Sivut

11 marraskuuta 2016

Kalle Päätalo: Tuulessa ja tuiskussa



Kalle Päätalo: Tuulessa ja tuiskussa
(Iijoki #11)
Gummerus, 1981
671 sivua
Luettu: 10.11.2016
Mistä: lahja


Tänään on kulunut 97 vuotta Kalle Päätalon syntymästä. Terviisit sinne jonnekin pilven päälle ja kiitokset jälleen yhdestä hienosta lukuelämyksestä! Karo Hämäläisen marraskuun piristys eli vähintään 30 sivua päivässä lukemaan kannustava Lukuhaaste 2016 on edennyt mukavasti Päätalon parissa.

Iijoki-sarjan 11. osassa eletään edelleen jatkosodan aikaa. Kalle käyttää toipumislomien tarjoaman vapaa-ajan kotimaisemissa, Manne-veljen kanssa kalastellen ja naapureita sahojen viilauksissa sekä rankojen sahaamisessa autellen talojen isäntien ollessa rintamalla, pistäytyypä hän välillä myös katsomassa Turpeisenjärven tuttuja tyttöjä. Kolmen viikon jatkoloma on jo askelen päässä kun käy ilmi, että osastolla jylläävä tarttuva tauti on pesiytynyt myös Kallen haavoihin ja hän joutuu harmikseen takaisin osastolle. Kurkkumätä ei lopulta ole pahin Kallen koettelemuksista. Lähtö Oulusta ei suju suunnitellusti ja voi sitä hätää ja häpeää kun Kallen paleltumavamma osoittautuukin joksikin aivan muuksi. 

Tuulessa ja tuiskussa käsittelee siis pääasiassa Kallen vammoista ja taudeista toipumista. Hänellä tuntuu edelleen olevan nuoruuden vimmaa ja hölmöyttä mitä tulee viinaan ja naisiin. Kalle elää tunteella niin elämän ylä- kuin alamäet ja on vuoroin riemuissaan, himoissaan, harmissaan ja peloissaan. Hän muistelee isänsä mielisairauden aikoja ja huomaa itsessään samoja synkkyyden merkkejä, mutta jopa syvimmän alakulonsa hetkellä hän jaksaa kannustaa sairaalakaveriaan, nähdä kauneutta ja hyvyyttä pienissä asioissa tai vitsailla itselleen ja touhuilleen.

     Häpeä ja jälkisäikähdys saavat minut vaikenemaan. Tiedän tokkuraisimmankin osastomme miehen arvaavan, mikä oli ollut se musta ja kulunut lakkiräyskä, joka oli ollut päässäni kun olin juossut edestakaisin Hansan ja Kansan välillä. Kuitenkaan ei edes korpraali, joka koko ajan on ollut äreä minulle, ala kysellä asiasta enempää. Päätän itse puhua asian halki: Hätäpäissäni tempasin jo siviilipatun lakin Kansan naulakosta. Kait sen arvasitta...
     Nyt korpraali toisessa jonossa urahtaa:
     Maksotko siitä ejes vuokraa siviiliukolle?
     Kuuluu pari naurahdusta. Oloni on jo sen verran helpottunut, että sanon:
     En kerinny ehki kiitellä lainasta. Pijittä niin perkeleenmoista kiirettä... Papparainen ei aavistakkaa, että sinä aikana kun popsi lanttulootaa Kansassa, kävi lakki rosvon päässä Hansassa.

Kirjassa päästään jo Oulusta reilusti alemmas aina Tampereelle ja Lahteen asti. Nautin lukemisesta, kunnes loppuvaiheilla Päätalo puhaltaa yllättäen pelin poikki ja kertoo, että Lahden Tyttölyseon jälkeiset tapahtumat keväästä 1942 sodan loppuun onkin kerrottu jo aiemmin kirjoitetussa Nälkämäki-romaanissa (jossa tapahtumat kerrotaan Kalle Päätalon sijaan Matti Liekolle tapahtuneina, tällöin Päätalo ei vielä tiennyt kirjoittavansa omaelämäkerrallisen Iijoki-sarjan) ja että viimeisessä luvussa on luvassa vain joitain kyseisessä romaanissa kirjoittamattomia asioita. Mitä mitä mitä? Olin jo jättämässä viimeisen luvun odottamaan, että saan Nälkämäen luettua, mutta tyydyin vain tuhahtelemaan hetken ja jatkamaan kirjan loppuun. Tuntui harmittavalta harpata ajassa eteenpäin kun tähän asti tapahtumat on saanut lukea kronologisessa järjestyksessä. Viimeinen luku olikin enemmän hajanaista muistelua kuin jäsenneltyä tarinointia. Harmi, sillä siihen asti lukeminen sujui hyvin. Nälkämäki piti jo hakea kirjastosta ja luen sen ennen seuraavaa Iijoki-sarjan osaa.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Pokkaus ja kiekasu! Aaro sanoo.
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti