Kalle Päätalo: Ukkosen ääni

Kalle Päätalo: Ukkosen ääni

(Iijoki #9)

Gummerus, 1979

638 sivua

Luettu: 26.1.2016

Mistä: lahja

Edellisen kerran seurasin Kallen vaiheita niinkin kauan kuin seitsemän kuukautta sitten. Miten tässä näin pääsi käymään? Varsinkin kun edellinen osa loppui niin kiinnostavasti, että Kallen komppania siirtyi kotikulmilleni!

Olin jälleen päässyt Iijoen, kotijokeni törmälle, vieläpä etelätörmälle, jolla myös kotimökkini seisoi runsaat parikymmentä peninkulmaa ylempänä.

Kallen komppanian siirto Iin Kestilän sahan alueelle ei ole mikään pikapysähdys, vaan pioneeripataljoona alkaa valmistella asuin- ja palvelustiloja muille myöhemmin paikalle saapuville joukoille sahan vanhoihin tyhjilleen jääneisiin tiloihin. Vaikka Kalle ylennetään komppanian muonittajan tehtävistä koko pataljoonan muonittajaksi ja muonitettavien pääluku kasvaa noin 150 miehestä aina 500-1000 mieheen ehtii Kalle kulkea myös Iin Haminan kujilla tyttöjä katsellen. Yksi tyttö sieltä löytyykin, mutta lopulta Kallen silmät ja sydämen sokaisee pataljoonan sairaala-apulainen Enni Ainipuro. Monta mutkaa on kuitenkin matkassa ennen kuin Kallen kertaalleen jatkettu palvelusaika lähenee loppuaan. Kallen siviiliin pääsyn hetki ajoittuu juhannukseen 1941, mutta jo kesäkuun alussa Suomen tilanne muuttuu kun maahan määrätään YH eli ylimääräiset harjoitukset.

Nostan valmiiksi sidotun laatikon pöydälle ja alan kirjoittaa sen päälle musteella:

          Kalle Päätalo

          TAIVALKOSKI

          Jokijärvi, Kallioniemi

     Mustekynän jälki on kuin kuiskaus harmaalla pahvilla. Siksi vahvistan nimen ja osoitteen moneen kertaan. Tätä tehdessäni minut valtaa jälleen alakuloisuus. Siviilivarusteeni palaisivat ilman miestä kotiin. Äiti purskahtaisi itkuun, kun tämä laatikko tuotaisiin Kallioniemen pirttiin. Olenko silloin enää edes elävien kirjoissa... 

Kirjan nimi hämää hieman, sillä samoin kuin sarjan 6. osassa Loimujen aikaan viittaa nimi tässäkin vasta kirjan lopun tapahtumiin. Tavallinen armeija-arki siis vie suuren osan kirjasta ja sodan uhka sekä valmistelevat sotatoimet sijoittuvat aivan kirjan loppuun. Ei se minua haitannut sillä menneiden vuosien Iistä oli kiinnostava lukea ja Kallelle sattui ja tapahtui niin paljon, että tylsää hetkeä ei juuri tullut.

Kuvittelin silmieni eteen Iin Haminan kapeat kujat sekä Kestilän alueen, joka nyt näyttää kovin erilaiselta kuin tuohon aikaan. Olin todella surullinen Kallen puolesta ja harmittelin hänen kiltteyttään sekä sinisilmäisyyttään. Enni vei Kallea 6-0 eikä Kalle tehnyt asialle mitään vaikka oli tilanteen tasalla. Iloitsin Kallen saavutuksista ja onnen hetkistä. Luin Kallen ja muiden PionP5:n miesten (melkein vielä poikien, Kallekin kun oli tuolloin vasta 21-vuotias) siirtymisestä auton lavalla Hyrynsalmelta kohti Kuusamoa paukkupakkasessa ja palelin itsekin, lukuhetkellä oli pakkasta noin -29 astetta. Silti oli vaikea kuvitella kuinka hyytävä tuo kyyti on ollut. Kalle on kulkenut monella tapaa kovan tien ja uskon, että tämä oli vasta alkusoittoa sillä jatkosotavuodet ovat vielä edessä.

Ilman huumoria tämäkin osa olisi ollut paljon raskaampi. Esimerkiksi Kallen omaperäinen toiminta taisteluharjoituksissa, pirullinen, virtsaa ajajan päälle heittävä ja muutenkin vikuroiva hevonen Musta, haukkumanimeltään Molotovi sekä Nussuksi nimetty kenttäkeittiö saivat minut naurahtamaan ääneen useamman kerran. Ja pikainen visiitti Kallioniemeen oli kuin olisi kotiin tullut, se hetki oli lämmin ja riemuisa.

Kirjan loppupuolella lukemiseni herpaantui pahasti sillä Päätalo on kirjoittanut monen sivun lainauksen 14.5.1941 Kalevasta ja hieman myöhemmin hän lainaa vielä pioneerikavereidensa löytämää Stalinin puhetta. Miksei Päätalo kirjoittanut näistäkin asioista omin sanoin, lehden ja puheen herättämien tunteidensa kautta niin kuin hän hyvin osasi? Nyt nämä pätkät jäivät leijumaan irrallisena ja muuten niin sujuvasta tekstistä erottuvana ikään kuin virallisempana historiakatsauksena. Tästä lopun notkahduksesta huolimatta kirja oli kokonaisuutena todella hyvä.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Elä, kaima, pyllyile!

Kirjasta on kirjoitettu myös Kirjava kammari ja Päätalon matkassa -blogeissa.

Stephen King: Pimeä yö, tähdetön taivas

Stephen King: Pimeä yö, tähdetön taivas,

Tammi, 2012

354 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(Full Dark, No Stars, 2010)

Luettu: 13.1.2016

Mistä: oma ostos

Uusi kirjavuosi ja vanha suosikki, mikä sen mukavampi yhdistelmä. Tästähän on hyvää vauhtia tulossa perinne, aloitin myös vuoden 2015 lukemalla Kingiä (tämä siis on ensimmäinen tälle vuodelle aloittamani kirja, Viiltäjä-Jackin aloitin viime vuoden puolella).

Ennen kuin pääsin tarinoihin asti kiinnitin huomioni kannen tuttuihin elementteihin. Sekä rotta että valkoinen teksti, jossa on taustalla käsialakirjoitusta (jota tosin ei juurikaan kuvasta erota), ovat tuttuja vuosi sitten lukemastani Kingin Auringonlaskun jälkeen -novellikokoelmasta, tosin rotta on tässä kirjassa ottanut hännästään kiinni. Ehkä samankaltaisuudet ovat vain sattumaa, ainakaan alkuperäiset englanninkieliset kannet eivät ole "sisarukset". Joka tapauksessa, myös Pimeä yö, tähdetön taivas on novellikokoelma ja se sisältää neljä tarinaa.

     Uskon, että joka miehen sisällä asuu toinen mies, muukalainen, vehkeilijä. Ja uskon, että maaliskuussa 1922, kun Hemingfordin piirikunnan taivas oli valkea ja kaikki pellot olivat lumen kirjomaa mutavelliä, isäntä Wilfred Jamesin sisällä asuva vehkeilijä oli jo lausunut tuomionsa eukostani ja päättänyt hänen kohtalostaan. Pipliassa sanotaan, että kiittämätön lapsi on kuin kyykäärmeen hammas, mutta juttu on niin, että nalkuttava ja kiittämätön emäntä on paljon terävämpi.
     En minä suinkaan hirviö ole. Yritin pelastaa hänet vehkeilijältä.

Näin puhuu Wilfred "Wilf" James, novellin 1922 päähenkilö, joka kirjoittaa hotellihuoneessa tunnustustaan väsymättömien valamiesten tuijottaessa häntä nappisilmillään, odottaen, odottaen... Iso kuski kertoo kirjailija Tessa "Tess" Jeanistä, joka oppii, että lyhyt reitti ei aina ole paras vaan oikotie voi olla pitkä ja kivinen tai maksaa jopa hengen. Kahden kauppa -novellissa Streeter tekee elämänsä kaupat tienvarsikojulta. Onnistunut avioliitto esittelee unelma-avioliiton, Darcyn ja Bobin, jotka ovat olleet naimisissa 27 vuotta. Silti, pitkästä yhdessäoloajasta huolimatta, puolisosta saattaa yllättäen löytyä uusi (pimeä) puoli.

Lainaan itseäni muutaman kuukauden takaa: King on viime vuosina pehmentänyt tyyliään, mutta se ei vähennä hänen taitoaan kirjoittaa vetävää tarinaa ja tönäistä lukija satunnaisella hetkellä pimeään. Tämänkertainen novellikokoelma muistutti, että Kingillä on edelleen taito hallussa pitää lukija tiukasti pimeydessä. Nämä tarinat eivät paljon valon pilkahduksia tarjoa vaan ne ovat täynnä pahuutta ja pimeää. Tapahtuu tarinoissa jotain hyvääkin, mutta lähinnä pahan kautta. Voiko pahoja tekoja hyväksyä jos niiden tarkoituksena on korjata toisia vääryyksiä, tehdä hyvää?

Aloitusnovelli 1922 toi mieleen erään vanhan tuttavaperheen, Creedit, ja se tarjosi samanlaisen karmivan lukukokemuksen kuin kyseinen kirja eli Uinu, uinu, lemmikkini aikoinaan. Myös Kahden kauppa -novellissa oli tuttuja piirteitä, tienvarsikojun pitäjä George Elvid nimittäin muistutti hyvin paljon erästä toista kauppiasta, Tarpeellista tavaraa -romaanin Leland Gauntia. Kyseinen novelli oli ehkä vähiten mieleeni, se eteni sujuvasti, mutta ei tarjonnut isommin koukkuja. Iso kuski suorastaan ärsytti aluksi kirja kirjassa -ideallaan. Novellin päähenkilö Tess miettii toistuvasti mitä tapahtuisi seuraavaksi jos hänen kokemansa tapahtuisi kirjassa (Puhelimen läpän avatessaan hän ajatteli: Kirjassa puhelin ei toimisi.). Tässä tapauksessa kirja kirjassa -ideaa on kuitenkin käytetty hyväksyttävästä syystä, onhan Tess kirjailija, joka kirjoittaa eräänlaisia pehmodekkareita ja saattaa siksi nähdä rikoksia missä vain. Annoinkin Kingille anteeksi kirjallisen punaisen vaatteen läväyttämisen kasvoilleni (ehkä suosikkikirjailijalleen antaa anteeksi paljon), tarina vei mukanaan ja tarjosi yllättäviä juonenkäänteitä. Onnistunut avioliitto oli yksinkertaisesti hyytävä ja sai miettimään miltä tuntuisi jos läheisestä paljastuisi jotain täysin odottamatonta. Hirveän (!) mahtavia novelleja!

Kirjan lopussa on tuttuun tapaan Kingin saatesanat, jotka voisi melkein laskea yhdeksi tarinaksi, näitä "jutusteluja" nimittäin odottaa kieli pitkällä samalla tavalla kuin itse tarinoita (olivat ne sitten novelleja tai romaaneja). King tarjoilee ajatuksiaan ja tarinoiden taustoja, hän esimerkiksi mainitsee, että Derry, yksi hänen tarinoidensa kuvitteellisista kaupungeista, on todellisuudessa valenimen takana piileskelevä Bangor, eli Kingin kotikaupunki. Tuntuu, että näissä loppulauseissa King päästäisi lukijan kurkkaamaan kirjailijaroolinsa taakse, antaisi pienen palan itsestään. Tai voihan olla, että hän vain vedättää lukijaa ja kirjoittaa mitä mieleen juolahtaa. Ei olisi ensimmäinen kerta, että King kertoisi muunneltua totuutta ainakaan medialle, mutta ehkä lukija on eri asia. Onhan? Toivon niin. Kovin vilpittömältä hän ainakin kuulostaa:

     No niin, eiköhän ole oltu täällä alhaalla pimeässä tarpeeksi pitkään. Yläkerrassa on ihan toisenlainen maailma. Tartu käteeni, uskollinen lukija, niin saatan sinut kernaasti takaisin päivänpaisteeseen. Nousen sinne ilomielin, koska uskon, että useimmat ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä. Tiedän itse olevani.
     Sinusta en ole aivan varma.

Hah :) Lupaan, että palaan taas pimeään kanssasi, King. Ihan pian. Kunhan tämänkertaiset vilunväristykset hieman laantuvat enkä kurki olkani taakse pimeällä tai yksin ollessani...


Sitaattikunniamaininnan saa:

Heilurikello kävi seinällä paloitellen aikaa hiljaisiksi viipaleiksi.

Ehdokkaani Blogistanian vuoden 2015 parhaiksi kirjoiksi

On taas aika äänestää päättyneen vuoden 2015 parhaista kirjoista. Ohjeiden mukaan jokainen äänestykseen osallistuva bloggari on ilmoittautunut emäntäblogeissa ja omat pisteet julkaistaan 13.1.2016 klo 10.00 (toivottavasti ajastus toimii!), jonka jälkeen kunkin kilpailukategorian emännät laskevat annetut äänet ja tulokset julkaistaan emäntä/isäntäblogeissa 14.1.2016 klo 10.00. Alla omat ehdokkaani pisteineen.

3. pistettä saa:
Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat 
Tässä tarinassa onnettomuus ja onni tanssivat hidasta, kiduttavaa valssia, jossa osat vaihtuvat ja seuraukset sekoittuvat. Hieno, kaunis ja koskettava kirja.

2. pistettä saa:
Anneli Kanto: Pyöveli
Kirja tarjoaa erittäin mielenkiintoisen, uskottavan ja sujuvasti kerrotun kurkistuksen maamme historian synkkään osaan. Samalla toteavalla, koruttomalla tavalla kuvataan kuinka raadollista ja löyhässä olevaa ihmisen elämä voi olla.

1. pisteen saa:
Simo Hiltunen: Lampaan vaatteissa
Rikosromaani, mutta myös tarina pahuudesta, perhesiteistä (hyvässä ja pahassa), kostosta, anteeksiannosta ja miksei myös rakkaudesta, vaikka sitä on välissä vaikea nähdä synkkien tapahtumien lomasta.

---

3. pistettä saa:
Audrey Magee: Sopimus
Mageen käyttämä kieli on raskaista tapahtumista huolimatta vaivattoman sujuvaa ja kevyttä. Siellä täällä vilahtaa kauniita, herkkiä ja samalla jotenkin koruttomia kielikuvia kunnes sodan raadollisuus putoaa painavana syliin kuin ulos purskahtavat sisälmykset.

2. pistettä saa:
Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo
Hoffmanin esittelemä 1900-luvun alun New York, Coney Islandin rantakatu huvipuistoineen ja erikoisine esiintyjineen, tehdastyöläisten ja työnantajien väliset ongelmat ja koko muuttuva, kehittyvä kaupunki on elävästi ja houkuttelevasti kuvattu. Menneisyyttä, muistoja ja ihmeitä voi muokata, mutta raja normaalin ja pakkomielteen välillä on häilyvä. Kaikki ei ole sitä miltä näyttää. 

---

3. pistettä saa:
Kirsti Kuronen: Paha puuska
Kuronen ei kirjoita korulauseita vaan saa yksinkertaisiin, paikoin puhekielellä kirjoitettuihin Hillan lauseisiin niin paljon tunnetta, että lukija pakahtuu. Tämän kirjan soisi tulevan luetuksi kouluissa, antaa sen herättää ajatuksia, keskustelua. Voi kunpa yksikin lopullinen paha puuska olisi vältettävissä.

2. pistettä saa:
Kati Närhi: Seitsemäs vieras
Vanha kunnon Agnes. Voin hyvin kuvitella, että varsinkin tämä Agnes-trilogian päätösosa toimisi hyvin nuorille lukijoille porttina aikuisten kirjojen puolelle, tässä on sopivasti jännitystä, mutta ei kuitenkaan mitään liian raakaa.

---

3. pistettä saa:
Russell Edwards & Jari Louhelainen: Viiltäjä Jack - Kuinka paljastimme murhaajan
Kirja on äärimmäisen koukuttava, perusteluineen uskottavalta vaikuttava ja hyvin kerrottu. Kirjan sisältämän asiatiedon pukeminen viihteellisempään viittaan on tehty taidolla ja hyvällä maulla aiheen rankkuus huomioiden.

2. pistettä saa:
Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina - Elämää hurmaavien harhojen maassa
Islannin matkakuume nousi taas parilla pykälällä, kiitos Rämön positiivista islantilaishenkeä huokuvan kirjan. Arki ja fakta kulkevat kirjassa sulassa sovussa, käsi kädessä.

Russell Edwards & Jari Louhelainen: Viiltäjä-Jack - Kuinka paljastimme murhaajan

Russell Edwards & Jari Louhelainen:

Viiltäjä-Jack - Kuinka paljastimme murhaajan

Gummerus, 2015

396 sivua

Suomentanut: Tero Valkonen

(Naming Jack the Ripper, 2014)

Luettu: 2.1.2016

Mistä: kirjastosta

Yksi rikoshistorian kuuluisimmista sarjamurhatapauksista, Viiltäjä-Jack ja hänen hirmutekonsa vuonna 1888 Lontoossa, tarkemmin sanottuna East Endin Whitechapelissa, päätyivät jälleen otsikoihin Russell Edwardsin ja Jari Louhelaisen yhteistyön ansiosta. Kiinnostuin heidän kirjastaan ja varasin sen kirjastosta. Viime viikot ovatkin kuluneet kirjallisella matkalla menneisyyden Lontoossa sen pimeitä katuja ja kujia kulkiessa, välillä hypäten nykyaikaan Louhelaisen olkapään taakse kurkkimaan hänen hämmästyttäviä laboratoriotutkimuksiaan.

Edwards tutustui ja ihastui Lonton East Endiin opiskeluaikoinaan, mutta vasta nähtyään Johnny Deppin tähdittämän From Hell -elokuvan hän ymmärsi kulkeneensa Viiltäjä-Jackin tekemien murhien tapahtumapaikoilla. Edwards kiinnostui tarinasta ja päätyi lopulta ostamaan huutokaupasta saalin, jonka väitettiin kuuluneen yhdelle Viiltäjä-Jackin uhreista, Catherine Eddowesille. Edwards haaveili selvittävänsä murhaajan henkilöllisyyden ja päätyi monen mutkan kautta yhteistyöhön suomalaisen dna-tutkijan Jari Louhelaisen kanssa. Loppu onkin historiaa, kaksikko käytti paljon aikaa ja vaivaa selvittääkseen saalin historian ja ja onnistuivat Louhelaisen tutkimusten avulla todistamaan, että saalis todella liittyi Eddowesin murhatapaukseen.

    Tiesimme että saali sisälsi myös muuta ihmisperäistä materiaalia, emmekä me tällä kertaa pyrkisi osoittamaan todistusaineiston perusteella vain sitä, että saali oli aito ja rikospaikalla, vaan me halusimme selvittää kaikkien aikojen suurimman murhamysteerin: Viiltäjä-Jackin todellisen henkilöllisyyden.

