paikkoihin. Jäin kaipaamaan etenkin Auria, vaikka viihdyin Iki-Kuuran seurassa Färsaarien jylhissä maisemissa. Virtausten saari on kirjoitettu karuudestaan huolimatta houkuttelevaksi ja salaperäiseksi paikaksi, jossa vanhat jumalat, tarut ja taiat ovat läsnä, osa arkea.

Olen lukenut aiemmat osat perinteisinä painettuina kirjoina, mutta sarja toimii hyvin myös kuunneltuna äänikirjana. En tiedä kiinnitinkö eri tavalla huomiota erilaisiin kielikuviin kuunnellessa kuin lukiessa, mutta tässä osassa erottui selvästi merelliset, veteen liittyvät kielikuvat. Välillä niitä tuntui olevan liikaa, mutta toisaalta ne sopivat tarinaan, ollaanhan tässä koko ajan veden äärellä, purjehtimassa, meren rannalla, purojen ja jokien varrella. Toinen asia mikä tuli vastaan useampaan kertaan oli Iki-Kuuran sisimmässään toistuvasti tuntuvat nykäisyt. Melkoinen sätkyukko... Tarinassa on jälleen mukana myös romantiikkaa. Rakkaustarina on hetkittäin melko ennalta-arvattava ja siirappinen, mutta loppu sen sijaan yllättää ja jopa hieman herkistää. Seikkailu vei jälleen mennessään ja sai kiinnostumaan Färsaarista.

Sitaattikunniamainnan saa:

Sinä et ole milloinkaan nähnyt nälkää tai joutunut pakon eteen – sen huomaa silmistä, jotka eivät tiedä ovatko ne harmaat, ruohonvihreät vai merensävyä.

Pohjoisen lukuhaaste 2019, kesälukuhaastebingo: Kirja, jonka kansi tuo mieleen kesän (kolmas bingorivi täynnä!)

Helmet-lukuhaaste 2019: 27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja

Kirjankansibingo kesälle 2019: Kaunis vaate (ensimmäinen bingorivi täynnä!)
Kirjallinen maailmanvalloitus: Färsaaret (Tanskalle kuuluva itsehallinnollinen saariryhmä)

Risto Isomäki: Viiden meren kansa

Risto Isomäki: Viiden meren kansa
Into, 2018
333 sivua
Luettu: 13.7.2019
Mistä: ennakkokappale

Risto Isomäen Viiden meren kansa oli kevään viimeisen lukupiirin kirjana, mutta päällekkäisen menon sekä ehkä vielä suuremmasta syystä takkuavan lukemisen vuoksi sain luettua kirjan toukokuun sijaan vasta heinäkuussa. Hupsista... Ehdin sentään ennen lukupiirin syyskauden starttia.

Viiden meren kansa on esihistoriallinen novellikokoelma, joka koostuu kahdeksasta tarinasta sekä jälkisanoista. Tarinat ajoittuvat aikajanalle, joka alkaa 11 000 vuoden takaa ja päättyy noin 1200-luvulle.

Jäiset rannat -tarinassa Isomäki kuvaa kuinka ensimmäiset asukkaat saapuvat Suomeen hylkeennahkaisilla kanooteillaan jäävuoria väistellen. Maailmanmeren rannalla kertoo kuinka Maailmanmeren rannalla asuvat ihmiset kokivat ulapalta pakenevien eläinten kintereillä saapuvan uhkan, hurjannäköiset, tatuoidut ja vihamieliset muukalaiset. Hylkeiden kansassa siirrytään hylkeenmetsästäjien pariin Yli-Iin Kierikkiin, jossa heimon nuorukainen valmistautuu vaimonhakumatkalle ja metsästää hylkeitä myötäjäisiksi. Lemminki ja lohikäärme -tarinassa tavataan Kalevalasta tuttuja hahmoja. Lemminki näkee taivaalla hohtavan kirkkaan ja kuuman tulipallon. Lemminki sekä seppä Ilmari lähtevät tutkimaan lohikäärmettä muistuttavaa ilmestystä, joka jätti kulkiessaan jälkeensä metsäpaloja, tuhoa ja myös erikoista kiviainesta. Skyytit kertoo metsässä joukkojensa kanssa kulkevasta prinsessasta, joka on valmis uhraamaan itsensä pelastaakseen kansansa. Paholaisen tyttärissä osallistutaan pakanallisiin kesäpäivänseisauksen juhliin Pyhällä Vuorella. Karsikkopuun kuolema tarjoaa vaihtoehtoisen taustan Lallin ja piispa Henrikin synkälle kohtaamiselle. (Erään) maailman loppu kuvaa ristiretkien kiillotetun kuvan taakse piiloutuvaa järjettömyyttä ja silmitöntä, perusteetonta väkivaltaa.

Kerrottuaan tarinansa Isomäki muistuttaa, että kokoelma ei ole tietokirja vaan kaunokirjallinen teos siitä huolimatta, että tarinoiden taustalla on historiallisia faktoja. Isomäki myös avaa tarinoiden taustalla oleva historiallisia tapahtumia ja viittaa erinäisiin tutkimuksiin. Yksityiskohtia vilisee yksi toisensa jälkeen ja vaikka Isomäen tarinat olisivatkin fiktiota niin jälkisanat painavat kokonaisuutta vahvasti faktan puolelle.

Viiden meren kansan kohdalla voisi käyttää kulunutta erofraasia eli vika ei ole sinussa (kirjassa) vaan minussa (lukijassa). En pääse tarinoiden imuun ja novelliallergia nostaa vahvasti päätään. En saa mistään kiinni, tarinoiden alussa olevat faktaosiot saavat kirjan tuntumaan historiankirjalta eikä tilanne muutu tarinoiden kohdalla. Tarinoiden henkilöt, paikat ja tapahtumat jäävät kaukaisiksi, ainoastaan tuttuihin Kierikin maisemiin sijoittuva tarina saa hieman innostumaan. Paholaisen tyttäret lähinnä huvittaa, se tuo kerronnaltaan mieleen eroottisen (tusina)kioskikirjallisuuden. (Erään) maailman loppu on kiinnostava ja se saa hieman heräämään lukuhorroksesta. Kaiken kaikkiaan tarinoista paistaa Isomäen tietämys historiasta, mutta jos tarinan lukee kaunokirjallisena novellikokoelmana joksi se ilmeisesti on tarkoitettu en lämmennyt kirjalle ollenkaan.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Ihmisen mieli kun on sellainen, että se pystyy sopeutumaan melkein mihin tahansa niin, että kaikenlaisista asioista tulee arkipäivää emmekä enää osaa pitää niitä kummallisina vaikka vain muutamaa päivää tai viikkoa aiemmin olisimme pitäneet niitä poikkeuksellisina.

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 19. Novellikokoelma

Helmet-lukuhaaste 2019: 3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue (esihistoriallinen novellikokoelma ei ole minulle mitään arkilukemista)

Kirjankansibingo kesälle 2019: Yö