Santeri Ivalo: Juho Vesainen

Santeri Ivalo: Juho Vesainen
Kuvittanut: Erkki Tanttu

WSOY, 1967 (1894)

261 sivua

Luettu: 25.12.2016

Mistä: kirjastosta

Iissä järjestettiin kesällä kotiseutupäivien yhteydessä Kirjailijoiden Ii -kiertokävely, jossa kierrettiin paikallisia kirjailijoihin/kirjoihin liittyviä paikkoja ja kuunneltiin niihin liittyviä otteita kirjoista. Yksi luetuista otteista oli Santeri Ivalon romaanista Juho Vesainen, johon päätin tutustua paremmin. Kirja saa kunnian päättää Iin kirjaston lukuhaasteen, jossa minulla oli suorittamatta vielä yksi kohta, 1. Kirja, joka liittyy Iihin.

Talonpoika Juho Vesainen palaa vastavihityn vaimonsa Annin kanssa Kemistä Annin kotiseudulta, jossa aviopari on viettänyt monen päivän mittaisia hääjuhlia. He ovat matkalla Juhon kotikylään Kiiminkiin, mutta perillä heitä odottaa savuavat rauniot ja osittain vielä liekeissä olevat talot. Vesainen joukkoineen lähtee jäljittämään Vienan Karjalasta tulleita vihollisia Iin kirkolle kosto mielessään. Kun he saapuvat kirkonkylään on siellä valloillaan kaaos.

 Aikaa kului, kului tunti, toista, ja se tuntui kirkkoon saarretuista tavattoman pitkältä. Yhä useampia liekkejä nähtiin jo leimuavan jokivarrella, ja ovensuussa välähteli vihollisten keihäitä tuon tuostakin. Turhaan koetteli vanha kirkkoherra lohduttaa ja rauhoittaa sanankuulijoitaan. Mieliala kävi joka hetki tuskallisemmaksi. He näkivät kotinsa palavan, ajattelivat siellä olevia vaimojaan ja lapsiaan eivätkä itse tienneet, mikä kohtalo heitä odotti, palaako kirkon sisään vai hukkuako vainolaisten keihäisiin.

Tästä käynnistyy koston kierre, jossa kaksi sotapäällikköä, Vesainen ja karjalaisten Ahma, ottavat mittaa toisistaan yhä uudelleen ja uudelleen, käyden vuorotellen tuhoamassa toistensa kyliä, keräten ryöstösaalista, tappaen asukkaita ja ottaen vankeja. Kumpikin vannoo kostoa kunnes toisesta henki lähtee.

Juho Vesainen on historiallinen romaani, joka pohjautuu osittain tositapahtumiin. Viljo Tarkiainen kertoo Ivalon romaanin jälkisanoissa kuinka Ivalo on ottanut 1500-luvun lopulla Iihin kuuluneessa Alakiimingin kylässä eläneen Pekka Vesaisen romaaninsa päähenkilöksi ja värittänyt Vesaisen tarinaa.

Ivalo on kuvannut romaaniinsa heimosotien aikaa, talonpoikien hätää vihollisen toistuvien hyökkäysten uhan alla, sitä kuinka Ruotsin vallalta on pyydetty apua ja kuinka koston kierre vain jatkui, aiheuttaen surua ja aina vain uutta vihaa molemmilla puolilla. Tarina etenee sujuvasti ja vauhdikkaasti, muutamat suvantopaikat kuten nuorten kisailu ja kosiskelu tai Lapin retkien ja verojen kannon kuvailu tasaavat tarinaa ja tuovat lisäväriä tapahtumiin. Tarina on kiinnostava ja uskottavalta tuntuva ajankuvaus menneistä ajoista ja kostosta.


Sitaattikunniamaininnan saa yksi hienoista luontokuvauksista:

Vähitellen sarasti talvinen päivä, vihdoin jo pilkisteli valon säteitä arkoina ja ujoina matalalta taivaanrannalta; ne kimmeltelivät kylminä ja kaukaisina, ikäänkuin harson läpi valaisten tuon äärettömän lakeuden, jonka ohkainen lumivaippa läikkyili kimaltelevina kiteinä.

Iin kirjaston lukuhaaste: 1. Kirja, joka liittyy Iihin


Vesaiselle on pystytetty Kalervo Kallion tekemä muistomerkki Iin kirkon viereen. Siinä kivinen Vesainen nyt puolustaa kirkkoa talvimaisemassa.

Tarkoituksenani oli suorittaa Iin kirjaston lukuhaaste vuoden 2016 loppuun mennessä, onnistuin! Tässä vielä listauksena haasteeseen lukemani kirjat:

1. Kirja, joka liittyy Iihin: Santeri Ivalo: Juho Vesainen
2. Kirja, joka on julkaistu vähintään 25 vuotta sitten: Kalle Päätalo: Liekkejä laulumailla
3. Kirja, joka on julkaistu syntymävuotenasi: Roald Dahl: Iso kiltti jätti

4. Jokin elämäkerta: Ozzy Osbourne & Chris Ayres: Minä, Ozzy
5. Kirja, jonka päähenkilö on maahanmuuttaja, pakolainen, turvapaikanhakija tms.: Laurent Gaudé: Eldorado
6. Kirja, jonka tapahtumapaikkana on jokin muu manner kuin Eurooppa tai Pohjois-Amerikka: Luis Sepúlveda: Vanha mies joka luki rakkausromaaneja
7. Kirja, jossa on enintään 200 sivua: Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut
8. Jonkin tunnetun suomalaisen kirjailijan uusin kirja: Mia Vänskä: Valkoinen aura
9. Kirja, jonka nimi on yksi sana: Minna Rytisalo: Lempi
10. Kirja, jonka olet lukenut lapsuudessasi: Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja kadonnut testamentti

 Hyvää uutta vuotta 2017!

J. R. Ward: Sitomaton rakastaja

J. R. Ward: Sitomaton rakastaja

(Mustan tikarin veljeskunta #5)

Basam Books, 2011

586 sivua

Suomentanut: Maria Sjövik

(Lover Unbound, 2007)

Luettu: 15.12.2016

Mistä: kirjastosta

Kaipasin joulukiireiden vastapainoksi kevyempää kirjallisuutta ja Mustan tikarin veljeskunta -sarja sopi tilanteeseen mainiosti. Joulutohinalta ei kuitenkaan jäänyt yli energiaa saati aikaa bloggaukseen asti, mutta ehkä tästä vielä jotain osaa sanoa näin joulun jälkeenkin, vaikka sarjan osat ja tapahtumat tuntuvat menevän päässäni iloisesti sekaisin...

Kammottavan lapsuuden jäljet vartalolla, hanskan verhoama hohtava kirous eli käsi, jonka kautta kulkee uhriin jonkinlainen valtava sähkölataus, sekavat tunteet toista veljeskunnan jäsentä kohtaan... Vishousilla olisi kestämistä jo vanhoissa ongelmissa, mutta 303. syntymäpäivänsä kynnyksellä Kirjurineitsyt ilmestyy kertomaan hänelle yllättävän tiedon V:n menneisyydestä sekä paljastamaan suunnitelmansa uroksen tulevaisuuden varalle. Ennen uuden tehtävänsä aloittamista Vishous haavoittuu taistelussa ja joutuu ihmisten sairaalan ensiapuun, traumaosaston päällikön tohtori Jane Whitcombin leikkauspöydälle. Mustan tikarin veljeskunta joutuu puuttumaan peliin ja useampi elämä tulee muuttumaan.

     Potilas veti syvään henkeä aivan omin voimin. Toisen kerran. Kolmannen. Sitten hänen pelottavat timanttisilmänsä kääntyivät katsomaan Janea, ja tämä rauhoittui aloilleen kuin potilas olisi hypnotisoinut hänet tekemään niin.

     Seurasi hetken hiljaisuus. Sitten mies, jonka hengen Jane oli juuri pelastanut, sanoi karskilla äänellä neljä sanaa, jotka muuttivat kaiken... muuttivat Janen eämän, muuttivat  hänen kohtalonsa.

     "Hän. Tulee. Minun. Mukaani."

Sitomaton rakastaja keskittyy enemmän veljeskunnan jäseniin, heidän puolisoihinsa ja arkeensa sekä veljeskunnan jäsenten kouluttamiin vampyyreihin kuin lessereihin. Toki myös noita vampyyrien vihollisia vilahtelee tarinassa, mutta vain sivuosassa, he eivät juurikaan pääse tällä kertaa ääneen. Sopii minulle, sillä vampyyreistä saa enemmän irti kuin heidän värittömistä ja hajutto- ei kun siis vauvatalkinhajuisista vihollisistaan lessereistä, jotka ovat ikään kuin yhtä erottamatonta massaa. 

Tarina kulkee osittain Toisella Puolella, Kirjurineitsyen ja hänen valittujensa ei-ajallisessa maailmassa, mikä tuo mukavaa vaihtelua, vaikkakin pidän enemmän "normaalista maailmasta". Uusi ihmishenkilö tohtori Whitcomb sujahtaa juoneen mukavasti, onpa Wardilla tarjota ainakin minut täysin yllättänyt juonenkäänne häneen liittyen. Muuten juoni seuraa aiemmista osista tuttua kaavaa, tarina keskittyy yhteen veljeksistä - tällä kertaa Vishousiin - muiden jäädessä taustalle, hänestä paljastetaan monenlaista ja tarinan mausteena on rakkautta, seksiä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Tarina pyörii vapaan tahdon, kohtalon ja sen määräytymisen ympärillä, mutta turhan syvälliseksi ei heittäydytä vaan kirjan voi lukea aivot narikkaan -periaatteella, puhtaana viihteenä. Viihteellisiä ovat myös monet ylilyövät kielikuvat kuten esimerkiksi seuraava: Jeparilla oli hullunkiilto silmissään kuin ainakin sellaisella, jonka tehosekoitin oli naksahtanut  soseasentoon. Selvä, ihan tällainen kuvailu ei itselläni tulisi ensimmäisenä mieleen... Ja kuten aiempien osien kohdalla on seksiin liittyvä kuvailu myös tässä välillä lähinnä huvittavaa. Kohottelin kulmiani  myös kohdalle, jossa Vishousin ihoa kuvataan päivettyneeksi. Jos kyseessä on päivänvaloa karttava vampyyri ei kyseinen sanavalinta ihan istu! Joka tapauksessa ah niin viihdyttävä (iso) välipala!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Rakkaus on uhrauksen arvoista, hän ajatteli huoneesta lähtiessään. Silloinkin, kun rakkaus ei ollut omaa.

Taas toivotus hyvän joulun...

Kynttilät ja Raskasta joulua luomassa tunnelmaa. Vatsat täynnä kinkkua ja muita jouluruokia. Joulupukki kävi jo ennen kolmea, tätä lukutoukkaa hemmoteltiin kahdella kirjalla: J. K. Rowlingin, John Tiffanyn ja Jack Thornen Harry Potter ja kirottu lapsi sekä Anthony Doerrin Davidin uni, näistä jälkimmäinen päätynee joulukirjakseni. Suklaata, viiniä, juustoja, keksejä ja glögiä on varattuna illaksi, kunhan mahaan taas mahtuu jotain.