Kirja alkaa Louhelaisen alkusanoilla, joissa hän kertoo kuinka projekti alkoi dokumenttiohjelman kuvauksista ja jatkui Edwardsin ja Louhelaisen omiin tutkimuksiin ja kirjaprojektiin. Kirjan lopussa Louhelainen kertoo mediapyörityksestä, johon he kirjan julkaistuaan joutuivat ja myös kritiikistä, jota he ovat saaneet tutkimusten myötä osakseen. Myös Edwards kertoo oman osuutensa projektin taustoista, jonka jälkeen hän kertoo vuoden 1888 murhista ja siirtyy sen jälkeen kuvaamaan hänen ja Louhelaisen tutkimuksia saalin ympärillä.

Kirjasta löytyy Whitechapelin kartta ja kuvia saalista, tutkimuslaboratoriosta, kirjan tekijöistä, tapahtumapaikoista, uhreista, tutkimuksiin liittyneistä poliiseista sekä mielisairaaloista, joissa Viiltäjä-Jackia pidettiin. Mukana on myös otteita Viiltäjä-Jackiin liittyvistä asiakirjoista. Osa murhiin liittyvistä kuvista on piirroksia, kuten sen ajan sanomalehdissä oli yleistä, mutta osa on aitoja valokuvia. Tässä vaiheessa onkin hyvä varoittaa, että näiden valokuvien ja murhien tarkkojen ja raakojen kuvausten vuoksi kirja ei sovi herkimmille lukijoille (tästä syystä en mielelläni lukenut kirjaa ennen nukkumaanmenoa).

Kirja on äärimmäisen koukuttava, perusteluineen uskottavalta vaikuttava ja hyvin kerrottu. Edwards – ja toki myös Louhelainen, mutta päävastuu kerronnasta on Edwardsilla ja ratkaisu on toimiva – kuvaa tapahtumat ja projektin etenemisen mukaansatempaavasti. Välillä Edwards harhautuu turhan pitkälle sivuseikkoihin esimerkiksi hänen selittäessään juurtajaksain miten Louhelainen tutustui kollegaansa Fyaz Ismailiin tai missä kulmilla Edwards itse on milloinkin asunut tai kulkenut.

Louhelaisen tekemiä dna-tutkimuksia Edwards kuvaa niin, että asiaan vihkiytymätön lukijakin ne ymmärtää. Louhelainen on selittänyt työnsä Edwardsille, joka on dna-asioissa maallikko ja Edwards pukee asian edelleen lukijaystävälliseen muotoon. Kirja olisikin raskas lukea mikäli Louhelaisen tutkimusten kuvauksessa olisi käytetty tieteellistä termistöä. Louhelainen viittaakin tähän epilogissaan ja sanoo, että kirjoitettaessa kirjaa suurelle yleisölle on yksityiskohtien määrä ja tieteellinen osuus jätettävä vähemmälle luettavuuden takia, tieteelliset artikkelit ovat asia erikseen. Louhelainen kertoo myös, että heidän tutkimuksensa tieteellinen artikkeli julkaistaneen alkuvuodesta 2016 mikäli jatkotutkimukset sujuvat odotusten mukaisesti. Aion ehdottomasti olla kuulolla ja tarkkailla uutisointia aiheesta.

Edwardsin palava innostus mysteerin selvittämiseen huokuu hänen kerronnastaan läpi kirjan eikä se haittaa vaan ennemminkin tuo tekstin lähemmäs lukiijaa. Ehkä osan Edwardsin tunnekuohuista ja tuntemuksista olisi voinut jättää pois, mutta toisaalta näin on hyvä, innostus tarttuu. Kirjan sisältämän asiatiedon pukeminen viihteellisempään viittaan on tehty taidolla ja hyvällä maulla aiheen rankkuus huomioiden. Suosittelen jos aihe vähääkään kiinnostaa!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän ei ole enää pelkkä epäilty. Voimme lopultakin sanoa että juuri hän on vastuussa niistä karmeuksista.

Kirjasta muualla: Helsingin Sanomat, Ja kaikkea muuta (samassa linkissä arvio myös toisesta kiinnostavasta Viiltäjä-Jack -kirjasta), Kirjan vuoksi, Kirjavinkit, Kulttuuri kukoistaa, Lukuneuvoja, Matkalla tuntemattomaan.