Rauhallista ja rentouttavaa joulua, kiitos kun olette seuranneet, lukeneet ja kommentoineet  ❤

Viimeisimmät viipaleet kulttuurista

King-rakkauden kanssani jakava ihana kirjabloggarikollega Irene ideoi viimeisimpiä kulttuurikokemuksia listaavan (epä)haasteen ja (epä)haastoi minutkin mukaan. Tämä on siitä mukava haaste, että se ei oikeastaan ole haaste ja sääntöjä ei oikeastaan ole. Irenen sanoja lainatakseni "voit höpötellä kulttuurista noin yleensä". Sehän sopii.

Viimeisin konsertti
Raskasta Joulua -konsertti oli Oulussa sunnuntaina 27.11. solisteinaan JP Leppäluoto, Marco Hietala, Antti Railio ja Elize Ryd sekä tietysti bändi Erkka Korhosen johdolla. Konsertteja järjestettiin suuren kysynnän vuoksi kaksi, itse olin jälkimmäisessä. Sain illasta käheän äänen (yhteislaulussa ei ääntä säästelty) ja kipeiden käsien (voi sitä taputuksen määrää) lisäksi roppakaupalla joulumieltä. Settiin mahtui omien suosikkieni kuten Tonttu, Sylvian joululaulu, Sydämeeni joulun teen ja Tulkoon joulu lisäksi minulle oudompia kappaleita. Tunnelma oli välillä haikea ja harras, välillä taas riemastuttavan riehakas. Rakastan sitä miten perinteiset joululaulut on sovitettu uusiksi ja puettu raskaampiin sointuihin. Taisin juuri luoda itselleni uuden jouluperinteen, odotan innolla seuraavaa Raskasta joulua -kokemustani. Erityiskiitokset siitä, että esiintyjillä ei konsertin jälkeen tuntunut olevan mitään kiirettä vaan he jaksoivat jakaa nimikirjoituksia ja napata fanit kainaloon valokuvia varten. Suuri, mitä nöyrin ja joulumielisin kiitos!

Viimeisin elokuva
Iissä järjestettiin 2.-4.12. jo perinteeksi muodostuneet IIK!! -kauhuelokuvafestivaalit. Kävin lauantaina katsomassa Nosferatun, vuoden 1922 mustavalkoisen mykkäkauhuelokuvaklassikon, joka pohjautuu Bram Stokerin Draculaan. Elokuvan elektronisesta äänimaailmasta vastasi helsinkiläinen vÄäristymä-duo. Melkoinen elokuvaelämys! Hassua kuinka elokuvan näyttelijät näyttivät joko kuolleilta tai käyvän hieman ylikierroksilla, niin teatraalisia heidän ehostuksensa ja (yli)näyteltyjä heidän ilmeensä ja eleensä välillä olivat. Jos IIK!! on vielä kokematta niin suosittelen! Festivaalin puitteet vanhassa, intiimin pienessä Työväentalossa ovat kohdallaan ja hämärässä kauhurekvisiitta (tällä kertaa mm. verisiä pölykapseleita ja katosta roikkuvia silmämunia) luo lisää tunnelmaa.


Viimeisin tv-sarja
Sain katsottua edellisen tv-sarjaprojektini eli True Blood -sarjan loppuun dvd-boksilta joku aika sitten. Vampyyrit ovat heikko kohtani, mutta sarjassa vilisee monta muutakin kiinnostavaa yliluonnollista otusta. En osaa sanoa kumpi oli parempi, kirja- vai tv-sarja, viihdyin hyvin molempien parissa. Nyt vuorossa on Gilmoren tytöt, vanha suosikkini, jonka pariin on ilo palata. Äiti-tytärsuhde, pieni idyllinen kaupunki, nokkelaa ja nopeaa sanailua, paljon kahvia ja kirjoja, mahtavaa! Sarja on myös erittäin ajankohtainen sillä sen neljän uuden jakson kausi julkaistiin vasta Netflixissä.


Viimeisin albumi
Kiitos lähestyvän joulun soittolistallani on ollut Raskasta Joulua -albumit. Olen kuunnellut kokonaisia albumeja myös mm. seuraavilta: Harmaja, HIM, Highly Suspect sekä Apulanta, jonka Attack of the A.L People -levyn uudelleen äänitetty versio Revenge of the A.L. People on soinut autossani.


Näitä kulttuuripläjäyksiä olisi kiva listata enemmänkin, mutta mennään nyt näillä. Kiitos vielä Irene epähaastamisesta!

Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja kadonnut testamentti

Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja kadonnut testamentti
(Neiti Etsivä #1)

Tammi, 1996

120 sivua

Suomentanut: Leena Uoti

(The Secret of the Old Clock, 1930/1959)

Luettu: 30.11.2016

Mistä: kirjastosta

Villasukkalapset ovat innostuneet lukemaan Neiti Etsivä -sarjaa ja ajattelin, että nyt minulla on sopiva hetki palata sarjan pariin ainakin yhden (tietysti ensimmäisen) osan verran.

Omalaatuinen vanhus Josua* Crawley on menehtynyt ja hänen viimeinen tahtonsa puhuttaa koko River Heightsin kaupunkia, niin suuri yllätys se on kaikille hänet tunteneille. Crawley on jättänyt köyhät sukulaisensa sekä lähimmät ystävänsä testamenttinsa ulkopuolelle ja heidän sijaan testamentannut koko omaisuutensa rikkaalle ja töykeälle Tophamin perheelle. Neiti Etsivä eli Paula Drew on varma, että jossain on oltava toinen, kiltit sukulaiset ja lähipiirin huomoiva testamentti. Paula alkaa penkoa tapausta ja kuin sattuman oikusta myrsky heittää hänet johtolangan luo.
* Takakannessa puhutaan Joshuasta, tekstissä Josuasta.

Isä väitti että Paula kykeni "haistamaan" kaiken salaperäisen paljon aikaisemmin kuin hän itse oli edes ymmärtänyt, ettei asia ollutkaan niin yksinkertainen kuin miltä se oli näyttänyt. Ja kun Paulalle kerran oli selvinnyt, että asiassa oli jotakin salaperäistä, hän en [sic] antanut myöten ennen kuin oli päässyt sen perille.
     Tätä Crawleyn juttua Paula oli "haistellut" jo pari päivää, vaikka hänen isällään ei ollutkaan sen kanssa mitään tekemistä. Hän vain väitti päättäväisesti "tuntevansa", että siinä oli jotakin salaperäistä.

Lapsena minulla ja Neiti Etsivällä oli monet jännittävät ja mukavat hetket yhdessä, mutta näin aikuisena taisin lukea tarinan liian kyynisin silmin. Minua ärsytti Paulan isän asianajaja Carson Drewn vanhanaikainen ja hieman alentuva ohhoh onpa nätissä päässäsi vallan ajatuksiakin -asenne Paulaa kohtaan (ehkä hieman kärjistettynä, mutta tuolta se välillä vaikutti). Paula on nokkela, taitava, vähän liian täydellinen kaikessa ollakseen uskottava, hän osallistuu isänsä mukana etsivien kanssa käytäviin työneuvotteluihin, pitää huolta kodista yhdessä Hanna-kotiapulaisen kanssa ja jakaa tarvittaessa käyntikortteja tapaamilleen ihmisille. Miksi 16-vuotiaalla on käyntikortteja? Minä vaan kysyn (ehkä kateellisena, omat blogikäyntikortit kun ovat edelleen tilaamatta).

Ihmettelin muuten melko sujuvassa suomennoksessa toistuvasti autosta käytettyä vaunu-sanaa sekä samoin useaan kertaan esiintyvää luuva-sanaa, joka Wikisanakirjan mukaan paljastuu riihen puintihuoneeksi. Kirja on julkaistu alunperin vuonna 1930 ja uudistettuna vuonna 1959, josta myös tämä suomennos on, joten ehkä vanhahtavat sanat selittynevät sillä. Silti ne särähtivät omaan korvaan hieman oudosti.

Onneksi tarina eteni vauhtiin päästyään oikein sujuvasti ja sain kokea ripauksen sitä lapsuudesta tuttua neitietsivätaikaa, en yhtään ihmettele, että viihdyin pienenä lukutoukkana sarjan parissa niin hyvin. Ehkä aika on kullannut ja muuttanut muistot mitä tulee esimerkiksi Neiti Etsivän persoonaan, tai sitten hän on myöhemmissä osissa hieman aloitusosan Paulaa särmikkäämpi. Jäin kaipaamaan Paulan parhaita ystäviä, George ja Bess kuuluvat muistoissani olennaisena osana sarjaan. Tässä tarinassa mainittiin Paulan ystävistä ainoastaan Helena Corning.

Vähän jännitystä, johtolankoja, uusia ystäviä, epätoivon hetkiä, vaaroja, selvittelyä ja loppuhuipennus. Ja sama kaava toistettuna osasta toiseen, yhteensä yli sata kertaa. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että taidan jättää sarjan tähän ja vain fiilistellä mukana villasukkalasten lukuhehkutuksessa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

– Olen puolikuollut nälästä ja täysin kuollut väsymyksestä, sillä tietenkin rengas puhkesi matkalla.

Iin kirjaston lukuhaaste: 10. Kirja, jonka olet lukenut lapsuudessasi.

Laurent Gaudé: Eldorado

Laurent Gaudé: Eldorado

Bazar, 2013

252 sivua

Suomentanut: Lotta Toivanen

(Eldorado, 2006)

Luettu: 28.11.2016

Mistä: oma ostos

Gaudén Hurrikaani oli vaikuttava ja mieleenjäävä teos ja kun eräässä kirjakaupassa oli kaksi Gaudén romaania vierekkäin mietin kauan ostaisinko Hurrikaanin uudelleenlukemista varten vai tutustuisinko Eldoradoon. Uusi tuttavuus vei lopulta voiton ja ostin jälkimmäisen.

Salvatore Piracci kulkee Italian rannikolla edestakaisin niin kuin on kulkenut jo parikymmentä vuotta, etsien laittomasti Afrikasta Eurooppaan pyrkiviä maahanmuuttajia ja pysäyttäen heidän matkansa ennen satamaan saapumista. Eräänä vapaapäivänä hän törmää naiseen menneisyydestä ja lyhyen jutteluhetken myötä Piracci alkaa nähdä elämäänsä uudessa valossa.

Ehkäpä nainen oli antanut hänelle köyhän kansan luunapin: huutavan tarpeen haluta jotain.

Toisaalla sudanilaisveljekset Jamal ja Sulayman haaveilevat paremmasta tulevaisuudesta Euroopassa. Kun matkan aika koittaa ei kaikki menekään niin kuin Sulayman on odottanut vaan hän joutuu kohtaamaan matkan haasteet ja vaarat ilman veljensä tukea.

Jätämme nimen tänne, roikkumaan puunoksalta kuin hylätyn lastenvaatteen, jota kukaan ei kaipaa. Siellä, minne olemme menossa, emme ole mitään. Köyhiä. Vailla historiaa. Vailla rahaa.

Gaudé antaa tarinallaan kasvot laittomien maahanmuuttajien virralle. Gaudén näyttämät kasvot ovat paljon kärsineet, oman ja läheistensä hengen vaaralle altistaneen alistuneen ihmisen kasvot, mutta samalla unelmiinsa uskovan ja sitkeän ihmisen kasvot. Raha tai matkan vaarat eivät paina vaa'assa niin paljon kuin kaipaus ja usko paremmasta tulevaisuudesta, turvallisemmasta elämästä. Mutta kun toivo ja ahneus kohtaavat voi paratiisin tavoittelu vaihtua syöksyksi helvettiin.

He olivat satimessa. Aavan meren piirittämiä. Ja ajelehtivat hitaasti kohti kuolemaa. Voisi mennä ikuisuus, ennen kuin vastaan tulisi toinen laiva. Yhtäkkiä ilmeet sulkeutuivat. Kaikki tiesivät, että jos ajelehtiminen jatkuisi pitkään, kuolema olisi hirvittävä. Se tappaisi heidät janoon. Se riuduttaisi heidät. Se tekisi heidät niin hulluiksi, että he kävisivät toistensa kimppuun.
     Oleminen kävi hitaaksi ja julmaksi. Jotkut vaikeroivat, jotkut rukoilivat Jumalaansa. Vauvat itkivät lakkaamatta. Äideillä ei ollut enää vettä. Eikä voimia. Mitä enemmän tunteja kului, sitä vaimeammaksi uupuneiden lasten itku muuttui, kunnes lakkasi kokonaan. Syvä horros valtasi mielet. Syttyi nujakoita, mutta väki oli liian heikkoa tapellakseen. Pian vallitsi hiljaisuus.

Pidän kovasti Gaudén vähäeleisestä, mutta vahvasta kerronnasta. Pienistä hetkistä syntyy suuria kokonaisuuksia, yksityiskohdat ja suuremmat linjat jäävät kaihertamaan mieleen. Henkilöiden tiet risteävät yllättävillä tavoilla eikä tarinan suuntaa osaa etukäteen ennakoida. Huomasin Eldoradon kohdalla saman kuin Hurrikaanissa, en välillä lukujen alussa tiennyt kuka henkilöistä on kyseessä, mutta en osaa sanoa onko se vain Gaudén keino korostaa hahmojen sijoittumista samalle viivalle lähtökohdistaan huolimatta.

Eldorado jättää jälkeensä sirpaleita ja sanatonta ahdistusta. Se muistuttaa, että matkan voi kulkea kahteen suuntaan, että asioilla on aina kaksi puolta. Kumpi suunnista on toista oikeampi, kuka päättää kenenkin määränpään? Ahdistuksen taustalle jää kuitenkin pieni pilkahdus iloa ja onnea, toivoa unelmien toteutumisesta. Uskoa Eldoradoon.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Mikään raja ei päästä ihmistä yli helposti. Kaikki rajat haavoittavat.

Iin kirjaston lukuhaaste: 5. Kirja, jonka päähenkilönä on maahanmuuttaja, pakolainen, turvapaikanhakija tms.

Kirjallinen maailmanvalloitus: Libya

Haasteita, palkintoja ja yksi huomaamatta ohitettu vuosipäivä

Tarkoitus oli kirjoittaa Laurent Gaudén Eldoradosta, mutta kun haasteita ja muita mieltä lämmittäviä muistamisia on viuhunut suunnasta jos toisesta ja niihin vastaaminen on jäänyt päätin korjata tilanteen. Nämä seuraavat ovat odottaneet kauan luonnoksissa ja ne ovat kiertäneet jo moneen kertaan blogeissa, joten en nyt jaa niitä eteen päin. Kiitos kuitenkin jokaisesta, näitä oli kiva miettiä! Vielä ainakin yksi kiinnostava haaste jää odottamaan pohtimista.


Ihanat kirjablogiystäväni Jassu ja Krista muistivat minua viiden kirjan haasteella:

1. Kirja jota luen parhaillaan:
Carolyn Keenen Neiti Etsivä ja kadonnut testamentti. Kyseessä on kurkistus lapsuuden suosikkisarjaan Iin kirjaston lukuhaasteen merkeissä. Pakko sanoa, että aika on kullannut muistot.

2. Kirja josta pidin lapsena:
Yksittäistä kirjaa on vaikea nimetä, sillä rakastin jo lapsena kirjasarjoja. Suosikkejani oli mm. Tiinat, Viisikot, Pikku vampyyrit, Neiti Etsivät, The Baby-sitters Clubit ja lukuisat heppasarjat.

3. Kirja joka jäi kesken:
Olen käsittämättömän huono jättämään kirjoja kesken, mutta olen oppimassa, tänä vuonna olen jättänyt kesken useamman kirjan. Viimeisimpänä Hitomi Kaneharan Käärmeitä & lävistyksiä. Lyhyt kirja, mutta heti alkusivuilla törmäsin yksityiskohtiin, jotka eivät vain olleet uskottavia tai loogisia.

4. Kirja joka teki vaikutuksen:
Stephen Kingin Musta torni -sarjan aloitusosa Revolverimies. King on suosikkikirjailijani ja ihmettelin kun kyseinen kirja ei millään meinannut imaista mukaansa. Aloitin sen pariin kertaan uudelleen kunnes pääsin vauhtiin. Kingin romaanit muodostavat eräänlaisen hämähäkinverkon, jonka keskustassa on Musta torni -sarja, josta lähtee säikeitä milloin mihinkin Kingin toiseen romaaniin. Huh.

5. Kirja johon palaan uudelleen:
Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirja. Kuuluu yleissivistykseen. Aihetta ei saa unohtaa.

- - -

Myös Sieluni hymyt -haaste on osunut kohdalleni, sain sen sekä Takkutukalta että Minna Siikilältä, alunperin haaste on lähtenyt liikkeelle Pearl Cloverin blogista. Haasteen ohje kuuluu näin: Listaa ne pienet ja miksei suuretkin asiat, jotka tekevät juuri sinut onnelliseksi, jaa blogissasi tai muualla somessa ja lähde jakamaan hyvää mieltä eteenpäin haastamalla muutkin miettimään syitä olla onnellinen. Näistä (ja monesta muusta) olen onnellinen:

1. Perhe
2. Kirjat
3. Ystävät
4. Suklaa
5. Villasukat
6. Musiikki

- - -

Blogger Recognition Award -kunniaplakaatin puolestaan sain Heidi P:ltä ja Takkutukalta. Tässä palkinnon mukana tulevat säännöt:
1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen
2. Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen
3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille
4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi
5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnonsaajiksi

Aloitin bloggauksen kun halusin kirjata muistiin sekä tekemiäni käsitöitä että lukemiani kirjoja. Lukeminen on minulle aina ja ikuisesti se ykkösjuttu, joten painopiste on vahvasti kirjoissa ja käsityöt ovat jääneet blogista lähes kokonaan. Kirjoitan jokaisesta lukemastani kirjasta, joten blogini on virtuaalinen lukupäiväkirjani.

En osaa sen kummemmin ohjeistaa aloittelevia bloggaajia kuin että ole oma itsesi, kirjoita itseäsi kiinnostavista aiheista ja omalla tyylilläsi. Alussa on hyvä tehdä jonkinlainen rajanveto siitä kirjoitatko omalla nimelläsi vai nimimerkillä ja minkä verran olet valmis jakamaan elämääsi blogiin. Teknisiä ohjeita on varmasti netti pullollaan, mutta ehkä tärkeimpänä ohjeena on muistaa luettavuus ja testata se. Esimerkiksi kovin koukeroinen fontti tai teksti mustalla pohjalla ovat usein luettavuudeltaan hankalia.

- - -

Heidi P:ltä, Jenniltä ja Nellulta sain englanninkielisen Unpopular Bookish Opinion -haasteen. Tässä vielä säännöt ennen omia vastauksiani:

1. Linkkaa haasteen antaja blogipostaukseesi. Lisää haasteen säännöt postaukseen.
2. Vastaa haasteen kysymyksiin.
3. Lähetä haaste vähintään kolmelle henkilölle ja linkkaa heidän bloginsa postaukseesi.
4. Ilmoita haasteen saajille haasteesta ja linkkaa heille postauksesi, jotta he tietävät mikä on homman nimi.

Kysymykset ja omat vastaukseni:

1. Kirja tai kirjasarja, josta kaikki muut pitävät, mutta sinä et.
Tähän en valitettavasti keksi mitään!

2. Kirja tai kirjasarja, josta kukaan muu ei pidä, mutta sinä pidät.
Stephenie Meyerin Twilight-sarja on herättänyt paljon reaktioita puolesta ja vastaan, minä hurahdin sarjaan täysillä. Myös ihastukseni Kalle Päätalon Iijoki-sarjaan on herättänyt ihmetystä.

3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut.
Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -sarjassa päähenkilö Sookiella on useampia miesehdokkaita, mutta lopullinen valinta ei ollut minulle mieluisin.

4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä tai josta haluaisit pitää, mutta et pysty.
Chick lit. Poikkeuksia toki on, mutta minä en vain hirveästi innostu tästä genrestä.

5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä.
Nyt tuli taas vaikea... En tiedä.

6. Kirjailija josta monet pitävät, mutta sinä et.
Jos tässä tarkoitetaan kirjailijan tuotantoa niin en osaa sanoa, jos taas tarkoitetaan kirjailijaa henkilönä niin en halua sanoa.

7. Suosittu sarja, jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa.
E.L. Jamesin Fifty Shades -sarja.

8. Kirja, joka on mielestäsi huonompi kuin siitä tehty elokuva.
Pidin sekä Roald Dahlin Iso kiltti jätti -kirjasta että sen pohjalta tehdystä elokuvasta, mutta elokuva oli pikkuisen parempi.

- - -

Syyskuussa blogini saavutti eskari-iän, kuusi vuotta. Niin se aika rientää kun on mukavaa, jopa vuosipäivä menee huomaamatta ohi. Tämä postaus saa nyt olla jonkinlaisena kurkistuksena tai koosteena menneen merkkipäivän kunniaksi. Kiitos käynneistä ja kommenteista 💖

Luis Sepúlveda: Vanha mies joka luki rakkausromaaneja

Luis Sepúlveda: Vanha mies joka luki rakkausromaaneja

WSOY, 1993

132 sivua

Suomentanut: Matti Brotherus

(Un viejo que leía novelas de amor, 1989)

Luettu: 21.11.2016

Mistä: kirjaston kierrätyskärrystä (?)

Silmäilin kirjahyllyä Iin kirjaston lukuhaaste mielessäni ja Sepúlvedan kirja sopi hakuuni kirjasta, joka sijoittuu muualle kuin Eurooppaan tai Pohjois-Amerikkaan. Kirjalla (joka taisi päätyä hyllyyn kirjaston kierrätyskärrystä) on kiinnostava nimi ja kansi. Kannen kuvana on Henri Rousseaun maalaus Yadwighan uni vuodelta 1910. Wikipedian mukaan Rousseau maalasi mielellään mm. viidakkomaisemia, joissa on ihminen etualalla (tässä tapauksessa ihminen löytyy takakannesta, jonne kuva jatkuu). Taas oppi jotain uutta.

Vanha Antonio José Bolívar Proaño elää El Idilion kylän laidalla vaatimattomassa bambumajassa. Hän rakastaa rakkausromaaneja, joita lukee suurennuslasinsa avulla. Aina puolen vuoden välein hän saa kaksi uutta kirjaa kun hammaslääkäri saapuu jokilaivalla kylään pitämään vastaanottoaan. Leppoisa arki keskeytyy kun röyhkeä gringo tappaa oselotin pennut ja kuolee raivoisan emon raatelemana. Antonio José Bolívar joutuu lähtemään pormestarin käskystä viidakkoon jäljittämään ihmisveren makuun päässyttä oselottinaarasta. Samalla vanha mies muistelee elämäänsä ja opettaa ylimielistä pormestaria viidakon tavoille.

Amazonin viidakko on vaikuttava ympäristö tapahtumille, sen kuumuuden ja kosteuden, äänet ja hajut voi lähes aistia. Viidakon alkuasukkaat shuarit, valkoisten huonoille tavoille tottuneet shuarien hylkäämät jivarot, maata kesyttämään ja asuttamaan tulleet siirtolaiset, kauempaa rikkauksien perässä tulleet onnenonkijat sekä epäpätevä ja ahne pormestari elävät rinnakkain eivätkä aina kovin sopuisasti. Ei kuitenkaan riitä, että ihmiset löytävät paikkansa ja tasapainon toistensa kesken. Myös luontoa täytyy kunnioittaa ja pitää silmällä tai muuten viidakko ja sen eläimet muuttuvat nopeasti vihollisiksi.

     Shuareilta hän oppi liikkumaan viidakossa koko jalkapohjalla astuen, silmät ja korvat tarkkaavaisina ja heiluttaen jatkuvasti viidakkoveistä kädessään. Kerran hän huolimattomuuttaan löi vesurin maahan pystyyn korjatakseen hedelmäkuormaansa, ja kun hän koetti tarttua siihen uudelleen hän tunsi keihäskäärmeen tulikuumien hampaiden iskeytyvän oikeaan ranteeseensa.

Antonio José Bolívar Proaño on persoonallinen päähenkilö. Ikänsä, ärhäkkyytensä ja suorasanaisuutensa puolesta hänessä on hieman Mielensäpahoittajaa, viidakonlukutaidossaan Tarzania ja romanttisuudessaan Romeota. Melkoinen yhdistelmä. Hän on elänyt kovan elämän, menettänyt lähes kaiken, mutta löytänyt silti tavan jatkaa elämäänsä ja nauttia siitä. Hän ei kumartele valtaa vaan mieluummin luontoa. Hän ymmärtää luontoa, havainnoi sitä, uskaltaa jopa katsoa oselottia silmiin. Eikä hän myöskään peittele mieltymystään rakkausromaaneja kohtaan.

Tarinassa säilyy alusta loppuun hieno tasapaino runsauden ja vähäeleisyyden kesken. Kerronta etenee verkkaisesti, mutta tarinaan mahtuu monta käännettä. Pieneen kirjaan mahtuu yllättävän paljon, mutta se ei ole liian runsas tai täysi. Kirjallinen matka Ecuadorin viidakkoon oli hieno kokemus.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Nyt hänellä oli vasta-aine vanhuuden turruttavaa myrkkyä vastaan. Hän osasi lukea.

Iin kirjaston lukuhaaste: 6. Kirja, jonka tapahtumapaikkana on jokin muu manner kuin Eurooppa tai Pohjois-Amerikka (Etelä-Amerikka)

Kirjallinen maailmanvalloitus: Ecuador

Roald Dahl: Iso kiltti jätti

Roald Dahl: Iso kiltti jätti
Kuvittanut: Quentin Blake

Art House, 1989

231 sivua

Suomentanut: Tuomas Nevanlinna

(The BFG, 1982)

Luettu: 19.11.2016

Mistä: kirjastosta

Kävimme villasukkalasten kanssa katsomassa elokuvateatterissa Iso kiltti jätti -elokuvan (kuvassa näkyvä kirjanmerkki on sieltä) ja ihastuimme siihen ikihyviksi. Innostuin tilaamaan eräästä verkkokirjakaupasta lisää Dahlin kirjoja kotikirjahyllyyn, mutta se päättyi lopulta surkuhupaisasti siihen, että vaikka tilaushetkellä kirjoja näytti olevan ja maksoin ne niitä ei ollutkaan saatavilla, mikä selvisi vasta kun aloin itse kysellä puuttuvien kirjojeni perään. Ei siitä sen enempää, onneksi on kirjasto!

Sohvi valvoo hiljaisessa orpokodissa. On yö, hirviöhetki. Uteliaisuus vie voiton pelolta ja Sohvi kurkistaa ulos nähdäkseen miltä hirviöhetkellä näyttää. Rauhallinen yönäkymä muuttuu kun varjoissa vilahtaa jotain suurta ja pelottavaa. Ei jotain vaan joku, nimittäin seinien vierustoja pitkin hiipivä henkilö, joka kantaa mukanaan isoa matkalaukkua ja trumpetilta näyttävää esinettä... Hirviöhetki on todellinen! Sohvi säntää takaisin sänkyynsä, mutta pian suunnaton koura kurottautuu avoimesta ikkunasta huoneeseen, nappaa kiinni Sohvista ja vie hänet mukanaan. Sohvi joutuu Jättiläismaahan ja alkaa seikkailu, jonka aikana hän oppii erilaisuudesta, jättiläisistä sekä unista ja joutuu ratkaisemaan jättiläismäistä ongelmaa.

Sohvi ja Iso kiltti jätti, IKJ, on herttainen parivaljakko. 8-vuotias Sohvi on ikäistään vanhemman oloinen kun taas IKJ on (vuosisatojen) iästään huolimatta kovin nuoren ja hieman yksinkertaisen oloinen. Ystävyys ei kuitenkaan katso ikää eikä kokoa. Molemmilla riittää ihmeteltävää toisen elintavoissa. Jättiläiset syövät ihmisiä, mutta Sohvin onneksi IKJ:n ruokavalio koostuu kammottavista perskurkkana-kasviksista. Unien asiantuntija IKJ hämmästelee ihmisten unen määrää, hän itse kun nukkuu vain pienen hetken pari kertaa vuosisadassa. IKJ suree sitä, että Sohvilla ei ole vanhempia, vaikka ei hänellä itselläänkään ole perhettä jos ei oteta huomioon yhdeksää ilkeää ihmissyöjäjättiläistä. Molemmilla on vahva oikeuden (ja vaseuden) tunto, IKJ on myös periaatteen jättiläinen, ainakin mitä tulee esimerkiksi ruoan hankkimiseen:

     IKJ nosti ylpeästi kätensä ilmaan. "Minä on erittäin kunniantuntoisa jättiläinen", se sanoi. "Minä rouskin mieluummin noita rupimätiä perskurkkanoita kuin nipistän muiden ruokaa."
     "Sinä varastit minut", Sohvi sanoi.
     "En varastanut snua paljon", sanoi IKJ hymyillen lempeästi. "Loppujen lopuksi sinä on hyvin pienuinen tyttö." 

Dahl kertoo Sohvin ja IKJ:n kautta vakavista asioista, mutta missään vaiheessa tapahtumat eivät tunnu liian synkiltä tai raskailta. Lasten huono kohtelu, ihmissyönti, ennakkoluulot, pelot, oikean ja väärän erottaminen, syyt ja seuraukset, kaikki kerrotaan lasten ehdoilla ja lapsentajuisesti. Seikkailu on jännittävä, mutta huumorilla höystetty.

Kieli on tarinassa merkittävässä osassa. Jättiläiset eivät käy koulua, joten heidän puheensa on hyvin erikoista, hassua ja nurinkurista. Puhetapa tarjoaa myös aikuislukijaan iskeviä hauskoja sanaleikkejä, mutta erilaisesta puheesta avautuu myös surullisia sävyjä. Onneksi tarina opettaa, että erilaisuus on rikkaus.

     IKJ:n silmiin tuli taas tuo hellyttävä surullinen katse. "Sanat", se sanoi, "on niin kiehnäkiperä kulmapysymys. Joten sinun on pakko olla kärsivällinen ja lopettaa pilkkominen. Niin kuin minä sanoi sinulle aikaisemmin, minä kyllä tiedän tarkkaan ne sanat jotka minä tahdon sanoa, mutta jotenkin tai toisesta minä aina lopuksi sammaljäkätän."
    "Sitä sattuu jokaiselle", Sohvi sanoi.
     "Ei sillä tavoin kuin minulle", IKJ sanoi. "Minä puhun kaameaa siansönkkää."
     "Minusta sinä puhut kauniisti", Sohvi sanoi.
     "Ihan totta?" huusi IKJ ja sen ilme kirkastui äkisti. "Ihanko totta?"
     "Ainoastaan ja vain kauniisti", Sohvi toisti.
     "Tuo on paras lahja mitä kukaan on antanut minulle koko elämässä!" huudahti IKJ. "Sinä on varma, ettet työnnä minua nyt nenästä?"
     "Aivan varma", sanoi Sohvi. "Minusta sinä puhut ihanasti."
     "Kuinka ihastuttavallista!" huusi IKJ yhä säteillen. "Miten riemupärskyä! Kuvinsanomatonta! Minä on täysin änkyttynyt!"

Näin kirjoitetaan tarina! Hauska, opettavainen, hieman pelottava ja aikuisiakin ihastuttava Tarina. Ja voi mikä loppu! Se sai aikaan pikkutyttömäisen ihastuneen hihityksen ja hymyn, joka kesti kauan aikaa. Nyt myös tekisi mieleni etsiä käsiini karttakirja ja kurkistaa löytyykö sen lopusta tyhjiä sivuja. Lue kirja niin tiedät miksi.

Sitaattikunniamaininnan saa (IKJ:n lausahdus, joka kelpaisi hyvin elämänohjeeksi):

Älä nipotouhota.

Iin kirjaston lukuhaaste: 3. Kirja, joka on julkaistu syntymävuotenasi (kirjan alkuperäinen julkaisuajankohta 1982)

- - -

Koska Iso kiltti jätti -elokuva on vielä vahvana mielessä vertasin tahtomattani kirjaa ja elokuvaa toisiinsa. Usein kirja on parempi kuin elokuva, mutta nyt elokuvaan oli saatu tuotua sellaista taikaa, tunnetta ja hauskuutta, että se oli piirun verran parempi kuin kirja, tai ainakin kirjan suomennos. Elokuvassa Sohvi tapaa Englannin kuningattaren, kirjan suomennoksessa puolestaan Suomen presidentin ja tarina on muutenkin sijoitettu Suomeen. Itse olisin pitänyt tarinasta enemmän alkuperäisessä ympäristössään. Elokuvaan oli lisätty riemastuttava kohtaus, jossa nautitaan poplimoa kuningattaren hovissa äänekkäin seurauksin, odotin tätä kohtausta kirjassa, mutta sitä ei ollut. Myös loppuratkaisu erosi kirjassa ja elokuvassa, kirjan loppuratkaisu tuntui julmemmalta. Sekä elokuva että kirja ovat kuitenkin ehdottomasti katsomisen ja lukemisen arvoiset!

Mark Frost: Twin Peaks - Salattu historia

Mark Frost: Twin Peaks - Salattu historia

Otava, 2016

368 sivua

Suomentanut: Riie Heikkilä

(The Secret History of Twin Peaks, 2016)

Luettu: 15.11.2016

Mistä: pyydetty arvostelukappale

Laura Palmerin salainen päiväkirja ja Dale Cooperin omaelämäkerta olivat vasta vanhan liekin  lämmittelyä, nyt päästiin syksyn varsinaiseen asiaan eli aivan uuteen Twin Peaks -kirjaan. On tätä odotettukin!

Kirjan esittelyteksti ei paljasta paljoa vaan lukija pidetään jännityksessä. On viittauksia Laura Palmerin murhaan, sitä tutkineeseen FBI-agentti Dale Cooperiin ja Twin Peaksissa piilevään pahuuteen ja salaisuuksiin. Olikin todella jännittävää päästä kurkistamaan mitä kansien välistä löytyy, kaivelemaan Twin Peaksin perustuksia.

Eräältä rikospaikalta on löytynyt lukittu laatikko, jonka sisällä on asiakirjoja kirjaksi sidottuna. Asiakirjat ovat täynnä muistiinpanoja, jotka on allekirjoittanut "Arkistoija". FBI:n varajohtaja Gordon Cole pyytää yhtä erityisagenttiaan (todella salaista, agentin nimikin on aluksi mustattu muotoon T***** P******, myöhemmin nimi kyllä selviää) selvittämään kuka tai ketkä ovat asiakirjojen keräämisen ja muistiinpanojen takana. Agentti ryhtyy työhön, tutkii aineistoa ja lisää omat muistiinpanonsa marginaaleihin. Kuka on Arkistoija ja miten kaikki liittyy Twin Peaksiin?

Kunnioitus tuntematonta kohtaan. Tiedämme kaikki mitä tiedämme. Suurin osa meistä pelkää sitä mitä emme tiedä tai suhtautuu siihen välinpitämättömästi. Jos etsii totuutta, on lähestyttävä tuntematonta. Nojattava siihen. Odotettava että se avaisi suunsa. Oletko valmis astumaan kynnyksen yli?

Ensimmäinen reaktio oli suoraan sanottuna pettymys. Odotin mukaansatempaavaa romaania, mutta Salattu historia osoittautui jo pikaselauksella ihan muuksi. Tosin Twin Peaks on tunntetusti täynnä yllätyksiä, joten ennakko-odotukset olivat tässä tapauksessa turhia. Tutkimusaineiston muotoon tehty teos marginaalimuistiinpanoineen ei ole mikään nopeasti ahmaistava kirja vaan lukeminen vaatii hieman enemmän aikaa ja vaivaa niin kuin tietokirja, jolta teos kieltämättä näyttää. Tekstiä täytyy tutkia ja pohtia, tulkita käsialoja, etsiä viittauksia ja yhteyksiä, hypätä marginaaleihin ja taas takaisin varsinaiseen tekstiin. Ulkoasultaan kirja on kiinnostava ja tyyliin sopiva. Katsottavaa ja selailtavaa on paljon. On kuvia henkilöistä ja paikoista, käsin kirjoitettuja sivuja, piirroksia, kuulusteluja... Lukutoukkaa ilahdutti myös kuva Kirjatalon kirjahyllystä, jossa on Kirjatalon poikien lempikirjat.

Asiakirjat lähtevät liikkeelle niinkin kaukaa kuin 1800-luvulta William Clarken ja Meriwether Lewisin tutkimusmatkoista ja niiden muistiinpanoista, kuvauksesta intiaanien oikeuksien polkemisesta sekä erilaisista mysteereistä ja oudoista ilmiöistä. Kun kronologiseen järjestykseen tallennetun aineiston tapahtumat kurottuvat viime vuosikymmenille alkaa sivuilta löytyä tuttuja henkilöitä ja asioita. Jes! Vihdoinkin! Pölkkyrouva, Pöllöluola, kolme Twin Peaksin tukipylvästä eli Packardin, Martellin ja Hornen perheet, Josie, kolmiodraama Norman, Edin ja Hankin välillä, Nadinen äänettömät verhonipsut, Kirjatalon pojat... Monta muistoa tulvii mieleen ja tapahtumat saavat lisäsyvyyttä. Tämä osuus kirjasta oli juuri sitä mitä olisin kaivannut lisää! 1800-luvun tapahtumat tuntuivat liian kaukaisilta enkä ollut kovin ihastunut siihen ilmiöön, joka Twin Peaksin outouksien taustalla ilmeisesti vaikutti. Twin Peaks tosin on niin outo ja erikoinen ilmiö itsekin, että selitys saattaa lopulta olla ihan toinen.

Tarinan punainen lanka, Arkistoijan henkilöllisyyden selvittäminen, piti jännitystä yllä. Minulla oli oma epäilykseni Arkistoijasta jo aika varhaisesta vaiheesta alkaen, mutta jokin pieni vivahde hänen muistiinpanojensa kirjoitustyylissä sai minut epäilemään arvaustani. Frost kiepauttaa juonta mukavasti, mutta pelkkä tv-sarjan kautta ansaittu arvostus sekä Arkistoijan henkilöllisyyden varaan rakennettu jännitys ei riitä kannattelemaan teosta ihan koko aikaa, siis aiemmin mainitsemieni esihistorian ja tapahtumia selittävän ilmiön osalta. Asiakirjoja tutkivan agentin (TP) kommentteja, arvailuja ja johtopäätöksiä oli kuitenkin kiinnostava seurata.

     Okei, myönnetään että ajatukseni harhailevat. Kello on yli kolme yöllä, ja minusta tuntuu siltä kuin horjuisin kuilun reunalla. Vaikuttaa päivänselvältä, että Arkistoija johdattaa lukijaa järkeenkäyvien teorioiden lävitse ja jättää ne sitten omaan arvoonsa ja yrittää sillä tavoin suostutella meitä uskomaan täysin mahdottomia asioita. Tarvitsen kuitenkin aikaa ajatella ennen kuin suostun hyväksymään metateorioita, jotka horjuttavat länsimaisen koulutukseni ja filosofiani perusteita. Minun täytyy alkaa juoda joko paljon enemmän tai paljon vähemmän kahvia. Huomenna käyn käsiksi uuteen lukuun – TP

Alun pettymys vaihtui koukuttumiseksi. Salattu historia on kovin twinpeaksmäinen – sekava, salaperäinen ja rönsyilevä. Kirja on kiinnostava, mutta välillä puuduttava. Se jättää jälkeensä hämmennyksen. Mitä tässä nyt selvisi vai selvisikö mitään? Missä ja mikä oli kaiken alku ja loppu? Miten tarina jatkuu? Uusintaluku saattaisi olla tarpeen, tulen takuulla ainakin selailemaan tätä useita kertoja uudelleen. Esimerkiksi Double R:n ruokalista sai hymyn huulille. Kuppi pahuksen hyvää kahvia ja pala piirakkaa kiitos!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Muista, että pöllöt eivät ehkä ole sitä miltä näyttävät, mutta niillä on tärkeä tehtävä: ne muistuttavat, että meidän pitää katsoa pimeyteen.

Myös Heidi P on lukenut kirjan, hänen blogistaan voi käydä kurkkaamassa myös kirjan kuvitusta.

Kalle Päätalo: Tuulessa ja tuiskussa

Kalle Päätalo: Tuulessa ja tuiskussa

(Iijoki #11)

Gummerus, 1981

671 sivua

Luettu: 10.11.2016

Mistä: lahja

Tänään on kulunut 97 vuotta Kalle Päätalon syntymästä. Terviisit sinne jonnekin pilven päälle ja kiitokset jälleen yhdestä hienosta lukuelämyksestä! Karo Hämäläisen marraskuun piristys eli vähintään 30 sivua päivässä lukemaan kannustava Lukuhaaste 2016 on edennyt mukavasti Päätalon parissa.

Iijoki-sarjan 11. osassa eletään edelleen jatkosodan aikaa. Kalle käyttää toipumislomien tarjoaman vapaa-ajan kotimaisemissa, Manne-veljen kanssa kalastellen ja naapureita sahojen viilauksissa sekä rankojen sahaamisessa autellen talojen isäntien ollessa rintamalla, pistäytyypä hän välillä myös katsomassa Turpeisenjärven tuttuja tyttöjä. Kolmen viikon jatkoloma on jo askelen päässä kun käy ilmi, että osastolla jylläävä tarttuva tauti on pesiytynyt myös Kallen haavoihin ja hän joutuu harmikseen takaisin osastolle. Kurkkumätä ei lopulta ole pahin Kallen koettelemuksista. Lähtö Oulusta ei suju suunnitellusti ja voi sitä hätää ja häpeää kun Kallen paleltumavamma osoittautuukin joksikin aivan muuksi. 

Tuulessa ja tuiskussa käsittelee siis pääasiassa Kallen vammoista ja taudeista toipumista. Hänellä tuntuu edelleen olevan nuoruuden vimmaa ja hölmöyttä mitä tulee viinaan ja naisiin. Kalle elää tunteella niin elämän ylä- kuin alamäet ja on vuoroin riemuissaan, himoissaan, harmissaan ja peloissaan. Hän muistelee isänsä mielisairauden aikoja ja huomaa itsessään samoja synkkyyden merkkejä, mutta jopa syvimmän alakulonsa hetkellä hän jaksaa kannustaa sairaalakaveriaan, nähdä kauneutta ja hyvyyttä pienissä asioissa tai vitsailla itselleen ja touhuilleen.

     Häpeä ja jälkisäikähdys saavat minut vaikenemaan. Tiedän tokkuraisimmankin osastomme miehen arvaavan, mikä oli ollut se musta ja kulunut lakkiräyskä, joka oli ollut päässäni kun olin juossut edestakaisin Hansan ja Kansan välillä. Kuitenkaan ei edes korpraali, joka koko ajan on ollut äreä minulle, ala kysellä asiasta enempää. Päätän itse puhua asian halki: – Hätäpäissäni tempasin jo siviilipatun lakin Kansan naulakosta. Kait sen arvasitta...

     Nyt korpraali toisessa jonossa urahtaa:

     – Maksotko siitä ejes vuokraa siviiliukolle?

     Kuuluu pari naurahdusta. Oloni on jo sen verran helpottunut, että sanon:

     – En kerinny ehki kiitellä lainasta. Pijittä niin perkeleenmoista kiirettä... Papparainen ei aavistakkaa, että sinä aikana kun popsi lanttulootaa Kansassa, kävi lakki rosvon päässä Hansassa.