Kooste kirjavuodesta 2015 ja kirjastoksilla 11/2015

Muistellessa jälkikäteen lukemisiaan pää lyö helposti tyhjää. On mahdoton muistaa mitä kaikkea tuli milloinkin luettua, vaikka luettuna olisi ollut minkälaisia helmiä (ja huteja) tahansa. Siksi onkin kiva tehdä kooste päättyneen vuoden lukemisista, josta voi sitten halutessaan tarkistaa kulloinenkin lukuvuosi tiivistettynä. Kirjallinen vuoteni 2015 näyttää tältä:

• 45 luettua kirjaa eli jäin hieman 50 kirjan tavoitteestani. Tosin tavoitemäärä on suuntaa antava, sekä luettavien kirjojen sivumäärä (tiiliskivi vai ohukainen) että laji (hitaasti luettava tietokirja vai lukusukkula) vaikuttaa lopputulokseen
• Kotimaisia 19, ulkomaisia 25 sekä 1 novellikokoelma jossa oli tarinoita sekä kotimaisilta että ulkomaisilta kirjailijoilta.
• Naisten kirjoittamia 17, miesten kirjoittamia 27 sekä 1, jossa molempia.
• Fiktiota 37, faktaa 5 ja sinne välille sijoittuvia 3 (Kalle Päätalon ja Hannu Väisäsen kirjat).
• Kirjastosta lainattuja 25, arvostelukappaleita (itse pyydettyjä) 9, itse ostettuja 7, lahjoja 3 ja ilmaiskappaleita (klassikko e-kirjana) 1.
• Uutuuskirjoja eli vuonna 2015 julkaistuja tai suomennettuja kirjoja 15, sitä vanhempia 30.
• Minulle uusia kirjailijoita noin 30, näiden joukossa mm. Kirsti Kuronen, James Franco, Audrey Magee, Blake Crouch, Neil Gaiman, Joe Hill, Simo Hiltunen ja Vuokko Sajaniemi. Vanhoja tuttuja oli reilu 10 mm. Stephen King, Kalle Päätalo, Hannu Väisänen, Aki Ollikainen, Tove Jansson, Kati Närhi ja Enid Blyton. (Laskin mukaan novellikokoelman kirjailijat, heidän joukostaan ennestään tuttu oli Marko Hautala, muut olivat tuntemattomia.) Joiltain luin useampia teoksia.

Tässä vielä viimevuoden mieleenpainuvimat lukukokemukset, hyvässä ja pahassa. Kuvista pääsee kirjan arvioon.

Vuoden parhaaksi kirjaksi oli tunkua sillä kärkeen kiilasi neljä kirjaa. Ykköseksi nousi kuitenkin ehkä hieman yllättäen tietokirja, Matti Riekin kirjoittama Täältä pohjoiseen - Sentencedin tarina ♥

 

Vuoden hutiksi valikoitui Antti Karumon Männyt. Ei vain auennut. Onneksi tämä sentään oli lyhyt.

Riekin Sentenced-kirjan lisäksi vuoden 2015 top 10-listalleni (no hyvä on, otin mukaan yhden ylimääräisen kun oli niin vaikea valita) ylsivät seuraavat kirjat:

 

- - -

Minulla oli vielä vuoden viimeinen, pieni kirjaostos esittelemättä. Kirjaimellisesti pieni, nimittäin:

Kjell Westö: Kangastus 38

En ole aiemmin lukenut Westön kirjoja. Kirjablogiystäväni Kaisa mainitsi hänet taannoisella blogitapaamisella suosikkikirjailijakseen ja kun törmäsin tähän kirjaan eräässä tavaratalossa ajattelin, että nythän voin napata kaksi kärpästä yhdellä iskulla, tutustua sekä Westön tuotantoon että minulle uuteen formaattiin Miki-kirjaan. Mahtavan pieni kirja, mutta luettavuudesta en vielä tiedä.

- - -

Ja vielä repaleisen kooste-kirjaostospostaukseni päätteeksi yksi tunnustus. Cilla muisti minua Liebster Award -tunnustuksella, kiitos! Vastaan Cillan kysymyksiin, mutta en nyt haasta muita mukaan:

1. Opitko lukemaan koulussa vai jo aikaisemmin?
Aikaisemmin, 5-vuotiaana. Seurasin usein kirjojen tekstiä ja leikin lukevani kirjaa kun sitten yhtäkkiä tajusin osaavani oikeasti lukea. Luin siis samantien sujuvasti, en tavaamalla.

2. Muistatko tai onko sinulle kerrottu, mikä oli ensimmäinen kirja, jonka olet itse lukenut?
En valitettavasti muista eikä sitä ole taidettu minulle kertoa.

3. Miten suhtaudut elokuviin, jotka pohjautuvat kirjoihin?
Mikäpä siinä, osa on onnistuneita, osa ei.

4. Kuinka paljon kiinnyt kirjojen hahmoihin?
Riippuu vähän kirjasta, joihinkin kiinnyn paljonkin.

5. Oletko koskaan itkenyt lukiessasi kirjaa?
Olen.

6. Kirjalahja jouluna tai syntymäpäivänä, hyvä idea vai pitäisikö keksiä jotain muuta?
Kirja on hyvä, mutta haastava lahja. Vaatinee onnistuakseen lahjan antajalta ainakin hieman lahjan saajan kirjamaun tuntemusta.