Kirjassa päästään jo Oulusta reilusti alemmas aina Tampereelle ja Lahteen asti. Nautin lukemisesta, kunnes loppuvaiheilla Päätalo puhaltaa yllättäen pelin poikki ja kertoo, että Lahden Tyttölyseon jälkeiset tapahtumat keväästä 1942 sodan loppuun onkin kerrottu jo aiemmin kirjoitetussa Nälkämäki-romaanissa (jossa tapahtumat kerrotaan Kalle Päätalon sijaan Matti Liekolle tapahtuneina, tällöin Päätalo ei vielä tiennyt kirjoittavansa omaelämäkerrallisen Iijoki-sarjan) ja että viimeisessä luvussa on luvassa vain joitain kyseisessä romaanissa kirjoittamattomia asioita. Mitä mitä mitä? Olin jo jättämässä viimeisen luvun odottamaan, että saan Nälkämäen luettua, mutta tyydyin vain tuhahtelemaan hetken ja jatkamaan kirjan loppuun. Tuntui harmittavalta harpata ajassa eteenpäin kun tähän asti tapahtumat on saanut lukea kronologisessa järjestyksessä. Viimeinen luku olikin enemmän hajanaista muistelua kuin jäsenneltyä tarinointia. Harmi, sillä siihen asti lukeminen sujui hyvin. Nälkämäki piti jo hakea kirjastosta ja luen sen ennen seuraavaa Iijoki-sarjan osaa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

– Pokkaus ja kiekasu! Aaro sanoo.

 

Ozzy Osbourne & Chris Ayres: Minä, Ozzy

Ozzy Osbourne & Chris Ayres: Minä, Ozzy

Like, 2011

412 sivua

Suomentanut: Ilkka Salmenpohja

(I Am Ozzy, 2009)

Luettu: 30.10.2016

Mistä: oma ostos

En muista kumman (oma)elämäkerrasta kiinnostuin ensin, Ozzy vai Sharon Osbournen, mutta Sharonin Täysillä - omaelämäkerta tuli luettua jo aeb (aikaan ennen blogia). Nyt viimein oli Ozzyn Minä, Ozzy -teoksen vuoro. Ozzy Osbournen kirja sopii näin halloweeniin oikein hyvin, onhan häntä kutsuttu pimeyden prinssiksi (lue kirja niin tiedät miksi). Tosin lukuajoitus oli puhdas sattuma.

"Soittakaa Paranoid!" Tuttu lause niin rokkifestareilta kuin klubikeikoilta eikä ole edes niin väliä vaikka esiintyjä ei edustaisikaan raskaampaa musiikkia. Black Sabbathin biisi on klassikko, jonka tuntevat lähes kaikki. Minä, Ozzy kertoo brittiläisen John Osbournen matkasta työläisperheen rivitalokodista musiikin maailmaan ja sitä kautta kuuluisuuteen, Black Sabbathin perustajaksi ja keulakuvaksi, soolotähdeksi ja tv-persoonaksi. 

Sanoivat, etten ikinä kirjoittaisi tätä kirjaa.

Vetäkööt käteen - tässä se tulee.

Nyt vain pitäisi muistaa jotain.

Paskat. En muista yhtään mitään.

Paitsi nämä jutut... *

----

* Muut saattavat muistaa kirjassa esitetyt jutut toisin. Mikä minä olen heidän näkemyksiään kiistämään. Kuluneiden neljän vuosikymmenen aikana olen vetänyt viinaa, kokaiinia, happoa, Quaaludeja, liimaa, yskänlääkkeitä, heroiinia, Rohypnolia, Klonopinia, Vicodinia ja muita raskaansarjan päänsekoittajia, joita on iian monta lueteltavaksi tässä alaviitteessä. Useammin kuin kerran olen heilunut samanaikaisesti kaikkien edellä mainittuen aineiden vaikutuksen alaisena. Sanotaan vaikka niin, että en todellakaan ole mikään kävelevä tietosanakirja. Lukemanne kirja on koottu niistä sirpaleista, jotka hyytelöksi muuttuneet aivoni suostuivat luovuttamaan, kun yritin hahmotella elämäntarinaani. Jotain jäi käteen, mutta paljon unohtui.

 

Aika koukuttava (sic) alku! Ozzy Osbourne ei ole säästellyt itseään avatessaan elämäänsä kirjaa varten. Hän kertoo rehellisesti ja suorasanaisesti nuorena tekemistään rötöksistä, alkoholi- ja huumeongelmastaan sekä sen lieveilmiöistä, rappiosta, sekoilusta, avioliitto- ja terveysongelmista. Ozzy kertoo rehellisesti myös työstään. Pitkällä uralla on tullut vastaan monenlaisia ongelmia ja toimimattomia työsuhteita, mutta Ozzy ei keskity arvostelemaan toisia osapuolia vaan ottaa itsekin vastuun tapahtuneista. Hän osaa myös nauraa itselleen. Tuntuu, että Ozzy päästää kirjassaan lukijan lähelle itseään, iholle. Myös Ozzyn perhe ja läheiset tulevat tutuiksi, hän puhuu erittäin kauniisti perheestään ja varsinkin vaimostaan Sharonista. Jos kirjan perusteella pitäisi määrittää Ozzy Osbournen maailmankuva kolmella sanalla ne olisivat perhe, päihteet ja musiikki, mutta ei välttämättä tässä järjestyksessä.

Ilmeisesti en osaa tehdä mitään kohtuudella.

Kirja tarjoaa kiinnostavaa tietoa Ozzyn elämästä ja urasta, mutta monessa kohtaa tekstiä lukee silmät hämmästyksestä pyöreinä. Jestas mitä juttuja! Välillä oli pakko pysähtyä miettimään onko puoletkaan Ozzyn tarinoinnista totta vai vain kokaiini- tai muissa pöllyissä mieleen jääneitä mukamuistoja. Luin kirjaa mm. kirjastossa ja hihittelin ja hytkyin mm. Ozzyn maalaiselämälle ja ratsastusmatkalle läheiseen pubiin. Hyvä etten hirnunut ääneen. Jos Ozzyn sekoilut ovatkin alussa huomionhakuisia tempauksia ja humalaisen harmitonta häsläämistä tai vahinkoja ovat myöhemmät tapahtumat myös surullista luettavaa. Kuinka alas addiktioista kärsivä ihminen voi päästää itsensä? Kuinka sokeaksi omalle toiminnalleen voi tulla? Onneksi Ozzy on eräänlainen lääketieteellinen ihme, edelleen hengissä hurjan kemikaalikuormituksen jälkeen ja toivottavasti vielä pitkään kirjassa mainitsemiensa elämäntapamuutosten ja lääkityksen (oireenmukaisen, ei päihtymistarkoituksessa otetun) avustuksella.

Pitkä odotus palkittiin siis herkullisella lukukokemuksella. Minä, Ozzy on uskomaton, värikäs ja vauhdikas, Ozzyn näköinen ja kerrassaan ahmittava.

Sitaattikunniamaininnan saa (kuvateksti, jossa Ozzy kaataa vettä päälleen. Itseironiaa? Surullisen lähellä totuutta?):

Juominen oli edelleen ongelma.

     En löytänyt suutani. 

Iin kirjaston lukuhaaste: 4. Jokin elämäkerta
TBR 23/100

Kaiho Nieminen: Ihmissuden kronikka

Kaiho Nieminen: Ihmissuden kronikka

WSOY, 2016

184 sivua

Luettu: 23.10.2016

Mistä: kirjastosta

Olen viime aikoina kirjastossa käydessäni jumittunut pitkiksi ajoiksi uutuuskirjojen ständin ääreen ihastelemaan kansia sekä silmäilemään takakannen tekstejä ja sisältöjä. Joko kirjaston henkilökunnan kirjamaku natsaa omaani tai sitten tänä vuonna vain on ilmestynyt useita kiinnostavia uutuuksia niin kuin nyt tämäkin Niemisen kirja. Katsokaa nyt tuota kantta ja nimeä! Kaiho Nieminen on minulle uusi tuttavuus, mutta Ihmissuden kronikka on jo hänen 18. teoksensa.

On vuosi 1616. Kuninkaan sanansaattajat kulkevat läpi kylien viemässä rauhanneuvottelun viestejä. Kylissä pelätään seuruetta sillä he vievät ohikulkiessaan asukkailta siat, lampaat ja lehmät ruuaksi sekä hevoset ja vaikka härät kulkuvälineiksi jos ei hevosta ole saatavilla. Matti Jurvanen on yksi kyläläisistä, jonka hevosen saattue ottaa käyttöönsä. Matti lähtee miesten matkaan turvatakseen hevosensa kulkua ja saattaakseen sen takaisin. Usean päivän pituiseksi venähtävä matka käynnistää tapahtumien ketjun, jonka seurauksena perheellisestä miehestä tulee metsässä ja metsästä elävä yksinäinen erakko, kyläläisten kauhu.

     Tuomas tuli ja Tapanin jälkeen talvi sen turkiksi. Pitkinä, pimeinä selkäviikkoina ei taivas suostunut antamaan valoaan kuin tarpeiden mukaan. Mutta eivät kontiot talvipesissään valoa tarvinneet. Ja puolipäivän sinisillä mies ehti hakea ansoiltaan hiillokselle tuoretta lihaa. Eikä sitten muuta kuin makoilet kylläisenä pehmeillä sammalilla, paksujen lampaannahkavällyjen alla ja odottelet seuraavan päivän nousua.

Tarinan päähenkilö Matti Jurvanen on köyhä talonpoika, joka yrittää selvitä kovasta talvesta ja pitää perheensä sekä itsensä hengissä. Tarinaan on lisätty aikakirjaosioita, joissa on yleistä kerrontaa ajasta, mutta joissa käsitellään myös Jurvasta ja tämän poikaa. Ääneen pääsee myös hollantilainen Andries van Wouw matkakertomuksensa kautta. Van Wouw kuuluu Hollannin hallitsijan edustajana ylempään luokkaan ja tarkkailee tapahtumia ulkopuolisen silmin, hämmästellen sitä kuinka sivistymätöntä ja raakaa väkeä tämän kylmän maan kylissä asuu, vaikka hän itse on osa joukkoa, joka vie köyhiltä leivän suusta.

Asetelmasta tulee mieleen Aki Ollikaisen upea Nälkävuosi, vaikka kirjojen tapahtumat sijoittuvatkin eri vuosisadoille. Molemmissa tarinoissa tapahtumia tarkastellaan kahdesta ääripäästä, kansan tasolta köyhyydestä ja kurjuudesta sekä korkealta yltäkylläisyyden ja varakkuuden jalustalta. Kummatkin osapuolet tekevät vääryyttä, mutta kumman vääryys on oikeutetumpaa, vähemmän väärää? Ihmissuden kronikkaa lukiessa päällimmäisenä ajatuksena on se kuinka ihminen on toiselle ihmiselle peto.

Niemisen kerronta on rikasta ja vahvaa. Hän kuvaa vanhoja tapoja, uskomuksia, elämää sekä luontoa kiinnostavasti ja todentuntuisesti. Pirulle piirretään viiskantoja, ajan kulumisesta puhuttaessa ei mainita päivämääriä vaan puheissa esiintyy esimerkiksi Jaakon päivä ja Tapani, naimaton pari tuomitaan maksamaan huoruusrikoksesta sakkoja kruunulle ja sairauksista sekä kuolemista syytetään vaikka nyt sitten sarvipäistä ihmissutta. Osa sanoista kuten huovi, rappari ja hilpara olivat outoja ja herättivät ihmetystä, kulkku sentään oli tuttu, kiitos Kalle Päätalon. Murresanat toivat tarinaan elävyyttä ja henkilöiden erilaiset puhetyylit korostavat heidän elintasoerojaan. Aikakirjaosiot olivat hieman ristiriitaisia, toisaalta ne antoivat lisätietoa ajasta, mutta toisaalta osa niiden kerronnasta tuntui etäännyttävän tarinaa kauemmas keskiöstä, Matti Jurvasesta.

Odotin nimen perusteella yliluonnollista tarinaa, mutta sain jotain aivan muuta. Ihmissuden kronikka oli hieno ja erilainen lukukokemus, kiinnostava matka menneeseen.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Jos oikea aika ei kutsumalla tule, niin tulkoon ajallaan.

 

Stephen King: Tohtori Uni

Stephen King: Tohtori Uni

Tammi, 2014

527 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(Doctor Sleep, 2013)

Luettu: 17.10.2016

Mistä: oma ostos

Ellei elämä pakota häntä lyhentämään antennejaan hänestä tulee varmaan melkoinen mies. Näin sanoi eräs tohtori Edmonds pienestä Danny Torrancesta Hohdossa. Miten Dannylle sitten kävi? Vihdoinkin, vuosien jälkeen Stephen King viimein paljastaa sen. En malttanut lämmitellä Hohdon jälkihehkussa kovin kauaa vaan aloitin saman tien jatko-osan lukemisen.

Aikaa on kulunut ja Hotelli Overlookin kauhuista hengissä selvinnyt poika on kasvanut aikuiseksi. Dan on yrittänyt lyhentää antennejaan, yrittänyt oikein kovasti, tehnyt kaikkensa hukuttaakseen koko kirotun kyvyn. Viina turruttaa hohdon, piilottaa kuolleet näkyvistä, mutta näyt kärkkyvät yhä kintereillä jos ei pidä varaansa. Alkoholistin aallonpohjaan rysäytettyään Dan jättää taas kaiken taakseen. Saavuttuaan Frazieriin Danin vanha ystävä Tony puhuu hänelle pitkästä aikaa kehottaen Dania jäämään kaupunkiin. Dan tekee työtä käskettyä, sillä hän on tottunut kuuntelemaan Tonya. On aika ryhdistäytyä, ottaa elämä haltuun ja kestää selvänä kyvyn tuomat näyt kuten kärpäset uuden ystävän kasvoilla tai kadulla pyörivä hattu ja sitä seuraavat painajaiset.

     "Pysy kaukana siitä hattupäisestä naisesta, Nallekarhu"
     Mistä hatusta puhut? hän olisi voinut kysyä, mutta miksi nähdä se vaiva? Hän tiesi hatun, josta Deenie puhui, koska hän oli nähnyt sen kierivän jalkakäytävällä. Päältäpäin musta kuin synti, sisältä silkillä vuorattu.
     "Hän on Helvetinlinnan kuningatarnarttu. Hän syö sinut elävältä, jos hypit hänen silmilleen".
Dan käänsi päätään. Hän ei malttanut olla kääntämättä. Deenie istui hänen takanaan viemärissä ja oli kietonut pummin huovan alastomille harteilleen. Hänen märät hiuksensa oilvat takertuneet poskiin. Kasvot olivat turvoksissa ja valuivat vettä. Hänen silmänsä olivat sameat. Hän oli kuollut, oli kai maannut haudassa jo vuosia. 

Samaan aikaan toisaalla Tosi solmu, tiivis joukko harmittoman näköisiä karavaanareita kulkee ympäri maata etsien uusia jäseniä ja ennen kaikkea ravintoa, mutta ei mitä tahansa murkinaa vaan a-luokan höyryä. Sitten on vielä Abra, pieni tyttö, joka tuntuu aistivan onnettomuudet ja joka osaa outoja temppuja. Dick Hallorann opetti Danny-pojalle hohdon hallintaa, nyt on Danin vuoro antaa opit eteenpäin ja maksaa velkansa. Dan on Tohtori Unena tottunut auttamaan ihmisiä kuolemaan, mutta nyt hänen täytyy auttaa Abraa elämään.

Tarinassa ei hypätä suoraan Outlookista Danin aikuisuuteen vaan ensin vietetään vielä hetki pienen Dannyn kanssa, pelokkaan pojan, joka ei onnistu karkottamaan Outlookin aaveita kannoiltaan vaan tarvitsee Tonyn lisäksi todellisen ystävänsä Dickin apua. Torrancen perheen vaiheista ja Dannyn kasvamisesta olisi mielellään lukenut useamman kirjan, mutta King ei valinnut moniosaisen sarjan tietä vaan harppaa vuosikymmenien päähän. King esittelee aikuisen Danin, kovin paljon isänsä kaltaisen alkoholisoituneen ja ajoittain äkkipikaisen miehen, josta on kuitenkin helppo pitää. Danin pinnan alla ei ole pahuutta, ei edes liiemmin katkeruutta kuten voisi rankan lapsuuden jälkeen odottaa.

Oli hyvä, että luin Hohdon ensin sillä sen tapahtumiin viitattiin tarinassa useasti. Tuskastelin Hohdon suomennosta, mutta Tohtori Uni eteni onneksi sujuvasti kuten Ilkka Rekiaron King-suomennokset yleensä. Tohtori Uni on onnistunut jatko-osa, vaikka se ei yllä aivan yhtä hyytävään tunnelmaan kuin Hohto. King onnistuu pelottelemaan vanhoilla aaveilla, mutta samalla hän esittelee ehtymättömästä arkustaan jälleen uuden pahuuden lajin. Huomasin tien päällä katsovani kaksi kertaa suurta asuntoautoa ja miettiväni Tosi solmua... King yllättää jälleen, mikä ei sinänsä ole yllätys, onhan hänellä vuosikymmenten kokemus lukijoidensa pelottelusta ja koukuttamisesta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Maailma pitää tavalla tai toisella asiat tasapainossa.

Sekä Musta torni -sarjasta tuttu lause, tällä kertaa Dan Torrancen lausumana:

"On olemassa muitakin maailmoja kuin tämä."

Enid Blyton: Viisikko vanhassa majakassa

Enid Blyton: Viiskko vanhassa majakassa (#19)

Tammi, 2005

151 sivua

Suomentanut: Heidi Järvenpää

(Five Go to Demon´s Rocks, 1961)

Luettu: 9.10.2016

Mistä: kirjastosta

Pieni välipala Kingien lomassa eli vähän keveämpää jännitystä Viisikon muodossa. Taisi olla ensimmäinen lukukerta, en ainakaan muista lukeneeni tätä osaa aiemmin.

Paulin kotona on ahdasta kun sekä Viisikko että Paulin isän professoriystävä alati autoa leikkivän lapsensa kanssa saapuvat yhtä aikaa Kirrin Cottageen. Äänekäs lapsijoukko, koira, apina ja työskentelevä tiedemieskaksikko samassa talossa on huono yhdistelmä. Professori Haylingin poika Hurina omistaa Paholaisen karikolla sijaitsevan vanhan majakan, jonne lapset, Tim-koira ja Ilkimys-apina lähtevät, jotta lapset ja miehet eivät häiritse toisiaan. Matkalla majakalle autonkuljettaja kertoo Paholaisen karikolla asuvasta isovaaristaan, joka voisi kertoa lapsille jännittäviä tarinoita. Lapset etsivät Jeremias Booglen käsiinsä ja saavat kuulla vanhukselta karikon historiasta, rantarosvoista ja heidän luolastaan, tuhoutuvista laivoista sekä piilotetusta aarteesta. Lapset kiinnostuvat aarteen etsinnästä, mutta he eivät ole ainoat, jotka aarretta havittelevat.

     – Selvä! Jätämme Timin tänne vahtimaan ja menemme koko joukko katsomaan luolia, Leo sanoi.
     – Toivottavasti se toinen roikale... Emil vai mikä hänen nimensä oli... ei saa raivokohtausta ja työnnä meitä veteen, Anne sanoi.
     – Älä hassuttele, Leo sanoi. - Vaikka eihän sitä koskaan tiedä. Parasta olla varuillaan.

Vanhassa majakassa oli hieman toiston tuntua tai ainakin jonkinlaisia kaikuja muista kirjoista. Luolastoja sekä hylkyjä ja niitä rosvoavia rikollisia on ollut aiemmissakin Viisikko-seikkailuissa, mutta vaikka elementit ovat tuttuja löytyy tarinasta myös tuoreutta ja jännitystä. Koin paikoitellen myös ahtaan paikan kammoa. Lapset ovat jos jonkinlaisessa vaarassa, välillä uhkana ovat pahat ihmiset ja välillä taas luonnonilmiöt.

Joitakin Viisikkoja voi lukea lähestulkoon ajattomina kun taas joissakin osissa kuten tässä ajan kuluminen hyppää selvästi esille. Vanhemmat eivät vie lapsia majakalle itse omilla autoillaan vaan lapset tilaavat autonkuljettajan ja auton viemään heidät perille. Lapset lähtevät (jälleen kerran keskenään) usean yön retkelle ja yhteydenpitovälineenä ei suinkaan ole puhelin saati kännykät kuten nykyään vaan kotiväelle viestitään päivittäin postikortein. Liekö ajan henkeä sekin, että lyhyelläkin matkalla (samalla rannikolla noin viidentoista kilometrin päässä länteen päin) pysähdytään välillä syömään eväitä. Lapset saavat myös ostaa tupakkaa, tosin tässä osassa lapset eivät ota itse ostosta mukaansa vaan tupakka jää kauppaan odottamaan Jeremias Booglea.

Kivinen karikko, majakka, tuulen ulvonta, aaltojen pärskeet, herkulliset eväät ja ystävät. Kyllä kelpaa!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Pahuksen varas! Minä kun juuri haaveilin mukavasta rauhallisesta lukuillasta!

Stephen King: Hohto

Stephen King: Hohto

WSOY, 1993

512 sivua

Suomentanut: Pentti Isomursu

(The Shining, 1977)

Luettu: 29.9.2016

Mistä: oma ostos

King-lukujärjestyksessäni olisi ollut vuorossa Tohtori Uni, Hohdon jatko-osa, mutta koska Hohdon viimeisimmästä lukukerrasta on jo aikaa päätin lukea sen ensin. Sitä paitsi Stanley Kubrickin ohjaama ja Jack Nicholsonin tähdittämä samanniminen elokuva (josta muuten King itse ei pitänyt) on sekoittanut muistikuvani kirjasta, joten uudelleenluku oli paikallaan.

Torrancen perheessä ollaan tiukilla. Perheen isä Jack on menettänyt opettajan virkansa Vermontissa ja melkein myös perheensä. Viime hetkellä Jack tekee korjausliikkeen ja saa vaimoltaan Wendyltä vielä mahdollisuuden ja ystävänsä avustuksella uuden työpaikan kun Coloradon vuoristossa sijaitsevaan hotelli Overlookiin tarvitaan talvikaudeksi talonmiestä. Hotelli on suljettu lokakuusta toukokuuhun ja vieläpä eristyksissä osan aikaa lumen vuoksi. Siellä Jackin on hyvä rauhoittaa tilanne, kirjoittaa loppuun keskeneräinen näytelmä ja saada perhe-elämänsä taas raiteilleen. Niin Torrancen perhe pakkaa tavaransa ja matkustaa Overlookiin.