7. Ostatko kirjoja heräteostoksina?
Kyllä, vaikka usein päätän, että ostan omaan hyllyyn vain sellaisia aarteita, joita tiedän lukevani useaan kertaan. Sitten jumitan taas kirjakaupassa tai kaupan kirjaosastolla...

8. Mikä on oudoin tilanne ja paikka, jossa olet lukenut kirjaa?
Luin joskus kokeisiin saunassa (kylmässä). Se tuntui olevan tarpeeksi rauhallinen paikka, jossa ei ollut houkuttelevia virikkeitä lähettyvillä.

9. Jos sinua pyydettäisiin suosittelemaan yhtä kirjaa, mitä suosittelisit?
Riippuu siitä kenelle suosittelen, ns. yleistä suositusta kun on kovin vaikea antaa. Olen suositellut aika usein mm. Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirjaa, Stephen Kingin Liseyn tarinaa, Sarah Winmanin Kani nimeltä jumalaa ja Markus Zusakin Kirjavarasta.

10. Osallistutko blogeissa kiertäviin lukuhaasteisiin?
Kyllä, vaikka huomaankin sitten usein tavoittelevani liikoja ja stressaan haasteen etenemistä. 

11. Minkälainen oli joulusi, entä miten juhlistat uutta vuotta? Vastaa kahden eri kirjan nimellä.
Joulu oli yhtä Houkutusta. Uuden vuoden vastaanottoa väritti Yönäytös.

Tove Jansson: Muumit - Sarjakuvaklassikot III sekä Kati Närhi: Seitsemäs vieras

En halunnut vuodenvaihteen lähestyessä aloittaa uutta romaania vaan olen lukenut kesken olevaa Edwarsin ja Louhelaisen Viiltäjä-Jack -tietokirjaa sekä sen vastapainoksi (eli iltalukemiseksi, en halua Jackin seuraavan uniini) sarjakuvia. Tästähän tulee kohta perinne, luin näemmä viime joulunakin Muumi-sarjakuvia. Seuraavaksi siis kotimaisia sarjakuvaherkkuja, olkaa hyvä!

Tove Jansson: Muumit - Sarjakuvaklassikot III

WSOY, 2010

 105 sivua

Suomentanut: Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen

(Mumintrollet III, Mumintrollet IV, Mumintrollet V,

julkaistu alunperin The Evening News -lehdessä vuosina 1956-1957)

Luettu: 29.12.2015

Mistä: kirjastosta

Kolmas Muumien sarjakuva-albumi sisältää viisi tarinaa. Muumipeikko rakastuu -tarinassa Niiskuneiti joutuu kilpailemaan Muumipeikon huomiosta kun tulva tuo Muumilaaksoon sirkusväkeä ja Muumipeikko rakastuu sirkuksen Primadonnaan. Viidakkoelämää -tarinassa Pikku Myy löytää laatikollisen "etelän siemeniä", Muumimamma istuttaa ne ja niistä kasvaa hetkessä viidakko. Ja mitä olisi viidakko ilman villieläimiä? Ei mitään, joten Haisuli järjestää niitä vapauttamalla eläintarhan eläimet. Muumipeikko ja marsilaiset on kertomus Muumilaaksoon laskeutuvasta lentävästä lautasesta, josta roikkunut laite saattaa tottumattomissa käsissä Muumilaakson sekaannuksen valtaan. Alus ei ole miehittämätön vaan sillä on saapunut pieni marsilainen. Muumiperhe ja meri -tarinassa Muumipappa toteuttaa unelmansa majakan vartioinnista. Hän pakkaa perheensä veneeseen (Muumimamman avustuksella tietenkin) ja he matkaavat majakkasaarelle. Paikka on otollinen meriromaanin kirjoittamiselle, mutta tekstin tuottaminen on yllättävän vaikeaa. Vaikeaa on myös muilla perheenjäsenillä. Yhdistyselämää kuvaa kuinka yhdistysvillitys valtaa muumivanhemmat ja miten Muumimamma ajautuu kiltteytensä vuoksi keskelle yhdistysristiriitaa, useamman yhdistyksen loukkuun.

Janssonin luomat muumit ovat niin ihmismäisiä rakkausongelmineen, haaveineen ja ristiriitoineen, että välissä unohtaa heidän olevan pyöreitä valkoisia mielikuvitusolentoja. Useamman kerran toistuva oolrait-tokaisu toi Muumit vielä ihmismäisempään suuntaan. Puhumattakaan heidän innostuksestaan heidän löytäessään merestä laatikollisen viskiä...

Primadonnasta ja tulvasta, Muumilaakson valtaavasta viidakosta ja muumiperheen majakka-ajasta kertovat tarinat olivat minulle ennestään tuttuja, mutta marsilaiset ja yhdistyselämä olivat oudompia. Muumisarjakuvia on hieman vaikea lukea sillä ne pitäisi oikeastaan lukea kahteen kertaan, ensin keskittyen tekstiin ja toisella kerralla kuviin ja upeaan piirrosjälkeen. Yhdellä lukukerralla en onnistu ihailemaan molempia.