     Ja sittiäisestä joka kulki nyt varmemmin kun nousu oli loivennut, hän katseli isän ja äidin välistä tielle joka alkoi oieta ja tuon tuosta vilautti näkyviin Overlook-hotellin, sen lännenpuolen ikkunoiden jyhkeät rivistöt joista aurinko heijastui. Tuo oli se paikka jonka hän oli nähnyt lumeen hautaavassa myrskyssä, se hämärä ja kumahteleva paikka jossa joku iljettävän tuttu olento väijyi häntä loputtomilla käytävillä joiden lattiamatosta ojentui viidakko. Se paikka josta Tony oli varoittanut häntä. Tuossa se oli. Mitä A-H-R-U-M sitten olikin, se oli täällä.

Jackin ja Wendyn viisivuotias poika Danny ei ole ihan varma onko Overlookiin lähteminen hyvä idea. Dannyllä, joka kuulee ääneen lausumattomia ajatuksia ja tietää asioita ennalta on näkymätön ystävä Tony. Viime aikoina Tony on näyttänyt hänelle kamalia asioita, mutta eihän kaiken Tonyn näyttämän tarvitse välttämättä toteutua... Ennen kuin hotelli sulkee ovensa kesäkauden päätteeksi Danny tapaa hotellin kokin Dick Hallorannin ja saa nimen oudolle kyvylleen. Hallorannin mukaan Danny hohtaa. Hallorann myös ohjeistaa Dannyä pitkän talven ja hotellin varalle. Jos näet jotain outoa katso muualle.

Paluu vanhan tutun kauhuklassikon pariin oli yllättävän kuoppainen. Viime aikoina Kingin romaaneja on suomentanut Ilkka Rekiaro, mutta Hohdon suomennos on Pentti Isomursun käsialaa. Käytän kuulemma itse erikoisia sanoja, mutta jopa minusta tässä suomennoksessa oli niin outoja sanavalintoja, että ne häiritsivät lukemista todella paljon. Unnuttavaa lämpöä? Ne haaltuivat? Kaahinut kokoon? Puhkavassa kuplassa? Nutistaakseen äijän? Närkki? Haamivansa? Anteeksi mitä!?! Samoin minua häiritsi hän ja se -pronominien epälooginen käyttö. Välillä oli vaikea tietää kuka puhui tai mitä ajatteli ja kenestä kun samassa lauseessa vilisi molempia pronomineja. Myös sanajärjestyksessä olisi ollut siellä täällä tarkistamisen varaa (Nyt lumi ne pian peitti.). Ärsytti suunnattomasti kun en pystynyt vain nauttimaan tarinasta, siinä itsessään kun ei ollut moitteen sijaa.

Jack Torrancen hahmo on kammottavuudessaan huikea. Jo yksistään eristäytyminen muusta maailmasta yhdistettynä Jackin kosteaan ja ailahtelevaan historiaan riittäisi lataamaan tarinalle jännitystä, mutta King lisää tarinaan vielä hotellin oman historian painolastin. King venyttää jälleen kerran todellisuuden ja yliluonnollisuuden rajoja, leikittelee ja pelottelee. Pallottelee pakkomielteiden, mielikuvituksen, mielisairauden, hallusinaatioiden ja kauhukuvien välillä. Löytyykö pahuus oman pään sisältä vai jostain ulkopuolelta? Voiko vain henkilö olla paha vai myös joku asia tai esine? Jättääkö pahuus jäljen? Jos jättää niin minkälaisen, kuka sen voi nähdä ja voiko se satuttaa?

King ainakin jättää jäljen. Hohto on mahtava, pelottava ja kierolla tavalla todentuntuinen kirja. Se saa kammoamaan suihkuverhoja ja topiaarioita sekä välttämään mökkihöperyyttä.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Luultavasti kaikki äidit hohtavat vähän, no ainakin siihen asti että niiden lapset kasvavat ja alkavat huolehtia itsestään.

Jennifer Lynch: Twin Peaks - Laura Palmerin salainen päiväkirja & Scott Frost: Twin Peaks - Dale Cooperin omaelämäkerta

Meitä Twin Peaks -faneja hemmotellaan nyt oikein urakalla. Ensin ilmestyi uudelleenjulkaisuina nämä Twin Peaks -tv-sarjaan perustuvat kirjat Laura Palmerin salainen päiväkirja sekä Dale Cooperin omaelämäkerta. Seuraavaksi on vuorossa Mark Frostin Twin Peaks - Salattu historia -romaani ja ensi vuonna huipennuksena päivänvalon saa tv-sarjan uudet jaksot. 90-luvun kulttisarja kokee siis uuden tulemisen. Mahtavaa! Olen lukenut Laura Palmerin ja Dale Cooperin tarinat  ensimmäisen kerran jo vuosia sitten, mutta nämä toimivat loistavina alkupaloina varsinaisia TP-uutuuksia odotellessa. Kirjat ovat sen verran tiukasti yhdessä istuva pari, että kirjoitan niistä yhteisen arvion.

Jennifer Lynch: Twin Peaks - Laura Palmerin salainen päiväkirja

Otava, 2016

236 sivua

Suomentanut: Irmeli Ruuska

(Twin Peaks: The Secret Diary of Laura Palmer, 1990)

Luettu: 10.9.2016

Mistä: pyydetty arvostelukappale

12-vuotias Laura Palmer saa syntymäpäivälahjakseen päiväkirjan. Aluksi sen sivut täyttyvät viattomista jutuista kuten ystävistä ja lemmikeistä, mutta pian mukaan tulee synkkyyttä ja salaisuuksia sekä BOB, mies ikkunan takana. Lauran elämä ei ole lainkaan sitä miltä se päälle päin näyttää vaan hänessä on monta puolta. Kiltti perhetyttö, teiniprinsessä, pimeyden kuningatar.

     Koskaan ei kuulu ääntä, joka havahduttaisi edes viereisessä huoneessa nukkujat. Koskaan ei maailma kallistu piiruakaan minun puolelleni, ei äänestä puolestani, ei salli yhdenkään silmän aueta... Nähdä sitä miestä... nähdä kuinka hänen katseensa on jähmettynyt, kun hän katsoo huudon vääristämiä kasvojani. Ei mitään selitystä siihen, MIKSI hän on valinnut minut, tai edes tietoa, onko hänellä mitään lopullista päämäärää.

     Voin vain odottaa. Pitää väsyneet silmäni auki uhman voimalla. Odottaa taistelua, josa [sic] katsotaan, kuka oikein on pimein. Kuka oikeastaan selviää jouduttuaan väkisin katsomaan toista puolta?

     Istun odottamassa hänen tuloaan, ja pysyn valveilla ajatellessani että minä totun pimeään paljon helpommin kuin hän valoon.

Laura

Scott Frost: Twin Peaks - Dale Cooperin omaelämäkerta

Otava, 2016

206 sivua

Suomentanut: Anja Meripirtti

(The Autobiography of FBI Special Agent Dale Cooper:

My Life, My Tapes, 1990)

Luettu: 13.9.2016

Mistä: pyydetty arvostelukappale

Dale Cooper saa 13-vuotissyntymäpäivälahjakseen nauhurin ja lähtee sen kanssa tutkimaan lähiseutua. Harmi vain, että jatkojohto on liian lyhyt, mutta pattereiden voimalla Dale pääsee kauemmas ja ottaa selvittääkseen ensimmäisen tapauksensa, ystävänsä kadonneen pyörän arvoituksen. Nauhoja täyttyy ja nauhureita kuluu. Partiopojasta kehittyy itsensä ja mitä oudompien ilmiöiden tutkija. Kahvin, piirakan ja terävän älyn voimin Dale kuitenkin jatkaa, vaikka tie FBI-agentiksi on pitkä ja kuoppainen.

27.12. klo 08.00
On kylmää ja harmaata. Tapaan jengin toisen jäsenen kadunkulmassa jossa parhaillaan seison. On iso... hetkinen... olen tainnut tehdä suuren erehdyksen... Perkele.

Epäilen vahvasti, että mikäli Twin Peaks -tv-sarja ei ole ennestään tuttu ei näistä kirjoista välttämättä saa kovin paljoa irti, niin selkeästi ne ovat tv-sarjan kylkiäistuotteita, varsinaisia fanikarkkeja. TP-fanille nämä kirjat taas ovat fiilistely- ja muistelumatka tv-sarjan tapahtumiin ja olipa taas melkoinen matka! Olen katsonut sarjan ehkä pari-kolme kertaa eikä viimeisimmästä kerrasta ole kuin pari vuotta, mutta silti kirjat luettuani tunnen palavaa halua aloittaa taas uusi matka Twin Peaksiin.

Harmillisesti Laura Palmerin salainen päiväkirja tuntuu hieman hätäisesti tehdyltä. Siihen on jäänyt useita kirjoitusvirheitä, sanoja on vaihtunut toisiksi (Takista lähtiessä Leo sitoi silmäni - ei, kyse ei ole taksista, olisikohan talosta?) ja nimien suomennoskäytännössä on vaihtelua: osa nimistä on suomennettu ja osa ei (Rikotun Ympyrän talleille, Helmijärvien rannalla, Double R:ssä, Great Northernissa, Book Houseen, Yksisilmä-Jack). Dale Cooperin omaelämäkerta on tässä suhteessa paljon luettavampi. Ilmeisesti suomennokset ovat samat kuin 90-luvun kirjoissa ja virheet ovat siis vain siirtyneet pokkariversioon. Jonkinlainen oikolukukierros olisi ollut paikallaan ainakin Laura Palmerin salaiseen päiväkirjaan.

Molemmat kirjat onnistuvat kuitenkin siinä tärkeimmässä eli sekä Laura Palmerin päiväkirjamerkinnät että Dale Cooperin nauhuritallenteet ovat sujuva jatke tv-sarjalle ja niistä heijastuu tv-sarjan Lauraa ja "Coopia" vastaavat persoonat. Lauran päiväkirja oli mukana myös tv-sarjassa, mutta en muista Dale Cooperin omaelämäkerrasta mainittavan sarjassa mitään. Tästä syystä Dalea koskevan kirjan lukeminen antoi enemmän lisätietoa kun taas Lauraa koskeva kirja tuntui tutummalta. Päällimmäisenä Lauran päiväkirjasta jää mieleen ahdistus kun taas Coopin omaelämäkerrasta välittyi kuiva huumori. Naurahdin monta kertaa Dalen kommenteille.


Sitaattikunniamaininnan saa Laura Palmerista:

Ehkä uneni eivät ole yhtä synkkiä, jos taivas on valoisa, kun nukun. 

 Ja Dale Cooperista:

Menneisyyden pitäisi antaa jäädä sikseen. Nykyisyys on jo sinällään tarpeeksi hankalaa.