Sirke Happosen jälkisanat olivat mielenkiintoista luettavaa ja hyvä lisä sarjakuville. Happonen kertoo sarjakuvien taustoista ja mainitsee esimerkiksi sen, että Muumiperhe ja meri -sarjakuva on ilmestynyt kahdeksan vuotta ennen samaa ideaa sivuavaa Muumipappa ja meri -romaania.


Sitaattikunniamaininnan saa:

- - -

Kati Närhi: Seitsemäs vieras

(Agnes #3)

WSOY, 2015

149 sivua

Luettu: 30.12.2015

Mistä: kirjastosta

Jo ensimmäinen Agnes-albumi vei minut mukanaan ja toinen albumi vain vahvisti tunnetta. Odotukset trilogian päätösalbumille olivat niin kovat, että en uskaltanut tarttua siihen heti saatuani sen kirjastosta vaan pitkitin jännitystä vielä hetken aikaa. Nyt oli kuitenkin aika tavata Agnes uudelleen.

Agnes on varttunut nuoreksi naiseksi ja hän on entistä orvompi kuin ennen, jos niin nyt voi sanoa. Hän on nimittäin menettänyt myös rakkaan mummonsa, jonka luona hän asui lapsuudessaan sen jälkeen kun hänen vanhempansa kuolivat oudossa katakombionnettomuudessa. Agnes matkustaa yhdessä Sylvia-tätinsä kanssa kahdeksaksi päiväksi Orkoloran saarelle, kreivi Orkoloran vieraaksi. Kreivin kartanossa on kolmossisäköt, kettuongelma ja kummallisia vieraita, joilla jokaisella tuntuu olevan omat syynsä vierailulle. Kuka on seitsemäs vieras, Orkoloran yllätys, ja mitä kummaa kartanossa oikein tapahtuu öisin?

Vanha kunnon Agnes. Ei aivan yhtä angstinen kuin edellisissä albumeissa, mutta silti se sama vanha tuttu lukemista rakastava suurisilmäinen tyttö, joka suhtautuu kaikkeen hieman skeptisesti. Agnesin varttuminen näkyy paitsi hänen olemuksestaan, mutta myös esimerkiksi kartanon isännän kreivi Orkolorin lirkutteluna ja pastori Uljas Gormin öisenä vilautteluna, joten albumi on ehdottomasti sopivampi aikuisille kuin ihan lapsilukijoille. Kartanon tapahtumat on myös kuvattu niin jännittävästi, että pienimpiä lukijoita takuulla pelottaisi. Esimerkiksi Orkolorin sisaren muotokuvat ovat kieltämättä aika kammottavia, todella onnistuneita pelottavan tunnelman luojia. Voin hyvin kuvitella, että varsinkin tämä Agnes-trilogian päätösosa toimisi hyvin nuorille lukijoille porttina aikuisten kirjojen puolelle, tässä on sopivasti jännitystä, mutta ei kuitenkaan mitään liian raakaa. (Voin melkein nähdä ja kuulla ehkä noin viidesluokkalaisen tyttölauman kikattamassa Gormin paljaalle takapuolelle tai tämän alastontaiteen tarkkailulle!)

Myös piirrosjälki toistaa edellisten albumien tyyliä. Sini-musta-harmaa pääväritys tehostuu muutamilla punaisilla väriläiskillä ja kuvakoon vaihteluilla. Närhi on myös tainnut lukea vanhoja koululaiskummitustarinoita, itse ainakin tunnistin edellisessä kuvassakin näkyvän veitsi välähtää -tekstin. Tarina huokuu alusta alkaen entisvanhaista englantilaista tunnelmaa ja suljetun paikan mysteeriä. Mysteeri ei kuitenkaan kulje siihen suuntaan kuin ensiruuduilta ja Agnesin ajatuksista näyttää vaan tarina sivuaa taas Agnesin suvun historiaa. Tumma ja piikittelevä huumori toimii edelleen ja keventää tarinaa sopivasti.

Pidin ehkä enemmän melankolisemmasta ja angstisemmasta lapsi-Agnesista, mutta oli mahtava tavata Agnes jälleen ja huomata kuinka fiksu ja tasapainoinen (hänen historiansa huomioiden) nuori nainen hänestä onkaan kasvanut!

Sitaattikunniamaininnan saa:

- - -

Tämä Kirjan vuosi 2015 alkaa olla nyt paketissa. Vielä pitäisi tehdä kooste vuoden lukuhetkistä, mutta se saa odottaa hetken. Oikein lumoavaa, onnellista ja hyviä lukuhetkiä sisältävää uutta vuotta 2016!